"Minua myöskin, Bräsig".

"Ja mitä kelpo vaimo talossa voi toimeen saada, sen voit sinä nähdä

omasta armaasta sisarestas. Huomenna menen minä hänen luoksensa,

sillä siellä sanotaan ilmaantuneen arveluttavia häirinköjä noiden

molempain hengellisten herrain välillä. Ja sentähden nyt hyvää yötä,

Kaarlo".

"Hyvää yötä, Bräsig".

Luku 16.

Fritz Triddelfitz rantahaukena. Herra von Rambow pitää puheen, ja

mitä Päsel ja Näsel ja Kegel siitä arvelevat. Slusuhr ja Taavetti

tulevat ensi kerran vieraisille samalla tavalla kuin ennen. Kuinka

Hawermann näytti armolliselle rouvalle pellot, ja miksikä toisinaan

yhdessä ainoassa silmäyksessä voi piillä ihmisen koko tulevaisuus.

Seuraavana aamuna kiiteli Fritz Triddelfitz Pümpelhagenin

kartanolla kuin rantahauki kourilammikossa, sillä hän oli vetänyt

päällensä sievimmän pukunsa, tuon vihreän jahtitakin ja nuo harmaat

polvihousut, armollisen rouvan mieliksi -- sanoi hän -- että

hänen ihanat silmänsä saisivat toki nähdä jotakin kaunista. Hänen

silmänsä, jotka muuten kaikissa askareissa, joita hän toimitti

kartanolla, tähtäilivät päin Hawermannin asunnon akkunoita kuin

kompassi päin pohjantähteä, vilkkuivat tänä aamuna sinne tänne pitkin

herraspytingin koko etusivua, ja kun sieltä eräs akkuna aukesi

ja hänen nuori isäntänsä katsahti ulos ja huusi häntä, syöksähti

hän kuin rantahauki yli kartanopihan, juuri kuin olisi Aksel

hopeankarvaisessa yönutussaan ollut särki ja tuo punanen huivi hänen

kaulassaan sen uimukset.

"Triddelfitz", sanoi herra von Rambow, "minä olen päättänyt pitää

tänä aamuna pienen puheen väelleni, käskekää heidän kokoontua kello

yhdeksältä kartanolle".

"Ymmärrän", sanoi Fritz, sillä tätä lausetta aikoi hän tästä lähin

ruveta käyttämään herra luutnantin kunniaksi.

"Missä on pehtori? Minä tahtoisin puhua hänen kanssansa; mutta sen ei

ole kiirettä".

"Hän meni pehtori Bräsigin kanssa ulos isosta portista".

"Hyvä! Siis hänen takasintultuansa".

Fritz teki syvän kumarruksen ja meni, kääntyi vielä kumminkin takasin

ja kysyi: "Käskettekö, herra von Rambow, myöskin naisten tulla

saapuville?"

"En, ainoastaan miesten. Mutta -- malttakaapa -- te voitte käskeä

myöskin naiset tulemaan".

"Ymmärrän", sanoi Fritz ja kävi nyt ympäri kylässä ja kutsui sekä

miehet että naiset, jotka kartanoon työtä tekivät, ja käski heidän

ottaa parhaat vaatteet yllensä. Kahdeksas tunti oli kuitenkin jo

lähenemässä, ja jos kyntäjien, jotka tuhrivat kesantopellolla, oli

juhlapuvussa saapuminen kello yhdeksäksi paikalle, niin oli heitä

heti kutsuminen; Fritz meni sentähden kesantopellolle.

Hawermann oli saattanut vanhaa ystäväänsä taipaleen matkaa ja oli

sitte käynyt suoraan poikki pellon kyntäjäin luo, ja kun hän nyt

käveli niiden joukossa, näki hän Fritzin tulevan yli töyrään häntä

kohden, niin suoraan, kuin hänen horjuva käyntinsä ja tuon kynnetyn

pellon savikokkareet sallivat.

"Herra pehtori, teidän pitää antaa heti riisua hevoset, miesten pitää

kello yhdeksältä kokoontua herrashuoneiden eteen, isäntä aikoo pitää

heille puheen".

"Mitä hän aikoo?" kysyi Hawermann ihan hämmästyneenä.

"Pitää puhetta", kuului vastaus, "toiset päivätyöläiset ovat jo

kutsutut, myöskin naiset. Ne oli hän unhottanut, mutta minä muistutin

hänelle vielä ajoissa niistä".

"Te olisitte voineet tehdä jotakin parempaakin", aikoi Hawermann

sanoa, maltti kuitenkin mielensä ja sanoi levollisesti: "No

ilmottakaa sitte miehille asianne".

"Ja teidän pitää myös tulla".

"Hyvä", sanoi vanhus ja meni pahoilla mielin kotia. Pellolla oli

kiirettä työtä, ja nyt vietiin väki koko aamupuoleksi päivää pois

työstä; mutta sen hän kyllä voi taas takasin ottaa, se ei mitään

haitannut. Hänen isäntänsä oli heti ensimäisenä päivänä antanut

käskyn, kysymättä häneltä neuvoa, hän oli neuvotellut asiasta

Triddelfitzin, vaan ei hänen kanssansa, ja asian kanssa ei ollut

toki mitään kiirettä ollut; ja vaikka se kyllä häntä harmitti,

niin ei sekään vielä mitään ollut; _puhe_ itse se oli, joka häntä

huolestutti. Mitä oli hänellä väelle puhumista? Tahtoiko hän

kehottaa heitä tekemään velvollisuutensa? Väki oli hyvää, he tekivät

työnsä yhtä yksinkertaisesti ja luonnollisesti, kuin he söivät ja

joivat, he eivät ajatelleet, että he siten muuta tekivät, kuin

mikä heidän velvollisuutensa oli; olisi ollut sulaa hulluutta,

muistuttaa semmoisia ihmisiä heidän velvollisuuksistansa. Jos

niistä usein puhutaan, ruvetaan niitä pian laiminlyömään! Tässä

suhteessa ovat päivätyöläiset kuin lapset; he rupeevat pian pitämään

velvollisuutensa täyttämistä ansiona. Vai aikoiko hän jotakin heille

ilmaiseksi antaa? Hyväsydäminen oli hän kyllä, sitä tehdäksensä.

Mutta mitä hän heille antaisi? Heillä oli kaikkia, mitä he

tarvitsivat, ja mitään erityistä ei hän voinut heille antaa, sillä

hän ei tuntenut heidän asemaansa tarpeeksi; hän voi siis syötellä

heitä kaikenlaisilla epämääräisillä puheenparsilla ja lupauksilla,

joita kukin voi selitellä omain halujensa ja toiveittensa mukaan,

joita olisi ollut mahdoton täyttää. Sillä tavoin tekisi hän väen vaan

tyytymättömäksi.

Semmoiset olivat hänen ajatuksensa, kun hän astui nuoren isäntänsä

kamariin. Nuori rouva tuli ystävällisesti hänelle vastaan, jo

täydesti puettuna tuota suostuttua kävelyä varten: "Meidän täytyy

vielä odottaa, herra pehtori, Aksel aikoo ensin puhua väelle".

"Se ei ole kauvan kestävä", sanoi Aksel ja myljäsi papereitansa.

Koputettiin ovelle.

"Sisään!" ja Fritz tuli sisään, kirje kädessä: "Gürlitzistä", sanoi

hän.

Aksel aukaisi kirjeen ja luki; se oli onneton kirje, se oli notarius

Slusuhrin lähettämä, ja hän ilmotti siinä tulevansa Taavetin kanssa

Pümpelhageniin edellä puolen päivää; he olivat molemmat sattumalta

Pomukkelskopin luona ja olivat häneltä kuulleet herra von Rambowin

jo tulleeksi maatilallensa, ja koska heillä oli tärkeitä asioita

keskusteltavana, niin rohkenivat he j.n.e. Asiat olivat sangen

tärkeät, oli liitetty jälkikirjotukseen. Aksel oli suuressa tuskassa,

sillä tulemasta ei hän voinut heitä kieltää, hän meni sentähden ulos

ja sanoi sanansaattajalle, että herrat olivat tervetulleita; mutta

kun hän taas tuli sisään, oli hän niin hämillään ja levottomana, että

nuori rouva sen havaitsi: "Mikä sinua vaivaa?" kysyi hän.

"Ei mikään", vastasi Aksel. "Minä ajattelen vaan, että puheestani

päivätyöläisille ei tule vielä pitkään aikaan valmista; on siis kai

paras, että sinä menet yksin pehtorin kanssa katsomaan peltoa".

"Ah, Aksel, minä olin niin suuresti iloinnut, saada sinun kanssas --".

"Jaa, sitä ei voi auttaa, rakas lapseni; minä tunnen pellon jo

ennestään. Mene nyt vaan pehtorin kanssa, Frida kulta, ja -- niin

pian kuin joinkin ehdin, tulen minä perästäpäin".

Hawermann oli oikein peloissaan, ettei nuori rouva tulisikaan, hän

autti sentähden Akselia hänen aikeissaan, ja hänen kehotuksestansa

seurasi Frida vihdoinkin, vaikka hieman pahalla mielellä.

Kun he olivat menneet, ja kyläläiset melkein miehissä olivat

saapuville tulleet, piti Aksel puheensa, vaikka koko huvitus tästä

valtiotoimesta oli tyhjäksi rauennut tuon onnettoman kirjeen

kautta, sillä mitä hyvänsä hän mielessään kuvittelikaan: oma

huvitus ja arvoisuus, olla isäntänä, oli kumminkin tässä hänelle

pääasia. Melkein siihen suuntaan, kuin Hawermann oli pelännyt,

kävikin nyt hänen puheensa! Muistutuksia ja lupauksia, suurilla

sanoilla ja komeilla puheenparsilla koristettuna, pöyhkeili noiden

yksinkertaisten päivätyöläisten silmäin edessä ymmärtämättöminä, ja

ainoa mikä tästä kaikesta oli heille selvää, mutta mikä myöskin heitä

huimasi, olivat nuo kullankiiltoiset lupaukset hyvistä töistä, ja

että heidän oli vaan tarvis tulla hänen luoksensa, jos he jotakin

halusivat, hän oli pitävä heistä isällistä huolta.

"No niin", sanoi Päsel Näselille, "kummi, se on jotakin se. _Hyvä

tahto_ on kumminkin hänellä! Minä menen huomenna hänen luoksensa ja

pyydän saada yhden vasikan elättääkseni".

"Saithan sinä jo viime vuonna yhden".

"Ei haita mitään, sen voin minä myydä Gürlitzin kankurille".

"Niin", sanoi Kegel Degelille, "minä menen huomenna hänen luoksensa

ja pyydän saada kevättouvon aikana kapan alan enemmän perunamaata,

sillä minä en voi muuten tulla toimeen".

"Niin, mutta ethän sinä mullittanut peruniasi viime vuonna oikeaan

aikaan; ja vanha pehtori onkin sinua sentähden hyvästi nuhdellut".

"Se ei haita, hän ei siitä mitään tiedä, ja onhan hän nyt isäntä,

vaan ei pehtori".

Niin oli nyt levottomuus ja tyytymättömyys valloillansa; Aksel

itsekin oli levoton ja tyytymätön odotellessaan kutsumattomia

vieraitansa, ja ainoa sielu, joka koko Pümpelhagenin kartanossa oli

tyytyväinen, vaikk'ei levollinen, oli Fritz Triddelfitz, ja niin ei

nuori isäntä siis kokonaan ollut viskannut helmiänsä sioille.

Slusuhr ja Taavetti tulivat ja mitäpä olisi minulla siitä paljon

kerrottavaa? He lauloivat samaa virttä kuin ennenkin, ja Akselin

täytyi kirjottaa siihen nuotit, ja tähän toimeen harjaantui

hän vähitellen oikein hyvästi. Lainaaminen on todellakin ikävä

tehtävä; mutta ei löydy mailmassa yhtään niin ikävää tehtävää aina

telottamiseen ja hirttämiseen asti, jota ei yksi tai toinen toimita

oikein mielihyvällä. Minä olen tuntenut ihmisiä, jotka eivät lepoa

saaneet, ennen kuin olivat lainanneet kaikilta sekä juutalaisilta

että kristityiltä, ja vaikk'ei Aksel vielä niin pitkälle ollut

ehtinyt, ajatteli hän kuitenkin jo toden perästä, ettei pidä päästää

mitään sattuvaa, otollista tilaisuutta käyttämättä. Hän otti siis

tänä aamuna vielä toisten velkojensa lisäksi Taavetilta uuden

lainan, maksaaksensa taloutensa uutta sisustusta, ettei hänellä

olisi tekemistä niin monen vaan ainoastaan yhden kanssa; hän ei kai

ajatellut, että tämä _yksi_ oli yhtä hyvä kuin kymmenkunta _toista_.

Sillä aikaa käveli Hawermann nuoren rouvan kanssa pelloilla.

Raitis kevätaamu karkotti pian nuo pienet alakuloisuuden varjot

noilta vereviltä kasvoilta ja noista kirkkaista silmistä loisti

hyvä tahto tulla jotakin tuntemaan ja oppimaan, ja vanha pehtori

havaitsi iloksensa, että nuorella rouvalla todellakin oli hyvä

käsitys. Hän oli kasvanut maalla ja hänen luontonsa oli sitä laatua,

että hän otti vaaria semmoisistakin asioista, jotka olivat vähän

syrjempänä naisten tavallisista askareista, eikä hän tehnyt sitä vaan

pintapuolisesti, ei, hän tahtoi tietää jokaisen asian perinjuurin.

Hän tunsi siis maanviljelystä tarpeeksi, voidaksensa pian tutustua

oloihin täällä, sillä vaikka hän täällä sai nähdäkin paljon, mikä

hänestä oli outoa, koska hänen isänsä tila oli vaan hietanummi ja

Pümpelhagen sitä vastaan kauniinta vehnämaata, oli hänellä kuitenkin

joku lanka, jota myöden hän voi kulkea, ja jos hänen silloin

tällöin täytyi seisahtuakin, niin autti vanha pehtori häntä taas

lyhyellä, järkevällä opastuksella eteenpäin. Kävelystä oli molemmille

todellista iloa, ja yhteisestä, vilpittömästä ilosta kasvaa luottamus

kuin kaunis kukka.

Niin olivat he tulleet Gürlitzin rajalle asti, ja Hawermann osotti

Fridalle pappilan pellon, ja kertoa hänelle, että kamarineuvos

vainaja oli ottanut sen arennille.

"Ja ohra tuolla toisella puolella?" kysyi nuori rouva.

"Kasvaa jo Gürlitzin maalla, jonka herra Pomukkelskopp omistaa".

"Siis se sama tilanomistaja, joka eilen perheensä kanssa tervehti

meitä", huudahti Frida. "Mimmoinen mies on oikeastaan tuo

Pomukkelskopp?"

