Päällekirjotus: _Omalleni_, jonka _sallimus_ on minulle

määrännyt. Alkukirjotus: Minun _pimeän_ sydämeni _aurinko_!!

Tunnetko _helvetin tuskia_? Minä kärsin niitä toispäivänä

iltapuolella kello kahdelta, sontaa hajotellessani. Ilma oli

puhdas, vihollinen oli apilasheinässä, ja sinun niistinliinasi

liehui palsamilta tuoksuvassa ilmassa kuin ennen muinoin

paperileijani; juuri aioin minä viheltää _kolme kertaa_,

niinkuin suostumuksemme oli, kun samassa tuo vanha _nauta_

Bräsig tuli luokseni ja viivytti minua kokonaisen tunnin aikaa

puhumalla lannasta. Kun hän oli mennyt, syöksin minä ojalle;

mutta _mitäpä vielä_! Aika oli sinusta liian pitkältä tuntunut,

sinä olit tiessäsi. Mutta _kuuleppa_ nyt! Tänään illalla _juuri

kello puoliyhdeksältä_, kun minä olen piimäni syönyt, olen

minä sovitulla _paikalla_; tänään on lauvantai, pastori tekee

saarnaansa ja _lohikärme_ siivoo huoneita; _tilaisuus_ on

otollinen ja _seljaispensas_ tuolla peittää meidät (Schiller!).

Varro vaan, pian lepäät sinäkin (Göthe) _rakastajasi sylissä_,

joka mielellään _myisi_ kaikki, mitä hänellä on kallista,

_ostaaksensa_ sinulle jotakin, josta sinä pidät.

Oi iloa, sun nähdä saan!

Siks menen ensin makaamaan,

Kaiken halun, kaiken huolen

Syöksen tyyneen virtaan tuonen,

Ja kun taas kultani nähdä saan,

Jos ei virta mua niele vaan,

Niin silloin menen mä, kultaseni,

Mä tiedän sun huomenna näkeväni!

(_Alku_ on minun tekemäni, _keskikohta_ Schillerin ja _loppu_

erään nimettömän, joka myöskin on paljo kirjotellut, mutta jonka

minä olen sovittanut tilaisuutta myöden.)

_Kaipauksen tuskilla omasi_.

"Todellakin!" huudahti pastorin pieni rouva, luettuansa tämän

sekasotkun, "tällähän ei ole enää rajoja, ei reunoja! Oikein, rakas

sisareni, sinäpä olet kasvattanut korean vesan ja se alkaa jo kantaa

kauniita hedelmiä. Mutta tässä täytyy toisten ihmisten käydä väliin,

ja minulla tätinä on tietysti siihen lähin oikeus. Ja sen teen minä!"

huudahti hän ääneensä ja polki jalkaa, "ja saapa nähdä, kuka minua

siitä voi estää!"

"En minä suinkaan, rouva kulta", sanoi Bräsig, joka huomaamatta oli

tullut paikalle mehiläiskeon takaa.

"Oletteko te kuullelleet, Bräsig?" kysyi pastorin rouva vielä hyvin

pahalla mielellä.

"Kuullellut?" kysäisi Bräsig. "Minä en kuultele milloinkaan, minä

pidän vaan korvani auki, ja silloin kuulen minä, ja pidän silmäni

auki, ja silloin näen minä. Nyt esimerkiksi näen minä, että te olette

kovin suuttunut".

"Niin, voisihan enkelikin julmistua semmoisesta asiasta".

"No, rouva kulta, enkeleitä ei meidän ole tarvis tänne vaivata,

jos jotakin julmaa nähdä tahdomme, sillä minä luulen, että

Pümpelhagenissa on itse paholainen valloillaan".

"Herranen aika, onko Fritz ehkä taas...?"

"Sitä en sano", lausui Bräsig, "ja minä en tiedäkään, mitä siellä on;

mutta jotakin hullua siellä vaan on".

"Kuinka niin?"

"Rouva Behrens, Hawermann on pahoillaan, ja silloin voi olla varma

siitä, että jotakin on nurin. -- Näettekö, noin viikon päivät sitte

tulin minä Pümpelhageniin, jolloin Hawermannilla juuri oli suuri

kiire heinänteon ja turnipsin niittämisen kanssa, ja sanoin: 'Hyvää

huomenta', sanoin minä. -- 'Jumal' antakoon', sanoi hän. -- 'Kaarlo',

sanoin minä ja oli minulla aikomus jotakin sanoa, vaan samassa sanoi

hän: 'Etkö ole nähnyt Triddelfitziäni?' -- 'Olen', sanoin minä. --

'Missä', kysyi hän. -- 'Tuolla suuressa valtaojassa istuu hän',

sanoin minä. -- 'Etkö ole nähnyt nuorta herraa von Rambowia?' kysyi

hän. -- 'Hän istuu toisessa ojassa ihan lähellä', sanoin minä.

-- 'Mitä he siellä tekevät?' kysyi hän. -- 'He leikittelevät',

sanoin minä. -- 'Oletko sinä viisas?' sanoi hän, 'tässä kirjavassa

kiireessä leikitellä?' -- 'Niin, Kaarlo', sanoin minä, 'ja minä

leikittelin muassa'. -- 'Mitä te sitte leikittelitte?' kysyi hän.

-- '_Tähystystä_ me leikittelimme, Kaarlo.' Näetkös, mitä -- sinun

vintiöösi tulee, niin tähysteli hän yli ojan reunan aina Gürlitziin

päin, ja mitä aatelismieheesi tulee, tähysteli hän taas vintiötä,

ja minä tähystelin savikuopasta heitä molempia, ja kun joku meistä

käänsi päänsä, silloin kyykistyivät toiset alas, ja niin istuimme,

tähystelimme ja kyykistelimme vuorotellen, kunnes minusta rupesi

se toimi ikävältä tuntumaan ja minä suorastaan kävin aatelismiehen

luo: 'Hyvää päivää', sanoin minä. -- 'Jumal' antakoon', sanoi hän.

-- 'Suokaa anteeksi', sanoin minä, 'mitä maanviljelystä te täällä

harjotatte?' -- 'Minä', sanoi hän ja änkytti, 'minä tahdoin vaan

nähdä, kuinka herne on varttunut'. -- 'Hm!' sanoin minä, 'vai niin?'

sanoin minä, 'no!' sanoin minä -- 'hyvästi', sanoin minä ja menin

vintiön luoksi. 'Ettehän pane pahaksi, rouva Behrens, minä nimitän

aina sillä lailla teidän sisarenne poikaa'. -- 'En ensinkään', sanoi

pastorin rouva, sillä hän nimitti häntä vielä hullummin. -- 'Hyvää

päivää!' sanoin minä siis, 'mitä askareita teillä täällä on?' --

'Ei juuri mitään', sanoi hän ja meni tiehensä kuin uitettu koira,

'minä katsoin vaan, kuinka herne kasvaa'. -- 'Kaarlo', sanoin minä

Hawermannille, 'jos herne katselemisesta ottaa palkoa tehdäksensä,

niin saat sinä runsaan tulon'. -- 'Hitto tiesi', sanoi hän hyvin

äissään, 'molemmat he eivät muuta tee kuin tyhmyyksiä; nuorta herraa

en tunne tänä kesänä enää ollenkaan; hän käy kuin unissa, unhottaa

kaikki eikä ole milloinkaan paikallaan, ja tuo toinen tollisko

on huonoa huonompi'. -- Ette pane Hawermannille pahaksi, rouva

Behrens, että hän sanoi teidän sisarenne poikaa 'tolliskoksi'. --

Mitä mar vielä, sanoi pastorin rouva, siksi voi häntä syystä sanoa.

-- Näettekö, siitä on jo viikon päivät, mutta eilen aamulla menin

minä varsin varhain, onki olalla, koettamaan, eikö ahven ottaisi

koukkuun; ja mitä näen minä? teidän sisarenne pojan, sen vintiön. Hän

menee suoraa päätä tänne puutarhaan ja tulee vähän ajan perästä taas

takasin, ja hänen perästänsä hiipii aatelismies orjantappurapensasten

välissä ja pitkin ojia, ikäänkuin väijyisi hän kettua ja kun hän oli

päässyt minun piilopaikkani ohitse, tulee vielä Hawermann käyden yli

töyrään ja seuraa aatelismiehen jälkiä, ja kun hänkin oli kulkenut

minun ohitseni, niin aloin minäkin astua heidän perästänsä, ja niin

kävimme pitkässä kaaressa, etäällä toinen toisistamme, ympäri koko

kylän, ja kukin näki vaan edelläkäyvänsä, ja tämä tuntui minusta

hyvin naurettavalta. -- Huomenna alkaa sama temppu uudestaan, ja jos

teitä, hyvä rouva, tai herra pastoria semmoinen leikki huvittaa,

niin voitte käydä minun perästäni; sillä Hawermann sanoo tahtovansa

kaikenmokomin saada asiasta selvän, sillä hän on jo kolme kertaa

juossut heidän perässänsä".

"Minä kiitän nöyrimmästi siitä huvituksesta", sanoi pastorin rouva,

"minulla on jo ollut kylliksi huvia, tästä asiasta. -- Voitteko pitää

salaisuuden, Bräsig?"

"Niinkuin seula, jolla on läpi pohjassa".

"No, heittäkää toki leikinlasku. Voitteko pitää suunne?"

"Kyllä mar", sanoi Bräsig ja löi lämäytti samassa kämmenellään päin

suutansa, niin että, jos sen joku toinen olisi tehnyt, olisi hän

hänelle kumman näyttänyt.

"No, kuulkaapa sitte", sanoi pastorin rouva ja kertoi hänelle, mitä

hän tiesi.

"Onpa hän oikein aika tolvana, tuo teidän sisarenne poika!" huudahti

Bräsig ja pastorin rouva luki nyt hänen kuullensa kirjeet. "Mistä

vietävästä saa hän nuo koreat sananparret; tyhmä on hän kyllä, mutta

hänen kirjotuksensa eivät ole hullumpia, niissä on sieviä mutkia".

Ja kun pastorin rouva nyt luki lohikärmeestä, purskahti Bräsig

nauramaan: "Rouva Behrens, sillä tarkottaa hän teitä".

"Sen minä tiedän", sanoi pastorin rouva harmistuneena, "mutta tuo

nauta tässä kolmannessa kirjeessä, olette te, niin että nyt voimme

olla kuitit. Mutta asia on nyt se, kuinka minä sen luikarin saan

käsiini, että kerran voisin antaa hänelle hyvän löylytyksen".

"Oikein. Ja mikään ei ole helpompi tehtävä kuin tämä. Näettekö, me

molemmat, te ja minä, asetumme tähän puutarhan taa väijymään jälkeen

kello kahdeksan; kello puoliyhdeksän lähetämme Lovisan ojaan ja

te saatte nähdä, että Fritz tulee kuin karhu meitä kohden, ja kun

hän nyt rupee nuoleskelemaan, silloin hyökkäämme me molemmat hänen

päällensä ja otamme hänen kiini".

"Ettehän ole oikein viisas, Bräsig. Jos minä asian ilmi tahtoisin

antaa, enhän sitte teitä tarvitsisi. Olisihan se suurin onnettomuus,

jos Lovisa siitä vihiä saisi; ei Hawermann, ei edes pastorinikaan saa

mitään siitä tietää saada".

"Vai niin, vai niin!" sanoi Bräsig, "no sitte... sitte...

malttakaapa! Jo tiedän neuvon: teidän täytyy tehdä itsenne penteleen

hoikaksi ja pukea Lovisan vaatteet päällenne ja mennä sovittuun

paikkaan, ja kun hän tulee ja istuu teidän viereenne ja rupee teitä

hyväilemään, silloin tartutte äkkiä hänen kurkkuunsa _näin_, tällä

tavalla, kunnes minä ehdin avuksi;" ja paljon ei puuttunut, ettei hän

kuristanut pastorin pientä rouvaa.

"Te ette ole viisas, Bräsig".

"Sitä te kyllä sanotte, rouva kulta; mutta jos ei Fritz näe

kultasensa istuvan ojassa, ei mene hän satimeen, ja jollemme saa

häntä kiini äkkinäisellä päällekarkauksella, niin saamme kyllä pötkiä

hänen perästänsä, sillä se luikari on penteleen pitkäkoipinen,

hoikkavartinen vintiö, ja me saamme turhaan ähkyä hänen perästänsä

lyhyillä säärillämme ja lihavilla ruumeillamme".

Se oli kyllä totta; mutta mitä piti tehdä? Pitikö pastorin rouvan

mennä rakastajaa tavottelemaan? Olihan Bräsig ihan hullu, ja

kuinka voi hän vetää Lovisan vaatteet päällensä? -- Mutta Bräsig

ei hellittänyt, hän osotti pastorin rouvalle, että tämä yhtyminen

vaan koski hänen oman sisarensa poikaa ja että hänen, jos hän istui

ojan reunalle, vaan oli tarvis panna päähänsä Lovisan liina ja

italialainen olkihattu; "mutta istuen pitää teidän häntä odottaman;

sillä jos te seisotte, havaitsee hän heti, että te olette jalkaa

lyhyempi kuin Lovisa, ja että te varreltanne olette jalkaa vahvempi".

Vihdoin viimeinkin suostui pastorin rouva ehdotteluun, ja kun hän

kello kahdeksan aikaan, Lovisan hattu ja liina päässä, meni ulos

takaovesta, sanoi pastori Behrens, joka syvissä mietteissään ajatteli

saarnaansa akkunan edessä: "Hyväinen aika, mitä on Reginalla Lovisan

hatun ja liinan kanssa tekemistä? Ja tuollahan tulee Bräsigkin ulos

lehtimajasta. No, hän tulee kai sisään, jos hänellä jotakin asiaa on,

-- mutta kummallista on se kuitenkin!"

Pastorin rouva meni Bräsigin kanssa pitkin puutarhan käytävää,

valmisna kohtaamaan mitä seikkoja hyvänsä; hän aukaisi puutarhan

veräjän ja kun hän nyt yksin astui ulos veräjästä, sillä Bräsig

jäi puutarhaan ja kyykistyi suuren sammakon tavalla aidan taaksi

väijymään, rupesi hänestä ensimäisen kerran asemansa tuntumaan

arveluttavalta. "Bräsig", sanoi hän, "tulkaa lähemmäksi ojaa, me

istumme liian kaukana toinen toisistamme, sillä silloin kun minä

häneen tartun, pitää teidän olla kohta saapuvilla".

"Kernaasti minun puolestani", sanoi Bräsig ja kävi pastorin rouvan

perästä ojalle asti.

Semmoista ojaa, kuin tämä iso oja oli, on tuskin enää missään

olemassa, koska ne ovat tulleet tarpeettomiksi, sitte kun salaojia

on ruvettu käyttämään; mutta jokainen maamies muistaa vielä

hyvin, kuinka ne oli kaivettu ylhäältä kuuttatoista, vieläpä

kahtakymmentäkin jalkaa leveiksi ja pohjasta varsin kapeiksi; kahden

puolin kasvoi pyörtynöillä orjantappurapensaita; ne olivat melkein

aina kuivat, ainoastaan syksyin, keväisin puoltatoista jalkaa syvältä

veden vallassa, toisinaan myöskin kesäiseen aikaan ankaran ukkosen

sateen jälkeen. Semmoinen oli laita nyt tänäpänä.

