"Nekin ostan minä", sanoi Pomukkelskopp ja nyykäytti päätään niin

arvokkaasti, kuin tekisi hän suuren hyvän työn ihmiskunnalle. "Mutta,

hyvät herrat", sanoi hän, ruvetessaan lukemaan rahoja, "minä panen

yhden ehdon. Te teette minulle velkakirjan, että olette minulle

velkaa tämän summan ja pidätte vekselinne ja hätyytätte häntä niillä.

Häntä pitää vaan hätyyttää, sillä jos hän saa olla rauhassa ja asiaa

järjellisesti punnita, voi hän saada rahoja lainaksi mistä hyvänsä,

ja otollinen aika ei ole vielä käsissä".

"Jaa", sanoi notarius, "se ehdotus ei ole hullumpi ja sen voimme me

tehdä; mutta Taavetilla olisi vielä jotakin sanomista teille".

"Niin", sanoi Taavetti, "minä olen saanut kirjeen P:stä, jossa hän

on sotapalveluksessa, Markus Seeligiltä, hän kirjottaa minulle, että

hän siellä helposti voi ostaa kahdentuhannen markan edestä luutnantin

velkakirjoja -- haluttaako teidän saada nekin?"

"Hm!" sanoi Pomukkelskopp, "vähän liiaksi yhdellä haavaa -- mutta --

ostakaa ne kuitenkin minulle".

"Mutta minulla on myöskin yksi ehto", sanoi Taavetti. "Teidän pitää

myydä minulle villat".

"Niin, miks'ette sitä tekisi?" sanoi herra notarius ja astui herra

kartanonomistajan varpaille. "Miks'ei voisi Taavetti käydä niitä

katselemaan?"

Ja Pomukkelskopp ymmärsi yskän ja saatti Taavetin ulos ovesta,

katselemaan villoja, ja kun hän taas istahti notariuksen viereen

sohvalle, purskahti notarius nauruun ja sanoi: "Me tunnemme toinen

toisemme".

"Kuinka niin?" kysäisi Pomukkelskopp, ikäänkuin olisi hän kiiltävistä

vaunuistaan astunut leijuun.

"Hyvä ystävä", sanoi notarius ja taputti häntä olkapäälle, "mikä

teidän tarkotuksenne on, olen minä jo aikaa tietänyt, ja jos vedätte

minun kanssani yhtä köyttä, niin se kyllä onnistuu".

Herran Jestan, kuinka se mies oli viisas! Pomukkelskoppia oikein

hämmästytti.

"Herra notarius, minä en kiellä --"

"Ette suinkaan, sen kyllä jätätte tekemättä. Meidän molempain

välillämme on se salaisuutena pysyvä. Jos käy niin, kuin käydä pitää,

saatte te aikaa voittain Pümpelhagenin ja _Taavetti_ saa lailliset

korkonsa, ja _minä_ -- hyväinen aika, minä voisin sen asian itsekin

toimittaa, mutta se on minulle liiaksi suuri -- ja minä tyydyn

mieluisemmin johonkin myllyyn eli talonpojan taloon, jonka teen

sittemmin ritariskartanoksi. Mutta paljo rahaa menee siihen teiltä".

"Niin, niin! Jumala nähköön, paljo rahaa; mutta se ei haita. Minun

sydäntäni kirventelee, nähdessäni tuota kaunista kartanoa; eikö ole

synti ja häpeä, että se on semmoisissa käsissä?"

Notarius kurkisteli häntä sivulta päin, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa,

ajatteletko sinä todellakin niin.

"Te katselette minua niin kummallisesti", sanoi Pomukkelskopp.

"Niin", virkkoi notarius ja nauroi, "ja te näytätte minusta varsin

lystilliseltä. Ken ottaa pahan paattiinsa, soutakoon sen maalle.

Ettehän kai luule, että muutamalla viheliäisellä tuhannen taalerin

vekselillä pakotatte semmoisen kartanon, kuin Pümpelhagen on,

konkursiin? Ei, teidän täytyy ruveta ihan toisiin toimiin; kaikki

viimeiset hypoteekit pitää teidän ostaa".