"Minä en pidä mitään seuraa hänen kanssansa", sanoi Hawermann vähän

synkistyneenä.

"Ettekö häntä siis tunne?" kysyi nuori rouva.

"Tunnen -- se tahtoo sanoa, minä olen hänen ennen tuntenut; mutta

siitä asti kuin hän täällä on asunut, emme ole mitään seuraa toinen

toisemme kanssa pitäneet", vastasi vanhus ja aikoi ruveta puhumaan

jostakin muusta; mutta Frida tarttui hänen käsivarteensa ja kysyi:

"Herra pehtori, minä olen vieras näillä seuduilla, Aksel näyttää,

vaikka vaan pintapuolisesti, olevan tuttu sen miehen kanssa; sopiiko

hän meidän seuraamme?"

"Ei", sanoi Hawermann lyhyesti ja vakaasti.

He kävivät edemmäksi, kumpikin omissa ajatuksissaan. Nuori rouva

seisahtui ja sanoi: "Voitteko ja tahdotteko sanoa minulle syyn,

minkätähden olette lakanneet seurustelemasta sen miehen kanssa?"

Hawermann katseli tuota nuorta rouvaa miettivän näköisenä:

"Kyllä", lausui hän vihdoin, ikäänkuin puhuisi hän itseksensä, "ja

jos te vastaanotatte minun sanani samalla luottamuksella, kuin

kamarineuvosvainaja teki, niin on teille siitä hyötyä oleva", ja hän

kertoi nyt hänelle elämäkertansa levollisesti ja kiivastumatta, mutta

myöskin peittelemättä.

Nuori rouva kuulteli häntä tarkasti, keskeyttämättä häntä liioin, ja

lausui vaan lopuksi: "Ne ihmiset minua jo eilen puoliksi inhottivat,

tänään he tekevät sen kokonaan".

He kävelivät tällä hetkellä pappilan pellolla pitkin puutarhan aidan

vierustaa, kun aidan toiselta puolelta kajahti heleä iloinen ääni:

"Hyvää huomenta, isä! -- Hyvää huomenta!" ja samassa riensi se nuori,

kaunis tyttö, jonka Frida eilen oli pappilan edessä nähnyt, ulos

puutarhan veräjästä vanhaa pehtoria kohden. Mutta yht'äkkiä keskeytyi

hänen riemunsa, kun hän näki tuon nuoren rouvan, hän seisahtui ja

poskensa lensivät kauttaaltaan punasiksi, niin että Hawermannin oli

itse meneminen noutamaan aamusuudelmansa, jos hän semmoista tahtoi.

Sydän täynnä onnea ja uljuutta esitteli vanhus nyt rakastetun

tyttärensä; nuori rouva puheli hänen kanssansa ystävällisesti

ja kehotti häntä usein käymään Pümpelhagenissa isänsä ja hänen

itsensäkin luona, ja kun Hawermann oli antanut hänen toimeksensa

viedä terveisiä pastorille ja pastorin rouvalle, sanoivat he

jäähyväiset, ja molemmat käveliät menivät edemmäksi.

"Pappi ja hänen rouvansa ovat kai hyviä ihmisiä?" kysyi Frida.

"Armollinen rouva", sanoi Hawermann, "minä en ole tasapuolinen

mies antamaan vastausta tähän kysymykseen. _Minulle_ ovat ne

ihmiset pelastaneet, mitä minulle onnettomuudestani oli jälille

jäänyt, he ovat rakkaudella huolineet ja vaalineet minun ainoata

lastani ja kasvattaneet häntä hyvyyteen, minä voin vaan suurimmalla

kunnioituksella ja sulimmalla kiitollisuudella heitä muistella. Mutta

kysykää lähiseudussa, keneltä tahdotte! Köyhät ja rikkaat, ylhäiset

ja alhaiset ovat rakkaudella heistä puhuvat".

"Myöskin herra Pomukkelskopp?" kysyi armollinen rouva.

"Myöskin hän, jos hän tahtoisi rehellinen olla Ja ilman ennakkoluuloa

puhua", sanoi vanhus, "mutta semmoisena kuin hän nyt kerran on,

joutui hän heti tultuansa pastorin kanssa riitaan juuri tästä

pellosta, jolla nyt kävelemme. Pastori ei sille mitään voi,

minä oikeastaan olen syypää hänen vihaansa, sillä minä kehotin

kamarineuvosvainajaa kaikissa tapauksissa vouraamaan pappilan pellon.

-- Ja", lisäsi hän vähän ajan perästä, "pelto on Pümpelhagenille

ihan välttämätön, edut siitä ovat niin suuret, ettei niistä voida

milloinkaan luopua".

Frida pyysi tämän suhteen likempiä tietoja, ja kun asia hänelle

oli selväksi tullut, voipi melkein hänen päältänsä nähdä, että hän

oli päättänyt tehdä, mitä hän voi, pysyttääksensä peltoa heidän

hallussansa.

Kun tulivat Pümpelhagenin kartanolle, lähtivät herra notarius

Slusuhr ja Taavetti juuri pois, ja Aksel seisoi ovella ja jätteli

heille hyvästi niin nöyrästi, kuin olisi notarius hänen entinen

rykmentinpäällikkönsä ja Taavetti joku nuori kreivi.

"Keitä he ovat?" kysyi Frida ja Hawermann sanoi sen. Frida tervehti

nyt miestänsä ja kysyi häneltä: "Mitä on sinulla, Aksel, noiden

miesten kanssa tekemistä ja miksikä olet niin erinomaisen kohtelias

heitä kohtaan?"

"Kohtelias?" kysyi Aksel hämillään; "miks'en sitä olisi? Minä olen

kohtelias joka ihmiselle", ja loi silmäyksen Hawermanniin, joka

levollisesti ja vakaasti katseli häntä.

"Sitä sinä olet", sanoi hänen nuori rouvansa ja tarttui

hänen käsivarteensa, mennäksensä sisään, "mutta tavallista

kauppajuutalaista ja..."

"Lapsi kulta", keskeytti Aksel äkkiä hänen puheensa, "hän on vilja- ja

villakauppias ja minä tulen varmaankin vielä usein hänen kanssansa

kauppaa tekemään".

"Ja tuo toinen?" kysyi Frida.

"Oh, hän on -- hän on sattumalta tullut myötä; hänen kanssansa ei

minulla ole mitään tekemistä".

"Hyvästi, herra pehtori", sanoi Frida ja antoi vanhukselle kättä,

"kiitoksia, kiitoksia paljon ystävällisestä opastuksestanne". Ja niin

puhein meni hän huoneesen ja Aksel seurasi häntä; ovessa katsahti

Aksel taaksensa, vanhan pehtorin silmä tähtäsi niin täysinäisenä

ja surullisena häntä, että hänen oli kääntyminen pois. Hän seurasi

vaimoansa huoneesen.

Tässä vilpittömässä ja surullisessa silmäyksessä piili noiden

kolmen nyt toisistaan eronneen ihmisen koko vastaisuus. Aksel oli

valhetellut, hän oli ensi kerran pettänyt vaimonsa luottamuksen ja

Hawermann tiesi sen, ja Aksel tiesi, että Hawermannilla oli siitä

tieto. Tässä oli kivi tiellä, johon jokaisen oli lankeeminen,

joka sitä tietä kulki, sillä vilppi ja petollisuus oli pimentänyt

käytävän, eikä kukaan voinut eikä tahtonut varottaa toista siihen

kiveen loukkaantumasta. Frida kulki viattomana ja sydän täynnä

luottamusta edelleen tietä pitkin; mutta kauvanko voi viipyä, niin

oli hän satuttava itsensä kiveen. Aksel valehteli valehtelemistaan,

hän koetti luulotella itsellensä, että hän pimeässä oli vievä itsensä

ja Fridan kiven ohitse, ilman että Frida oli sitä havaitseva ja

toisella puolella oli käytävä sitte taas tasainen oleva. Hawermann

näki selvästi vaaran ja tahtoi auttaa; mutta kun hän kurotti

kättänsä, opastaaksensa ja varottaaksensa, työnsi Aksel sen takasin

ynseydellä ja salaisella vihalla. Sanotaan, että paha ihminen rupee

aikaa voittain salaisesti vihaamaan sitä, ken hänelle on hyviä

töitä tehnyt; se on kyllä mahdollista, mutta se ei ole mitään sen

salaisesti kalvavan ja jäytävän vihankaunan suhteen, jolla _heikko_

ihminen muistelee sitä, joka yksinään mailmassa tietää hänen kerran

tehneen kehnon työn. Semmoinen salainen kaiho ei synny yht'äkkiä,

niinkuin ilmeinen viha, joka tavallisesta riidasta ja torasta

leimahtaa ilmituleen, ei, hiljakseen ja vähitellen nävertää se tiensä

sydämeen kuin toukka seinään, ja tonkii tonkimistaan syvemmälle,

kunnes sydän on täynnä kiukkua kuin seinähirsi toukanjauhoja.

Luku 17.

Tässä luvussa muuttaa Jokkum kaksi luontoansa ja puhuu niin paljo,

että rouva Nüsslerin on todellakin suuttuminen. Miksikä Gottlieb ja

Rudolf vaihtavat rooleja, ja mitä siitä syntyy. Miksikä Rudolf pitää

kauniin saarnan ja Gottlieb ei osaa pitää mimmoistakaan. Molemmat

pienet kaksoisomenat ullakkokamarissa. Minkä näköinen Gottlieb

oikeastaan on, ja millä tavalla pehtori Bräsig tahtoo sekaantua tähän

hämmennykseen.

Bräsig meni aamulla, niinkuin hän oli aikonut, Reksowiin rouva

Nüsslerin luo. Ovella tuli perintöprinssi häntä vastaan ja

liehakoitsi niin ystävällisesti hännällänsä, että häntä voi pitää

oikein kristillisenä koirana, joka ei enää muistellut entistä

tuskaansa ja sitä kepitystä, jonka Bräsig oli hänelle antanut,

ja tuosta Tyynestä tyytyväisyydestä päättäen, joka loisti hänen

keltasenruskeista silmistänsä, mahtoi Reksowissa kaikki olla hyvässä

voimisessa, rouva Nüssler kyökissä ja Jokkum nojatuolillaan Mutta

niin ei kuitenkaan ollut laita, sillä kun Bräsig aukaisi oven,

istui Jokkum tosin asemallansa, mutta rouva Nüssler seisoi hänen

edessänsä ja piti pientä sydämellistä nuhdesaarnaa, ettei Jokkum

muka välittänyt mistään eikä hiiskunut sanaakaan koko asiasta ja

kun rouva Nüssler sai Bräsigin nähdä, lähestyi hän heti häntä ja

sanoi hyvin suuttuneena: "Ja tekään ette enää tule näkyviin, Bräsig;

teidän puolestanne saisi täällä kyllä kaikki mennä ylös alasin, ja

te olette kumminkin osaksi syypää siihen, että me otimme ne molemmat

huoneesemme".

"Hiljaa!" sanoi Bräsig, "hiiskukaa hiljaa, rouva Nüssler! Mitä on

sitte papinalkujen kanssa tapahtunut?"

"Paljo on tapahtunut, vaikka minä en ole tahtonut puhua siitä mitään,

sillä he ovat Jokkumin sukulaisia, ja se on huono lintu, joka

sokaisee oman pesänsä; mutta siitä hetkestä saakka, kuin nuo molemmat

luikarit taloon tulivat, ei ole enää lepoa, ei rauhaa, ja jos sitä

vielä eteenpäinkin kestää, riitaannun minä vielä viimeksi Jokkuminkin

kanssa".

"Äiti", sanoi Jokkum, "mitä minä sille voin?"

"Vaikene hiljaa, Jokkum", huudahti Bräsig, "syypää olet sinä. Miksi

et sinä rohkaise mieltäsi ja opeta heille ihmisten tapoja?"

"Ei, Bräsig", puuttui rouva Nüssler äkkiä puhumaan, "antakaa Jokkumin

olla rauhassa, tällä kertaa olette _te_ syyllinen. Te lupasitte pitää

silmällä, että nuo nuoret miehet tekisivät tehtävänsä eivätkä rupeisi

tyhmyyksiin, mutta sen sijasta heitätte te toisen kokonaan, ettekä

huoli hänestä mitään, ja yllytätte toista vaan tyhmyyksiin, niin että

hän, sen sijasta että hänen pitäisi lukea kirjojansa, juoksentelee

pitkin rantoja ongenvapa kädessä ja tuo minulle illalla kimpun

sormenpituisia ahvenia. Ja kun jo luulin kaikista päivän askareista

päässeeni, täytyy minun vielä ruveta perkaamaan noita viheliäisiä

kituspiikkejä".

"Mitä? Sormenpituisia ahvenia tuo hän, ja minä olen hänelle kumminkin

näyttänyt oikeat paikat, joissa suuria kaloja oleskelee. Kylläpä minä

hänen...! Maltappa vaan!"

"No mitähän vielä!" huudahti rouva Nüssler, "teidän pitää kokonaan

kieltää häntä onkimasta, sillä sentähden ei hän ole tänne tullut!

Hänen pitää oppia jotakin, sanoo hänen isänsä, joka on vielä tänään

tänne tuleva".

"Ei, rouva Nüssler", huudahti Bräsig, "se minua suuresti harmittaa,

että hän niin huonosti on seurannut minun neuvoani. Onko hän muuten

mitään tyhmyyksiä tehnyt?"

"Ah, kylläpä vaan, tyhmyyksiä tekevät he molemmat! Mutta niinkuin

jo sanoin, minä en ole tahtonut siitä mitään puhua, koska he ovat

Jokkumin sukulaisia, ja ensimältä näyttikin siltä, kuin menisi

kaikki hyvästi. Alussa oli täällä varsin hauska elämä, minun

molemmat tyttöseni vasta oikein elpyivät elämään: Miina täällä ja

Rudolf tuolla, ja Liina täällä ja Gottlieb tuolla, ja he pakisivat

Gottliebin kanssa ja telmivät Rudolfin kanssa ja nuo molemmat

nuorukaiset olivat myöskin ahkeria työssänsä, ja Gottlieb istui

kamarissansa ja luki, niin että savu suitsi päästä, ja Rudolf tutki

myös kirjojansa. Mutta ei kauvan viipynyt, kun he joutuivat riitaan

ja kiistaan hengellisistä asioista, ja Gottlieb, joka toki on

oppineempi kuin tuo toinen, sanoi Rudolfin ei enää ensinkään seisovan

kristillisellä pohjalla".

"Hahah!" huudahti Bräsig, "se on hänen mukaistansa. Hän tahtoi siis

häntäkin kääntää?"