"Bräsig", sanoi pastorin pieni rouva, "asettukaa tähän

orjantappurapensaan taa, juuri lähelle minua, että kohta voitte tulla

minulle avuksi".

"Miks'en? -- Sen voin kyllä tehdä", lausui Bräsig. "Mutta, rouva

kulta, teidän täytyy keksiä joku tunnussana, jonka johdosta minä

ryntään esille".

"Jaa, jaa! Kyllä kai se on tarpeesen -- mutta mikä! Malttakaapa! Kun

minä huudan: '_Philistealaiset sinun päälles_', silloin hyökkäätte te

hänen kimppuunsa".

"Hyvä, rouva Behrens, hyvä!"

"Jumalan pyhät!" huudahti pastorin rouva itseksensä, "minusta tuntuu

todellakin, kuin olisin Delila. Kello puoliyhdeksältä illalla

rakastajaa kohtaamaan! Minun iässäni! Mitä minä nuorena tyttönä

olisin inholla karttanut, sitä täytyy minun nyt vanhoilla päivilläni

tehdä! -- Bräsig! Älkää toki ähkykö niin hirveästi, sehän kuuluu

pian virstan päähän. -- Ja tämä kaikki tuon poikanulikan tähden,

tuon perhanan tolvanan tähden! Herranen aika, jospa pastorini

tämän tietäisi! Bräsig, mitä te nauratte! Heittäkää toki se tyhmä

nauraminen!"

"Enhän minä ollenkaan naura, rouva kulta".

"Naurattepa, minä kuulin selvästi teidän nauravan".

"Minä vaan ikävissäni haukottelin, rouva Behrens".

"Ja tämmöisessä tilassa voitte te haukotella? Minä vapisen

kantapäistä kiireesen. -- Oi, sinua vietävän riiviö! Mitä olet

sinä minusta tehnyt! Ja minä en voi kumminkaan sitä kenellekään

toiselle ilmaista, minun täytyy se itse suorittaa. Bräsigin on Jumala

lähettänyt avukseni".

Yht'äkkiä huusi Bräsig -- se oli olevinansa viskutusta, mutta se

kuului siltä, kuin kuhertaisi teeri jonkun matkan päässä: "Rouva

kulta, oikaiskaa nyt itsenne niin pitkäksi kuin mahdollista ja

supistakaa vartalonne hyvin hoikaksi ja näyttäkää rakastettavalta

ja kainolta, sillä tuolla tulee Fritz yli töyrään, minä näen hänen

ehtootaivasta vastaan".

Ja tuon pienen rouvan sydän rupesi kovemmin sykkimään, hänen sappensa

paisui vintiötä vastaan, ja häpeä tästä hänelle oudosta asemasta sai

hänen punastumaan, ja hän olisi varmaankin juossut tiehensä, jos ei

Bräsig taas olisi nauranut, ja tämä harmitti häntä ja hän tahtoi toki

näyttää, että hän piti asian ankarana.

Tällä kertaa oli Bräsig todellakin nauranut, sillä ensimäisen mustan

hahmon perästä, joka töyrään yli kävi, tuli pian toinen näkyviin, ja

tämän perästä taas kolmas, ja Bräsig jupisi orjantappurapensaansa

takana hiljaa itseksensä: "No niin! Nyt on Kaarlo Hawermannkin

muassa, nyt ovat kaikki Pümpelhagenin pienet ja suuret pehtorit

liikkeellä ja tahtovat kai katsella, miltä herne illan hämärässä

näyttää. No, tästäpä vasta komilja syntyy!"

Pastorin rouva ei nähnyt muita, hän näki vaan sisarensa pojan, joka

tuli suoraa päätä häntä kohden. Nyt juoksi Fritz yli sillan, nyt

riensi hän pitkin ojan reunaa, nyt syöksi hän alas pari askelta ja

löi kätensä syleilyyn ympäri armaan tätinsä: "Rakastettu enkeli!"

"Malta, sä juupeli!" huudahti täti takasin, ja niinkuin Bräsig

hänelle oli opettanut, tarttui hän, jos ei juuri Fritzin kurkkuun,

niin kuitenkin hänen kaulukseensa ja huusi korkealla äänellä:

"Philistealaiset sinun päälles!" ja Bräsig-philistealainen kähmi

pystyyn -- tuhat tulimmaista, hänen jalkansa oli puutunut! -- mutta

siitä ei estettä! Hän laahusti toisella jalallaan pitkin ojan reunaa

ja yritti hyökätä Fritzin kimppuun, mutta tuo yksinäinen jalka ei

kestänyt kahden sadan naulan painoa, vaan petti ja Bräsig kaatui

selällensä orjantappurapensaasen, meni kuperkeikkaa ja pudota

mötkähti ojan pohjaan puoltatoista jalkaa syvään veteen. Siellä

istui hän nyt jäykkänä ja järkähtämättömänä, ikäänkuin olisi hän

vielä kylpylaitoksessaan ja hautoisi alapuoliaan. Fritz seisoi

myöskin jäykkänä ja järkähtämättömänä ja hänestä tuntui, juurikuin

kaadettaisiin hänen niskaansa kylmää vettä, ja hän seisoi siinä

kuullellen rakkaan tätinsä ankaria nuhdesanoja, jotka kohisivat ja

suhisivat ympäri hänen korviansa ja joiden loppuna aina oli: "Nyt

olet joutunut lohikärmeen kitaan, poikaseni! Nyt olet joutunut

lohikärmeen kitaan!"

"Ja tässä tulee nauta!" ärjyi Bräsig, joka vähitellen oli rämpinyt

ylös ojasta ja myös kävi hänen kimppuunsa. Mutta Fritz oli myöskin

hämmästyksestään tointunut, tempasi itsensä irti tätinsä käsistä ja

olisi varmaankin pötkinyt tiehensä, jos ei suoraan yli ojan uusi

vihollinen olisi tullut häntä vastaan. Se oli Frans ja kauvoja ei

viipynyt, kun Hawermannkin saapui paikalle, ja tuskin oli pastorin

rouva tästä hämmästyksestä päässyt, kun hänen pastorinsakin tuli

saapuville ja kysyi: "Jumalan tähden, Regina, mitä tämä on? Mitä tämä

merkitsee?"

Nyt masentui pastorin rouvan mieli kokonaan, mutta Bräsig ei vielä

likimaillekaan ollut masentunut, vaikka näytti siltä, kuin olisi

hänen alapuolensa muuttunut paljaaksi juoksevaksi vedeksi ja kävisi

hän vähitellen täydellistä hajoamistansa kohden. "Hävytön vintiö!"

huudahti hän ja antoi Fritzille pari nyhjäystä kylkeen, "sinun

tähtesikö täytyy minun taas saada tuo kirottu leini? Mutta nyt

saakoot myös kaikki tietää, mikä penteleen jesuviitti sinä olet. --

Hawermann, hän..."

"Jumalan tähden!" huudahti pastorin rouva, joka tämän pahan sään

lähestyessä taas oli rohkaissut mielensä, ja juoksi väliin ja sanoi:

"Älköön kukaan kuullelko Bräsigiä! Hawermann, herra von Rambow, minä

pyydän, menkää koreasti kotia, rettely on lopussa, täydellisesti

lopussa ja mikä vielä ei ole lopussa, siitä minun pastorini kyllä

lopun tekee. Tämä on vaan pieni perheellinen selkkaus. -- Eikö niin,

Fritz, poikaseni? -- Tämä on perheellinen selkkaus, joka koskee

ainoastaan meitä molempia. -- Mutta nyt tule, poikaseni! Me tahdomme

toki ilmottaa sen pastorille. Hyvästi, herra von Rambow! Hyvästi,

Hawermann! Fritz tulee pian teidän jälistänne. -- Bräsig, tulkaa

tekin, teidän täytyy mennä heti levolle".

Ja niin ajoi hän seuran hajalle. Ne molemmat, jotka eivät mitään

saaneet tietää, menivät kumpikin, yksiksensä kotiansa ja ravistelivat

päätänsä: Hawermann harmissaan molempain nuorten herrainsa

selittämättömän käytöksen tähden, jonka perille hän ei voinut päästä;

Frans epäillen koko seuruetta, sillähän oli varsin selvään nähnyt

Lovisan liinan ja hatun hämärässäkin, ja jotakin yhteyttä oli sillä

Lovisan kanssa oleminen, mutta mitä, siitä ei hän selkoa saanut.

Fritz oli tukalassa tilassa, hänen edellänsä kävi pastori rouvansa

kanssa, joka jälkimäinen kertoi parjaten ja valittaen koko asian

laidan. Joukko läheni pappilaa, ja koska pahantekiä pelkäsi siellä

hänelle pahoin käyvän, hidasteli hän kulkuansa, että hän olisi saanut

tilaisuuden karkaamaan; mutta Bräsig ahdisti häntä niin likeltä,

että hänen ulkonaisesti oli antauminen; mutta sitä pahemmin kiehui

ja kuohui hänen sisunsa, ja kun Bräsig kysyi pastorin rouvalta,

kuka se oli, joka niin otolliseen aikaan oli tullut saapuville,

ja kun pastorin rouva lausui Fransin nimeni silloin seisahtui

Fritz ja pudisteli nyrkkiä yli hernemaan kesantopeltoa kohden aina

Pümpelhageniin saakka ja huusi: "Petetty olen minä, ja Lovisa

myydään, aatelismiehelle myydään hän!"

"Penikka", huudahti pastorin rouva, "etkö tahdo pitää kiini kirottua

suutasi!"

"Hiljan, Regina!" lausui pastori, joka nyt johonkin määrään tunsi

asian, "mene sisään ja toimita Bräsig vuoteelle; minä tahdon

haastella pari sanaa Fritzin kanssa".

Niin tapahtui, ja niin paljon järkeä, kuin Fritz ylimalkaan voi

säilyttää, ajoi nyt vanha pastori häneen kaikessa levossa ja

säveliäisyydessä; mutta täyteläiseen astiaan menee ainoastaan sen

verran kirkasta viiniä, kuin vahtona ja rahkana siitä pois valuu,

ja sillä aikaa kuin pastori varovalla kädellä kaasi uutta sisään,

vahtoeli Fritzin suusta ulos: hänen omat sukulaisensa olivat tehneet

liiton häntä ja hänen onneansa vastaan ja tuo rikas aatelismies oli

heistä parempi kuin heidän oma sisarenpoikansa.

Ja sisällä huoneessa oli melkein sama laita; ainoastaan sillä

erotuksella, että se astia, jonka edessä pastorin rouva seisoi, ei

vahdonnut, vaan vuosi; se oli pehtori Bräsig, joka ei millään ehdolla

tahtonut mennä vuoteelle.

"Sitä en minä voi, rouva kulta", sanoi hän; "eli oikeimmin, minä

voisin kyllä, mutta minä en saa, sillä minun täytyy mennä Reksowiin.

Rouva Nüssler on kirjottanut minulle, että minun välttämättömästi

täytyy tulla sinne".

Sama rahka ja hiiva, joka Fritzissä vahtona kuohui, porisi hänessäkin

vitkalleen, mutta kumminkin lakkaamatta, vaikka tuo vanha astia

kauvan oli kellarissa maannut ja ravistunut; ja kun vihdoinkin

kohteliaisuus pastorin rouvaa kohtaan ja leinin pelko hänen oli

pakottanut vuoteelle menemään, pyörivät hänen ajatuksensa samaan

suuntaan, kuin Fritzin, joka taas pappilan puutarhan takana tallasi

hernemaan multaan tämän urhollisen päätöksen: "Minä tahdon luopua!

Luopua toivostani! Mutta tuon kirotun aatelisjunkkarin on piru

perivä!"

Luku 13.

Kuinka papin vuoteelta tullaan papinpukuun. Miksikä Bräsig tahtoo

syleillä koko mailmaa, ja miksikä hänen allansa rupee rytisemään.

Kuinka Hawermannia huolestuttaa asia, joka oikeastaan ei ensinkään

häntä koske. Miksikä "nuori" Jokkum ja "nuori" Sulttaani katselivat

toinen toisiansa, ja minkä kyydin nuori Sulttaani sai.

Seuraavana aamuna -- oli sunnuntai-aamu -- heräsi Bräsig ja makasi

vielä ja loikoi vähän aikaa tuolla pehmeällä vuoteella -- "nautinto",

sanoi hän, "jota en milloinkaan elämässäni ole suvainnut itselleni,

mutta joka kuitenkin tuntuu hyvälle. Mutta se on kai vaan uutuuden

tähden, ajan pitkään siihenkin kyllästyisi", ja hän aikoi nousta

ylös, kun samassa pappilan sisäpiika liepsahti sisään ovesta,

sieppasi Bräsigin vaatteet käteensä ja meni niiden kanssa tiehensä,

mutta toi hänelle niiden sijaan mustat housut ja pani ne tuolille.

"Hohoh!" nauroi Bräsig ja katseli tuota mustaa munteerinkia,

"sunnuntai on nyt ja pappilassa olen; eiväthän mahda luulla, että

minä olen saarnaava tänään?" Hän kohotti yhden parseelin toisensa

perästä ylös ilmaan ja lausui viimein: "Nyt minä ymmärrän! Se on vaan

tuon eilisen ojan ja minun oman pukimeni märkyyden ja likaisuuden

tähden, kuin minun nyt on vetäminen päälleni pastorin verhot. No,

olkoon menneeksi!"

Mutta mikään helppo tehtävä ei se ollut; pituudesta ei tosin puutetta

ollut, mutta leveyden puolesta kävivät hänelle pastorin housut sangen

ahtaiksi, liivin alimmaiset napit eivät menneet millään ehdolla kiini

ja kun hän veti takin päällensä, rytisi se pahasti hartioiden välistä

ja hänen käsivartensa törröttivät ulos ruumiista; juurikuin olisi hän

valmis likistämään koko mailmaa uskolliselle sydämellensä.

Semmoisena tuli hän nyt alas saliin pastorin rouvan luoksi, haarat

harillansa, niinkuin hänen tapansa oli käydä, siitä asti kuin hän

eläkkeen oli saanut, mutta nyt myöskin kädet leveellänsä; pastorin

rouva purskahti nauruun ja pakeni takasin kahvipöydän taa, kun Bräsig

häntä lähestyi, kädet valmisna syleilyyn.

"Pysykää minusta kaukana, Bräsig!" huudahti pastorin rouva. "Jospa

minä vaan olisin aavistanut, että pastorini hyvät vaatteet näyttävät

niin rumilta teidän kömpelöllä ruumiillanne, olisitte te saaneet

maata vuoteella puolipäivään asti, sillä niin kauvan on viipyvä,

ennen kuin teidän verhonne on pesty ja kuivattu".

"Haha!" nauroi Bräsig, "vai niiden tähden! Ja minä luulin, että

te olitte lähettäneet minulle pastorin vaatteet, että näyttäisin

suloisemmalta teidän silmissänne nyt aamulla kohdatessamme".

"Kuulkaapa, Bräsig", puhkesi pieni pastorin rouva punastuen sanomaan,

"semmoisia viittauksia en minä suvaitse! Ja jos te naapuristossa

kulkeissanne -- sillä eihän teillä nyt muuta tekemistä olekaan

kuin kuljettaa akkapostia -- kerrotte eilisiltaisesta tapahtumasta

ja tuosta kirotusta kohtauksesta -- Jumala suokoon anteeksi tämän

syntisen lauseeni näin pyhänä sunnuntai-aamuna! -- sitte, on meidän

välimme rikki".