"Sitä minä aionkin", kuiskasi Pomukkelskopp, "mutta Mooseksella

on seitsemäntuhannen taalerin velkakirja ja hänestä ei saa mitään

urakkaa".

"Minulla ei ole mitään Mooseksen kanssa tekemistä enkä tahdokaan

hänen kanssansa mitään tehdä, mutta onpa Taavetti olemassa, hän voi

ottaa sen asian huoleksensa. Mutta siinä ei ole vielä likimaillekaan

kaikki, mitä tehdä pitää. Teidän pitää lähestyä luutnanttia

likemmäksi, teidän pitää _ystävällisesti_ auttaa häntä, kun hän

sattumalta joutuu rahanpulaan; myytte sitte taas hänen velkakirjansa,

myöskin satunnaisessa rahanpulassa -- esimerkiksi minulle, että minä

voin häntä hieman ahdistella, ja sitte viimein, kun kaikki rupee

horjumaan, sitte..."

"Herran Jestan", kuiskasi Pomukkelskopp vielä kiihkeämmin, "sitähän

minä juuri tahdonkin, sitähän minä juuri tahdonkin; mutta minä

soisin ensin saavani hänet _tänne_. Ja juuri sentähden täytyy teidän

hätyyttää häntä noilla vekseleillä, ettei hän enempää aikaa voi

sotaväessä viivytellä".

"Se on pieni asia se, jos ei mitään muuta ole..."

"On mar, on mar vielä vähän muutakin", kuiskaili Pomukkelskopp

niin vaivihkaa, kuin olisi koko valtakunnan onni ja onnettomuus

kysymyksessä, "_on vielä Hawermann_; ja niin kauvan kuin luutnantilla

on tuo kavala kettu, emme pääse hänen kimppuunsa".

"Ah, mitä tyhmyyksiä!" nauroi notarius häntä vasten silmiä. "Oletteko

milloinkaan kuulleet, että nuori mies, joka on rahanpulassa, kääntyy

vanhempaan ystävään ja puhuu hänelle suunsa puhtaaksi? Ja hyvä on,

että niin on laita, sillä mistähän muuten meikäläinen eläisi? No, sen

puolesta saisi Hawermann kyllä pysyä vielä kauvan Pümpelhagenissa;

mutta, jos mahdollista on, pitää hänen pois! Hänen sanotaan olevan

hyvä isännöitsiä, ja jos hän saa Pümpelhagenin pelloista lähtemään,

mitä hän niistä tähän saakka on saanut, niin voipi luutnantti antaa

meidän kauvan sätkiä".

"Hyvä isännöitsiä? Hän? Eipä hän ole voinut hoitaa omaakaan

talouttansa".

"No, no! Antaa sen asian olla sillänsä. Jokainen arvostellaan

ansionsa jälkeen. Mutta pois pitää hänen".

"Jaa, mutta kuinka?" kysyi Pomukkelskopp.

"Minä en sille mitään voi", nauroi notarius, "mutta te? -- Mitä? kun

kerran olette antaneet herra luutnantin nähdä kiiltävät, kirkkaat

taalerinne, etteköhän sitte voisi saada lähtemään talosta tuommoista

vanhaa, kulunutta pehtoria? Olisipa se kumma, se".

"Niin, niin!" huudahti Pomukkelskopp kovin pahoillaan, "mutta se

viettää liian paljo aikaa, ja minun vaimoni on niin kiireissään".

"Hänen täytyy kuitenkin odottaa", lausui herra notarius hyvin

levollisesti, "tuossa hopussa ei perille päästä. Ajatelkaapa vaan,

kuinka kauvan Rambowin suku on hallinnut Pümpelhagenia, semmoiset

siteet, eivät tuossa tuokiossa heltiä. Mutta nyt -- hiljan! Taavetti

tulee; ja mitä me tässä olemme puhuneet, ei ole hänen tarvis tietää.

Kuuletteko! Ei kuiskaustakaan hänelle muusta kuin hänen omista

raha-asioistansa".

Taavetti tuli, ja kun hän astui ovesta sisään, kohtasi häntä kaksi

nauravaa naamaa, Pomukkelskopp nauroi, ikäänkuin olisi herra notarius

päästänyt erinomaisen hauskan kokkapuheen, ja herra notarius nauroi,

ikäänkuin olisi Pomukkelskopp kertonut jotakin varsin hullunkurista.