"Niin", sanoi rouva Nüssler, "siltä se näytti kai. Mutta toisella on

kumminkin paljoa parempi pää kuin Gottliebillä, ja hän rupesi nyt

laskemaan pilojansa ja teki Gottliebistä pilkkaa, ja niin tuli asia

vaan yhä hullummaksi; ja minä en tiedä kuinka, mutta minun molemmat

tyttöseni rupesivat myös sekaantumaan asiaan, ja Liina, joka on

viisaampi, piti Gottliebin puolta ja antoi korvainsa lerppua samalla

tavalla kuin hän, ja Miina nauroi Rudolfin pilapuheille ja mellasti

hänen kanssansa".

"Niin", puhkesi Jokkum sanomaan, "kyllä kai se niin on, on kai".

"Sinun pitäisi hävetä, Jokkum", sanoi Bräsig, "ettäs kärsit semmoista

elämää talossas".

"Ei, Bräsig", sanoi rouva Nüssler, "älkää niin sanoko: Jokkum on

tehnyt, mitä hän on voinut, rakentaaksensa rauhaa. Kun Gottlieb

puhui perkeleestä ja sillä tahtoi häntä pelottaa, uskoi Jokkum

häntä, ja kun Rudolf nauroi koko jutulle pirusta ja laski siitä

leikkiänsä, nauroi Jokkum myös sydämensä pohjasta. Mutta kun kiista

oli pahimmallansa, silloin johtui hullunkurinen juoni Miinan päähän,

hän vaihetti noiden molempain nuorten herrain kirjat, kantoi Rudolfin

kirjat Gottliebin kamariin ja Gottliebin kirjat Rudolfin kamariin;

ja kun molemmat tästä hämmästyivät, sanoi Miina iloissaan, että oli

paras, että he kerran vaihtaisivat oppia, niin tulisi ehkä sen kautta

sopu heidän välillensä".

"Miina on koko perhanan tyttö!" huudahti Bräsig.

"No, he eivät ensimältä siihen tahtoneet suostua; mutta Gottlieb,

joka on hyvänlaitainen ihminen, hän teki ensin alun, ja tuo toinen

ryhtyi vihdoin myöskin työhön ikävissään, nyt kun talvi oli tullut

eikä hän enää voinut ulkona kuljeskella. Ja nyt olisi teidän pitänyt

olla sitä näkemässä! Kauvan ei viipynyt, kun näytti siltä, kuin

olisivat he kirjojen kanssa vaihtaneet myös itsensä, Gottlieb laski

pilojansa ja nauroi perkeleelle, ja tuo toinen hölmiö tuskitteli ja

huokaili ja puhui pirusta, ikäänkuin istuisi se meidän kanssamme

pöydässä joka päivällisatrialla ja söisi perunia kuin joku muu

kunniallinen ihminen. Nyt tulivat tyttösetkin ihan hämille, Miina

rupesi nyt pitämään Gottliebin puolta, ja Liina Rudolfin, sillä

nyt sanoi Rudolf, että _Gottlieb_ ei enää seisonut kristillisellä

pohjalla".

"Hyi", sanoi Bräsig, "sitä ei hänen olisi pitänyt sanoa. Mutta,

maltappa! Oletko sinä sitä sorttia, ettet voi edes vetää ylös

kunnollista ahventa?"

"Niin", huudahti rouva Nüssler hyvin harmistuneena, "teidän

onnettomain ahventenne tähden alkoi sama rettelö taas uudestaan,

sillä kun kevät tuli ja ahven rupesi syömään, viskasi Rudolf koko

kristillisen pohjansa ja kantansa sillensä, otti ongenvavan olallensa

ja juoksi teidän kanssanne pitkin rantoja, ja tuo toinen otti taas

pirun armoihinsa, sillä hänen täytyi käydä tutkintonsa ja ilman

perkelettä ei sitä nykyaikana voida suorittaa. Ja minun molemmat

pienet tyttöseni eivät enää tiedä, kenenkä puolta heidän tulee pitää".

"Niin, kylläpä he ovat koko penteleitä!" huudahti Bräsig, "mutta

kääntäjä on syypää kaikkeen, miksi rupesi hän tyrkyttämään toiselle

perkelettänsä ja kristillistä kantaansa?"

"Älkää te koskeko siihen asiaan! Sillä Gottlieb on jotakin oppinut ja

on suorittanut tutkintonsa ja voi minä päivänä hyvänsä tulla papiksi;

mutta tuo toinen junkkari ei kelpaa nyt enää mihinkään, ja on tehnyt

meille hirveän kepposen ja häpeän!"

"Mitä on hän nyt taas toimeen pannut? Onko hän onkinut salakoita?"

kysyi Bräsig ja kohotti silmäkarvansa korkealle ilmaan.

"Ah, salakoita! Ei, saarnan on hän itselleen onkinut. Näettekö,

Baldrianin rouva tahtoi tietysti mielellään kuulla Gottliebinsä

kerran saarnaavan, ja hän pyysi Rahnstädtin pastorilta siihen

lupaa ja tämä suostuikin siihen, ja sen kertoi Baldrianin rouva

sisarellensa, Kurzin rouvalle. No, tämä tietysti harmitti Kurzin

rouvaa, ettei hänen poikansa vielä ollut niin pitkälle ehtinyt kuin

tuo toinen, ja hän meni myös pastorin luoksi ja tuo vanha pastori

oli semmoinen pöllöpää ja antoi myös Rudolfille luvan saarnata

samana päivänä. Ja nyt heittivät he arpaa, kumman piti saarnata

aamupuolella, kumman iltapuolella, ja Rudolf sai aamupuolensaarnan

toimeksensa. No, Gottlieb parka teki nyt työtä voimainsa perästä,

aamusta iltaan istui hän lehtimajassa puutarhassa ja koska hänellä

on huono muisto, luki hän yhä korkealla äänellä, ja tuo toinen

lurjusteli vaan joutilaana. Mutta molempina viimeisinä päivinä istui

hänkin lehtimajan taa ja oli valmistelevinansa saarnaa. No, nyt

tuli sunnuntai ja Jokkum kyyditsi heidät kirkkoon ja me matkasimme

kaikki muassa ja istuimme papinpenkkiin, ja minun on tunnustaminen

teille, että minä olin hyvin tuskissani Rudolfin tähden, mutta se

luikari seisoi siellä niin rohkeana eikä ollut millänsäkään, ja kun

aika tuli, nousi hän saarnastuoliin ja piti semmoisen saarnan, että

kaikki ihmiset ällistyivät ja ihmettelivät, ja minä iloitsin pojasta

ja aioin ilmaista tunteeni Gottliebille, joka istui minun vieressäni,

mutta silloin näen minä tuon vaivasen tepastelevan siinä käsin

ja jaloin, ikäänkuin aikoisi hänkin ylös saarnastuoliin vetämään

tuota toista sieltä alas, ja sanoo: 'Täti kulta, sehän on _minun_

saarnani'. Ja niin oli todellakin laita, Bräsig: se lurjus oli

oppinut ulkoa koko saarnan, toisen sitä korkealla äänellä lukeissa".

"Haha haha!" nauroi Bräsig täyttä kurkkuansa, "sepä on hauskaa,

oikein hauskaa!"

"Ja sitä te sanotte hauskaksi?" huudahti rouva Nüssler täydessä

vihassa. "Semmoinen narripeli Jumalan huoneessa on teistä hauskaa?"

"Ei suinkaan!" huudahti Bräsig ja nauroi sydämensä pohjasta, "mitä

hauskaa se kai olisi, piru sitä hauskana pitäköön, kelvoton kepponen

on se; mutta minä en voi sille mitään, minun on sille nauraminen".

"Niin kai", sanoi rouva Nüssler närkästyen, "sitä te kyllä voitte

tehdä, vaikka me muut kaikki emme tiedä miten olla, kuin elää häpeän

ja harmin tähden, seisotte te vaan ja nauratte".

"No, jättäkäämme se seikka", sanoi Bräsig lepytellen. "Kuinkas kävi

kääntäjän? Ha ha ha! Olisinpa minä tahtonut nähdä hänen naamaansa".

"Niin, kuinka hänen kävi? Samaa saarnaa ei hän tietysti voinut

iltapuolella pitää, ja vanhan pastorin täytyi tätä hätätilaa varten

lämmittää hänelle: eräs vanha saarna; mutta hän oli kovin suuttunut

ja sanoi, että, jos hän ilmottaisi asian, voisi Rudolf ripustaa

vastaisen papinkauhtanansa ensimäisen pajupehkon nokkaan".

"No, ja kääntäjä?"

"Ah, se hurskas mies parka oli niin masentunut, ettei hän voinut

sanoa mitään, mutta sitä enemmän sanoi rehtorin rouva ja suuttui niin

kovasti sisarellensa, Kurzin rouvalle, ettei heidän välillänsä --

vielä nytkään ole sopua. Kah, sitä melua, mikä siitä syntyi! Minua

oikein hävetti ja suututti, sillä Kurz ja rehtori sekaantuivat myös

asiaan ja vielä olisi Jokkumikin siihen puuttunut, ellei vaunuja

olisi samassa ajettu kuistin eteen ja minä saanut häntä istumaan

niihin."

"Mutta mitäpä sanoi kaksintaistelia?"

"Se vietävä oli kyllä viisas, hän vältti koko metelin, otti heti

mokoman saarnansa jälkeen turvansa käpälämäkeen ja juoksi tänne

Reksowiin".

"No, mutta sittemmin sai hän kai kelpo nuhdesaarnan teiltä?" kysyi

Bräsig.

"Ei", sanoi rouva Nüssler vakaasti, "sitä hän ei saanut. Semmoisiin

en minä pistä nenääni. Hänen isänsä tulee tänään tänne ja hänellä

on siihen lähin oikeus, niinkuin pastorin rouva sanoo. Ja Jokkumin

olen minä ankarasti kieltänyt siitä paljon puhumasta, sillä hän on

viimeisinä aikoina ihan muuttanut luontonsa, hän vahtaa yhtä mittaa

ja haastelee asioista, joiden kanssa ei hänellä ole mitään tekemistä.

-- Ole vaiti, Jokkum!"

"Niin, Jokkum, ole sinä vaan hiljaa!"

"Ja minun molempia pienosiani en tunne enää ollenkaan; saarnan

jälkeen itkivät tihkuttivat he koko matkan, ja karttavat kainostellen

toinen toisiansa ja vaihtavat tuskin sanaa toinen toisensa kanssa,

he, jotka muulloin aina kävivät käsi kädessä ja mitä toisella oli

mielessä, se täytyi toisen heti saada tietää. Niin on, koko talo on

käännetty ylös alasin".

"Äiti", lausui nuori Jokkum ja nousi reippaasti ylös tuoliltaan,

"minä en paljon tahdo puhua, mutta sen minä vaan tahdon saada

sanotuksi ja sinä olet sen näkevä, nuo nuorukaiset ovat panneet

jotakin tyttösten päähän".

"Mitä olisivat he heidän päähänsä panneet, Jokkum?" kysyi rouva

Nüssler vähän närkästyneenä.

"Rakkauden hommia", vastasi Jokkum ja istahti taas nurkkaansa. "Minun

äiti vainajallani oli aina tapana sanoa, kannedaatti ja opettajatar

samassa talossa... sinä olet sen näkevä: Gottlieb ja Miina".

"Jumala varjelkoon sinun järkeäsi, Jokkum! Mitä tyhmyyksiä sinä

lörpöttelet? Jos se totta olisi, niin sitte täytyisi kannedaatin

vielä tänä päivänä lähtee talosta ja tuon toisen kans. -- Tulkaa

ulos, Bräsig minulla on teille jotakin sanomista".

Kun he olivat ulostulleet, viittasi rouva Nüssler Bräsigille tulemaan

puutarhaan ja he istuivat yhdessä lehtimajaan.

"Bräsig", alotti rouva Nüssler, "minä en enää voi kuulla tuota

Jokkumin ijankaikkista lörpötystä ja siihen on yksin Rudolf syynä,

joka viime talvena, niin paljon pakisi hänen kanssansa, ja nyt se on

tullut Jokkumille semmoiseksi totutuksi tavaksi, ettei häntä siitä

enää saa luopumaan. Sanokaa minulle nyt rehellisesti ja suoraan

-- sillä olettehan te luvanneet pitää siitä vaaria -- oletteko te

havainneet jotakin outoa pikku tyttösissä?"

"Johan nyt jotakin!" huudahti Bräsig, "en pienintä rahtustakaan!"

"Minä en myös voi sitä ensinkään ajatella", sanoi rouva Nüssler ja

arveli aprikoi ajatuksissaan "ensin olivat Liina ja Gottlieb hyviä

ystäviä ja Miina ja Rudolf, sittemmin piti Miina enemmän Gottliebin

seuraa ja Liina Rudolfin, ja tutkinnon jälkeen seurusteli Liina

uudestaan Gottliebin kanssa; mutta Miina ja Rudolf ovat epäsovussa,

sillä aina tuosta koreasta saarnajutusta asti ei Miina enää tahdo

nähdä häntä".

"Rouva Nüssler", sanoi Bräsig, "mitä rakkauteen tulee, niin alkaa se

ensin aina salaisuudessa, niinkuin esimerkiksi kukkaiskimpusta, eli

sillä tavalla että molemmat lausuvat toisillensa 'hyvää huomenta'

ja puristavat samassa kättä, tahi että molemmat yhtaikaa kumartuvat

ottamaan maasta lankakerää ja puskevat samassa päänsä yhteen, ja

vieras ei siitä sen enempää havaitse. Mutta aikaa myöden tulee se

enemmän silmiinpistäväksi, sillä tavalla että naispuoli usein lentää

punaseksi ja miespuoli vilkuttelee ympäri silmillänsä, taikka sillä

tavalla että naispuoli vetää miespuolen ruokakamariin ja panee hänen

eteensä makkaraa, häränkieltä ja sianlihaa, ja miespuoli lahjottelee

naispuolelle punasia tai sinisiä liinoja, tahi, jos oikein hullusti

on, kävelevät he kesäilloilla ulkona kuutamossa ja huokailevat. --

Onko pikku tyttösten laita tämmöinen ollut?"

"Ei, sitä en saata sanoa, Bräsig. Ruokakamarissa olen minä heidän

kyllä silloin tällöin tavannut; mutta sieltä olen minä heidän

heti poiskarkottanut, sillä minä en suvaitse semmoista kestitystä

ruokakammiossa; ja että minun pienoiseni olisivat punasiksi

lentäneet, en ole myöskään havainnut, mutta että he viime aikoina

usein ovat itkeneet silmänsä punasiksi, sen minä kyllä olen nähnyt".