"Rouva kulta, mitä te minusta ajattelette!" huudahti Bräsig ja astui

taas, kädet hajallaan, likemmäksi pastorin rouvaa, niin että tämän

oli uudestaan siirtyminen pöydän taaksi.

"Nono, älkää minua niin pelätkö, enhän minä mikään jesuviitti ole!"

"Ette, Bräsig, paatunut pakana te olette, mutta ette mikään

jesuviitti. Mutta jos te jotakin siitä hiiskutte... oh, hyväinen

Jumala! Täytyyhän Hawermannin siitä tiedon saada, sitä sanoo minun

pastorinikin. Mutta jos hän asiaa tiedustelee, niin älkää mainitko

minun nimeäni -- aatelkaapa, jos Pomukkelskopp tästä tiedon saisi,

niin olisin minä onnettomin ihminen mailmassa. Ah, Jumalani! Teinhän

minä sen vaan hyvästä sydämestä tuon viattoman lapsen tähden, Bräsig.

Minä uhrasin itseni vaan hänen hyväksensä".

"Sen te teitte", sanoi Bräsig sydämellisesti, "ja älkää sentähden

surko hiuksianne harmaiksi, sillä näettekö, kun Hawermann kysyy,

kuinka te olitte tähän seikkaan sekaantuneet, silloin sanon minä --

niin -- silloin sanon minä, että te olitte tahtoneet kohdata minua".

"Teitä? Ettekö te häpee!"

"Nonoh, rouva kulta, enkö minä ole yhtä hyvä kuin vintiö? Ja eikö

meidän ikämme sovi paremmin yhteen?" Ja samassa näytti Bräsig niin

viattomalta, ikäänkuin olisi hän ehdotellut parhaan keinon, mitä

keksittävissä oli.

Pastorin rouva katseli vakaisesti hänen rehellisiin silmiinsä, laski

hartaasti kätensä ristiin vatsallensa ja sanoi: "Bräsig, minä uskon

teitä. Mutta, Bräsig, Bräsig kulta, toimittakaa nyt niin, että kaikki

saa hyvän lopun. Ja -- ja... nyt tulkaa ja juokaa kuppi kahvia ja

istukaa", ja samassa tarttui hän Bräsigin toiseen jäykkään käteen ja

väänsi häntä kahvipöytää päin, niinkuin mylläri vääntää tuulimyllyn

siipiä tuuleen.

"Hyvä!" sanoi Bräsig ja tarttui kuppiin ja piti sitä jäykässä

kädessään suorana edessänsä, juurikuin olisi hän kepposten tekiä ja

painaisi kuppi sata naulaa ja hän heiluttaisi sitä arvoisan yleisön

nähden ilmassa; ja istua tahtoi hän myöskin, mutta se ei onnistunut,

sillä kun hän oli polvensa taivuttanut, alkoi hänen allansa rytistä

ja hän hypähti taas pystyyn -- pappilan tuoliko vai pastorin housut

rytisivät, sitä ei hän tietänyt, mutta hän joi kahvinsa seisoalta

ja sanoi sen hänelle olevan ihan yhdentekevää, sillä aikaa ei

hänellä kumminkaan ollut, hänen täytyi rientää rouva Nüsslerin

luoksi kirjeen tähden, jonka hän oli saanut. Ja vaikka pastorin

rouva kyllä pyysi häntä odottamaan, siksi että hänen omat vaatteensa

olivat kuivuneet, ei Bräsig kuitenkaan häntä totellut, sillä rouva

Nüsslerin paljas toivomus oli hänelle käsky, joka oli kirjotettu

hänen omantuntonsa muistikirjaan, ja hän viilsi sentähden matkoihinsa

ja lensi löyhytti papintakin pitkillä, mustilla liepeillä Reksowiin,

vitkalleen ja raskaasti kuin vareksen poika, joka on ensi kerran

ulkona koettelemassa siipiänsä. Ainoastaan Pümpelhageniin saakka tuli

hän ensialuksi; siellä seisatti hänet Hawermann, joka katseli yli

puutarhan aidan ja huusi: "Herranen aika, Sakari, minkä näköinen sinä

olet?"

"Asiat sen vaativat, Kaarlo, asiat sen vaativat! Niinkuin tiedät

putosin minä eilen mustaan liejuun; mutta minulla ei nyt ole aikaa,

minun täytyy rientää sinun sisares luo".

"Bräsig, minun sisareni asian ei sen kiireempää ole kuin minun; minä

olen viimeisinä aikoina kyllä havainnut, että jotakin hommataan minun

selkäni takana, josta ei minun pitäisi tietää saada. Ja se olisikin

minulle yhdentekevä; mutta eilisestä illasta asti tiedän minä, että

pastori ja hänen rouvansa myöskin tietävät asian ja jos ne ihmiset

minulta jotakin salata tahtovat, niin tiedän minä myöskin, että he

tekevät sen hyvässä tarkotuksessa".

"Aivan oikein, Kaarlo, ainoastaan hyvässä tarkotuksessa", puuttui

Bräsig puheesen.

"Varmaankin, Bräsig, ja epäilystä siitä ei minussa ole rahtuakaan;

mutta minua on muutaman aikaa suuresti rasittanut ajatus, että se

asia koskee minua perhanan läheltä. Mitä oli sinulla eilen illalla

sen asian kanssa tekemistä?".

"Minulla, Kaarlo? -- minä olin vaan pastorin rouvan kanssa ojassa".

"Mitä oli pastorilla siellä tekemistä?"

"Kaarlo, hänestä emme itsekään mitään tietäneet, hän tuli ihan

odottamatta".

"Mitä oli herra von Rambowilla siellä tekemistä?"

"Hän tarttui sinun vintiöösi kiini kauluksesta ja paiskasi

arvattavasti minun ojaan".

"_Mitä oli Fritz Triddelfitzillä asiani kanssa tekemistä_?" kysyi

Hawermann erinomaisen uteliaasti. "Ja mitä oli Lovisan hatun ja

liinan sen kanssa tekemistä?"

"Ei juuri mitään muuta, Kaarlo, kuin että ne eivät ensinkään sopineet

pastorin rouvalle, koska hän on liian paksu".

"Sakari", sanoi Hawermann ja kurotti hänelle kättä yli aidan, "nämät

ovat vaan verukkeita. Etkö _tahdo_ sitä minulle sanoa -- olemmehan me

molemmat vanhoja hyviä ystäviä -- vai etkö _saa_ sitä minulle sanoa?"

"Kaarloseni, hitto vieköön koko himphamppusen ja pastorin rouvan

pelon päälliseksi!" huudahti Bräsig ja pusersi Hawermannin kättä

yli aidan ja ravisteli sitä niin kauvan noissa pitkissä, aidan

vieressä kasvavissa nokkosissa, että molemmat säpsähtäen vetivät

kätensä takasin: "Kaarlo, minä sanon sen sinulle -- aikoohan pastori

itsekin sen sanoa sinulle -- miks'en minä sitä tekisi? Sinun Fritz

Triddelfitzis, se penteleen vintiö, on rakastunut sinuun, luultavasti

sinun isällisten nuhteittesi tähden, ja nyt on tämä hänen rakkautensa

siirtynyt sinun tyttäreesi, sillä rakkaus hyppelee aina toisesta

toiseen, niinkuin esimerkiksi on minun laitani, mitä sinun sisareesi

ja Miinaan tulee".

"Bräsig, puhu vähäisesti!"

"Enkö minä puhu vähäisesti, Kaarlo, pulmissani sinun sisarestasi ja

Miinasta?"

"Se on totta, se", sanoi Hawermann ja tarttui taas nokkosista

huolimatta Bräsigin käteen, "mutta mitä on Fransilla sen kanssa

tekemistä."

"Hän on myöskin rakastunut sinuun sinun isällisyytesi tähden ja on,

luullakseni, siirtänyt rakkautensa sinusta sinun tyttärees".

"Se olisi onnettomuus!" huudahti Hawermann, "suuri onnettomuus! Ja

saadaksemme asiaa taas selville, ei riitä siihen minun voimani,

siihen tarvitaan Jumalan apua!"

"Miksikään onnettomuudeksi, Kaarlo, en sitä luulisi sillä hänellä on

kaksi suurta maatilaa..."

"Älä pakise joutavia, Sakari, vaan tule sisään ja kerro minulle mitä

tiedät".

Ja kun Bräsig oli hänelle kaikki kertonut, mitä hän tiesi, ja käydä

koipi jalkapolkua Reksowia kohden, seisoi Hawermann ja katseli

hänen perästänsä ja sanoi: "Hyvä ihminen on hän, sydän on hänellä

oikealla paikalla, ja jos niin olisi suostuisin kyllä siihen --

mutta... mutta!" Hän ei tällä kertaa tarkottanut Bräsigiä, hän

tarkotti Fransia.

Tänä sunnuntai-aamuna istui nuori Jokkum aamiaisen aikana

uuninsopessaan nojatuolillansa, Miina ja Liina valmistivat

aamiaisatriaa ja kantelivat vuorotellen talrikeilla pöydälle

sianlihaa, makkaraa, voita ja leipää, ja kun kaikki oli siististi

valmisna, tuli rouva Nüssler itse sisään, laski pannun, jossa oli

kuumaa munakokkelia, pöydälle ja sanoi: "Kas tässä Jokkum, älä anna

sen vaan jähtyä!" ja meni taas ulos, katsomaan että kaikki tapahtui

säännöllisesti.

Munat kihisi vielä pannussa -- ne näyttivät oikein maukkailta --

mutta nuori Jokkum ei liikahtanut paikaltaan. Oliko syynä se, että

hänen piippunsa ei vielä ollut lopussa, joka toimi kumminkin ensiksi

oli tehtävä, tai se, että hän istui ajatuksissaan noiden molempain

kirjeiden tähden, joita hän piti sylissään; oli miten oli, hän ei

liikahtanut paikaltaan, vaan katseli tirkisteli yhtä ainoata pilkkua.

Ja tämän ainoan pilkun kohdalla, takan alla, ihan hänen vieressänsä,

makasi nuori Sulttaani ja katseli tirkisteli häntä. -- Nuori

Sulttaani oli nuorin sikiö koko Sulttaanisukua, jota vanhan Jokkumin

ajoista asti oli elätetty ja kasvatettu tässä talossa; kun häntä

_puhuteltiin_, sanottiin häntä "Sulttaaniksi", mutta kun _hänestä_

puhuttiin, nimitettiin häntä "perintöprinssiksi", ei hänen itsensä

tähden, vaan Jokkumin tähden, koska tämä -- sen verran kuin muistaa

voitiin -- oli ainoa sukkeluus, jonka hän eräänä otollisena hetkenä

oli toimeen saanut.

Niinkuin sanottu, nämä molemmat nuoret, nuori Jokkum ja nuori

Sulttaani, katselivat tirkistelivät toinen toisiansa; kummallakin

oli omat ajatuksensa, nuori Jokkum ajatteli kirjeitänsä ja nuori

Sulttaani arvattavasti sitä suloista hajua, joka munapannusta lähti,

ja koski hänen sieramiinsa. Jokkum ei liikahtanut paikaltansa, mutta

perintöprinssi kääpäsi vähän ajan perästä käpälällään syvämietteistä

naamaansa, kuono kävi terävämmäksi ja sieramet rupesivat nuuskimaan

ilmaa, hän rämpi esille takan alta, oli nöyrä olevinansa, ja teki

nuorelle Jokkumille kunnianosotuksen hännällänsä. Nuori Jokkum ei

liikahtanut, ja nuori Sulttaani havaitsi siitä, että kaikki oli,

niinkuin olla piti, hän läheni sentähden pöytää, katsahti karsaasti

kerran sivullensa, enemmän varoen rouva Nüssleriä kuin Jokkumia,

laski päänsä aamiaispöydälle ja täytti sydämensä suloisilla

toiveilla, niinkuin nuorten tapa on. Toivossa voi kyllä elää jonkun

aikaa, mutta ihminen tahtoo kuitenkin jotakin pätevämpää suuhunsa

-- perintöprinssi asetti sentähden molemmat jalkansa -- etujalkansa

nimittäin -- tuolille ja tuli näin likemmäksi tarkotusperäänsä. Hänen

kuononsa kulki talrikille, jolla tuo punainen sianliha oli, ja -- no,

nuoret, nuoret? -- Sulttaani hälväisi, ihan kuin meikäläinen nuorena

ollessaan, kun kaksi punasta huulta hymyili vastaan, ja ihan samalla

tavalla, kuin meikäläinen, säikähtyi hänkin ensi-tuokiossa pahasta

teostaan ja kyyristyi alas, mutta -- se on minun tunnustaminen --

punanen lihanpala oli hällä suussa.

"Sulttaani!" huusi nuori Jokkum yhtä kiivaasti kuin semmoisia punasia

huulia vartioitseva äiti, mutta ei liikahtanut paikaltaan. Sulttaani,

joka joko luuli itsellänsä perintöprinssinä olevan jonkinlaista

etuoikeutta kaikkiin punasiin huuliin valtakunnassaan, tahi oli

niin paatunut, ettei semmoinen sievä, salainen suudelma enää häntä

hävettänyt -- hän katseli Jokkumia ujostelematta silmiin, nuoleskeli

huuliansa ja himoitsi saada enemmän. Jokkum katsoi myös häntä

suorasti silmiin, mutta ei liikahtanut paikaltaan, ja vähän ajan

perästä seisoi Sulttaani taas tuolilla, mutta tällä kertaa myöskin

takajaloillaan, ja söi suuhunsa talrikillisen makkaraa.

"Sulttaani!" huusi Jokkum. "Miina, Sulttaani syö makkaramme!" mutta

ei liikahtanut paikaltaan.

Mutta Sulttaani liikkui sukkelasti ja ahmattuaan mahaansa makkaran,

kävi hän käsiksi parhaasen ruokalajiin, munakokkeliin.

"Äiti! Äiti!" huusi Jokkum, "hän syö suuhunsa munatkin!"

Mutta nuori Sulttaani oli polttanut kärkkään kärsänsä kuumassa

pannussa, hän hypähti takasin, kaasi pannun nurin, sivalsi vielä

saparollaan viinapullon maahan, ja koko pöytä liikkui, mutta nuori

Jokkum ei liikkunut, hän vaan huusi nurkastaan: "Äiti kulta! Äiti

kulta! Tuo perhanan koira! Äiti, hän syö suuhunsa meiltä munat!"

"Mitä sinä kirvut, Jokkum, omassa huoneessas!" huusi eräs, joka

juuri astui ovesta sisään, mutta joka ei ollut sen näköinen,

että Jokkumilla hänestä olisi ollut viihdytystä. Jokkum pudotti

hämmästyksissään piipun suustansa, oikaisi molemmat kätensä suoraan

ja huusi: "Kaikki hyvät henget ylistävät Herraa! Oletteko herra

pastori, vai oletko sinä Bräsig?"