Mutta Taavetti ei ollut niin tyhmä, kuin hän tällä hetkellä näytti;

hän tiesi varsin hyvin, että häntä oli narrattu ja että hänen,

molemmat virkaveljensä olivat puhuneet ihan toista kuin pilaa.

-- "Heillä on _heidän_ salaisuutensa", pakisi hän itseksensä,

"ja minulla on _minun_". Ja samassa istui hän pöydän ääreen niin

tyhmännäköisenä, kuin milloinkin mikäkin juutalaisluikari on

näyttänyt, ja nyykäytti päätään Pomukkelskopille ja sanoi: "Minä olen

nähnyt".

"No?" kysyi Pomukkelskopp.

"Niin", sanoi Taavetti ja nykäytti olkapäitään, "te sanotte niiden

olevan puhtaiksi pestyjä -- niin, minun puolestani saavat ne kyllä

sitä olla".

"Mitä? Ettekö usko sitä? Eivätkö ne ole valkeita kuin joutsenen

untuvat?"

"No, jos niiden pitää olla joutsenen untuvia, niin olkoot vaan minun

puolestani joutsenen untuvia".

"No, mitä te tarjootte niistä?"

"Näettekös tässä! Me olemme saaneet kirjeen Löwenthalilta Hampurista

-- siltä suurelta kauppahuoneelta Löwenthal Hampurissa --

puolenviidettätoista taaleria leiviskältä".

"Niin, sen minä kyllä arvaan; semmoisia te veijarit kyllä hankitte

itsellenne".

"Semmoinen kauppahuone kuin Löwenthal ei kirjota millekään

veijarille".

"A veikkoset", puuttui notarius puheesen, "tämä ei ole kaupantekoa,

tämä on riitaa. Pomukkelskopp, tuottakaa sisään pari pulloa viiniä,

jokaiseen kaupantekoon kuuluu harjakannut".

Notarius oli jo hyvin rohkea herra ritariskartanon omistajaa kohtaan;

herra ritariskartanon omistaja soitti kelloa, ja kun Dorothea tuli

sisään, sanoi hän hyvin tuttavallisella ja ystävällisellä äänellä

hänelle -- sillä Pomukkelskopp oli kotonaan aina ystävällinen,

erittäinkin naisväkeä kohtaan, Kanasestansa ruveten aina

lastenpiikaan asti: "Dorothea, kaksi pulloa viiniä, sitä lajia, jolla

on sininen korkki".

Ja kun viini oli pöydällä, täytti Pomukkelskopp lasit ja joi omansa

pohjaan ja Taavetti haisteli vaan vähän syrjästä, ja kun herra

notarius oli tyhjentänyt lasinsa, lausui hän: "No, hyvät herrat, nyt

tahdon minä sanoa teille jotakin", ja hän vilkutti silmää Taavetille

yli pöydän ja polki pöydän alla Pomukkelskoppia varpaille. "Te,

Taavetti, maksatte viisitoista taaleria täyteen leiviskältä, ja te,

Pomukkelskopp", -- ja hän polki häntä taas -- "te ette tätä nykyä

tarvitse rahaa, ja jos te ennen tammikuun puoliväliä voitte saada

hyviä arvopapereita, niin on se teille mieluisempi".

"Hyvä", sanoi Pomukkelskopp, joka ymmärsi notariuksen tarkotuksen,

"jos te isältänne voitte hankkia minulle Pümpelhagenin vekselit, niin

annan minä teille villat tarjoomastanne hinnasta".

"No, miksipä ei?" sanoi Taavetti, "mutta mitenkäs on takkujen laita?"

Sitä ei kukaan tässä tuokiossa kuullellut, ja Taavetti uudisti

kysymyksensä: "Kuinkas on takkujen laita?"

"Takut", sanoi Pomukkelskopp, "ne saatte tietysti puolella..."

"Seis'!" huudahti notarius väliin, "takut saatte kaupan päällisiksi,

kun tuotte vekselit".