"Hm!" sanoi Bräsig, "tämä viimeinen seikka ei ole merkitystä

vailla. Minä tahdon sanoa teille jotakin, rouva Nüssler, luottakaa

täydellisesti minuun, minä tunnen semmoiset asiat; Hawermannin

vintiönkin sain minä kiini hänen rakkauden retkillään. Minä olen

vanha metsämies, minä vainuun heitä heidän pesäpaikkaansa asti; mutta

teidän pitää sanoa minulle, missä he päiväkauden tyyssijaa pitävät,

s.o. missä minä heidän mahdollisesti voin tavata".

"He oleskelevat täällä, Bräsig, juuri tässä lehtimajassa. Minun

pienet tyttöseni istuvat täällä iltapuolella päivää ja ompelevat ja

silloin tulevat myös nuo molemmat nuorukaiset tänne, mutta minä en

ole koskaan tullut ajattelemaan siinä mitään pahaa olevan".

"Ei siinä mitään pahaa olekkaan", sanoi Bräsig ja astui ulos

lehtimajasta ja katseli pikimmältä ympärillensä, jolloin hänen

silmänsä sattuivat erääsen suureen kirsikkapuuhun, joka kasvoi

täynnä lehtiä, ihan lehtimajan edessä. -- "Hyvä!" lausui hän, "mitä

tehtävissä on, on tehtävä".

"Herranen aika!" huudahti rouva Nüssler, kun astuivat takasin

huoneesen, "mitä kaikkea kurjuutta on vielä täällä tänä päivänä

tapahtuva! Kurz tulee iltapuolella päivää kahvin aikana ja hän on

kovin vihoissaan pojallensa ja muutenkin pahasisuinen mies! Saattopa

nähdä, että hän on täällä kauniin melun nostava".

"Niin on aina lyhytkasvuisten ihmisten laita", selitti Bräsig, "pää

ja ruumiin alapuoli istuvat liian liki toinen toistansa, mieli

leimahtaa heti tuleen".

"Min", huokasi rouva Nüssler ja astui huoneesen, "kurjuutta siitä

tulee".

Hän ei tietänyt, että kurjuus jo oli vallallansa talossa.

Sillä aikaa kuin alhaalla puutarhassa tätä keskustelua pidettiin,

istuivat nuo molemmat kaksoisomenat ylhäällä ullakkokamarissansa

ja ompelivat. Liina istui akkunan ääressä, Miina toisen, eikä

kumpikaan katsahtanut ylös työstänsä, he eivät ensinkään puhuneet

toinen toisensa kanssa, niinkuin ennen ompelukoulussa pappilassa,

he ompelivat ompelemistaan, ikäänkuin olisi mailma revennyt ja

heidän pitäisi silmineulalla ja langalla paikata se taas kiini ja

ikäänkuin tietäisivät he varsin hyvin, mikä tärkeä työ heillä oli

tehtävänä. Kummallista, ettei heidän äitinsä ollut mitään sanonut

Bräsigille siitä, että heidän kauniit, punaset poskensa olivat

pahasti vaalenneet; se oli mahtanut tapahtua hyvin vähitellen,

kosk'ei hän sitä ollut huomannut. Mutta niin oli nyt kumminkin laita,

nuo molemmat pienet omenat näyttivät niin kalpeilta, ikäänkuin

olisivat he kasvaneet pohjanpuolella elämänpuuta, jossa ei heitä

tavannut auringon säde, joka olisi voinut heidän poskensa värjätä;

ja näytti siltä, kuin eivät he enää kasvaisikaan samalla oksalla.

Viimein antoi Liina ompeluksensa pudota helmaansa, hän ei voinut

enää ommella, vedet tuli hänen silmiinsä ja kyynelet vierivät pitkin

vaaleita poskia, ja Miina kurotti myös niistinliinaansa ja piti

sitä silmillänsä, joista kirkkaita kyyneliä alkoi tippua hänenkin

syliinsä, ja niin istuivat he ja itkivät ikäänkuin olisi tuo kaunis,

viaton mailma heidän povessansakin revennyt rikki ja he eivät voisi

sitä enää kiinipaikata.

Yht'äkkiä hypähti Miina ylös ja juoksi ulos ovesta ikäänkuin

täytyisi hänen välttämättömäsi ulos raittiisen ilmaan; mutta hän

maltti kumminkin mielensä semmoisessa tilassa ei hän voinut pihalle

mennä äiti voisi hänen nähdä ja kysyä, mikä häntä vaivasi; hän jäi

sentähden oven ulkopuolelle seisomaan ja itki taas. Ja Liina hypähti

myös ylös ja aikoi mennä lohduttamaan Miinaa; mutta hän maltti myös

mielensä, sillä ei hän tietänyt, millä hän olisi häntä lohduttanut,

ja hän jäi oven sisäpuolelle seisomaan ja itki myös uudestaan.

Niin erottaa usein ainoastaan ohut lauta kaksi sydäntä, ja kumpikin

sydän kuulee toisen huokaavan ja itkevän ja kummallakin puolella

tuota ohutta lautaa on salpa, jota olisi tarvis vaan vähän

liikauttaa, niin väistyisi tuo väliseinä pois sydänten vallita; mutta

kumpikaan ei tahdo ensiksi koskea salpaan, ja nuo molemmat sydämet

itkevät itkemistään.

Mutta Jumalan kiitos! -- semmoista itsekästä ylpeyttä toinen

toistansa vastaan eivät nämä pienet sydämet tunteneet, ja Miina

aukaisi oven ja sanoi: "Liina, miksikä itket sinä?" ja Liina kurotti

Miinaa kohden käsiänsä ja lausui: "Ah, Miina kulta, miksikä itket

sinä?" Ja he vaipuivat toinen toisensa kaulaan ja itkivät uudestaan

ja posket saivat verevämmän värin, ikäänkuin olisi auringon sade

niitä taas kohdannut, ja he pitivät niin lujasti toinen toisestansa

kiini, juurikuin istuisivat he taas samalla oksalla.

"Miina kulta!" huudahti Lima, "minä tahdon luopua hänestä sinun

hyväkses, sinä olet tuleva onnelliseksi hänen kanssansa".

"Ei, Liina kulta!" huudahti Miina, "hän pitää enemmän sinusta ja sinä

oletkin paljoa parempi kuin minä".

"Ei, Miina, minä olen asiasta selvällä, tänään iltapuolella tulee

setä Kurz tänne ja minä tahdon pyytää isää ja äitiä, että he antavat

minun mennä hänen kanssansa, sillä minulle tulisi ehkä liian

raskaaksi olla sitä näkemässä".

"Tee niin, Liina kulta, silloinhan olet hänen vanhempainsa luona; ja

minä tahdon pyytää Gottliebiä, että hän isänsä kautta hankkii minulle

opettajattaren paikan, kun te molemmat taas tulette tänne takasin;

minä tahdon olla kaukana, kaukana täältä, sillä minun sydäntäni

kirventelee myös kovasti".

"Miina", huudahti Liina ja sysäsi sisarensa kyynärän matkaa pois

tyköänsä ja katseli häntä varsin hämmästyneenä silmiin, "_hänen_

vanhempainsa luona? Ketä sinä tarkotat oikeastaan?"

"No -- Rudolfia".

"Sinä tarkotat Rudolfia?"

"Niin, ketähän sinä sitte tarkotat?"

"Minä? No, minä tarkotan Gottliebiä!"

"Jee, jee!" huudahti Miina ja halasi Liinaa taas kaulasta. "Onko se

mahdollista! Onko se mahdollista! Emmehän tarkota ensinkään samaa!"

"Ah, Jumalani!" huudahti Liina, joka oli ymmärtäväisempi, "ja mihinkä

tuskaan olemme toinen toisemme saattaneet!"

"Mutta nyt on kaikki hyvästi taas", huudahti Miina ja hyppeli,

ymmärtämättömämpänä ollen, ympäri huoneessa, "nyt on kaikki hyvästi!"

"Niin, Miina kulta, nyt on kaikki hyvästi;" ja Liina

ymmärtäväisempänä tanssi myös ympäri huoneessa. Ja Miina

ymmärtämättömämpänä halasi uudestaan sisartansa kaulasta -- mutta

tällä kertaa ilosta.

Niin, jos oikealla ajalla tartutaan salpaan ja sysätään väliseinä

syrjään, niin yhtyvät taas sydämet ja kaikki tulee taas hyväksi,

vaikk'ei riemu olisikaan niin suuri, kuin se täällä ylhäällä

ullakkokamarissa nyt oli. Milloin itkivät he, milloin nauroivat

he, milloin tanssivat ympäri lattialla, milloin istuivat toinen

toisensa syliin ja kertoivat kuinka tämä kaikki oli tapahtunut ja

valittivat tyhmyyttänsä, etteivät olleet huomanneet kuinka heidän

laitansa oli, ja ihmettelivät, kuinka oli ollut mahdollista, etteivät

ennemmin olleet siitä selkoa tehneet, ja sitte ilmottivat he toinen

toisellensa, kuinka pitkälle kumpikin oli orpanansa kanssa tullut ja

että ne molemmat oikeastaan olivatkin syypäät koko hämminkiin, sillä

he eivät vielä olleet puhuneet suutansa puhtaaksi. Ja Liina sanoi jo

kauvan olleensa epäilyksissä, mutta vasta viime sunnuntaista oli hän

ollut varma siitä, että Miina rakasti Gottliebiä, sillä miksi olisi

hän muuten niin katkerasti itkenyt kotimatkalla. Ja Miina sanoi, eikö

hänen olisi pitänyt itkeä, kun Rudolf teki semmoisen hirveän kepposen

saarnastansa, ja hän oli ajatellut samalla tavalla kuin Liina,

nähdessänsä hänen niin katkerasti itkevän kotimatkalla. Ja Liina

sanoi: eiköhän se ollut häntä loukkaava, että Gottliebiä oli niin

pahasti petetty. Mutta nyt oli kaikki hyvä taas; ja kun ruokakello

soi, käydä tipsuttivat nuo molemmat kaksoisomenat käsi kädessä alas

portaita myöden, ja kun he astuivat sisään tupaan, hämmästyi Bräsig,

joka oli asettunut istumaan selin päivää vastaan, nähdessänsä heidän

iloiset kasvonsa ja kirkkaat silmänsä, ja hän pakisi itseksensä:

"Mitä? Nuotko olisivat päästä pyörällä? Heilläkö olisi rakkauden

tuskia? -- Ei, hauskaa on heillä".

Ruokakellon soidessa tuli nyt myöskin Bräsigin kääntäjä,

papinkandidaatti Gottlieb Baldrian sisään. Liina punastui ja kääntyi

hänestä poispäin, ei vihoissaan, ei, vaan sen tunnustuksen tähden,

jonka ullakkokamarissa oli tehnyt, ja Bräsig puhui itseksensä:

"Tämä on minusta taas kummaa: Liina lentää punaseksi. Kuinka on se

mahdollista? Tuon varestenpelätyksen, kääntäjän tähden?"

Bräsigin sanat olivat kyllä ankarat, mutta mikään kaunis mies ei

Gottlieb ollut: luonto ei ollut häntä varustanut millään komealla

ulkomuodolla ja sen hiukkasen, mitä hän oli siltä saanut, oli hän

turmellut järjettömällä tavalla. Niin oli esimerkiksi laita hiuksien.

Hänellä oli paksu tukka, ja jos sitä säännöllisesti olisi keritty,

olisi se ollut varsin sievä, vaalea tukka ja hän olisi sen kanssa

voinut ilmaantua mihin hyvänsä, pelättämättä ihmisiä. Mutta nyt oli

hän papillisessa innossaan ottanut vapahtajamme Kristuksen rakkaimman

opetuslapsen, Johanneksen esikuvaksensa ja oli tehnyt jakauksen

keskelle päätänsä ja suki väkisin harjaksensa kahden puolin alaspäin,

vaikka luonto oli ne määrännyt kasvamaan pystysuorasti ylöspäin.

-- Minulla tietysti ei ole mitään sitä vastaan, jos tuommoinen

pieni, kymmen- tai kahdentoistavuotinen pojannulkki juoksentelee

ympäri hapset hajallaan ja semmoisten pienten nulikkain äideillä on

vielä vähemmän sitä vastaan, he vaan silloin tällöin mielihyvillään

pyhkäisevät suortuvia pois heidän kasvoiltansa ja silittävät ne

sileiksi, kun vieraita tulee -- ymmärtämättömät äidit käyttävät

tietysti vielä tyhmyydessään hiuspaperruksia ja poltinrautaakin.

Minulla ei myöskään ole mitään sitä vastaan, jos tapa semmoinen

olisi, että vanhat ihmiset käyttävät pitkiä kiehkuroita, sillä

vanhoissa seinätauluissa näyttää se kumminkin kauniilta; mutta

kellä ei pohkeita ole, älköön käyttäkö kapeita housuja, ja kellä

ei kiehkuroita ole, älköön käyttäkö pitkää tukkaa. Gottliebin

vastahakoiset hapset kiiluivat nyt, auringosta ruskettuneina, alas

taappäin kuin kimppu vanhoja ruostuneita rautanauloja, ja koska

hänen oli niitä hyvästi voiteleminen, saadaksensa niitä sileinä

pysymään, tahrasivat ne vaan hänen takinkauluksensa, mitään muuta

hyötyä ei niistä ollut. Tämän tuuhean hiusvarustuksen alta tuli

näkyviin jokapäiväinen, vaalea naama, joka tavallisesti näytti

tuskaantuneelta, niin että Bräsig jo usein oli kysynyt häneltä,

minkä suutarin luona hän teetti saappaansa, koska ne niin pahasti

puristivat hänen varpaankänsiänsä. Hänen muu muotonsa soveltui

tähän ulkonäköön, hän oli pitkä, hoikka ja kulmikas. Mutta se osa,

josta tämän mailman matoiset lapset vähän iloitsevat, puuttui

häneltä kokonaan, hänellä ei ollut mitään mahaa, ja se paikka, jossa

tämä tarpeellinen ja hyödyllinen parseeli tavallisesti sijaitsee,

oli hänen ruumiissaan niin tyhjä ja ontto kuin rouva Nüsslerin

juurikaukalo, sisäpuolelta nimittäin. Bräsigistä oli hän sen vuoksi

jonkinlainen luonnon ihme, sillä hän söi kuin mies, mutta tähän

asti ilman mitään seurausta. Kukaan ei saa luulla, että herännäiset

muusta elävät kuin ruoasta ja juomasta; minä olen tuntenut muutamia

ja tunnen vielä nytkin, joille en minä tässä suhteessa voi vertoja

vetää. Niin, se on totta kyllä, kandidaattitilassa ovat he vielä

kyllä hoikkia, mutta annappa heidän saada lihava kirkkoherran paikka,

niin pullistuvat he kyllä, ja sentähden ei Bräsigkään vielä heittänyt

kaikkea toivoa, saadaksensa vielä kerran nähdä Gottliebin arvoisasti

täyttävän papinkauhtanan, vaikka se nyt tuotti hänelle paljo salaista

päänvaivaa.