Niin, Bräsig hän oli: kumminkin voi se, ken aikaa sai likemmin häntä

tarkastellaksensa, pitää häntä vielä pehtorina, nähdessänsä nuo

keltavartiset saappaat; mutta Jokkumille ei siihen aikaa annettu,

sillä sama olento, joka ovensuuhun ilmaantui, oli heti havainnut

Sulttaanin pahan teon ja juoksi nyt ympäri tuvan kaikki nurkat,

etsien Sulttaanin selkään sopivaa kelvollista keppiä, ja hänen

perässänsä liehui ja löyhyi kaksi pitkän pitkää mustaa takinlievettä

kuin traakin pyrstöä, ja takin korkean mustan kauluksen välistä

ja tuon korkean mustan hatun alta, joka puoliksi oli pudonnut yli

silmien, tuli näkyviin tulipunanen, julmistunut naama, joka näytti

siltä, kuin olisi nokikolari ottanut hehkuvan hiilen hampaisinsa,

pelättääksensä lapsia. Nuori Jokkum ei tosin enää mikään lapsi

ollut, mutta pelottamaan rupesi häntä kumminkin, hän kavahti ylös

istuimeltaan ja piti kiini tuolinsa selkälaudasta ja huusi yhä

vuorotellen: "Herra pastori! -- Bräsig! -- Bräsig! -- Herra pastori!"

Ja perintöprinssi oli vielä lapsuuden iässä, hän rupesi hirveästi

pelkäämään, hän juoksi myöskin nurkasta nurkkaan ja vinkui, vaan ei

päässyt ulos huoneesta, sillä ovi oli linkussa, ja kun tuo musta

olento ahdisti häntä, keltanen keppi kädessä, silloin -- hätä keinon

keksii -- hyppäsi hän ulos akkunasta ja vei puolet akkunan puitteista

mennessään.

No, semmoisesta melusta jo kuolleetkin voivat herätä, miks'ei

siis rouva Nüssler sitä olisi kyökkiin kuullut? Ja juuri kun hän

pyörähti ovesta sisään, lykkäsi Bräsig toisella kädellään hatun

pois silmiltänsä ja osotti toisella ja keltasella kepillään tuota

rikkinäistä akkunaa ja lausui nämä ijäti muistettavat sanat: "Tuosta

olisi oikeastaan sinun pitänyt mennä, nuori Jokkum! Sillä mitäpä

järjetön luontokappale siitä ymmärtää? _Koko tuo ihana kuminaviina!_"

"Taivaan pyhät!" huudahti rouva Nüssler ja kätensä vaipuivat

hermottamasti alas. "Jokkum, mitä tämä merkitsee? -- Bräsig, Jumala

nähköön, minkä näköinen te olette!"

"Äiti kulta", sanoi nuori Jokkum, "koira ja Bräsig... Mitä voin minä

sille tehdä?"

"Hävetä pitäisi sinun, Jokkum", huusi Bräsig ja käveli pitkillä

askelilla edes takasin tuvassa, niin että nuo pitkät takinliepeet

melkein koskivat lattialla viruvaan viinaan; "ken on täällä isäntä

talossa, sinäkö vai nuori Sulttaani?"

"Mutta, Bräsig, miksikä olette itsenne niin kamalan näköiseksi

pukeneet?" kysyi rouva Nüssler.

"Vai niin?" sanoi Bräsig ja katseli häntä pitkillä silmillä,

"putositteko te eilen illalla pastorin rouvaa tavotellessanne

ojaan, niin että tänä aamuna vielä sula lieju istuu kiini märissä

vaatteissanne? Saitteko te eilen kirjeen, jossa kehoitetaan teitä

tulemaan tänne Reksowiin perheelliseen neuvotteluun? Ja mitä piti

minun tehdä? Mitä voin minä sille, että meidän pastori on pitkä

kuin humalarieku ja hoikka kuin lapamato, ja että hänen päänsä on

avarampi kuin minun? Miksikä on pastorin rouva tänä aamuna pakottanut

minun ottaman ylleni pastorin koko pukimen, miksikä ovat nuo tyhmät

talonpojat kirkkoon mennessään kaukaa lausuneet minulle: 'hyvää

huomenta, herra pastori!' eikö juuri sentähden että minä hyvästä

sydämestäni tahdoin sekaantua tähän perheelliseen rettelyyn?"

"Bräsig", huusi nuori Jokkum, "minä vannon..."

"Älä vanno, Jokkum, sinä vannot itses helvettiin. Kutsutko sinä tätä

perheelliseksi neuvottelemiseksi, jossa kuminaviina virtana juoksee

pitkin lattiaa ja minä teen itseni naurunalaiseksi papin puvussa?"

"Bräsig, Bräsig", huudahti rouva Nüssler, joka ei enää tahtonut

ensinkään tuntea vanhaa nuoruuden ystäväänsä hänen kiukussaan, ja

kokosi pirstaleet lattialta ja pani pöytäliinan paikallensa, "tämähän

on vaan joutava asia. Näettekö, nyt on kaikki taas entisellänsä".

Rouva Nüsslerin ystävällisiä sanoja vastaan ei Bräsigin suuttumus

milloinkaan paikkaansa pitänyt, ja kun hän vihdoin suostui istumaan

murkinapöydän ääreen, mutisi hän vaan itseksensä: "Hitto tiesi, nuori

Jokkum, minä olen yhä vielä elänyt siinä toivossa, että sinä aikaa

voittain pääsisit saamattomuudestas; mutta nyt näen kyllä, että mikä

jääpi terältä, se jääpi hamaraltakin. -- Mutta mitäpä täällä sitte on

tapahtunut?"

"Niin", sanoi rouva Nüssler... "Niin", sanoi Jokkum myös, ja hänen

vaimonsa vaikeni, sillä hän luuli todellakin Jokkumin aikovan jotakin

sanoa; mutta hän ei muuta sanonut kuin: "Kyllä kai se niin on, on

kai".

"Niin", alotti rouva Nüssler uudestaan puheensa, "rehtori Baldrianin

Gottlieb, joka on Jokkumin sisaren poika, on oikein hurskas ja vakava

nuori mies ja papin kandidaattina sanotaan hänen myöskin olevan hyvin

oppinut aineissaan -- niin, olettehan tekin usein nähneet hänen

täällä".

"Kyllä", nyykäytti Bräsig vastaukseksi, "oikein siivo nuori mies,

jonkinlainen herännyt ihminen, jonka hiukset on kammattu suoraan

korvien taaksi, että hän näyttää kuin ilmeinen Kristus itse, ja on

tahtonut kääntää minuakin, etten menisi sunnuntai-aamuna onkimaan".

"Niin, häntä minä tarkotan. Ja hän ei ole vielä kai suorittanut

kaikkia tutkintojansa loppuun, ja rehtori pyytää nyt, että

me ottaisimme hänen tänne muutamaksi ajaksi, että hän täällä

hiljaisuudessa ajaisi päähänsä, mitä vielä puuttuu, ja nyt mielisimme

kysyä teiltä, mitä te asiasta arvelette".

"No miks'ei? Herännäiset ovat hiljaisia ihmisiä, ja ainoa, mikä

heitä haittaa, on tuo kääntämisen vimma; ja te, rouva Nüssler, te

pidätte kyllä puolianne ja nuori Jokkum, hän on -- Jumalan kiitos! --

semmoinen, josta ei edes nuori Sulttaani enkä minäkään tolkkua saa".

"Niin, se on kyllä totta, se, Bräsig, mutta pahin mutka on vielä

jälillä: Kurzin Rudolf on myöskin lukenut, papiksi päästäksensä, ja

hän on myöskin Jokkumin sisarenpoika; hän on kai kuullut, että tuo

toinen aikoo ruveta majailemaan meidän luonamme, ja kirjotti nyt

eilen meille, että hän on elamoinnut hyvästi Rostockissa ja tahtoo

nyt täällä Reksowissa korvata tyhjään kulutettua aikaansa. -- No

mitä mar vielä! Rostockissa oli hänellä kaikki oppineet professorit

apunansa ja täällä vaan Jokkum ja minä!"

"Aa, minä tunnen hänen", huudahti Bräsig, "hän on koko perhanan

poika! Jo silloin, kun hän vasta rupesi tutkimaan, veti hän jo puolen

tusinaa ahvenia mustasta lammesta, joista pienin painoi vähintäinkin

puolentoista naulaa".

"Niin, miks'ette häntä tuntisi! Hänpä se oli joka eheänä ja terveenä

toi pikku Miinan alas haikaran pesästä, jonne hän kuudenvuotiaana

oli tyhmyydessään kiivennyt pitkin tikapuita ja jossa hän seisoi

korkealla ilmassa, riemusta taputellen käsiään, niin että meidän

maassa matelevain silmämme lensivät pimeiksi. Niin, semmoisiin

toimiin on hän kyllä kykenevä; mutta lukemisen kanssa on laita niin

ja näin, ja rehtori Baldrian sanoo hänen olleen Rostockissa aika

tappelian. Aatelkaapa vaan, paljailla miekoilla on siellä tapeltu,

ja hän on ollut kahakassa muassa, ja sanotaan sen tapahtuneen erään

rikkaan, kauniin kauppiaantyttären tähden".

"Kas sitä vaan!" huudahti Bräsig. "Onpa siinä pojassa vasikkaa! Ja

oikein toden perästä on hän taistellut kauniin kauppiaantyttären

tähden! -- Niin, nuori Jokkum, naisista kaikki pahuus tulee".

"Niin, Bräsig, sitä sinä kyllä voit sanoa; mutta mitä pitää meidän

nyt tehdä?"

"Oo, mitäpä siinä on juuri paljon tehtävää? Jos ette tahdo ottaa

molempia nuoria papinalkuja luoksenne, niin kirjotatte kieltävän

vastauksen, jos taas tahdotte heidät, niin kirjotatte myöntävän,

tilaa on teillä ja ruoasta ja juomasta ei puutetta ole, mutta mitä

noiden monien kirjain kustannuksiin tulee, niistä varokaa itseänne,

sillä niiden sanotaan kovasti kyselevän kukkaroa; ja jos tahdotte

ottaa vaan toisen heistä, niin ottakaa sitte tappelia, sillä minä

puolestani tappelen tuhat kertaa kernaammin, kuin annan itseäni

kääntää".

"Niin, Bräsig, se on kyllä hyvä, se", sanoi rouva Nüssler, "mutta me

olemme jo kirjottaneet Gottlieb Baldrianille myöntävän vastauksen,

emmekä voi Kurziakaan niin pahasti loukata, että hylkäämme hänen

Rudolfinsa".

"No, ottakaa sitte molemmat".

"Sitä te kyllä voitte sanoa, Bräsig; mutta meidän molemmat pikku

tytöt... ripilläkäypiä ovat he jo... No, Jokkum, puhu nyt sinäkin!"

Ja nuori Jokkum rupesi todellakin puhumaan: "Kyllä kai se niin on,

on kai -- näetkös, Bräsig, Miina on -- sinä tiedät sen itsekin --

kasvatettu opettajattareksi, ja minun äiti vainajallani oli aina

tapana sanoa: 'opettajatar ja kannedaatti samassa talossa' se ei

kelpaa".

"Hohoh! Nuori Jokkum! Sinä tarkotat rakkauden vehkeitä; johan nyt

jotakin, nuo pikku sirkkuset ja rakkauden vehkeet!"

"Nono, Bräsig", puuttui rouva Nüssler pikaisesti puheesen, "älkää

sitä niin mahdottomana pitäkö! Minä äitinä mahdan sen paremmin

tietää. Näettekö, minä en ollut vielä niin vanha kuin nuo molemmat,

kun..." Rouva Nüssler keskeytti puheensa äkkiä, sillä Bräsigin kasvot

kävivät kamalan pitkiksi ja hän tirkisteli rouva Nüssleriä kovin

uteliaasti silmiin. Onneksi oli nuori Jokkum päässyt puhumisen alkuun

ja sanoi nyt:

"Bräsig -- äiti, täytä toki Bräsigin lasi -- Bräsig, siitä voi

kuitenkin jotakin syntyä, ja mitä pitää meidän vanhempina sille

tehdä?"

"Anna asian mennä menoansa, Jokkum! Miksi on Jumala nuoria miehiä

luonut mailmaan, ja mitä on heillä muita toimia kuin rakkauden

hommia? Mutta nuo pienet sirkkuset!"

"Te laskette leikkiä, Bräsig", puhkesi rouva Nüssler pikaisesti

sanomaan; "niin ei pitäisi teidän haastella näin vähäisessä asiassa,

sillä tyynessä vedessä kala kutee".

"Antakaa hänen kutea!" huudahti Bräsig.

"Vai niin?" sanoi rouva Nüssler. "Sitä te sanotte! Mutta minä sanon

toisin. Jokkum ei välitä semmoisista mitään; hänen puolestansa

saisivat kyllä kaikki meidän palvelustyttömme rakastua ja akastua,

ja minä -- Jumala nähköön -- onhan minulla tekemistä muutenkin

yltäkyllin ja niin paljo katselemista eteeni, etten jouda näkemään,

mitä selkäni takana tapahtuu".

"No, mutta minä sitte?" kysyi Bräsig.

"Te!" sanoi rouva Nüssler vähän halveksimalla, "semmoisista asioista

ette te mitään ymmärrä".

"Mitä!" huudahti Bräsig, "minäkö, jolla yhtä aikaa on ollut kolme

morsianta..." Edemmäksi ei hän tullut, sillä rouva Nüsslerin

kasvot kävivät nyt vuorostaan pitkiksi ja hän katseli Bräsigiä

niin uteliaasti silmiin, että Bräsigin oli viruttaminen alas

hämmennyksensä tuolla kuminaviinaryypyllä, jonka rouva Nüssler oli

kaatanut hänen lasiinsa.

"Se on saakelin ikävä juttu!" huudahti Bräsig ja nousi istuimeltaan,

"ja ken on siihen syypää? Nuori Jokkum!"

"No, Bräsig, mitäpä minä sille voin?"

"Mitä? Sinä annat Sulttaanin syödä suuhunsa silmäisi edessä oman

aamiaises, otat kaksi papinalkua taloosi asumaan, etkä tiedä

asiasta sen enempää kuin pässi! Mutta, rouva Nüssler, älkää

olko millännekään, ottakaa vaan levollisesti ne molemmat nuoret

hengelliset herrat taloonne. Minä -- minä pidän silmällä noita pieniä

tyttösiä, ja ne molemmat luikarit on pentele perivä! Tappelian, tuon

kahdentaistelian, otan niinä vartioitakseni, pitäkää te vaan vaaria

kääntäjästä, sillä hän on pahin".

"No, olkoonpa niin, muuta neuvoa ei kai ole", sanoi rouva Nüssler ja

nousi myös pöydästä.

Mikon aikana tulivat molemmat papinrekryytit Reksowiin majailemaan,

ja Frans lähti Eldenan maanviljelyskouluun, ja kun hän kävi ulos

Gürlitzin pappilan puutarhasta, katseli häntä aidalla, ihan samalla

paikalla, jossa Fritz voileipänsä ja olutpullonsa kanssa oli istunut,

eräät armaat, ihanat kasvot, ja nämä kasvot olivat silkkisen,

ruusunpunasen rahakukkaron näköiset, josta viimeinen ropo on annettu

parhaimman ystävän hyväksi.

Kun Lovisa tänä iltana hämärän aikana tuli tupaan, veti pastorin

rouva tuon ison, kauniin tytön syliinsä, suuteli häntä noille

raitteille huulille ja pusersi hänen puhdasta sydäntänsä rintaansa

vasten. -- Semmoista eivät naiset toki voi jättää tekemättä!