"No miksipä ei?" sanoi Taavetti. Ja kun olivat juoneet viininsä ja

aikoivat nousta vaunuihin, virkkoi notarius vaivihkaa ja helkkarin

sukkelamaisesti Pomukkelskopille: "Huomenna ahdistakoon Taavetti

luutnanttia ja toisella viikolla käyn minä hänen kimppuunsa".

Ja Pomukkelskopp puristi uudestaan hänen kättänsä, ikäänkuin olisi

notarius pelastanut hänen Filippinsä hukkumasta, ja istahti,

vierasten pois mentyä, Kanasensa viereen ja keikkaili ja sovitteli

hyvillä mielin vastaisuuden vaatetta. Ja vaunuissa istui notarius

ihastuksissaan, sillä hän oli hyvin tyytyväinen itseensä, olihan

hän viisaampi kuin nuo molemmat toiset, ja Taavetti istui hänen

vieressänsä ja jupisi itseksensä: "Olkoon menneeksi! Heillä on heidän

salaisuutensa, ja minulla on takut".

Mutta takkujen laita ei ollut vielä varsin selvillä: sillä kun

Taavetti kotia tultuaan kertoi isälleen kaupasta ja pyysi saada

Pümpelhagenin vekselit, katsella karsasteli vanhus yli hänen

olkapäänsä ja sanoi: "Vai niin? Oletko sinä ollut notariuksen, sen

pyövelin, kanssa Pomukkelskopin luona, joka myös on pyöveli, ja

olet villoja ostanut, no sitte maksat ne _omillas_, vaan et _minun_

velkakirjoillani. Jos sinulla on tekemistä rottien kanssa, minä en

tahdo pitää mitään yhteyttä rottien kanssa". -- Se oli hyvin, paha

asia Taavetille ja hänen takuillensa.

Luku 10.

Herra luutnantti pulassa. Kuinka Taavetti ensiksi hätyyttää häntä

ruoskilla ja Slusuhr sittemmin skorpioneilla. Hän väistyy pois niiden

tieltä ja säästää ja tutkii maanviljelystä. Kuinka paholainen ensiksi

ajoi professori Liebigiä, että hän kirjotti pirullisen kirjan, ja

sitte Akselia, että hän tahtoi tehdä ihmiskunnan onnelliseksi, ja

vihdoin vanhaa everstiä, että hän kirjotti käytösluetteloita. Kuinka

herra von N:llä oli kaunis tytär ja että hänen nimensä oikeastaan oli

"herra von Satrup Seelsdörpistä". Aksel antaa vihkiä itsensä mustassa

hännystakissa.

Mutta vielä pahempi, paljoa pahempi oli luutnantti paralle, että

Taavetti seuraavana aamuna astui hänen kamariinsa. Kaunis ei

Taavetti koskaan ollut, sitä ei kenkään voinut sanoa, ei edes hänen

oma äitinsä, mutta kuinka oli se mies muuttunut sillä ajalla, kun

luutnantti häntä ei ollut nähnyt! Silloin, kun hän notariuksen luona

oli lainannut luutnantille rahaa, oli todellakin hänen olennossaan

ollut havaittavana jonkinlaista ihmisystävyyttä, mutta nyt, kun hän

tahtoi rahansa takasin, näytti hän niin tahmealta ja likaiselta,

että luutnantti vaistomaisesti veti hanskat käteensä, ennen kuin hän

rupesi hänen kanssansa asioihin. Ja kun hänen nyt kumminkin täytyi

ruveta hänen kanssansa asioihin, näytti hänen naamansa semmoiselta,

kuin olisi itse Mooses ja kaikki muut profetat kurkistelleet hänen

takapuoleltaan, ja kun Taavetti sanoi hänelle: "Riisukaa hanskat

pois, herra luutnantti, ja kirjottakaa!" silloin veti Aksel

todellakin hanskat pois käsistään ja kirjotti poikittain nimensä[9]

ja Taavetin naama näytti taas niin ihmisystävälliseltä kuin silloin,

jolloin he ensi kerran tuttavuutta tekivät.

"Jumalan kiitos ja kunnia!" sanoi luutnantti, "siitä siis päästiin".