Semmoiselta näytti Gottlieb Baldrian; mutta kuva ei olisi varsin

täydellinen, jos en vielä lisäisi, että tämän kaiken yli levisi

pienen pieni vilahdus pharisealaista ulkokultaisuutta; sitä oli

vaan pieni rahtunen, mutta ulkokultaisuuden laita on sama kuin

juoksuttimen: pienen pienellä tilkalla voipi happauttaa koko

vadillisen maitoa.

He istuivat nyt päivällispöytään ja Jokkum kysyi: "Missä viipyy

Rudolf?"

"Herranen aika, Jokkum, mitä sinä pakiset?" huudahti rouva Nüssler

harmissaan. "Senhän sinun, toki viimeinkin pitäisi tietää, ettei hän

milloinkaan tule ajallansa paikalle. Hän on onkimassa: mutta joka ei

tule ruoalle oikealla ajalla, saa olla tyytyväinen tyhjällä palalla".

Pöydässä istuttiin hyvin hiljaa, sillä Bräsig ei puhunut mitään,

hän tähysteli kaikin aistimin, havaitaksensa tunnusmerkkejä, ja

rouva Nüsslerille oin kyllä hiljaisuudessa ihmettelemistä, mikä

muutos hänen tyttösissänsä oli tapahtunut. Siinä he istuivat ja

nauroivat toinen toisellensa ja kuiskailivat hiljaa ja näyttivät

niin onnellisilta, kuin olisivat heränneet tuskallisesta unesta, ja

iloitsisivat nyt, että kaikki oli ollut vaan unta ja että kirkas

päivä taas paisti heidän päällensä.

Luku 18.

Sisältää paljaita rakkauden asioita ja tekee Bräsigistä kuultelian,

siveyden vartian ja rakkauden suojelusenkelin puutarhan suuressa

kirsikkapuussa.

Kun päivälliseltä oli päästy, kysyi Miina, jonka vuoro oli auttaa

äitiä talouden sisäaskareissa. "Liina, mihinkä sinä menet?"

"Minä tahdon vaan noutaa ompelukseni", vastasi Liina, "sitte menen

lehtimajaan".

"No, minä tulen pian perästä", sanoi Miina.

"Ja minä tulen myös", sanoi Gottlieb vitkalleen, "minulla on kirja,

jonka minun vielä tänäpänä täytyy loppuun lukea".

"Se on oikein", lausui Bräsig, "siitäpä tulee julman hauskaa

Liinalle".

Gottlieb aikoi ensin pitää pienen nuhdesaarnan Bräsigille tuon

"julma" sanan väärin käyttämisestä, mutta maltti kuitenkin mielensä,

arvellen, ettei se Bräsigiin mitään vaikuttaisi, ei hän sanonut siis

mitään, vaan meni molempain tyttösten kanssa ulos tuvasta.

"Hyväinen aika", huudahti rouva Nüssler, "mitenkä on minun lasteni

laita? Heistä en tule hullua hurskaammaksi: nyt he ovat taas yksi

mieli, yksi sydän?"

"Hiljaa rouva Nüssler!" virkkoi Bräsig; "tänään otan minä asiasta

selvän. Jokkum tuleppa kanssani, mutta älä hiiskahda hivaustakaan".

Jokkum seurasi häntä puutarhaan ja Bräsig tarttui hänen

käsivarteensa: "Ole vaivihkaa, Jokkum, äläkä katso ympärilles, vaan

tee niinkuin olisit minun kanssani päivällisen jälkeen kävelemässä".

Jokkum teki, niinkuin käskettiin. Kun olivat tulleet lehtimajan

edessä kasvavan kirsikkapuun luo seisahti Bräsig: "Kas niin, Jokkum,

köyristyppä nyt päin puuta vastaan".

Jokkum aikoi jotakin sanoa, mutta Bräsig painoi hänen päänsä alas:

"Ole vaiti, Jokkum, -- pää puuta vastaan!" ja samassa kiipesi hän

Jokkumin selkään: "No niin, oikaise nyt ryhösi suoraksi. Todellakin,

minä yletyn juuri", -- ja iski käsin kiini alimmaisiin oksiin ja

kapusi ylös puuhun. Vielä ei Jokkum ollut mitään sanonut, mutta nyt

sai hän sanoneeksi: "Bräsig, eihän ne vielä ole kypsiä."

"Pöllöpää!" huudahti Bräsig ja kurkisteli punasine kasvoineen noiden

vihreäin lehtien välistä kuin kypsä kurpitsi, "luuletko sinä minun

aikovan Juhannuksen aikana etsiä marjoja kirsikkapuusta? Korjaa nyt

mitä pikemmin luusi, äläkä seiso ällistele siinä kuin koira, joka

vainuu kissaa puussa."

"Niin mitä minä sille voin," sanoi Jokkum ja jätti Bräsigin oman

onnensa nojaan.

Kauvan ei Bräsigin tarvinnut odottaa, kun hän kuuli keveän,

vilppaan jalanastunnan kirskuvan käytävän hiedalla ja Liina istahti

lehtimajaan, suuri tukku ompeluaineita kädessä, ja jos hänellä

oli aikomus saada tämän kaiken tänään valmiiksi, olisi hänen heti

pitänyt ryhtyä työhön; mutta sitä ei hän tehnyt, vaan levitti kaikki

pöydälle, antoi päänsä vaipua päin kättänsä, katseli sinistä taivasta

kohden ohitse Bräsigin kirsikkapuun ja istui syvissä ajatuksissa.

"Ah kuinka onnellinen olen minä!" huudahti hänen kiitollinen pieni

sydämensä, "että Miina on minulle taas hyvä ja Gottlieb on minulle

myöskin hyvä, miksikä olisi hän muuten tänään päivällispöydässä

polkenut minua jalkaan? Ja miksikä tarkasteli Bräsig meitä koko ajan

niin tuimasti? Minä luulen että minä lensin varsin punaseksi. Ah,

mikä hyvä ihminen on Gottlieb toki! Kuinka vakaisesti ja oppineesta

voi hän puhua, kuinka totinen on hän, pappius tulee ihan selvästi

näkyviin hänen kasvoissansa. Kaunis ei hän tosin ole, Rudolf näyttää

paremmalta; mutta hänessä on jotakin omituista, ikäänkuin sanoisi hän

aina: pysykää kaukana minusta viheliäisen, kurjan romunne kanssa,

minulla on korkeammat ajatukset, minä olen hengellinen mies. -- Hänen

hiuksensa leikkaan minä vielä kyllä lyhemmäksi".

Se on hyvä asia maailmassa, etteivät kaikki nuoret tytöt katso

ulkonaisen kauneuteen, muuten olisimme me rumat iäksi päiväksi

jääneet vanhoiksi pojiksi ja meistäpä olisi kaunis joukkio syntynyt,

sillä mikähän on rumempi kuin vanha, ruma nuorimies.

Liinan loppusanoissa, että hän oli Gottliebin hiukset leikkaava,

oli niin varma toivo, että hän siitä punastui, ja kun hän samassa

kuuli hietakäytävällä vitkallisten, arvokkaitten askelien narisevan,

tarttui hän ompelukseensa ja alkoi pistellä kuin henkensä edestä.

Gottlieb tuli, kirja kainalossa ja istui kolmen askeleen päähän

Liinasta ja rupesi lukemaan, mutta katseli kumminkin tuontuostakin

yli kirjansa ikäänkuin ajattelisi hän tarkemmin, uuta hän oli

lukenut, tai miettisi jotakin muuta. Papinkokelaiden kanssa on laita

nyt semmoinen, nimittäin jos he ovat oikeata lajia ja itse uskovat,

mitä he muille saarnaavat: ennen tutkintoa ei heillä muuta ole

kuin hengellisiä ajatuksia, mutta _jälkeen_ tutkinnon tulevat myös

maalliset armoihin, ja ennen kuin ryhtyvät papin toimiin, rupeevat

ensiksi naimahommiin. Niin oli laita Gottliebinkin, ja koska ei

tutkinnon jälkeen kukaan toinen tyttö ollut hänen tiellensä sattunut,

kuin Liina ja Miina, ja koska Liina oli paljoa tarkemmin kuullellut

hänen hengellisiä manauksiansa kuin tämän vallaton sisar, oli hän

saanut päähänsä sen maallisen ajatuksen, tehdä hänet papin rouvaksi.

Mutta tämmöisissä asioissa ei hänellä ollut paljon kokemusta, ne

saattivat hänen suureen hämminkiin, ja hän ei ollut vielä edemmäksi

tullut kuin jalkaapolkemiseen, jota tehdessään hän kuitenkin aina

itse enemmän säikähti, kuin Liina tunteissaan polkemisen.

Tänään oli hän kumminkin päättänyt, puuttua asiaan toden perästä, hän

sanoi sentähden: "Liina, tämän kirjan olen minä oikeastaan ottanut

mukaani sinun tähtes. Tahdotko kuulla sitä?"

"Tahdon", vastasi Liina.

"Siitä syntyy ikävä juttu", pakisi Bräsig itseksensä, joka ei tuolla

ylhäällä puun oksilla suinkaan levännyt millään pehmeillä patjoilla.

Gottlieb luki nyt Liinan kuullen pitkän saarnan kristillisestä

avioliitosta, kuinka siihen pitää mentämän ja kuinka sitä pitää

ajateltaman; ja kun hän sen oli lopettanut, siirtyi hän askelen

likemmäksi ja kysyi: "Mitä sinä siihen sanot, Liina?"

"Onhan se varmaankin hyvin kaunista", vastasi Liina.

"Naiminenko?" kysäisi Gottlieb.

"Oi, Gottlieb!" virkki Liina ja kumartui syvemmälle ompeluksensa yli.

"Ei, Liina", sanoi Gottlieb ja siirtyi taas askelen lähemmäksi,

"se ei ole kaunista. Jumala siunatkoon sinua, ettet tätä tärkeätä

tehtävää ihmiselämässä ole ymmärtänyt kevytmielisesti. Se on hirveän

tukala, nimittäin kristillisessä merkityksessä", ja nyt antoi hän

kauhistavan kuvauksen avioliiton raskaista velvollisuuksista,

vaivoista ja murheista, ikäänkuin valmistaisi hän Liinaa

kuritushuoneesen, ja Bräsig siunaili ylhäällä kirsikkapuussa ja

kiitti onneansa, ettei hän ollut joutunut semmoiseen kamalaan tilaan.

"Niin", sanoi Gottlieb, "avioliitto on sen kirouksen seurauksia,

jolla Jumala ajoi meidän esivanhempamme ulos paratiisista", ja otti

raamatun esille ja luki tuolle lapsi paralle Mooseksen ensimäisestä

kirjasta kolmannen luvun, niin että Liinan koko ruumis rupesi

värisemään eikä hän enää tietänyt miten olla, kuten elää tuskan ja

häpeän tähden.

"Sunkin vietävän jesuviitti!" huudahti Bräsig puoliksi kuuluvalla

äänellä puustaan, "miksikä saatat sinä tuota viatonta lasta hämille!"

ja hän oli miltei hypätä alas puusta, ja Liina olisi juossut

tiehensä, ellei se kirja olisi ollut raamattu, josta Gottlieb oli

lukenut, sillä mitä siinä seisoi, voi olla kyllä hyvä; Liina peitti

kasvonsa käsiinsä ja itki katkerasti.

Mutta Gottlieb oli nyt joutunut kokonaan hengelliseen innostukseen ja

oli lyönyt käsivartensa ympäri Liinan ruumiin ja huudahti: "Minä en

säästä sinua tänä juhlallisena hetkenä! Karoliina Nüssler, tahdotko

näillä kristillisillä ehdoilla tulia minun aviovaimokseni?"

Liina parka oli semmoisessa hämmingissä, ettei hän voinut puhua, ei

ajatella, hän itki vaan itkemistänsä.

Silloin kuului puutarhan käytävällä iloinen laulu.

Kala pieni järvessä

Uipi toisen jäljessä;

Kala pienoinen

Saapi kultaisen.

Ja Liina ponnisti viimeiset voimansa ja töytäsi ulos lehtimajasta,

huolimatta raamatusta ja kristillisistä ehdoista, ja juoksi Miinan

ohitse, joka nyt myöskin tuli ompeluksensa kanssa, ja Liinan perästä

koikki Gottlieb pitkillä, hitailla askelilla, ja hänen naamansa

näytti niin pitkältä kuin entisen papin, jolle lukkari pitkän saarnan

aikana kurotti kirkonavaimen saarnastuoliin, ilmottaen, että pastori

saarnasta päästyänsä voi itse sulkea kirkon oven, sillä hänen oli nyt

rientäminen päivälliselle. Ja hämmästynyt mahtoi hän ollakin, sillä

hän oli samoin kuin tuo pappi, tahtonut toimittaa tehtävänsä oikein

hyvin, ja nyt oli hänen kirkkonsa tyhjä.

Miina oli vielä pieni kokematon lapsi, sillä hän oli nuorin, mutta

niin näppärä oli hän kumminkin, että hän havaitsi, että jotakin

oli tapahtunut, ja hän arveli itseksensä, eikö hänenkin pitäisi

itkeä, jos hänelle semmoista tapahtuisi, ja millä hän sitte itseänsä

lohduttaisi. Hän istui siis levollisesti lehtimajaan, levitti

ompeluksensa pöydälle, ja alkoi vähän huokailla, ajatellessaan omia

epävarmoja toiveitaan, sillä muuta ei hän asiain näin ollessa juuri

voinut tehdäkään.

"Jumala varjelkoon!" ajatteli Bräsig ylhäällä puussa, "nyt istuu

hänkin tuohon lepäämään, ja minun luuni ovat jo ihan puutuneet. Tämä

rupee tulemaan pitkälliseksi".

Mutta pitkälliseksi se ei kuitenkaan tullut, sillä kotvasen sen

jälkeen kuin Miina oli istahtunut, tuli kaunis nuori mies lehtimajan

nurkan takaa näkyviin, ongenvapa selässä ja kalapussi kaulassa.

"Hyvä", huudahti hän, "että kohtaan sinun täällä, Miina. On kai jo

aikaa sitte päivällistä syöty?"

"Tietysti, Rudolf", vastasi Miina, "onhan kello jo kohta kaksi".

"Nyt on kai täti taas suuttunut minulle".

"Oo, vähänpä siitä, sitä hän on ilman jäämättäsi pois

päivälliseltäkin, mutta minä vaan pelkään oman vatsasi olevan sinulle

enimmästi suuttuneena sillä siitä olet sinä pitänyt hyvin huonoa

huolta".