Luku 14.

Mitä Sofi Degel ja Kristian Däsel pakisivat penkillä, ja minkätähden

Bräsig näytti, kuin olisi ukkonen iskenyt häneen, ja miksikä hän

seisoi kuin amiraali mastopuun vieressä. Koulumestari Strull astuu

esille sotajärjestyksessä, ja Fritz Triddelfitz ratsastaa tietoja

etsimään. Pomukkelskopp menee sattumalta kävelemään kauniin ilman

tähden ja Kananen ottaa hänen sillä retkellä vangiksi. Aksel rupee

ihmistuntiaksi.

Juhannuksen iltana 1843 istui David Däselin vanhin poika Juha

Degelin nuorimman tyttären kanssa Pümpelhagenin yrttitarhassa aikaa

viettämässä penkillä kuuvalossa, ja Sofi Degel sanoi Kristianille:

"Kristian, näitkö nuorta rouvaa, kun olit noutamassa nuoren herran

hevosia?"

"Tietysti minä hänen näin; nuori herra veti minun sisään saliin

ja näytti hänen minulle, sanoen: 'Kas, tässä on sinun armollinen

emäntäsi!' ja nuori emäntä kaasi minulle kupillisen kahvia, jonka

minun oli heidän nähdensä juominen".

"No, miltä hän näytti?"

"Sitä ei ole mikään helppo sanoa", sanoi Kristian; "hän on sinun

kokoises, ja samanlainen vaalea tukka on hänelläkin ja hän on yhtä

punanen ja valkea kasvoiltaan, ja hänellä on myös harmaat silmät

niinkuin sinulla, ja hänellä on ihan samanlainen pieni sievä

simasuukkonen", ja samassa painoi hän oikein rohkean suudelman Sofin

punasille huulille.

"Herran Jestan, Kristian", huusi Sofi ja vapautti itsensä Kristianin

syleilystä, "hän näyttää siis ihan semmoiselta kuin minä?"

"Tyttö, oletko oikein viisas?" huudahti Kristian; "älähän semmoisia

luule! Näetkös, sellaisilla ihmisillä on aina jotakin, mikä ei

meikäläisille ensinkään sovi. -- Armollinen rouva olisi minun

puolestani saanut istua tänä iltana tässä minun kanssani penkillä,

kunnes häntä olisi ruvennut viluttamaan keskellä kesää, ja minun ei

olisi mieleeni johtunut, antaa hänelle suukkosta".

"Vai niin?" sanoi Sofi Degel, nousi ylös ja keikautti kauniin päänsä

taaksepäin, "mutta siihen olen kai minä sinulle hyvä kyllä?"

"Sofi kulta", sanoi Kristian ja löi taas kätensä hänen uumillensa,

huolimatta hänen vastustelemisistansa, "näetkös, sellaiset ihmiset

ovat liian hoikkia ruumiiltaan ja heillä on myös liian heikko

luurakennus; jos minä heitä näin syleilisin kuin sinua, täytyisi

minun aina pelätä sysääväni heiltä ristiluun pois sijaltansa tai

kaatavani heidät kokonaan nurin. Ei, Sofi kulta", sanoi Kristian, kun

hiljakseen kävivät kotoa kohden, ja taputti häntä kädellään, "mikä

yhteen sopii, se sopii yhteen".

Ja kun he erosivat, silloin oli Sofi taas armollinen Kristianille

ja näytti niin ystävälliseltä, kuin olisi hän valmis rupeemaan

Kristianin armolliseksi rouvaksi: "No, huomenna saan hänen itse

nähdä", sanoi hän ja siepsahti pois Kristianin käsistä: "Herranen

aika, minun pitää auttaa tyttöjä sitomaan seppeleitä huomiseksi".

Ja niin oli laita. Pümpelhagenissa sidottiin seppeleitä ja

kunniaportti oli pystytetty, ja kun Hawermann seuraavana aamuna

katseli juhlallisuuden valmistuksia ja Mari Möller vielä pisteli

sinne tänne jotakin vihantavaa tai jonkun kukkasen koristeeksi ja

Fritz Triddelfitz, vihreä jahtitakki yllä, valkeat nahkaset housut,

ja keltavartiset saappaat jalassa ja tuli punanen huivi kaulassa,

käydä kopeili renkipoikien ja päivätyöläisten keskellä, tuli nyt

pehtori Bräsigkin saapuville kaikessa loistossaan: heleänsiniset

kapeat kesähousut jalassa ja ruskea, ikivanha hännystakki yllä,

joka takapuolelta kyllä peitti hänen pohkeensakin, mutta joka

etupuolelta näytti, kuin olisi ukkonen iskenyt häneen ja riistänyt

pois hänen päältänsä tuon ruskean kuoren, niin että keltanen puu

nyt tuli näkyviin leveänä juovana, sillä hänellä oli ruskean takin

alla kaunis, keltanen pikeeliivi. Päässä oli hänellä tietysti kolmea

korttelia korkea silkkihattu.

"Hyvää huomenta, Kaarlo! No, kuinka voidaan? Haha! Tuossapa ovat jo

koko varusteet valmisna! Hyvä vaan, Kaarlo! Mutta kunniaportti olisi

saanut olla vähän korkeampi, ja kummallakin puolella olisi pitänyt

olla torni; minä olen semmoisen ennen nähnyt vanhan Fredrik Fransin

aikana, kun hän riemukulussa tuli Güstrowiin. -- Ja missä on teidän

lippunne?"

"Lippumme?" kysyi Hawermann, "semmoista ei meillä ole".

"Kaarloseni, mitä sinä aattelet? Kuinka voitte olla ilman lippua?

Onhan herra luutnantti ollut sotaväessä, pitää kai hänelle lippu

hankkia. -- Möller", huusi hän ujostelematta, "tuokaa tänne kaksi

karkeata raitia ja ommelkaa ne kiini pitkittäin; Kristian Päsel,

nouda minulle oikein suora, sileä humalariuku, ja te, Triddelfitz,

saakaa tänne suti, jolla säkkejä merkitään, ja läkkitötterö!"

"Mutta hyväinen aika, Sakari, mitä kujeita sinulla on tekeillä!"

sanoi Hawermann ja ravisteli päätänsä.

"Kaarlo", sanoi Bräsig, "se on onni, se, että hän on palvellut

Preussin väessä, jos hän olisi ollut Meklenpurin palveluksessa, niin

emme olisi saaneet värejä kokoon; mutta Preussin värit? Musta läkki,

valkea raiti -- siinähän ne ovat".

Hawermann tahtoi ensin vastustella, mutta hän maltti mielensä: no,

olkoon menneeksi! nuori herra on kyllä ymmärtävä, että tarkotus on

hyvä.

Ja Bräsig ryhtyi nyt työhön ja maalasi lipulla suurilla kirjaimilla

"Eläköön!!!" -- "Pitäkää piukassa!" huusi hän Mari Möllerille ja

Fritz Triddelfitzille, jotka häntä tässä toimessa auttivat, "että

saan piirretyksi säännöllisesti lipulle herra luutnantin ja hänen

rouvansa!" sillä hän oli päättänyt "Eläköön" sanan jälkeen kirjottaa

"Herra luutnantti" ja "Luutnantin rouva", luopuen niin ensimäisestä

aikeestansa "A. von Rambowista" ja "F. von Satrupista", koska nuo

jälkimäiset olivat vaan pari aatelisnimeä ja semmoisten kanssa

oli hänellä elinaikansa ollut tekemistä, eikä hän pitänyt niitä

minäkään erinomaisena asiana: mutta luutnanttien kanssa ei hän liioin

ollut seurustellut ja sentähden piti hän sitä erinomaisen korkeana

arvonimityksenä.

Ja saatuansa nyt lippunsa valmiiksi, juoksi hän sen kanssa ympäri

taloa ja pisti sen ulos herraspytingin ylimmästä ullakosta ja

läähätti taas alas portaita myöden, sitä alhaalta nähdäksensä, ja

pisti sen ulos vilja-aitan akkunasta ja ulos lammasnavetan ikkunasta,

mutta se ei ollut hänelle missään mieliksi.

"Kaarlo, se ei näytä kauniilta", sanoi hän harmissaan; mutta vähän

aikaa arveltuansa asetti hän sen tuon vihreän kunniaportin eteen ja

huudahti: "Kaarlo, mitä vietäviä minä enää etsin? Tässä on hänen

oikea paikkansa, josta hän näyttää komealta".

"Niin mutta, Bräsig", sanoi Hawermann, "se peittää meiltä koko

kunniaportin ja noiden korkeain poppelipuiden takaa ei tule mitään

tuulenhenkeä lippuun ja nuo molemmat raskaat sänkyraidit rippuvat

alas pitkin humalariukua kuin viimetalviset jääpuikut".

"Kyllä siihen keino keksitään, Kaarlo", sanoi Bräsig ja veti

taskustansa pitkän nuoran ja sitoi sen kiini lippunsa ylimmäiseen

ulkopuoliseen kulmaan.

"Kyösti Kegel", huusi hän sikapaimenelle, "osaatko kiivetä hyvin?"

"Osaan, herra pehtori", vastasi Kyösti.

"No, sie siivo sikapaimen, poikueni", sanoi Bräsig ja nauroi omalle

pilapuheellensa ja kaikki rengit ja renkipojat ja piiat nauroivat

muassa, "otappa nyt tähän nuoran päähän kiini ja kiipee poppeliin ja

vedä nuora piukkaan".

Ja Kyösti toimitti tehtävänsä erinomaisen hyvästi ja veti lipun

piukkaan ja levitti purjeen, ikäänkuin aikoisi koko Pümpelhagen

lähteä purjehtimaan tiehensä, ja Bräsig seisoi humalarivun vieressä,

ikäänkuin seisoisi hän purjepuun luona meritappelussa ja komentaisi:

"Minun puolestani voi hän nyt tulla. Kaarlo, minä olen valmis".

Mutta Fritz Triddelfitz ei ollut vielä valmis, sillä hän oli

omin päinsä ruvennut jalkaväen komentajaksi ja tahtoi järjestää

heidät kahteen sotaiseen riviin lammasnavetan eteen, asettaen

toiselle puolelle päivätyöläiset, rengit ja renkipojat, ja toiselle

puolelle naidut vaimot, piiat ja piikatytöt. Housukomppanian sai

hän pitkällöisen tepastuksen perästä jonkinlaiseen järjestykseen;

mutta hamekomppaniasta, siitä ei hän minkäänlaista tolkkua saanut.

Naiduilla vaimoilla oli jokaisella kivärin sijasta pieni perillinen

käsivarrella, joku Jokkum tai Heikki, jonka välttämättömästi piti

saada nähdä myöskin, ja he kantelivat näitä aseitansa sinne tänne

hyvin epäsäännöllisellä tavalla, piiat eivät tunnustaneet Fritziä

ollenkaan komentajaksensa ja Sofi Degel huusi hänelle, että hän viisi

veisasi hänen käskyistänsä, hän oli mamseli Möllerin alamainen,

ja piikatyttöjen keveä parvi ammuskeli omin päinsä poppelipuiden

ja kiviaidan välissä, ikäänkuin olisi vihollinen jo näkyvissä ja

jokainen heistä tahtoisi tehdä jonkun kauniin soikkarin vangiksensa.

Fritz Triddelfitz viskasi keppinsä, jota hän oli komentosauvana

käyttänyt, väkensä jalkain juureen ja sanoi heidän ei ansaitsevan

edes ilmaa hengittää, ja meni Hawermannin luo ja ilmotti, ei enää

tahtovansa puuttua mokoman joukkion johtamiseen, Ja jos Hawermannilla

ei ollut mitään sitä vastaan, niin tahtoi hän kernaammin ratsastaa

herra pehtorin hevosella tiedustelemaan, joko herrasväki oli tulossa.

Hawermann ei oikein mielellään siihen suostunut, sillä hän arosteli

vanhaa hevostansa, mutta Bräsig kuiskasi hänelle varsin kuuluvasti:

"Anna hänen mennä, Kaarlo, niin pääsemme hänestä, ja toimet tulevat

juhlallisemmiksi".

Fritz ajaa leiskautti nyt pehtori Hawermannin kimolla Gürlitziä

kohden; mutta Bräsig sai uutta syytä suuttuaksensa, kun koulumestari

Strull koulua käyvän Äsel- ja Egelsuvun nuorison kanssa, virsikirjat

selällään kädessä, astui kentälle. Sitä kuria, jota Fritz ei voinut

aikaan saada edes hetkeksikään, piti mestari Strull voimassa koko

vuosikauden. Hän tuli paikalle kahdessa joukossa, ensimäisessä

rivissä olivat Äselit, koska hän voi luottaa heidän lauluunsa,

toiseen riviin oli hän asettanut Egelit, joista hän -- valitettavasti

-- tiesi, että heillä kullakin oli omat ajatuksensa nuotista ja

tahdista.

"Taivas meitä varjelkoon, Kaarlo, mikä tarkotus noilla on?" kysyi

Bräsig, nähdessänsä koulumestarin astuvan esille.

"No, Sakari, mestari Strull tahtoo kai myöskin puolestansa osottaa

kunniaa nuorelle herrallensa, ja miks'eivät saisi koululapset

näyttää, mitä he ovat oppineet?"

"Liikaa jumalisuutta, Kaarlo; liikaa jumalisuutta _luutnantista_! --

Eikö teillä ole rumpua tai jotakin torvea?"

"Ei", nauroi Hawermann, "semmoisia kaluja ei meillä ole".

"Se on pahasti, se", sanoi Bräsig, "mutta maltappa! Kristian Däsel,

pidäppä kiini lipusta! -- Kyllä siihenkin keino keksitään, Kaarlo",

sanoi hän ja lähti pois.

Mutta jos Hawermann olisi tietänyt, mitä hänellä nyt oli mielessä,

niin olisi hän varmaankin tehnyt vastusta. Bräsig viittasi nimittäin

yövartiaa, David Däseliä, tulemaan syrjään ja kysyi häneltä, missä

hänen kalunsa oli. Taavetti arveli vähän aikaa ja vastasi viimein:

"Tässä!" ja kohotti keppinsä ilmaan, jolla joka päivätyöläisen Fritz

Triddelfitzin käskystä täytyi olla varustettuna: tehdäksensä sillä

herra luutnantin tullessa kunnianosotteen, oli hän sanonut.

"Pöllöpää!" tiuskaisi Bräsig, "minä tarkotan soittokamasi".

"Te tarkotatte minun torveani? Se on kotonani".

"Osaatko sinä soittaa sillä jotakin nuottia?"

"Osaan", vastasi David Däsel, yhden hän osasi.

"Konna enemmän antaa, kuin hänellä on", sanoi Bräsig, "käy nyt

noutamaan soittoneuvosi ja tule sitte tuonne navetan taa, minä tahdon

sinun taitoas koetella".

Ja kun he siellä olivat molemmat kahdenkesken, asetti Taavetti torven

huulillensa ja puhalsi, juuri-kuin olisi koko navetta ollut tulessa

ja liekissä: "Minä lähden, lähden Berliniin, Berliniin, ja kultani

mun jää tänn' -- tyyt! tyyt!" sillä hän piti soitannosta paljon.