Mutta muutamia päiviä sen perästä ajoivat eräät vaunut kartanolle

ja vaunuissa istui notarius Slusuhr ja Hawermann ravisteli päätänsä

ja sanoi: "Jumala varjelkoon, myöskin _hänen_ kanssansa?" -- Ja kun

notarius astui herra luutnantin kamariin, virkkoi jälkimäinen samoin:

Jumala varjelkoon, vielä hänkin. Hänen kanssansa oli kuitenkin paljoa

parempi keskustella kuin Taavetin; notarius näytti sivistyneeltä

mieheltä, jonka kanssa voi haastella, hänellä oli aina puhtaat

vaatteet yllä, niin että hänen ulkomuotonsa oli jotenkin uljas, ja

puheessaankin osasi hän säilyttää tätä petollista arvoisuuttansa --

niin kauvan kuin hän tahtoi, tahi oikeimmin: niin kauvan kuin hänen

oli teeskenteleminen. Ja edellistä tahtoi hän nyt tässä; luutnantti

kehotti häntä istumaan sohvalle ja antoi tarjota kahvia, ja näytti

todellakin siltä, kuina haastelisivat he keskenänsä kaikessa

ystävyydessä ilmasta, naapureista ja ihmisten pahanilkisyydestä --

viimeksi mainitusta tiesi notarius aina kertoa paljo, koska hänen

tapansa oli aina kurkistella muiden toimiin, vaan ei milloinkaan

omaan itseensä.

"Jaa", sanoi hän ja kertoi tämän ystävällisen keskustelun aikana

eräästä kauppamiehestä Rahnstädtissä, "aatelkaapa, herra von

Rambow, kuinka pahoja ihmiset ovat! Tälle kauppiaalle lainasin minä

paljaasta hyväntahtoisuudesta -- s.t.s. samaa korkoa vastaan, jonka

minun itse täytyy maksaa, sillä minulla ei ollut niin paljo rahoja

takanani, minun täytyi itse lainata -- hänelle lainasin minä rahat,

pelastin hänen pulasta ja hän oli niin kiitollinen -- ja nyt? --

nyt, kun minä vaadin niitä takasin, kun minun täytyy ne saada --

tuli hän hävyttömäksi, uhkasi vetää minut oikeuteen liiallisen koron

kiskomisesta".

Tietysti ei tässä tarinassa ollut sanaakaan totta, ja notarius

lähetti sen vaan koukona edeltäpäin, pelottaaksensa luutnanttia,

ja luutnantti pelästyikin. Kääntääksensä puhetta toiselle tolalle,

kysyi Aksel, mitä kauppaa se kauppamies oikeastaan teki? Mutta nyt

arveli notarius jo kylliksi tuhlanneensa hienoja tapojansa, hän ei

siis vastannut kysymykseen, vaan jatkoi puhettansa: "Mutta minä

olen vetänyt hänet oikeuteen, nyt olkoon hän varuillansa! Hänen

luottamuksensa on mennyt -- ja häpeän saa hän päälliseksi! Häntä

ei ole koskaan ennen oikeuteen haastettu, mutta tämä on hänen oma

vikansa. Mitä te siitä arvelette?"

Notarius pani luutnantin kamalan ahtaalle, ja luutnantti parka rupesi

jo aavistamaan, että tämä vaan oli alkutanssia siihen myrskyyn, joka

hänen päällensä oli tuleva. Hän yski ja ryki hämmennyksissään, vaan

ei sanonut mitään, sillä hän ei tietänyt, mitä hänen olisi pitänyt

sanoa. Ja se olikin ihan tarpeetonta, sillä herra notarius pitkitti

puhettansa ja tuli häntä yhä lähemmäksi: "Mutta, Jumalan kiitos!

minulla ei aina ole semmoisten roistoin kanssa tekemistä, se mies

on vaan poikkeus. Ja koska nyt sattumalta puhumme raha-asioista" --

tässä otti hän lompakon taskustansa -- "niin suvaitsette kai minun

antaa teille takasin vekselinne", ja samassa kurotti hän luutnantille

tuota 830:n taalerin vekseliä, ja rotankorvat kohosivat pystyyn ja

tuosta keltasenharmaasta naamasta tuijottivat nuo harmaat silmät

ulos ja hänen kuivilla huulillansa pyöri semmoinen myhäily, -- kuin

olisi joku hänen nelijalkaisista vertaisistansa saanut sieramiinsa

sianlihan hajun.