"Mutta sitä parempaa huolta teidän vatsoistanne illalliseksi. Minä

en voinut ennemmin tulla, kala söi niin vimmatusti. Minä olin tänään

mustalla lammella, sinne ei Bräsig minua ole koskaan mukaansa

ottanut, ja nyt tiedän minä miksikä: se on hänen ruoka-aittansa, kun

hän muualta ei mitään saa; koko lampi on täynnä turpia, näetkös!

tuommoisia kelpo venkaleita!" ja samassa aukaisi hän kalapussinsa

ja näytti Miinalle saaliinsa. "Tällä kertaa olen tehnyt vanhalle

Bräsigille aika kepposen".

"Perhanan kanalja!" huudahti Bräsig itseksensä ja hänen nenänsä tuli

kirsikkapuun lehtien välistä näkyviin kuin kelvollinen suolakurkku,

joita rouva Nüssler tavallisesti talveksi kääri tämän saman

kirsikkapuun lehtiin. "Perhanan kanalja! hän on kumminkin päässyt

minun turpaini perille! Tuhat tulimmaista! Semmoisia mötkäleitä kuin

hän on saanut!"

"Annappa tänne, Rudolf", sanoi Miina, "minä vien ne sisään ja tuon

sinulle jotakin syödäkses".

"Ei, ei! Anna sen olla".

"No, ethän tahdo kai nälkää nähdä?"

"No, olkoon menneeksi sitte. Pari voileipää, Miina!"

Miina meni ja Rudolf istui lehtimajaan.

"Hitto kans!" sanoi Bräsig ja siirteli koipiansa hiljakseen oksilla,

löytääksensä paikkaa ruumiistansa, joka ei vielä ollut arostunut,

"nyt istuu tuokin peto lehtimajaan, täälläpä on heidän varsinainen

pesänsä".

Rudolf istui syvissä ajatuksissa penkillä, mikä muuten ei ollut hänen

tapojansa. Hän oli luonnoltaan hieman välinpitämätön, ikäänkuin

antaisi hän asian panna hänet jotenkin ahtaalle, ennen kuin hän

siihen puuttui, mutta sitte ei hän myöskään kauvoja enää siekaillut,

viskataksensa sen pois niskoiltansa. Ja kykyä siihen oli hänellä,

sillä hän oli kyllä hoikka mutta samassa tukeva mies, ja kaiken tuon

veitikkamaisuuden ohessa loisti hänen ruskeista silmistänsä hyvä

joukko itsepäisyyttä, jonka kanssa tuo hieno arpi hänen, ruskealla

poskellansa varsin hyvin soveltui yhteen ja ilmotti samassa,

ettei hän ollut viettänyt aikaansa yksistään uskontunnustuksen

tutkimisella. "Niin", sanoi hän istuissaan ajatuksissansa, "asia on

perille saatettava. Minä olen kauvan kyllä sitä jo päässäni hautonut

ja mitään kiirettä ei sen olisi ollutkaan, onhan täällä varsin hauska

olla, mutta tänään pitää kaksi asiaa ratkaistaman. Tänään tulee

ukko; hyvä vaan, ettei äiti tule, muuten minulta vielä. Puuttuisi

siihen rohkeutta. Minä sovin yhtä vähän papiksi kuin aasi kanteleen

soittajaksi ja Gottlieb kyrassierieverstiksi. Jospa Bräsig vaan olisi

täällä tänään, hän kyllä minua auttaisi. Ah taivahinen, Miina sitte!

Kunpa hänen vaan ensin saisin lepytetyksi".

Samassa tuli Miina, tuoden talrikin täynnä voileipiä.

Rudolf hypähti ylös istuimeltaan: "Miina kulta, mikä pieni kiltti

tyttö sinä olet!" ja löi kätensä hänen uumillensa.

"Hellitä! hellitä!" huudahti Miina ja irtautti itsensä. "Minkä

turmion olet sinä matkaan saattanut! Äiti on sinulle kovasti

suuttunut".

"Sinä tarkotat minun saarnani tähden? No niin! Se oli tyhmä teko".

"Ei", sanoi Miina kiivaasti, "se oli paha teko! Sinä olet sillä

tehnyt pilkkaa pyhimmästä".

"Nonoh! Niin aivan pyhiä eivät tuommoiset kokelaiden saarnat ole!

vaikka ne olisivatkin jumalisen Gottliebin tekemiä".

"Mutta, Rudolf, _kirkossa_!"

"Ah, Miina kulta, sanoinhan minä sen tehneeni tyhmyydessä, minä

en ollut asiaa tarpeeksi arvellut; minä ajattelin vaan, minkä

pöllömäisen muodon Gottlieb saisi, ja se houkutteli minua tekemään

tyhmyyden. Mutta jätetään se jo sillensä, Miina!" ja hän laski taas

kätensä hänen uumillensa.

"Ei, hellitä!" sanoi Miina, mutta jäi kumminkin olemaan. "Ja pastori

on sanonut, että, jos hän asian ilmottaisi, sinä et sinä ilmoissa

saisi kirkkoherraan paikkaa".

"Sitte hän vaan sen ilmottakoon, niin pääsen minä koko rettelöstä".

"Mitä?" kysyi Miina ja irtautti itsensä hänen käsistänsä ja työnsi

hänen kyynärän matkaa pois tyköänsä, "sitä sanot sinä toden perästä?"

"Oikein toden perästä. Tämä oli ensimäinen ja viimeinen kerta, kuin

minä kävin saarnastuolissa".

"Rudolf!" huudahti Miina varsin hämmästyneenä.

"Mitäpä pitkistä mutkista!" huudahti Rudolf pikaisesti. "Katso

Gottliebiä, katso minua, sovinko minä papiksi? Ja vaikka minulla

olisi kaikki uskonnolliset tiedot päässäni, että voisin niistä vielä

vähän oppineille professoreillekin jakaa, niin eivät he kumminkaan

minua tutkinnossa hyväksyisi; he tahtovat vaan, että märehtii heidän

niinkutsuttua jumalista mielialaansa. Ja vaikka olisin apostoli

Paavali itse, he antaisivat minulle repposet, nähdessänsä tuon pienen

naarman poskessani".

"Mutta miksihän sinä sitte rupeet?" kysyi Miina ja tarttui äkisti

hänen käsivarteensa. "Ah, älä vaan rupee sotamieheksi?"

"Enhän toki! Sitä en ajattele! En, _maamieheksi_ rupeen minä!"

"Tuo perhanan lurjus!" pakisi Bräsig puussa.

"Niin, Miina kultaseni", pitkitti Rudolf ja veti Miinan istumaan

viereensä penkille, "maamieheksi rupeen minä, oikein ahkeraksi,

kelvolliseksi maamieheksi, ja sinä, rakas Miinaseni, saat auttaa

minua siksi tulemaan".

"Miinan pitää kai opettaa heitä kyntämään ja äestämään", sanoi Bräsig

puussa.

"Minäkö, Rudolf?" kysyi Miina.

"Niin, sinä, armas kiltti lapseni", ja hän silitti hänen sileitä

hiuksiansa ja taputti hänen hienoja poskiansa ja kohotti hänen

leukaansa ja katseli hänen sinisiin silmiinsä, "jos varmaan tiedän

että vuoden perästä tahdot tulla minun vaimokseni, niin on oleva

helppo asia, tehdä minusta kelpo mies. Tahdotko, Miina, tahdotko?"

Ja Miinan silmistä vierivät kyynelet ja Rudolf suuteli ne pois hänen

poskiltansa ja suuteli hänen punasia huuliansa, ja Miina laski

pienen, pyöreän päänsä hänen rintaansa vasten ja kun hän vähän

loma-aikaa sai, kuiskasi hän hiljaa tahtovansa, ja Rudolf suuteli

häntä uudestaan useat kerrat, ja Bräsig huudahti puusta puoleksi

kuuluvalla äänellä: "Tätä ei pirukaan kestä! Tehkää joutua!" Ja

Rudolf selitti nyt yhä suudellen, että hän aikoi tänään puhua

isänsä kanssa, ja valitti samassa olevan vahinko, ettei Bräsig

ollut saapuvilla, sillä Bräsig voisi häntä suuresti auttaa hänen

yrityksessään, ja hän sanoi varmaan tietävänsä vanhan pehtorin

pitävän hänestä.

"Perhanan veitikka!" pakisi Bräsig puussa, "nyppii pois minun

turpani!"

Ja Miina sanoi Bräsigin olevan täällä, hän oli kai levolla

päivällistä syötyänsä.

"Kuuleppa vaan sitä tyttöstä!" pakisi Bräsig, "tätä sanoo hän

päivällislevoksi! Mutta onpa nyt kaikki selvissä. Miksikä minä

kauemmin luitani vaivaisin?"

Ja kun Rudolf samassa sanoi tahtovansa sitä ennen puhua vanhan

pehtorin kanssa, luisti Bräsig alas kirsikkapuusta, niin että housut

kivertyivät ylös aina polviin asti, ja roikkui puun alimmilla oksilla

ja huudahti: "Tässä hän on!" pudotti itsensä samassa alas ja asettui

tuon rakastavan parin eteen muodolla semmoisella, joka selvästi

osotti, että hän piti itseänsä tuomarina mitä arkaluontoisimmissakin

asioissa.

Nuo molemmat nuoret hämmästyivät hyvänpäiväisesti. Miina piti

samoin kuin Liina kädet silmillään, sillä erotuksella vaan, ettei

hän itkenyt, ja olisi, varmaankin juossut pois samoin kuin Liina,

jollei hän pienestä asti olisi ollut pehtori Bräsigin kanssa mitä

parhaimmassa sovussa. Hän heittäytyi sentähden, silmät peitossa,

Bräsigin syliin ja pisti pienen pyöreän päänsä paljaasta häpeästä

milt'ei Bräsigin liivintaskuun ja huudahti: "Setä Bräsig! setä

Bräsig! Te olette häijynilkinen mies!"

"Vai niin?" sanoi Bräsig. "Sepä kuuluu varsin kauniilta".

"Niin", lausui Rudolf vähän kopeasti, "teidän pitäisi hävetä, ruveta

täällä kuulteliaksi".

"Munsööri maitoparta!" sanoi Bräsig. "Yksi sana niin hyvä kuin

yhdeksän: häpeeminen ei minun puoleltani tule kysymykseenkään, ja

jos te luulette kopeudella jotakin voivanne vaikuttaa minuun, niin

erehdytte suuresti".

Sen huomasi kai Rudolfikin, ja jos hän muuten ei kammonutkaan pientä

kiistaa, niin oli nyt kumminkin hänelle sen verran selvää, että hänen

tässä tapauksessa oli antaminen myöden Miinan tähden. Hän vastasi

sentähden vähän hiljaisemmalla äänellä, että jos Bräsig sattumalla --

joka kyllä oli mahdollista -- oli puuhun joutunut, niin olisi hänen

häveliäisyyden vuoksi pitänyt joko yskimällä taikka muulla tavalla

ilmottaa lässäolonsa, eikä kuullella heidän asioitansa alusta loppuun

asti.

"Vai niin?", sanoi Bräsig, "yskiä olisi minun vielä pitänyt?

_Ähkynyt_ olen minä kyllä, ja jos ette olisi olleet niin innossanne

asioistanne, niin olisitte sen kyllä kuulleet. Mutta teidän pitäisi

hävetä, että te ilman rouva Nüsslerin lupaa rakastutte Miinaan".

Se oli _hänen_ asiansa, sanoi Rudolf, ja se ei koskenut keneenkään,

eikä Bräsig tuntenut semmoisia asioita.

"Vai niin?" sanoi Bräsig. "Onko teillä ollut kolme morsianta

yhdellä haavaa? Minulla on ollut; ja ihan julkisia morsiamia olivat

ne, enkä kuitenkaan asiaa tuntisi? Mutta te olettekin semmoinen

salasissi, ongitte pois turpani mustasta lammesta ja sieppaatte

pois ihan silmäini nähden pikku Miinan lehtimajassa. -- No, älä ole

milläsikään, Miina: hän ei ole sinulle mitään tekevä".

"Ah, setä Bräsig", rukoili Miina neuvotonna, "auttakaa meitä, me

pidämme toinen toisistamme niin paljon".

"Älä ole milläsikään, Miina, olethan minun oma ristilapseni; kyllähän

se taas haihtuu".

"Ei, herra pehtori!" huudahti Rudolf ja laski kätensä vanhuksen

olkapäälle, "ei, hyvä pehtori Bräsig, se ei haihdu; se on kestävä

elämän loppuun asti. Minä rupeen maamieheksi, ja jos minulla on toivo

saada Miina omakseni, ja" -- lisäsi hän, sillä niin sukkela oli hän

-- "ja jos te minulle hyvän neuvon annatte, niin sitte perhana kans

riivaa, jollei minusta kelvollista maamiestä tule".

"Perhanan veitikka!" jupisi Bräsig itseksensä ja lausui kuuluvasti:

"Kyllä mar, jommoinenkin latinalainen maanviljeliä, joku Pistorius,

Praetorius tai Trebonius, on teistä tuleva ja istutte pyörtynälle

ja luette tuon pitkänimisen miehen kirjasta happeesta ja tukkeesta

ja organismista, sillä aikaa kuin renkipojat teidän selkänne takana

hajottelevat sontia ja jättävää pellolle virumaan könttiä suuria kuin

pääkallo. Oo, kyllä minä teidän tunnen! Yhden ainoan tiedän minä joka

on käynyt korkeat koulut, ja josta on jotakin tullut; se on nuori

herra von Rambow".

"Ah, setä Bräsig", sanoi Miina ja kohotti vähitellen päätänsä

näkyviin ja taputti vanhusta poskille, "mitä Frans voi, sen voi

Rudolfkin".

"Ei, Miina, sitä ei hän voi. Ja miksikä ei? Sentähden että hän on

vintiö, ja toinen käytännöllinen mies!"

"Setä Bräsig", sanoi Rudolf, "te luulette sitä kai tuon tyhmän

saarnajutun tähden; mutta Gottlieb kiusasi minua niin kovasti

kääntämiskiihkollansa, minun täytyi tehdä hänelle pieni kepponen

kostoksi".

"Ha ha ha!" nauroi Bräsig, "en sentähden suinkaan, se oli minusta

hauskaa, hyvin hauskaa. Hän on siis tahtonut teitäkin kääntää,

arvattavasti onkimastakin? Olisittepa kuulleet sitä käännytyssaarnaa

jonka hän tänään iltapuolella piti, mutta Liina juoksi hänen

käsistänsä; mutta asia on kuitenkin ratkaistu".

"Liinan ja Gottliebin välillä?" kysyi Miina hyvin pelonalaisesti, "ja

senkin te olette kuulleet?"