"Seis'!" keskeytti Bräsig häntä: "Täällä pitää sinun puhaltaa

hiljaan, sillä minä aion hankkia Hawermannille odottamattoman huvin;

kun herra luutnantti tulee, silloin saat sinä puhaltaa voimaisi

perästä. Ja kun koulumestari on vedellyt virtensä loppuun, ota

silloin vaaria minusta; minä annan sinulle merkin: kun kolme kertaa

heilautan lippua, alota silloin".

"Hyvä, herra pehtori; mutta sitte pitää meidän Koiramme pantaman

kahleisin; me nimittäin emme viime aikoina ole olleet hyvässä

sovussa, ja niin pian kuin minä torveni kanssa tulen näkyviin,

syöksee hän heti minun päälleni".

"On toimitettava", sanoi Bräsig ja meni Däselin kanssa taas

juhlamenoihin, tarttui itse taas lipuntankoon kiini ja tuli paikalle,

juuri kun Fritz Triddelfitz ajaa karahutti ylös töyrästä myöden niin

paljon kuin tuon vanhan kimon käpälistä lähti, ja huusi: "Jo tullaan!

Jo tullaan! He ovat jo Gürlitzissä!"

Ja he tulivat. Vitkalleen ajoi Aksel von Rambow nuoren kauniin

vaimonsa kanssa tänä kauniina kesäaamuna. Vaunuin kuomi oli laskettu

alas, ja jo toisella puolella Gürlitziä osotti Aksel kädellään yli

noiden avarain, vihreäin, auringon paisteessa helottavain peltojen

Pümpelhagenin viileätä puistoa kohden: "Katso, armahin Fridaseni,

tuolla se on, tuolla on meidän maatilamme". Ne olivat vaan harvat ja

yksinkertaiset sanat, mutta suurta onnea ja kopeutta osottivat ne,

että hän oli tilaisuudessa tarjoomaan rakkaimmalle olennolle, mitä

hänellä mailmassa oli, pehmosen sijan; ja vaikka hän olisi puhunut

tuhansia sanoja, Fridalle ei hän olisi voinut selvempää kieltä

puhua; Frida ymmärsi mikä onni ja kopeus hänen sielunsa täytti, ja

hänen oma sydämensä uhkui täynnä rakkautta ja kiitollisuutta. Koko

hänen olentonsa oli vilvas, raitis ja kirkas, hän oli kuin viileä

puro, joka tähän asti on juossut syrjässä vihreän, tyynen siimeksen

suojassa kaukana valtatiestä vuorten ja metsäin välissä, mutta joka

nyt yht'äkkiä ilmaantuu auringon kultaiseen valoon ja näkee omassa

pohjassaan kirjavia kiviä ja oudonlaisia näkinkenkiä, salaisia

aarteita, joita ei hän milloinkaan ollut ajatellutkaan, puro,

jossa pieniä kiiltäviä kaloja lystisti ja sukkelasti välähtelee,

kuin yhtä monta toivomusta ja halua työhön ja toimintaan, ja jonka

kirkkaassa vedessä vihannat niityt ja kukkaset kuvastuvat, kuin

kaikki ne ilot ja riemut, jotka nyt loistivat hänelle vastaan hänen

mielikuvituksessansa.

Vilvas, raitis ja kirkas oli hänen ulkomuotonsakin ja soveltui

ylimalkaan Kristian Däselin kertomukseen; mutta ken häntä tänä

hetkenä likemmin tarkasteli, kun hän katseli Pümpelhagenin puistoa

kohden ja taas loi silmänsä nuoreen puolisoonsa, hän voi kyllä nähdä,

että nuo raittiit posket myöskin voivat saada lempeämmän värin ja

että vieno, lempeä valo voi lieventää tuota kirkasta tulta, joka

loisti hänen harmaista silmistänsä, niinkuin kesäillan hämärä peittää

loistoisan maan ja uuvuttaa sen hiljaa lumoavalla lemmenlaulullansa

suloiseen uneen.

"Ah", huudahti hän ja puristi Akselin kättä, "kuinka kaunista on

täällä teillä! Mitkä viljavat pellot! Näetkö vaan, kuinka kauniina

laiho kasvaa! Semmoista en ole milloinkaan ennen nähnyt".

"Niin", sanoi Aksel ja katseli varsin onnellisena vaimonsa iloa,

"meillä on rikas maa, paljoa rikkaampi kuin teillä". Nyt hän olisi

voinut vaieta, ja se olisi ollut yhtä hyvä; mutta miksikä oli Frida

ollut niin varomaton ja oli koskettanut hänen keppihevoseensa,

maanviljelykseen; tässä täytyi Akselin toki näyttää, että hänkin

ymmärsi jotakin siitä asiasta, hän lisäsi sentähden: "Mutta vielä

paremmaksi pitää sen tulla. Meiltä puuttuu tietoja, me emme osaa

vielä kaikin puolin käyttää maatamme hyväksemme. Näetkös! Tuolla

etäällä töyräällä, jossa nyt kasvaa nisua, on jo Pümpelhagenin

pelto, ja saatpa nähdä, että kahden vuoden perästä kasvaa siellä

kaikenlaisia kauppayrttejä ja niistä olen saava kolmenkertaisen

tulon". Ja nyt rupesi hän lavertelemaan niitä ja näitä hampusta ja

humalasta, öljykasveista ja aneksista, ja pisteli niiden joukkoon

sinne tänne, niinkuin ymmärtäväinen maanviljeliä ainakin, apilasta

ja muuta kylvöheinää, "pitääksensä karjaansa hyvässä lihassa

ja saadaksensa pellon höystettä", sanoi hän, ja kun hän juuri

parhaillaan puuhaili värikasvien kanssa ja myyskenteli suurista

summista punasta krappia, sinistä morsinkoa ja keltasta vauia

(väriruohoa) ja otti oikein korkeat sääret selkäänsä, silloin

ilmaantui yhtäkkiä eräässä käänteessä tällä puolella Gürlitziä nämä

samat kirjavat värit myöskin korkeasäärisen hevosen, Hawermannin

kimon, selässä hänen näkyviinsä. Se oli Fritz Triddelfitz; hän

ilmaantui ihanana kuin taivaankaari Ja katosi samassa kuin

tähdenlento.

"Mikä se oli?" huudahti Frida, ja Aksel huusi: "Hei! Hei!" Mutta

Fritz ei ollut kuulevinansa, hänen oli vieminen sana kunniaportilla

odottaville ja hänellä oli tuskin sen verran aikaa, että hän,

Gürlitzin läpi ajaessansa, ehti huutamaan Pomukkelskopille, joka

seisoi ovensa edessä: nyt he tulevat viidessä minutissa ovat he

Gürlitzissä. Ja Pomukkelskopp huusi yli puutarhan aidan lehtimajaan:

"Malla ja Salla tulkaa! Nyt on aika". Ja Malla ja Salla heittivät

tuon uuden maalaiskuvan, jota he taas kirjaelivat, lehtimajan

vieressä kasvaviin nokkosiin ja pystyttivät italialaiset olkihatut

päähänsä ja tarttuivat isä Pomukkelskoppiin kiini kahden puolin

ja isä Pomukkelskopp sanoi: "Älkää millään ehdolla vaan katsoko

taaksenne, sillä tämän pitää näyttää siltä, kurri olisimme vaan

sattumalta kävelemässä, esimerkiksi kauniin ilman tähden".

Mutta kova onni ei nuku! Kun Mukkel tytärtensä kanssa meni ulos

veräjästä ja Aksel hiljakseen ajoi läpi kylän ja hänen nuori vaimonsa

kysyi häneltä: "Kuka se herttainen tyttö oli, joka meitä tervehti?"

ja Aksel hänelle vastasi sen olleen Lovisa, Hawermannin, hänen

pehtorinsa tyttären, ja että se talo, jonka edessä hän seisoi, oli

pappila, mahtoi kai piru riivata Pomukkelskopin Kanasta, että hän

juuri samaan aikaan kävi ruokkimaan ankanpoikia mäskillä, valkea

myssy päässä ja tuo musta merinolevätti yllä, sillä se piti vielä yhä

ja oli kylläksi hyvä tämmöiseen toimeen. Nähdessänsä Pomukkelskopin

menevän ulos veräjästä molempain tyttäriensä kanssa, piti hän sitä

ihan hävyttömyytenä, että Mukkel lähti pois kotoa ilman häntä; hän

pyyhki sentähden mäskiset kätensä vanhaan, tahmeaan, mustaan pukuunsa

ja lähti astumaan perästä, päästä valkeana, varrelta mustana,

jäykkänä ja suorana, juurikuin olisi joku vanha, puoliksi lahonnut

hautaristi lähtenyt vähän kävelemään.

"Mukkel!" huusi hän puolisonsa perästä.

"Älkää katsoko taaksenne", sanoi Mukkel, "tämän pitää näyttä varsin

luonnolliselta".

"Kopp", huusi Kananen, "etkö sinä tahdo seisahtaa! Pitääkö minun

sinun tähtes juosta itseni hengähdyksiin?"

"Minun puolestani", sanoi Pomukkelskopp harmissaan. "Älkää katsoko

taaksenne, lapset, minä kuulen jo vaunujen jyrinän, ja pitää näyttää

siltä, kuin tulisimme vaan sattumalta".

"Mutta, isä", sanoi Salla, "onhan se äiti".

"Äiti tai ei äiti!" huusi Pomukkelskopp vihan vimmassa, "hän

turmelee koko asian. Mutta, armaat lapset", lisäsi hän, vähän aikaa

arveltuansa, "älkää sanoko sitä äidille".

Ja kyhkynen tuli ähkyen perästä: "Kopp!..." mutta hän ei ehtinyt

edemmäksi, sillä vaunut saapuivat myös samassa paikalle ja

Pomukkelskopp seisoi nyt siinä ja kumarteli: "Aah! Toivotan onnea,

toivotan onnea! Paljo Jumalan siunausta!"

Ja Malla ja Salla niiailivat, ja Aksel käski ajajan pidättää ja

sanoi iloitsevansa suuresti nähdessänsä naapurinsa olevan hyvässä

voimisessa perheensä kanssa, ja Mukkel nykäisi tuontuostakin

salaisesti vanhaa mustaansa, että Kananenkin niiaisisi; mutta Kananen

seisoi jäykkänä ja läähätti vaan, ikäänkuin tuntuisi vastaanotto

hänestä liian lämpimältä, ja Frida istui myös niin jäykkänä

vaunuissaan, kuin ei tämä seikka häneen ensinkään koskisi. Ja Mukkel

rupesi jo kertomaan siitä erinomaisesta tapauksesta, että hän juuri

tänään ja tähän aikaan molempain tyttäriensä kanssa sattui olemaan

kävelemässä, kun hän samassa sai pienen nyhjäyksen kylkeensä Kanasen

kynkkäluusta ja kuuli hänen irvistellen kuiskaavan: "Ja sinun vaimosi

seisoo tässä kai kuin pataässä?" josta hän kokonaan joutui hämille

ja takertui kaikenlaisiin sananparsiin, niin että Aksel kyllästyi ja

käski kuskinsa ajaa edelleen, sillä muistutuksella, että hän toivoi,

pian taas saavansa nähdä herra Pomukkelskopin.

Ja Pomukkelskopp jäi ällistyneenä seisomaan maantielle, korvat

lerpuksissa, ja Malla ja Salla tarttuivat häneen kiini taas molemmin

puolin, ja sen sijasta, että hänen olisi pitänyt ikäänkuin sattumalta

mennä taas kävelemään, palasi hän takasin kartanoonsa ja hänen

perässänsä kulki Kananen ja johti häntä hellillä ohjaksillaan takasin

hänen velvollisuuteensa; mutta vuosikausia muisteli Pomukkelskopp

tätä hetkeä ja Kanasensa varoituksia ei hän sinä ilmoisna unhottanut.

"He näyttävät olevan hyvin ikäviä ihmisiä", sanoi Frida, kun taas

ajoivat eteenpäin.

"Sitä he ovat", sanoi Aksel vastaukseksi, "mutta he ovat hyvin

rikkaita".

"Ah", huudahti Frida, "kuinka vähän kiitettävä on rikkaus yksin!"

"Se on totta, Frida kulta! mutta sen miehen sanotaan olevan hyvin

kelvollinen maanviljeliä ja tämä seikka ynnä tuo niin likeinen

naapuruus pakottaa meitä seurustelemaan heidän kanssansa".

"Onko se todellakin sinun aikomukses, Aksel?" kysyi Frida.

"Varmaan", vastasi Aksel, ja Frida istui tuokion aikaa ajatuksissaan

ja kysäisi sitte yht'äkkiä: "Mimmoinen mies pastori on?"

"Minä itse en häntä paljon tunne; mutta minun isävainajani piti

hänestä paljon ja minun pehtorini oikein jumaloitsee häntä. Mutta",

lisäsi hän vähän ajan perästä, "se on luonnollista! pastori on

kasvattanut hänen ainoata tytärtänsä pienestä lapsesta asti".

"Vai niin, sitä ihanaa tyttöä pappilan edessä; mutta siinä työssä on

kai pastorin rouvalla ollut paras osa. Tunnetko sinä häntä?"

"Tunnen mar -- se tahtoo sanoa, minä olen hänen nähnyt -- hänen

sanotaan olevan vanha iloinen rouva".

"He ovat varmaankin hyviä ihmisiä", sanoi Frida vakavasti.

"Frida kulta", lausui Aksel ja asettui vastarintaan, "kuinka pikaan

te naiset toki teette päätöksiänne! Sentähden että nuo ihmiset

ovat kasvattaneet vierasta lasta ja -- otaksukaamme -- häntä hyvin

kasvattaneet, sentähden..." ja nyt aikoi hän laveammin levitellä

laihaa viisauttansa, jota hän itse nimitti "ihmistuntemiseksi" --

sillä se on tunnettu asia, että juuri ne, jotka sokeina, kuin koiran

penikat, ovat tulleet mailmaan ja jotka eivät vielä ole yhdeksättä

päivää nähneet, enimmästi ihmistuntemisestaan haastelevat ja sillä

ylvästelevät; -- mutta hän ei tällä erällä valitettavasti päässyt

sen pitemmälle, sillä hänen nuori rouvansa hypähti ylös istuvalta

ja huudahti: "Katso, Aksel, katso! Lippu ja kunniaportti! Väki on

valmistanut meille juhlallisen vastaanoton!"

Ja kuski Degel katsahti taaksensa yli olkapäänsä ja lausui,

tyytyväisesti nauraen: "Niin, armollinen rouva, minä en saisi sanoa;

mutta näettehän sen nyt itse, siitä on suuri ilo syntyvä. Mutta

minä tahdon ajaa hiljakseen, muuten saavat he vielä minun hevoseni

pelkäämään".

Luku 15.

Miksikä lippua ei voi liehuttaa, ja miksikä kahlekoira käy David

Däselin kinttuihin kiini. Miksikä Mari Möller on ryykkiluodin

näköinen ja Bräsig tahtoo syöttää Pümpelhagenin sikoja rusinoilla ja

manteleilla. Fritz saa hevosen ja Hawermann kirjan. Älköön kukaan

millään ehdolla juosko pimeässä vaunuin aisaan, ja kuinka oppineet

kutsuvat ihmisen vatsaa myöskin organismiksi.