Luutnantti parka otti vekselin käsiinsä ja koetti pitää velkojaa

vähän etäämpänä näyttäymällä välinpitämättömältä. Jaa, sanoi hän,

herra notarius voi ottaa vekselin takasin vastaiseksi, hän oli

lähettävä hänelle rahat; hänen oli ollut matkaaminen tänne niin äkkiä

ja matkan syy oli niin surullinen, ettei hän ollut voinut tämmöisiä

asioita ajatella.

Jaa, vastasi notarius, sen hän kyllä uskoi, sillä hän tiesi sen

itsestänsä, kun _hänen_ isänsä oli kuollut, ihminen ei semmoisessa

tilaisuudessa ajattele mitään muuta, kuin mitä hän on kadottanut --

ja samassa tuli hän niin surullisen näköiseksi, että luutnantti taas

rohkaisi mieltänsä -- mutta, sanoi notarius, hän oli viime aikoina

yhä ajatellut tätä vekseliä ja hänen oli sitä tehdä täytynyt, sillä

hän oli antaunut suuriin sitoumuksiin ja hänen täytyi haalia kaikki

kokoon -- rahaa täytyi hänen saada.

"Mutta onhan tämä vaan pieni asia", puhkesi Aksel sanomaan.

"Niin, niin -- kyllä vaan!" sanoi notarius ja veti vielä esille

papereita lompakostaan, "ja sitte vielä tämä pieni asia", ja samassa

laski hän pöydälle sen kahdentuhannen taalerin vekselin, jonka

Taavetti oli ostanut luutnantin karnisoonista.

Luutnantti hämmästyi, välinpitämättömyydestä tuli loppu. "Kuinka te

nämä paperit saaneet olette?" huudahti hän.

"Herra von Rambow, minä luulen että sana 'vekseli' oikeastaan

merkitsee vaihtoa ja että semmoiset paperit usein vaihtavat

omistajaa; se ei siis mahda teitä kummastuttaa, että minä olen

ottanut ne vastaan rahan asemasta, semminkin, kun sen kautta vältin

paljo kirjottamista ja postimaksuja".

Luutnantti joutui yhä enemmän hämille, mutta että tämä oli ennakolta

sovittua vehkeilyä, ei johtunut ensinkään hänen mieleensä. "Mutta,

hyvä herra notarius, minulla ei tätä nykyä ole ollenkaan rahoja".

"Ei rahoja?" huudahti notarius ja silmäili velallistansa katseella

semmoisella, kuin olisi tämä antanut hänen luoda silmäyksen mitä

ilkeimpään sydämeen ja olisi kertonut käyneensä juuri liittoon pirun

kanssa. "Ei," lisäsi hän, "sitä en usko." Ja mitä luutnantti hyvänsä

sanoi ja vakuutti ja rukoili, kovana ja jäykkänä seisoi notarius

hänen edessänsä ja sanoi Akselille suorastaan vasten silmiä, ettei

hän sitä uskonut -- syy oli se, ettei hän tahtonut maksaa.

Vihdoin viimeinkin tuli tuo vanha, suloinen apukeino, ajanpidennys,

puheeksi, johon luutnantti niin mielellään jo kohta alusta olisi

suostunut, jos sitä hänelle olisi ehdoteltu; mutta se soveltui vasta

nyt notariuksen tuumiin, sillä hän tahtoi enemmän odottavaisia, kuin

Taavetti, ja tahtoi myös huvitella itseänsä pikkusen; sillä hän piti

paljo viattomasta pilasta, ja hänen suurin huvinsa oli voida sanoa

itsellensä: sinun viisaudellesi ei vedä kukaan vertoja, sinä asetat

jalkas ylhäisten ja alhaisten niskoille, ja varsin lysti on nähdä,

kuinka he sen alla sätkivät.

Semmoisessa tuskassa ja hädässä oli nyt Aksel von Rambow aina kaulaa

myöden ja se häiritsi hänen suruansa isänsä kuolemasta. Suuresta

surusta, jonka Jumala meille lähettää, pääsee ihminen kyllä taas,

niinkuin meren aalloissa taisteleva, kun hän vaan vahvasti meloo,

ja tultuansa rannalle, on hän puhtaampi ja virkumpi ja katselee

rohkeasti ympärilleen, ryhtyäksensä reippaasti uusiin yrityksiin.