"Tietysti olen minä sen kuullut, sillä juuri heidän tähtensä istuin

minä tuossa penteleen kirsikkapuussa. Mutta tulkaapa nyt tänne,

munsööri Rudolf. Ettekö enää ikipäivinänne aio nousta saarnastuoliin

ja saarnoja pitää?"

"En, en ikinä enää".

"Tahdotteko nousta kello neljältä aamulla ja kesällä kello kolmelta

antamaan apetta?"

"Mihin aikaan hyvänsä".

"Tahdotteko oppia oikein säännöllisesti kyntämään, äestämään ja

sitoilemaan, s.o. oikealla olkisolmulla -- nuoralla ei ole mikään

konsti".

"Tahdon", vastasi Rudolf.

"Lupaatteko ettette kaupunkimatkoilla milloinkaan jää istumaan

Thürkowin kapakkaan punsilasin ääreen, kun kuormanne jo ovat

edemmäksi menneet, niin että teidän olisi täyttä laukkaa niiden

perästä ajaminen?"

"Senkin lupaan minä", sanoi Rudolf.

"Lupaatteko -- Miina, näetkös tuolla vähän syrjempänä on kaunis

kukka, sitä sinistä tarkotan minä, nouda se minulle, minun tekee sitä

mieleni -- lupaatteko", kysyi Bräsig uudestaan, kun Miina oli mennyt,

"ettette milloinkaan luo silmäänne noihin perhanan piikatyttöihin?"

"Oh, herra pehtori, mitä te minusta ajattelette", sanoi Rudolf ja

kääntyi närkästyneenä poispäin.

"No, noh", virkki Bräsig, "joka asia on edeltäpäin punnittava, ja

sen sanon minä teille: jokaisesta kyynelestä, jonka minun pieni

ristilapseni teidän tähtenne vuodattaa, väännän minä kerran niskanne

nurin", ja samassa teki hän liikenteen, kuin aikoisi hän jo panna

uhkauksensa toimeen.

"Kiitoksia, Miinaseni", sanoi Bräsig, kun Miina toi hänelle kukan,

ja Bräsig haisteli sitä ja pisti sen sitte napinreikäänsä: "Ja

tuleppa nyt tänne, Miina, minä tahdon antaa sinulle siunaukseni. --

Ei, polvilles ei sinun ole tarvis langeta, sillä minä en ole sinun

luonnollinen isäsi, ainoastaan risti-isäsi. -- Ja teitä munsööri

Rudolf, tahdon minä tänään iltapuolella auttaa, kun isänne tulee,

että pääsette pappiudestanne. -- Ja tulkaa nyt molemmat, meidän täyty

mennä sisään. Mutta sen minä sanon teille, Rudolf, te ette saa istua

pyörtynälle lukemaan, vaan teidän on pitäminen sonnan hajottelemista

silmällä. Näettekö, näin pitää noiden perhanan renkipoikien tarttua

tadikkoon, eivätkä saa heittää sontaa vaan noin mäiskis! pellolle,

vaan heidän pitää sitä ensin kolme neljä kertaa tadikolla pudistella,

että lanta löyhentyy. Säännöllisesti sonnitetun pellon pitää näyttää

niin siistiltä ja hienolta kuin samettimatto". Niin puhein meni hän

molempain nuorten kanssa ulos puutarhan veräjästä.

Luku 19.

Tämä on pitkä ja tärkeä luku, ja jos joku tahtoisi kertoa laveasti,

mitä se sisältää, täytyisi hänellä olla enemmän aikaa kuin minulla;

sentähden sanon minä vaan: kaksi nuorukaista astuu yli rouva

Nüsslerin puutarhan aidan ja poimii sieltä itselleen pari omenaa

puusta, joka oikeastaan oli Bräsigin oma.

Myöhempään iltapuolella päivää tuli kauppias Kurz rehtori Baldrianin

kanssa käyden Reksowiin. Kurz oli vahingoksensa kutsunut rehtorin

tälle kävelylle, sillä lyhytläntäisen on perhanan vaikea seurata

pitkäkoipista, ja mitä luonto oli ottanut Kurzin säännönmukaisesta

mitasta, sen oli se auliilla kädellä antanut rehtorille. Niin

astuivat he nyt yhdessä pitkin maantietä, ja rehtori Baldrian oli

lausunut sen sukkeluuden, että he molemmat yhdessä näyttivät hänestä

siltä värsylajilta, jota roomalaiset sanoivat dactyliksi, nimittäin

pitkä, lyhyt, lyhyt; pitkä, lyhyt, lyhyt. Tämä tietysti harmitti

Kurzia, koska hänen jalkavärkkinsä ja hän itse käveliänä sen kautta

tuli huonoon arvoon; hän koetti sentähden ottaa niin pitkiä askeleita

kuin mahdollista.

"Nyt me muodostamme spondäin", lausui rehtori.

"Tee niin hyvin, lanko", sanoi Kurz hyvin harmissaan ja kokonaan

hengästyneenä, "ja heitä nuo oppineet pistopuheesi; minä hikoilen jo

muutenkin kautta kaiken ruumiin".

Hän pyhki hien pois kasvoistansa, riisui takin pois yltänsä ja

ripusti sen sauvansa nokkaan.

Kurz oli ammatiltaan oikeastaan kryytikauppias, mutta hän harjotti

sen ohessa myöskin rihkamakauppaa, ja koska tästä tavarasta aina jäi

pätkiä jälelle, oli hän varsin tyytyväinen lyhkäseen vartaloonsa,

sillä hän saattoi aina käyttää näitä jäännöksiä hyväksensä. Tänä

vuonna oli hän, varastoansa tarkastaissaan, tavannut jäännöksen

naisväen kappa-kangasta, johon oli painettu palmupuun lehtiä

kurottelevain kirahvien kuvia. Vahinko olisi ollut sitä poisheittää,

kaupaksi ei hän sitä myöskään saanut käymään, hän teetti siitä

sentähden itselleen kesänutun, ja nyt marsi hän, tämä lippu selässä,

Reksowin kartanolle, juurikuin olisi hän äsken ruvennut jonkun

saksalaisen ruhtinaan lipunkantajaksi, jonka vaakunana oli kirahvi

ja palmupuu ja rehtori Baldrian koipi keltasessa nankkinitakissa

hänen sivullansa saman saksalaisen ruhtinaan henkivartiarykmentin

reunusmiehenä, ikäänkuin olisi tämä ruhtinas vaihtelun vuoksi kerran

valinnut keltasen nankkinin mieliväriksensä.

"Jumala nähköön", huudahti rouva Nüssler, "nyt tuo Kurz vielä

rehtorinkin tullessaan!"

"Todellakin", virkkoi Bräsig; "mutta hän ei ole meitä tänään paljon

häiritsevä, minä tahdon keskeyttää hänet aina hänen puheessaan". He

pelkäsivät nimittäin molemmat rehtorin pitkäveteisyyttä.

Molemmat vieraat tulivat sisään, ja rehtori piti pitkän lorun siitä

suuresta ilosta, että taas sai nähdä heitä, ja siitä erinomaisesta

tilaisuudesta, kuin hänellä oli ollut, tulla tänne Kurzin seurassa,

jonka tähden Bräsig lausui lyhyesti, että pitkät koivet ovat paras

apu sille, ken kävelyllä on, ja samassa kääntyi hän poispäin, niin

että rehtorille, koska rouva Nüsslerkin vaan pakisi Kurzin kanssa,

ei jäänyt muuta kuuliaa kuin Jokkum, joka myöskin tarkasti kuulteli

kaiken aikaa ja vihdoin lausui: "Hyvää päivää, lanko, tee hyvin ja

istu".

Kurz oli pahalla päällä, ensiksikin sentähden että hänen oli

nuhteleminen poikaansa, toiseksi sentähden että rehtori oli

juoksuttanut hänen ihan uuvuksiin, ja kolmanneksi sentähden

että hän, riisuttuaan takin pois päältänsä, oli vilustunut ja

saanut nikotuksen. Hänen mieliharminsa ei kuitenkaan paljon

merkinnyt, sillä hän oli pahalla päällä yhtä mittaa, hän oli

nimittäin demokraatti, tietysti ei mikään valtiodemokraatti, sillä

semmoisia ei vielä siihen aikaan Meklenpurissa ollut, ei vaan

kaupunkilaisdemokraatti, sillä hän oli pannut elämänsä vastaiseksi

päämaaliksi tempaista tuolta paksunenäiseltä leipurilta, joka asui

torin varrella ja jota pormestari niin kauheasti suositteli, oikeuden

elättää kaupungin yhteistä sonnia. Hän ähkyi ja nikotti ympäri

huoneessa, ja varistuneen, hikisen naamansa ja lyhyen harmahtavan

tukkansa kanssa näytti hän kauniilta, punaselta, äsken leikatulta

sianlihakäikäleeltä, jonka päälle on varistettu pippuria ja suolaa

ja josta rasva valuu pitkin veistä. Vertaus ei sovi täsmälleen,

sillä veistä ei ollut; mutta Bräsig piti siitä huolen, etten minä

vertaukseni kanssa häpeään tule, sillä hän veti pöytälaatikosta

esille kirkkaan, terävän pöytäveitsen, lähestyi lihakäikälettä ja

sanoi: "No nyt, Kurz, istukaa nyt ihan hiljaa tähän".

"Mikä on tarkotuksenne?" kysyi Kurz.

"Keino nikotusta vastaan. -- Kas niin -- Katselkaa nyt yhä veitsen

terää. Nyt uhkaan minä yhä likemmältä teitä terällä; mutta teidän

täytyy pelätä, muuten ei siitä lähde mitään apua. Yhä likemmäksi,

-- yhä likemmäksi, ikäänkuin tahtoisin minä halkaista nenänne. Yhä

likemmäksi -- aina silmiin asti".

"Tulimmainen", huudahti Kurz ja hypähti ylös "puhkaisettehan vielä

silmät päästäni".

"Hyvä!" sanoi Bräsig, "hyvä! Te pelästyitte, nyt auttaa se kyllä".

Ja se autti todellakin, nimittäin nikotusta vaan ei mieliharmia

vastaan.

"Missä on minun poikani?" kysyi Kurz. "Minä annan tänään hänelle

hyvän löylytyksen. Niin, lankoseni", lisäsi hän, kääntyen Jokkumia

kohden, "ei mitään muuta kuin harmia! _Täällä_ pojastani,

_raatihuoneessa_ kaupungin sonnista, _kotona_ vaimostani tuon tyhmän

saarnajutun tähden, _kauppapuodissa_ apulaisestani, joka myy luodin

mustaa silkkiä ja ottaa maksun vaan neljänneksestä! ja nyt täällä

maantiellä rehtorin pitkistä koivista".

"Äiti kulta", sanoi Jokkum ja sysäsi kahvikupin esille, "täytä Kurzin

kuppi".

"No niin, lanko", virkkoi rouva Nüssler, "onhan siihen vielä aikaa;

me voimme ensin asiasta vähän puhella. Miksikä pitäisi teidän kohta

ensi-pikaisuudessa käydä pojan kimppuun, se vaan saattaisi asian

vielä pahemmaksi".

"Kyllä minä hänen..." huudahti Kurz vihoissaan; mutta edemmäksi ei

hän ehtinyt, sillä ovi aukeni samassa ja Gottlieb tuli sisään.

Gottliebin käynnissä oli jotakin liiallista juhlallisuutta

havaittavana, kun hän lähestyi isäänsä ja lausui hyvää päivää.

Hänessä oli jotakin luonnotonta vakaisuutta ja samassa jotakin niin

outoa papillista kainostelevaisuutta, että näytti siltä, kuin olisi

hänen suojeluspyhänsä omaa erityistä tarvettansa varten vetänyt

häneen silmuksen ja ripustaisi hänen joka ilta vaarnaan, ettei mailma

millään muotoa saisi häntä kuluttaa.

"Hyvää päivää, kuinka on teidän laitanne, pappa?" lausui hän ja

suuteli isäänsä kummallekin poskelle, ja vanhus suuteli myös,

mutta tyhjään, ikäänkuin toutain, joka haukkaa ilmaan, kärpästä

tavottaaksensa.

"Kuinka voi mamma?" kysyi poika vielä. Sillä Gottliebin oli pienestä

ruveten aina täytynyt sanoa "pappa" ja "mamma", koska rehtori piti

"isän" ja "äidin" nimitystä sopivana tavallisille ihmisille, mutta

ei oppineille, josta Kurz aina oli harmissaan, sillä hänen poikansa

sanoi vaan "isä" ja "äiti".

"Hyvää päivää, eno", sanoi Gottlieb Kurzille, "hyvää päivää, herra

pehtori", Bräsigille, ja kääntyi taas "pappansa" puoleen: "Ilahuttaa

minua suuresti, että tulitte tänään; sillä minun on puhuminen teidän

kanssanne eräästä minulle sangen tärkeästä asiasta".

"Ahah!" jupisi Bräsig itseksensä, "hän alkaa jo".

Rehtori meni poikansa kanssa ulos pihalle, Bräsig asettui akkunan

ääreen ja piti silmällä molempia. Rouva Nüssler tuli hänen viereensä:

"Bräsig", sanoi hän, "no, oletteko saaneet tietää, miten minun

tyttösteni laita on?"

"Rouva Nüssler", sanoi Bräsig, "älkää pelästykö, asia on jo hyvällä

alulla".

"Mitä?" huudahti rouva Nüssler pikaisesti, "mikä on hyvällä alulla?"

"Sen te pian saatte kuulla; katsokaa vaan ulos akkunasta. Miksikä

luulette te rehtorin noin puristelevan kättä ja halailevan

herännäistä? Hänen kristillisen uskonsa tähdenkö? Ei, minä tahdon

sanoa sen teille, sen tähden, että te, rouva Nüssler, olette niin

hyvää taloutta pitäneet".

Bräsig tunsi ihmissydämen yhtä hyvin kuin mikään propheta; mutta

hänellä oli sama paha tapa kuin entisillä prophetailla, hän puhui

epäselvillä sananparsilla. Rouva Nüssler ei ymmärtänyt sanaakaan.

"Mitä? Sentähden, että minä olen hyvää taloutta pitänyt, halaa hän

Gottliebiä?"

Bräsig oli vielä siinäkin suhteessa prophetain kaltainen, ettei hän

vastannut mitään järjellisiin kysymyksiin, jos eivät ne soveltuneet

hänen omiin tarkotuksiinsa.

"Näettekö", huudahti hän, "miksikä antaa rehtori hänelle nyt

siunauksensa? Sen tähden, että hän tietää rahalla kaikkia saatavan,

ja että hän tietää täältä sitä lähtevän".

"Mutta mitä on sillä minun tyttösteni kanssa tekemistä?"