Nyt olivat perillä. Hawermann lähestyi vaunuja ja lausui pari

yksinkertaista sydämellistä sanaa, ja tuon nuoren rouvan kirkkaat

silmät tähtäsivät niin lempeästi vanhuksen harmaita hapsia, ikäänkuin

lämmittävä auringon säde, ja ennen kuin Aksel tiesikään -- hän ei,

näet, vielä sekasotkuisen ihmistuntemisensa kanssa ollut selvillä,

kuinka hänen tässä tilaisuudessa piti itseänsä käyttää -- koppasi

Frida Hawermannille kättä ja tällä kädenpuristuksella solmittiin

liitto, kummankaan mitään hiiskumatta, sillä he olivat katsoneet

toinen toisensa silmiin ja havainneet niissä suoruutta, totuutta ja

luottamusta. Ja Aksel tarjosi nyt myöskin kättänsä, ja koulumestari

Strull astui Äsel-joukkoneen esille ja alotti "kiitosvirren

erityisissä tiloissa", n:o 545 Meklenpurin virsikirjasta "Kovan

ukkosen ilman jälkeen"; mutta hänellä oli kumminkin sen verran

ymmärrystä, että hän alotti toisesta värsystä, koska se erinomaisen

hyvin sopi hänen nuoreen isäntäänsä: "Herra, sinun voimaas kiitämme",

ja Bräsig tahtoi nyt riehuttaa lippua, mutta Kyösti Kegel piti kiini.

"Etkö tahdo hellittää nuorasta, lurjus!" huusi Bräsig.

"Sun vihas me tunnemme", lauloi koulumestari eteenpäin.

"Poika, päästä penteleessä nuora irti!" huusi Bräsig väliin.

"Ja myös kuinka armokätes meitä varjelee", lauloi koulumestari.

"Saan minä sinun kynsiini, köntti, niin kyllä minä sinun luusi

runtelen!" huusi Bräsig.

"Ken Sinuun luottaa vaan, se kyllä varjellaan", lauloi koulumestari.

"Herra pehtori, nuora istuu kiini poppelipuussa", huusi poika, ja

Bräsig tempaisi lippua ja veti kokonaisen oksan alas, ja koulumestari

lauloi: "jos kuinka taivas jyräilee".

Ja Fritz Triddelfitz juoksi ja soitti ruokakelloa, minkä jaksoi,

Bräsig heilutti lippua ja miehet ja vainiot, rengit ja piiat,

renkipojat ja lapset huusivat: eläköön ja hurraa! ja David Däsel

puhalsi torvea: Minä lähden, lähden Berliniin, Berliniin ja

kultani mun jää tänn' -- tyyt! tyyt! tyyt! ja nyt tuli kaikki niin

juhlalliseksi, että se jo koiraakin liikutti, sillä viimeisen

tyytäyksen kuullessaan syöksi kahlekoira, jonka Kyösti Kegel

piloillansa oli irtilaskenut, että hänkin saisi tänään vähän iloita,

David Däselin koipiin kiini, ja nuo molemmat ruunat vaunujen edessä

rupesivat myös omituisella tavalla kuorsahtelemaan, jonka tähden

oli oikea onni, että kuski Däsel jo ennakolta oli sitä varten

varuillansa; sillä tällä kertaa päättyi kaikki hyvästi, eikä kauvan

viipynyt, kun ajaja pidätti herraspytingin eteen ja Aksel nosti

nuoren, rakkaan vaimonsa ulos vaunuista.

Huoneet olivat sisältä koristetut yhtä runsaasti vihannuudella ja

kukilla kuin ulkopuolelta, ja seppeleiden ja kukkaköynnöksien välissä

pyöri Mari Möller uudessa, punasessa musliinipukimessaan, posket

ja käsivarret tulipunasina, ja vilvoteltuaan itseänsä pikkusen

vihannuudessa, syöksähti hän taas takasin kyökkiin takan eteen

ikäänkuin ryykkiluoti, jota tuontuostakin täytyi kuumentaa, ja kun

nyt tuo nuori, armollinen rouva oli astunut yli kynnyksen, kävi Mari

Möller häntä vastaan, nuo punaset käsivarret harillaan, ikäänkuin

olisi hän Molok vainajan ilmeinen tytär, ja laski nuoren emännän

päähän tulipunasista ruusuista kiedotun seppeleen, hypähti kolme

askelta taaksepäin ja liikutteli punasia käsivarsiansa, juurikuin

leimahtelisivat tulenliekit ulos hänen sisästänsä ja lausui värsyn,

jota hän koko kolme pitkää kuukautta Bräsigin kanssa oli valmistellut:

"Nyt terve, terve tultuas,

Sä emäntämme armias!

Oi ota vastaan seppele,

Jonk' päähääsi nyt laskemme,

Ja nöyrä onnen toivotuksemme!"

Ja kun Mari Möller oli läksynsä lukenut, tempasi hän ruokasalin oven

selkiselällensä, ja siellä seisoi pöytä täynnä ruokia ja se oli jo

hyvän aikaa ollut katettuna, sillä päivä oli jo pitkälle joutunut.

Ja Aksel kuiskasi pari sanaa erikseen rouvallensa ja rouva nyykäytti

päätään ystävällisesti tuon ruususeppeleen alta ja kääntyi vanhaan

pehtoriin ja sanoi: tänään oli pehtorin oleminen hänen vieraanansa

ja koulumestarin ja tuon nuoren maanviljeliän myöskin ja mahtaisiko

se vanha oiva herra, joka lippua oli liehuttanut, hänelle rukkaset

antaa, jos hän häntäkin päivälliselle pyytäisi? Sitte lähestyi

hän Mari Mölleriä ja kiitti häntä vielä kerran hänen kauniista

puheestansa ja toimestansa ja sanoi, että hänellä nyt kai oli aikaa

nauttia hänen kanssansa yhdessä, mitä hän niin suurella huolella oli

valmistanut. Ja Mari Möller lensi nyt ilosta niin punaseksi, kuin

olisi koko kyökinuuni sysätty hänen sydämeensä ja kuumennettu mitä

tulisimmilla koivuisilla hiilillä.

Ja kauvan ei viipynyt, kun kaikki tulivat saapuville. Hawermann

oli tuonut Bräsigin ja esitteli hänen nuorelle haltiaväelle

vanhana, uskollisena ystävänänsä, joka myöskin oli tuntenut vanhan

kamarineuvos vainajan hyvin likeisesti ja ei ollut voinut olla

ottamatta osaa tervetuliaisiloihin Pümpelhagenissa. Bräsig meni

suorastaan Akselin luoksi, tarttui hänen käteensä ujostelematta ja

puristeli sitä ja ravisteli päätänsä, ikäänkuin vakuuttaen hänelle

ystävyyttänsä elämässä, kuolemassa:

"Herra luutnantti", sanoi hän, "on hauskaa nähdä teitä! Ja niinkuin

Kaarlolle jo olen sanonut, ilahuttaisi minua suuresti, jos te

tulisitte isäänne".

Ja sitte hän lähestyi nuorta rouvaa: "Armollisin rouva", ja nyt

haparoi hän hänen kättänsä, tavottikin sen viimein ja näytti

siltä, kuin aikoisi hän sitä suudella, mutta yht'äkkiä sysäsi hän

sen kyynärän matkaa pois luotansa: "Ei! Tätä ei! Minun on aina

täytynyt suudella armollisen kreivinnani kättä ja se tuntui kuin

joku pakollinen hovipalvelus; minä en tahdo kyllästyä teihin, siksi

näytätte te liian rakastettavalta; mutta jos joskus tarvitsette

luotettavaa miestä -- nimeni on Sakarias Bräsig -- lähettäkää

silloin sana minulle -- minä asun pienen taipaleen päässä tästä --

Haunerwiemissä -- ja päivä ei ole oleva minulle liian kuuma eikä yö

liian pimeä".

Tämmöisten puheiden kanssa on omituinen laita; rehelliset ihmiset

puhuvat suorastaan suunsa puhtaaksi, eivätkä sinä hetkenä ajattele,

kuinka se vastaanotetaan. Aksel ei ottanut näitä sanoja vastaan

semmoisina, kuin niiden tarkotus oli. Että mokoma pehtori Bräsig

asetti hänelle esikuvan -- olkoonpa vaan se hänen oma isänsä,

jolle hän oli niin suuressa kiitollisuuden velassa -- se ei häntä

miellyttänyt; hän tunsi itsensä loukatuksi. Frida taas, joka tarkasti

kaikki asiat perin pohjin, otti tuon vanhan pehtorin puheen vastaan

kuin sipulin, jonka vanhat kuivettuneet ja karheat hilseet hän kuori

pois, ja niin tuli sieltä oikein kaunis kiiltävä sydän näkyviin ja

kun hän vielä leikkasi sen halki, löysi hän sieltä niin terveen,

eheän sirkkalehden, että hän tarttui tuon vanhan pojan käteen kiini

ja veti hänen istumaan pöytään viereensä.

Nyt tuli Fritz Triddelfitz, tietysti nuorena tilanhaltiana, sillä

hän oli ottanut päällensä sinisen häntyrinsä kiiltävine nappineen,

joka näytti ihan siltä, kuin olisi Pomukkelskopin sininen takki

penikoinnut vartavasten Fritzin tähden. Ja nyt tuli koulumestari

Strull, suuri, roteva mies, jonka luoja pikemmin oli määrännyt

puunhakkaajaksi kuin lasten kurittajaksi. Paksun päänsä ja mustan

pukunsa kanssa, joka jälkimäinen jo rupesi hyvin ruskealta

vivahtelemaan, näytti tämä vanha urho aimolliselta rautanaulalta,

joka sattumalta on lyöty viistosti seinään ja, joka siihen nyt

vähitellen on kiiniruostunut. Hänen, kasvonsakin näyttivät vähän

ruostuneilta, ja ainoa, mikä hänessä näytti eloisemmalta, oli hänen

paitansa kellahtunut etupuoli, jota koulumestarin muori sentähden

oli runsaasti sivellyt sinivärillä, ja tästä oli hän saanut tuon

merivihreän vivahduksen.

Nämä molemmat viimetulleet otti Aksel erinomaisen kohteliaasti

vastaan, ja kun hän kuuli, että Fritzin isä oli apteekari

Rahnstädtissä, joka myös osasi tehdä analyysejä, täytyi Fritzin

istua hänen vereensä, ja kun pehtori Bräsig kuuli sanan analyysi,

sieppasi hän sen heti herra luutnantin suusta ja sanoi erikseen

Hawermannille: "Analuski? Analuski? Mitä hän sillä tarkottaa?

Tarkottaako hän sillä syöpäläisiä?" Ja odottamatta vastausta, sanoi

hän Akselille: "Armollisin herra luutnantti, niitä vietäviä varten

on teidän antaminen apteekarin pojan hankkia itsellenne purkin

lunkentus napoleonia",[11] jota Aksel tietysti ei ymmärtänyt.

Ja vaikka hän olisi ymmärtänytkin, ei hänellä olisi ollut aikaa

siihen puuttua, sillä kun nyt kaikki olivat pöytään sijoittuneet --

koulumestari istui vaan puoliksi, sillä hän vaan vaappui tuolinsa

yhdellä kannikalla -- ryhtyi hän heti pääaineesensa, Pümpelhagenin

maanviljelykseen, mullisteli ylös alasin koko pellon ja viskeli

ympärillensä luujauhoja, salpietaria ja guanoa ja laitatti heti

puutarhan taa suuren humalatarhan, niin että vanha Hawermann parka

arveli hiljakseen itseksensä: niin kehnoiksi ei hän toki olisi

luullut herransa käsityksiä maanviljelyksestä; ja se häntä enimmästi

kummastutti, että Bräsig saattoi nauraa täyttä kurkkuansa kaikelle

tälle hulluudelle. Mutta se oli varsin luonnollista, sillä Bräsig

luuli Akselin vaan laskevan leikkiä ja pilapuheita, ja kun nuori

isäntä lopetti humalaviljelyksensä näillä sanoilla: "Tietysti

pitää maan olla sitä varten ensin täydellisesti valmistettu",

purskahti Bräsig suureen nauruun ja sanoi: "Oikein, -- ja kun tämän

valmistuksen olemme aikaan saaneet, niin möyhennämme sitä vielä

vähäsen ja sitte kasvatamme siinä vaan rusinoita ja manteleita ja

syötämme niillä sikoja", -- tässä kääntyi hän nuorta emäntää kohden

-- "miten makealta maistuneekaan rusinoilla ja manteleilla syötetty

sika?"

Tämä ei Akselille oikein ollut mieleen ja hän katseli perhanan

pitkäkseen pitkin nenäänsä ja rymisteli silmäkarvojansa myttyyn;

mutta hän oli niin hyvällä vauhdilla talouden asioissaan, ettei

hän siitä niin helpolla voinut hellittää, ja rupesi nyt puhumaan

kyntämisestä ja eräästä koneesta kokkarenuijan kanssa, jonka hän

itse oli keksinyt, ja kääntyi armossa lähimmän naapurinsa Fritz

Triddelfitzin puoleen, joka antoi niin äärettömän sivistyneitä ja

viisaita vastauksia, että Mari Möller istui siinä suu solallansa ja

löi ajatuksissaan rintoihinsa ja huudahti: "Jumala armahtakoon minua

syntistä! Ja häntä kohden minä, mieletön mato, kurotin kättäni! Sehän

olisi ihan, kuin jos hanhi ja kotka munisivat samaan pesään".

Kun päivällistä oli syöty, nousi armollinen rouva pöydästä, jätti

hyvästi seuralle ja sanoi Hawermannille: Aksel ja hän olivat aikoneet

mennä huomenna kartanon peltoja katselemaan, ja hän toivoi, että

Hawermann rupeisi heille oppaaksi. Sen Hawermann ilolla lupasi tehdä,

ja kun nuori emäntä oli pois mennyt, kävi malja vielä vähän aikaa

ympäri pöydässä ja Daniel Sadenwaterin oli tuominen sikareja. Tämän

vanhan palvelian oli Aksel nimittäin pitänyt Fridan pyynnöstä ja

sentähden oli Daniel tänään päivällisellä pannut hänen eteensä vanhan

herran veitsen ja kahvelin ja oli tällä tavalla mielestänsä asettanut

Akselin talon uudeksi isännäksi, ja joka kerta, kun hän tarjottimella

oli tarjonnut nuorelle herrallensa uutta ruokalajia, oli hän samassa

tarjonnut hänelle oman itsensä ja hänen vanhat silmänsä sanoivat

selvään: hänen nuori herransa voi tehdä hänen kanssansa, mitä hän

tahtoi, hän oli ehdottomasti häntä totteleva.

Bräsig otti "sikalin", niinkuin hän niitä kutsui, ja kertoi herra

von Rambowille, että hänkin silloin tällöin poltteli semmoisia,

nimittäin lukkari Brökerin tekemiä; no, ne olivat kans sitä lajiansa,

ja hänestä tuntuivat ne liian karvailta ja samassa ilettäviltä,

sillä ihmiset sanoivat Brökerin liisteröivän niitä kiini omalla

syljellänsä, jonka tähden hän ei voinut pitää niitä maukkaina.