Mutta joka on joutunut hätään oman mielettömyytensä tähden, hän on

pudonnut lätäkköön ja rupa istuu hänessä kiini ja hän häpee tulla

ihmisten näkyviin. Niin oli laita nuoren luutnantin, hän häpesi, että

hän oli elänyt kevytmielisesti, hän häpesi, että hän oli ruvennut

asioihin mustain ja valkosten juutalaisten kanssa, hän häpesi,

ettei hän voinut omin päinsä keksiä mitään keinoa, päästäksensä

ylös lätäköstä, ja että se apukeino, jonka muut lykkäsivät hänen

jalkainsa alle, veti häntä vaan vielä syvemmälle. Ja kuinka helposti

olisi hän voinut tätä kaikkea välttää, jos hän olisi uskonut asiansa

Hawermannille! Kuinka mielellään olisi Hawermann häntä auttanut,

nyt kun se syy, kamarineuvos, oli kadonnut, joka häntä ennen oli

estänyt sitä tekemästä. Mutta ihmisen sydän on paatunut ja samassa

pelkurimainen olento, ja tämä Pelkuri luuli saavansa enemmän rauhaa,

jos hänen ja hänen häpeänsä välillä oli muutamia penikulmia;

sentähden matkasi Aksel varemmin pois maatilaltaan, kuin hänen

sisarensa olivat toivoneet.

Hänen karnisoonissaan oli vielä kaikki samalla kannalla, kuin hänen

lähteissään, mutta hän oli muuttunut, kumminkin luuli hän sitä

itse; mutta jos joku olisi kysynyt sitä hänen kumppaneiltansa,

niin olisivat he sanoneet, etteivät he mitään erityistä hänessä

huomanneet, ja se oli varsin luonnollista, sillä ne, joiden suhteen

hän enimmästi oli muuttunut, nimittäin hänen hyvät aikomuksensa,

eivät tulleet oikein näkyviin. Hän tahtoi elää säästävästi, hän

tahtoi seurata isänsä neuvoa ja tahtoi hoitaa niin hyvin, kuin

mahdollista, maanviljelystä kirjoista, hän tahtoi... hän tahtoi...