"Sen pian saatte nähdä! Näettekö, nyt menee herännäinen tiehensä,

ja ukko -- Jumala meitä armahtakoon! -- hän valmistelee puhetta, ja

pitkäksi on se tuleva, sillä kaikki on hänessä pitkää, mutta kaikkein

pisimmät ovat hänen puheensa".

Bräsig oli erinomainen ihmistuntia ja toteen näytti hän sen tässäkin,

sillä tuskin oli rehtori tullut sisään, kun hän jo puhkesi puhumaan:

"Kunnioitettavat lässäoliat, eräs muinaisajan viisas on lausunut sen

järkähtämättömän totuuden, että ennen kaikkia on se talo onnellisena

pidettävä, jossa hiljainen sopu riittävän, vieläpä runsaan

toimeentulon kanssa pitää asuntoa. Täällä tässä talossa on laita

semmoinen. Minä en ole tullut tänne, tätä sopua häiritsemään -- minun

rakas lankoseni Kurz voipi tehdä mitä hän katsoo parhaaksi --, minä

olen sattumalta tullut tänne; mutta sattumus voi useinkin tuottaa

ihmiselle jotakin varsin odottamatonta. Niin on tänään tapahtunut

minulle. Tämmöinen sattumus von olla onneksi, se voi myös olla

onnettomuudeksi; mutta koska en tahdo mitään ennakolta sanoa, niin en

myös puhu siitä sen enempää. -- Rakas lankoseni Jokkum, sinä, tämän

onnellisen perheen varsinainen päällikkö" -- Jokkum katseli häntä

muodolla semmoisella, kuin olisi rehtori sanonut hänen oikeastaan

olevan kaikkein Ryssäin yksinhallitsian ja pitäisi hänen oikeuden

mukaan istua valtaistuimella Kremlissä Wenäjän pääkaupungissa

Moskowassa eikä täällä uunin takana -- "niin", pitkitti rehtori

puhettansa, "sinä, perheen varsinaisena päällikkönä, olet antava

minulle anteeksi, että minä myöskin käännyn rakkaan kälyseni puoleen,

joka aina niin suurella huolella ja rakkaudella ja niin siunatulla

menestyksellä on hoitanut oman perheensä asioita ja samassa tehnyt

niin erinomaisen hyvän vaikutuksen heimolaisperheisin -- minä

tarkotan tässä erittäinkin Gottliebin ystävällistä vastaanottoa.

Sinä, rakas lankoseni Kurz, kuulut myös heimoon, ja vaikka meidän

kummankinpuoliset perheemme, kumminkin mitä niiden naispuolisiin

jäseniin tulee -- no, minä en tänä onnellisena hetkenä tahdo siitä

laveammin puhua -- elävät pienessä epäsovussa; niin tiedän minä

kumminkin, että sinä sydämestäsi otat osaa minun onneeni. -- Mutta",

hän lähestyi Bräsigiä, -- "miten tulee minun teitä puhutella,

pehtori? Te, joka ette sanan oikeassa merkityksessä kuulu heimoon,

mutta joka aina olette olleet avullinen töissä ja viisas neuvoissa..."

"Niin, ja minä tahdon antaa teillekin semmoisen", keskeytti häntä

vanhus, "ajakaa aika vauhtia, muuten ette tule milloinkaan loppuun".

"Loppuun?" kysyi rehtori ja hänen alkuperäinen papillinen luontonsa,

joka kauvan oli homettunut koulun tomussa, puhkesi näkyviin.

"Loppuun?" kysyi hän juhlallisesti ja kohotti silmänsä korkeuteen,

"onko loppu oleva onneksi vai onnettomuudeksi? Kuka sitä voi tietää?"

"Sen minä tiedän", sanoi Bräsig, "sillä minä olen kuullut alun tänään

iltapuolella tuossa perhanan kirsikkapuussa. Koko lorun loppuna on

se, että herännäinen tahtoo kosia Liinaa".

No, siitäpä hälinää nousi.

"Herran Jestan!" huudahti rouva Nüssler, "Gottlieb? Meidän lapsemme?"

"Niin", sanoi rehtori ja keskeytti yht'äkkiä puheensa ja seisoi siinä

kuin ruiskumestari Klein Stemhagenissa, kun ruiskuja koeteltiin ja

letku repesi ja hänen oma vesisuihkunsa lensi hänen päällensä.

Kurz hypähti pystyyn ja sanoi: "Tuo penteleen veitikka Gottlieb vasta

on onnenotus!"

Jokkum kavahti myös pystyyn, mutta vitkaan, ja kysyi Bräsigiltä:

"Sanoitko _Miina_, Bräsig?"

"En, Jokkum, vaan _Liina_", vastasi Bräsig levollisesti.

Ja Jokkum istahti uudestaan.

"Ja te olette sen tietäneet, Bräsig, ettekä ole sitä minulle

sanoneet?" huudahti rouva Nüssler.

"Oo, minä tiedän vielä enemmänkin", sanoi Bräsig, "mutta miksikä minä

sitä teille sanoisin? Jos sen tiedätte neljännestä tuntia ennemmin

tai myöhemmin, on yhdentekevä; ja minä ajattelin valmistaa teille

odottamattoman ilon".

"Ja tässä hän on", sanoi rehtori ja veti Gottliebin, joka tähän asti

oli seisonut oven takana, porstuasta sisään, "ja odottaa tuomiotansa

teidän hyväntahtoisuudestanne".

Ja nyt astui Gottlieb esille tavallisena ihmisenä ilman mitään

naurettavia omituisuuksia. Tuon papillisen muodon, Leevin suvun

tunnusmerkin, oli hän kokonaan heittänyt sillensä, sillä tämmöisellä

romulla ei nyt ollut sijaa hänen olennossaan, sen täyttivät tänä

hetkenä puhtaat ihmiselliset tunteet, epäilys ja toivo, pelko ja

rakkaus, ja ne, jotka nämä kaikki voivat hyväksi kääntää, seisoivat

tavallisina ihmisinä! hänen edessänsä -- Jokkum tosin istui taas

--; mutta oikea rakkaus ja mikä sitä seuraa, kihlaus ja vihkimys,

on niin kaunis, ihmiselimen tunne, ettei se suinkaan papillisesta

koristelemisesta tule paremmaksi. Tätä väitöstä olisi Gottlieb

jokaisessa muussa tilaisuudessa vastustellut voimainsa perästä, mutta

tänä hetkenä oli tämä suloinen tunne hänen niin vallannut ja hän

puhui niin sydämellisesti, niin täynnä luottamusta Jokkumin ja rouva

Nüsslerin edessä, että Bräsig pakisi itseksensä: "Onpa se ihminen

muuttunut! Jos Liina niin vähässä ajassa on sen toimeen saanut, niin

olkoon menneeksi! Hänestä voi vielä mies tulla".

Rouva Nüssler kuulteli mielihyvällä Gottliebin vilpittömiä sanoja ja

hän olikin aina pitänyt Gottliebistä, mutta että hänen oli antaminen

pois lapsensa, se tuntui hänestä liian äkkinäiseltä, hän joutui

suureen levottomuuteen: "Herranen aika!" huudahti hän, "Gottlieb,

olethan sinä aina ollut hyvä ihminen ja olet oppinut opittavasi

hyvästi, mutta..."

Tässä tuli hän ensimäisen kerran elämässään Jokkumilta keskeytetyksi.

Kun Jokkum kuuli, ettei kysymys Miinasta ollut, tuli hän

levolliseksi. Kun Gottlieb kääntyi puheellaan häneen, kokosi hän

ajatuksensa, ja kun hän havaitsi, että kaikkein silmät tähtäsivät

häneen, päätti hän puhua, ja niin puuttui hän vaimonsa puheesen ja

lausui: "Niin, Gottlieb, kyllä kai se niin on, on kai, ja mitä minä

isänä sille tehdä voin, olen minä tekevä! Jos äiti suostuu, niin

suostun minäkin; ja jos Liina suostuu, niin suostun minäkin".

"Herranen aika, Jokkum", huudahti rouva Nüssler, "mitä sinä pakiset?

Pysy sinä ääneti! Minun on ensin puhuminen lapseni kanssa, minun on

ensin kuuleminen, mitä hän siihen sanoo". Ja niin puhein riensi hän

ulos ovesta.

Mutta ei kauvan viipynyt, kun hän taas tuli takasin, taluttaen Liinaa

kädestä, ja heidän perästänsä seurasivat Miina ja Rudolf, jotka tästä

tapauksesta mahdollisesti tahtoivat saada käytännöllistä kokemusta

omaksi hyväksensä. Ja Liina irtautti itsensä äitinsä kädestä ja

heittäytyi Gottliebin rinnalle ja siitä äitinsä kaulaan ja istui

sitte Jokkumin polvelle, joka taas oli istahtanut, ja tahtoi häntä

suudella, mutta ei voinut sitä yskältä tehdä, sillä Jokkum poltti

mielikiihkossaan perhanan rajusti tupakkaa, ja Liina sanoi: "Isä

kulta!" ja Jokkum sanoi: "Liina kulta!" ja kun Liina nousi, lähestyi

Bräsig häntä ja silitteli häntä ja sanoi: "Älä ole milläsikään,

Liina, minä lahjotan sinulle jotakin". Ja nyt tuli Gottlieb ja

tarttui Liinan käteen ja talutti hänen isänsä luoksi, ja herra

rehtori kumartui niin syvälle alas, antaaksensa Liinalle isällisen

suudelman, että muut kaikki luulivat hänen aikovan ottaa nuppineulan

ylös lattialta; hän oli taas aikeissa ruveta pitämään uutta puhetta,

mutta siitä ei tullut mitään, sillä Bräsig seisoi akkunan ääressä ja

rummutti vanhaa Dessaun marsia vasten ikkunalasia, niin ettei kukaan

voinut sanaakaan kuulla, ja katseli samassa yli kartanon ladonkaton

kirkkaasen ilmaan, ikäänkuin olisi siellä jotakin erinomaista

nähtävänä. Ja hänellä olikin siellä jotakin erinomaista nähtävänä,

hän näki tuolla etäällä, hyvin kaukana omenapuun, joka kerran oli

kukostanut kauniisti ruusunpunasine kukkineen, se oli hänen puunsa,

hän oli sitä kasvattanut ja vierailla vesoilla jalostuttanut; se oli

hänen puunsa, mutta Jokkum oli sen istuttanut puutarhaansa, ja hänen

oli ollut antaminen sen tapahtua; mutta yhtä kaikki oli hän kuitenkin

sitä puuta hoitanut ja vaalinut, ja puu oli kantanut hedelmiä,

kauniita, punasia, täysinäisiä hedelmiä; ja hedelmät olivat kypsyneet

ja ne näyttivät hänestä kauniilta ja nyt oli kaksi nuorukaista

kiivennyt yli aidan ja toinen heistä oli jo poimiminut yhden omenan

ja pistänyt sen taskuunsa, ja toinen kurotti myös jo kättänsä toista

kohden. No, nuoret ovat nuoria, ja omenat ja pojat sopivat yhteen,

sen hän tiesi, ja että näin oli kerran tapahtuva, sitä hän oli usein

itseksensä ajatellut; hän soikin ne heille! mielellänsä, mutta että

hänen pienten kaksoisomenainsa holhous nyt oli menevä toisiin käsiin,

se häntä huolestutti, pienten sirkkustensa hoitoa ei hän heille

suonut ja sentähden rummutti hän kovasti ikkunalasia vasten.

Kauppias Kurz niisti nenäänsä niin rajusti, kuin puhaltaisi hän

torvea, säestääksensä Bräsigin rummutusta. Liikutuksesta ei hän tätä

tehnyt, ei, vaan harmista; sillä nähdessään tätä perheellistä onnea,

tunsi hän täällä olevansa kuin outo mulli karjassa, ja kuitenkin

oli juuri hän tänne tullut tärkeän asian tähden. Mutta asianhaarat

vaativat kumminkin, että hän ystävällisesti toivotti onnea, ja hän

muutti sentähden muotonsa etikassa liotetun makean luumun näköiseksi

ja kävi poikansa Rudolfin ohitse, luomatta häneen silmäystäkään,

ja toivotteli onnea kahden puolin, ikäänkuin seisoisi hän tiskinsä

takana ja palvelisi ostajia ja täytyisi kohdella jokaista vierasta

ystävällisellä sanalla, vaikka hän varsin selvästi kuuli, kuinka

hänen selkänsä takana koko etikkatynnyri juoksi maahan. Mutta kun hän

nyt lähestyi rehtoria ja piti kaataa kortteli öljyä hänen mahdikkaan

puheensa varaksi, silloin seisoi hän nilkasta asti etikassa,

jonka hänen palveluspoikansa oli antanut maahan juosta, ja hän ei

enää voinut hieroa kauppaa ostajien kanssa, hän käännähti äkkiä

poispäin ja huusi Rudolfillensa: "Etkö sinä häpeä?" ja juoksi taas

vierasten luo ja sanoi: "suokaa anteeksi! mutta tämä asia on ensiksi

suoritettava. -- Etkö sinä häpeä? Etkö sinä ole maksanut minulle

enemmän kuin Gottlieb isällensä? Mitä sinä olet oppinut? Sanoppa

kerran, mitä olet oppinut? Sanoppa se!"

"Lankoseni", sanoi rehtori ja laski ystävällisesti kätensä Kurzin

pään päälle, ikäänkuin olisi Kurz hyvästi suorittanut latinan

kirjotuksensa, "mitä hän on oppinut, on hänen mahdoton tuossa hopussa

sanoa".

"Mitä vietäviä!" huudahti Kurz ja sysäsi rehtorin käden pois, "oletko

sinä ottanut minun mukaasi vai olenko minä ottanut sinun? Minä

arvelen ottaneeni sinun mukaani, siis on nyt tullut minun vuoroni.

-- Etkö sinä häpeä?" tiuskasi hän taas Rudolfille, "tuossa seisoo

Gottlieb, hän on suorittanut tutkintonsa, hänellä on morsian --

kaunis, rakastettava morsian", samassa tahtoi hän tehdä kumarruksen

Liinalle, mutta kumarsikin innoissaan rouva Nüsslerille, "voipi minä

päivänä hyvänsä kirkkoherraksi tulla", tämän nojan sai Gottliebin

sijasta Bräsig, "ja sinä? Sinä olet vaan tapellut, ja mitä on

sinulla nyt? Velkoja on sinulla; mutta niinä en niitä maksa!" ja

vaikk'ei kukaan väittänyt hänen täytyvän niitä maksaa, vakuutti hän

vakuuttamistaan: "Minä en niitä maksa! En, minä en niitä maksa!" ja

kävi Bräsigin luoksi akkunan ääreen ja rupesi myös rummuttamaan.