Aksel ei tähän mitään vastannut, sillä -- hän ei tietänyt miksikä

-- Bräsig ei häntä miellyttänyt, Bräsigissä oli hänen mielestänsä

lian paljo ilkullista lystillisyyttä, joka huonosti soveltui hänen

omaan ihastukseensa maanviljelyksestänsä, sitä vastaan oli Fritz

Triddelfitz ollut ihan toisenlainen kuulia, hän oli nyykytellyt ja

ravistellut päätään, milloin suostumuksesta, milloin ihmetyksestä,

ja huudahdellut ihastuksissaan niin monta kertaa oh ja ah, että

Aksel vihdoin luuli olevansa oikein paksu, valettu talikynttilä,

joka seisoi korkealla kynttiläjalassa, valaisemassa Pümpelhagenia

ja läheisiä kyliä, niin -- miks'ei -- koko mailmaa. Mutta, niinkuin

jo monesti olen sanonut, Aksel oli hyvä ihminen, hän ei ainoastaan

tahtonut valaista ympäristöänsä, hän tahtoi myös sitä lämmittää;

tuo herkullinen atria, nuo hyvät viinit ja se ihana tunne, että hän

oli isäntä, synnyttivät hänessä päivällisen jälkeen kaikenlaisia

ajatuksia. Hän huusi Hawermannia tulemaan akkunan luo ja kysyi

häneltä, oliko hän tyytyväinen Fritziin. Hawermann vastasi: noin

jotenkin, olihan Fritz jo oppinut yhtä ja toista, ja hän toivoi

aikaa myöden hänestä tulevan kelvollisen maanviljeliän. Tämä oli

Akselista, joka niin armollisella mielialalla oli, kylliksi, ja hän

kysyi vielä, mitä Fritzillä oli palkkaa ja oliko hänellä hevosta

käytettävänänsä. Ei, vastasi Hawermann, hevosta ei hänellä ollut eikä

mitään palkkaakaan, hän ei antanut mitään eikä myöskään saanut mitään.

Aksel lähestyi nyt Fritziä ja sanoi: "Hyvä Triddelfitz, ilokseni

olen herra pehtorilta kuullut, että hän on hyvin tyytyväinen teihin,

minä saan sentähden tarjota teille tulevaksi vuodeksi palkaksi

viisikymmentä taaleria ja yhden hevosen pidettäväksi".

Fritz tuli ihan ymmälle: Hawermann hyvin tyytyväinen häneen, se oli

hänestä ihkasen uutta; viisikymmentä taaleria, olihan se jo sievä

summa; ja hevonen sitte; hänen päänsä kävi niin pyöräile, että hän

tuskin voi Akselia kiittää. Mutta Aksel ei hänelle siihen aikaa

antanutkaan, sillä hän veti Hawermannin taas akkunan luo. Ja nyt

juosta nelistivät kaikki lähiseudun hevoset, mustat ja ruskeat, kimot

ja rautikot Fritzin aivoissa ympäri, ja kutakin erikseen siellä

nyt tarkasteltiin, ikäänkuin olisi Meklenpurin hallitus siirtänyt

Rahnstädtin markkinat hänen päähänsä, ja häntä vastapäätä istui

Bräsig ja irvisteli, yht'äkkiä huudahti tuo onnenmyyrä, Fritz:

"Herra pehtori, tulevassa kuussa tulee suuriherttua Rahnstädtiin,

siksi pitää minun se saada, sillä me nuoret maanviljeliät ratsastamme

häntä vastaanottamaan".

"Mikä pitää teidän saada?" kysyi Bräsig.

"Rautikkotamma, nuori tamma, Kyösti Preberowin tamma".

"Minä tunnen sen", sanoi Bräsig hyvin kylmästi.

"Kelpo hevonen!"

"Vanha kaakki on se", sanoi Bräsig, "ja suuriherttuan tullessa

Rahnstädtiin ette voi sitä käyttää, sillä se ei voi kuulla

hurraahuutoa".

Se olisi pahasti, se, sillä semmoisessa tilassa tulisi tietysti

"hurraa!" huudettavaksi; mutta Fritz tiesi hyvin, että Bräsig joka

tilaisuudessa vastusti häntää hän ei siis ollut tästä millänsäkään.

Sillä aikaa oli Aksel vielä pitänyt lyhyen esitelmän vanhalle

pehtorillensa maanviljelyksen edistymisestä ja lopuksi pisti hän

vanhuksen käteen erään kirjan, sanoen: "Minä annan teille tämän

kirjan lahjaksi; sen pitäisi tästä lähin olla jokaisen maanviljeliän

raamattuna".

Hawermann kiitti, ja koska rupesi jo hämärtämään, erosi seura. Nuo

molemmat vanhat pehtorit ja mestari Strull, joka mukaan kutsuttiin,

menivät Hawermannin huoneesen. Fritz siirtyi talliin.

Mitä hänellä siellä oli tekemistä, ei kukaan tietänyt, ei edes hän

itsekään, hän meni vaan sinne kuin vainun vedosta, hänen täytyi saada

nähdä hevosia, hänen täytyi saada sisällinen olentonsa sopusointuun

ulkomailman kanssa, ja niin käveli hän puolipimeässä edes takasin

noiden vanhain työjuhtain takana, jotka hän jo tuhat kertaa ennen oli

nähnyt, ja katseli niiden jalkoja. Yhdellä oli patti -- kukaan ei

ollut mies saamaan häntä ostamaan pattikonttista hevosta, sen taudin

tunsi hän kyllä; toisella oli pääntautia -- mitä pääntauti oli, sen

oli hän tietänyt jo pari vuotta aikaa; kolmannella oli virmatautia

-- sepä olisi oikea hölmö, joka ostaisi virmaisen hevosen; eräällä

oli pahka kintuissa -- ei mitään vaaraa! poltetaan vaan vähän

tulisella raudalla; ja nyt tulivat kivisapet ja räkätaudit ja kaiken

tämän hevoskurjuuden keskeltä loisti hänen sydämeensä ystävällinen

myhäily ja eräs ihmeen-ihana olento, nimittäin tuo armollinen nuori

rouva, johon Fritz Triddelfitz sitte päivällisen oli kuolemaan asti

rakastunut, ja niin kiittämätön oli se luikari, että hän oli aikeissa

tehdä isäntänsä, joka tämän hevoshuvituksen hänelle oli toimittanut,

onnettomaksi, vaikka tosin vaan ajatuksissa.

"Niin", sanoi hän seisoissansa tallin ovella, kun hämärä hiljaa

peitti kaikki pimeyteen, "mitä on Lovisa Hawermann armollisen rouvan

enkelihahmoon verrattuna. Minun tulee sinua sääli, Lovisa! Miten oli

mahdollista, että minä voin häneen rakastua. Voi hyväinen aika, ja

Miina ja Liina sitte! Pari pientä tölleröä. Ja Mari Möller! Semmoinen

luntus! Mikä suuri erotus hänen ja armollisen rouvan välillä tänään

päivällisellä oltaissa, kuin peruna persikan rinnalla! Ja kun minä

nyt vaan saan rautikkotammani, niin silloin -- 'armollinen rouva,

mitä käskette? Kenties on kirje postiin vietävänä?' tahi kun hän

illalla tulee takasin tanssiaisista Rahnstädtistä ja vanha Daniel

Sadenwater ei ole heti saapuvilla -- tempaisen minä auki vaunuin oven

ja kannan hänen sisään käsilläni! 'Ah, hyvä Triddelfitz, minulta

jäi nenäliinani Rahnstädtiin', taikka, 'kalossini'. 'Ovat paikalla

noudettavat', ja niin hyppään minä rautikon selkään -- yks -- kaks

-- kuin nuoli ilmassa -- puolen tunnin kuluttua olen taas takasin --

kaksi penikulmaa puolessa tunnissa -- 'armollinen rouva, tässä ovat

kalossinne', ja silloin sanoo hän: 'Kiitoksia, rakas Triddelfitz,

semmoinen kohteliaisuus -- _tuhat tulimmaista_, sitä penteleen

aisaa!" Sillä kun hän nyt pilkkopimeässä aikoi mennä tallista pois,

sattui hän rakkauden hommissaan astumaan päin aisaa, joka hänen

omasta huolimattomuudestansa siihen oli jäänyt, ja siinä hän nyt

makasi nuorena tilanomistajana jollakin pehmeältä tuntuvalla läjällä.

Mitä se oli, ei hän tietänyt; mutta hänen nenällänsä oli jonkinlainen

aavistus siitä, ja sen verran tiesi hän varmaan, että hänen ensin

oli tarkasteleminen pukuansa kynttilän valossa, ennen kuin hän meni

Hawermannin luo.

Hawermannin huoneesen olivat nuo kolme vanhaa herraa menneet ja kun

he nyt illan hämärässä istuivat siellä koossa, kysyi Bräsig: "Kaarlo,

tuo kirja on kai semmoinen romanikirja, jota luetaan talvi-illoilla?"

"Sitä en vielä tiedä, Sakari. Sytytetäänpä kynttilä palamaan, niin

saamme nähdä".

Ja kun nyt huone oli valaistu, aikoi Hawermann tarkastaa kirjan

nimeä, mutta Bräsig otti kirjan hänen kädestänsä: "Ei, Kaarlo, onhan

meillä täällä kirjanoppinutkin seurassamme, Strull saa lukea".

Strull rupesi nyt lukemaan yhtä painoa, ikäänkuin lukisi hän

sunnuntain evankeliumia, ja jos hän ylimalkaan mitään pysähdystä

teki, niin tapahtui se ainoastaan vieraissa sanoissa: "Kemia

maanviljelyksen ja fy-si-o-logian palveluksessa --"

"Seis!" huudahti Bräsig, "niin ei se sana ole, se on fysionomia".

"Ei suinkaan", väitti Strull, "tässä äännetään sitä fy-si-o-logia".

"Olkoon menneeksi, Strull", sanoi Bräsig, "noiden vierasten sanain

kanssa on omituista laitaa, yksi ääntää niitä yhdellä tavalla, toinen

toisella. Eteenpäin vaan!"

"Kirjotti Justus Liebig lääketieteen ja filosofian tohtori

kemian professori Ludwigin yliopistossa Giessenissä Hessenin

suuriherttuallisen Ludwig-tähdistön ja Venäjän keisarillisen

Pyhän Annan tähdistön kolmannen luokan ritari ulkomainen jäsen

kuninkaallisessa tiedeakatemiassa Tukholmissa -- ja nyt tulee

taas joku latinalainen sana, jota en taida lukea -- Lontoossa

kuninkaallisen Akatemian kunniajäsen Dublinissa --"

"Seisahda!" huudahti Bräsig. "Taivahan pyhät, mitä kaikkiahan se

mies onkaan!"

"Ei ole vielä likimaillekaan lopussa, tulee kumminkin vielä toinen

sen verta".

"Sen jätämme sillensä. Lue eteenpäin vaan!"

"Viides parannettu ja lisätty painos Braunschweig Vieweg ja pojan

kustantama 1843. Sitte tulee esipuhe".

"Sen jätämme myöskin lukematta", sanoi Bräsig, "ja alotamme alusta".

"Päällekirjotus kuuluu seuraavalla tavalla: _Aineisto_, viiva alla".

"Hyvä!" sanoi Bräsig, "eteenpäin vaan!"

"Elimellisen kemian tehtävänä on tutkia elämän kemiallisia ehtoja ja

kaikkein organismein täydellistä kehkiämistä. Piste."

"Minkä vietävän kehkiämistä?" kysyi Bräsig.

"Kaikkein organismein," sanoi koulumestari.

"Jopa nyt jotakin," huudahti Bräsig, "olen minä kyllä ulkomaalaisia

sanoja kuullut, mutta organismi, organismi! Olisi se edes ollut

urkunisti! Mutta saatpa nähdä, tämä on oleva joku versikirja, sillä

ne alkavat myöskin aina semmoisilla ymmärtämättömillä sanoilla.

Eteenpäin vaan!"

"Kaikkein eläväin olentoin voimassa pysyminen riippuu visseistä

aineista, joita sanotaan _ravintoaineiksi_; niitä organismi käyttää

kehitäksensä ja uudistuaksensa. -- Piste".

"Siinä se mies on oikeassa", sanoi Bräsig; "ravintoaineita tarvitsee

elävä olento ja" -- hän otti kirjan Strullin kädestä -- "niitä

organismi käyttää, nyt tiedän minä myöskin, mitä hän organismilla

tarkottaa; hän tarkottaa sillä vatsaa. Minä tahdon sanoa teille,

mestari, tämä on vaan korupuhetta, että kirja näyttäisi sitä

oppineemmalta".

Siihen suuntaan kulki pakina vielä muutaman aikaa, kunnes

koulumestari meni kotia, ja kun hän oli mennyt, istuivat nuo molemmat

vanhat ystävät vielä tuttavallisesti ja hiljaa kahdenkesken -- sillä

Bräsig jäi yöksi Pümpelhageniin -- kunnes Hawermann huokasi raskaasti

ja lausui: "Ah, Sakari, minä luulen, että minulle nyt on tukala aika

tulossa".

"Miksikä niin? Sinun nuori isäntäs on iloinen, leikillinen mies;

kah, sitä hauskaa pilaa, kuin hän tänään laski päivällispöydässä

omituisesta maanviijelyksestänsä!"

"Siinäpä se juuri on, sinä pidit sitä leikkinä ja hän piti sitä

totena".

"Hän piti sitä totena?"

"Varmaan teki hän sen. Hän on tutkinut maanviljelystä noista

uudenaikaisista kirjoista ja ne soveltuvat huonosti meidän vanhoihin

tapoihimme, ja vaikka minä mielelläni tahtoisinkin, en voi minä

kumminkaan enää perehtyä tuohon uuteen tapaan, minulta puuttuu siihen

tietoja".

"Siinä olet sinä oikeassa, Kaarlo! Näetkös, tieteitten laita

näyttää minusta olevan sama kuin köydelläkiipiän; joka lapsuudesta

asti on tottunut nousemaan torniin, ettei hänen päätänsä pyörytä,

se hyppii vanhoilla päivilläänkin pelkäämättä pitkin köyttä, ja

joka koulupoikana pienestä asti on tottunut tieteisin, ettei hänen

päätänsä pyörytä, se hyppii myös vanhoilla päivillään huviksensa

jokaisella köydellä, jonka tieteet ovat hänen käytäväksensä

piukottaneet. -- Ymmärrätkö minua?"

"Ymmärrän. Mutta sen me olemme nuorina ollessamme laiminlyöneet,

ja ruveta hyppimään tuommoisella köydellä" -- hän osotti kirjaa

-- "siihen ovat minun vanhat luuni jo liian jäykät. Mutta minä en

häntä tahdokaan vastustella, hän voipi minun puolestani itse hoitaa

maanviljelystä tuolla uudella tavalla ja minä tahdon voimaini perästä

olla hänelle siinä avullisna, mutta semmoinen maanviljelys vaatii

paljo rahaa, ja sitä ei meillä ole. Minä luulin ensin hänen saavan

jotakin vaimonsa kanssa; mutta sieltä kai ei mitään ole lähtenyt,

koska hän itse on laitattanut nuo uudet ajoneuvot ja uudet huonekalut

Rahnstädtissä, ja maksettu ei niistä vielä ole penniäkään".

"No, vähänpä siitä, Kaarlo; huonoa kauppaa ei hän kuitenkaan ole

tehnyt. Hänen rouvansa miellyttää minua erinomaisesti".