ja mitä kaikkea hän tahtoikaan! Hänen säästäväisyytensä alkoi

jo varhain aamulla, kahvista, hän joi sitä tästä lähtein koko

viikon aikaa ilman sokuria, "sillä", sanoi hän, "vähästä paljo

tulepi;" kahvin perästä poltti hän ennen sikaria, jotka maksoivat

kaksikymmentä taaleria sata, nyt semmoisia, jotka maksoivat

yhdeksäntoista taaleria, siitä oli jotakin lähtevä, siitä. Hänen

pasurinsa sai hyvästi toreita, jos hän aamiaiseksi toi hänelle

lihankäikäleillä katettuja voileipiä, ja sai käskyn vähentää

kummaltakin hänen hevoseltansa puolen kappaa kauroja, sillä nyt

olivat ajat kalliit, sanoi hän. Ainoastaan tämä viimeinen hänen

kaikista uusista puuhistaan tuli pysymään -- arvattavasti sen tähden,

ettei hän itse syönyt samasta seimestä hevostensa kanssa -- kaikki

muut hommat lahosivat sillensä viikon kuluttua, ja miksi? Siksi,

sanoi hän, ettei sitä voitu kaikkialla toimeen panna, ja perin

juurin piti semmoinen toimeen pantaman, jos siitä mitään apua oli

lähtevä. Kirjojen tutkimisen kanssa kävi samalla tavalla, kolme

ensimäistä sivua jokaisesta kirjasta tunsi hän melkein ulkoa, niin

monesti oli hän niitä lukenut, sillä hänen oli aina täytynyt ruveta

alusta, koska hän aina oli tullut keskeytetyksi. Kun hänellä alussa

oli näin paljon vastuksia ollut, korvasi hän tämän ahkeruutensa

sillä, että hän etsi kirjoista mitä niissä oli huvittavinta, ja

nuuskittuansa tällä tavoin ne läpitse ja luettuansa sieltä täältä

jonkun luvun hevoshoidosta, viskasi hän ne soppeen ja sanoi, että

sen hän jo ennenkin tiesi ja tiesi sen paremmin, tässä asiassa oli

kirjantekiä erehtynyt. Ja muutenkin, mitä hyvää hänellä lukemisesta,

jos ei hän käytännössä voinut tietojansa toimeen panna; sen hän

kyllä tiesi, jokaisen maanviljeliän täytyy olla käytännöllinen, ei

mitään muuta kuin käytännöllinen. Hän teki sentähden tuttavuutta

herra von N:n kanssa, jolla oli maatila läheisyydessä, hän ratsasti

hänen kanssansa pellolle ja kysyi, samoin kuin herra von N.,

pehtorilta, mitä tänäpänä tehtiin, ja tultuansa kotia, tiesi hän

yhtä hyvin, kuin herra von N., että Seelsdörpissä kesäkuun 15:nä

päivänä oli ajettu sontaa ja että herra von N:n kimovalakka oli kotoa

varsoituslaitoksesta Basedowissa; tahi kahlasi hän herra von N:n

kanssa, pyssy selässä, ohramaan sängessä ja sai sattumalta tietää,

että viimeinen kuorma ohria oli ajettu riiheen elokuun 27:nä päivänä,

ampui pari peltokanaa, ja mennessään illalla levolle, tiesi hän yhtä

hyvin kuin herra von N., miltä peltokanat maistuivat.

Tämmöinen käytännöllinen maanviljelys miellytti häntä suuresti,

ja mikä ihmistä miellyttää, siitä hän tavallisesti mielellään

puhuu, ja sitä teki Akselkin Ja välttää ei voitu, että hän pian

tuli maanviljelyksestänsä huutoon ja loisteli kumppaniensa kesken

talouden asioissa kuin semmoinen uljas talikynttilä, joita neljä

menee naulaan. Koska enimmät hänen kumppaneistansa olivat aatelisten

kartanonomistajani poikia, joiden kerran oli astuminen tähän

vaivalloiseen säätyyn ja jotka kauhistuksella ajattelivat, että

heidän kerran oli vaihtaminen hauska sotilaselämänsä Semmoisen

tilanomistajan katkeraan työhön, niin pitivät he Akselia samassa

erinomaisen ahkerana ja katselivat kummastelivat häntä kuin ulkomaan

elävää, joka paljaasta omasta halustaan oli mennyt aisoihin ja

ottanut ikeen selkäänsä. Enimmät ihmettelivät häntä, mutta löytyi

heidän joukossansa myöskin joitakuita tolliskoja, jotka rypistivät

nenäänsä ja arvelivat, että luutnantin pakinoiminen hajahti liian

paljon tunkiolta.

Mutta hän oli usein ruvennut tuomariksi maanviljelystä koskevissa

asioissa ja täytyi nyt pitää ylhäällä, arvoansa tämän suhteen, hän ei

siis saanut hellittää, vaan täytyi seurata aikaansa. Ja maanviljelys

edistyikin tähän aikaan suurilla askelilla, sillä professori Liebig

oli kirjottanut maanviljeliöitä varten oikein kamalan kirjan, joka

vilisi täynnä hiiltä, salpietaria, tulikiveä ja kipsiä ja kalkkia

ja salmiakkia ja hydratia ja hydropatia -- siitä voi ihan hulluksi

tulla! Mutta jokainen, joka tahtoi pyrkiä vähän korkeammalle ja

kastaa sormensa tieteen lähteesen, hankki itselleen tämän kirjan,

ja sitte istui hän sen ääressä ja luki ja luki, niin että savu

suitsi päästä, ja kun yhteen tultiin, niin kiisteltiin, oliko kipsi

kiillotusaine vai elatusaine -- s.t.s. apilaalle, ei ihmiselle -- ja

haisiko tunkio salmiakin tähden vai oman haisevan luontonsa tähden.

Aksel oli myöskin hankkinut itselleen tämän kirjan ja hänelle kävi

samoin kuin kaikille muille, hän luki ja luki, mutta hän tuli yhä

hullummaksi ja hänen päätänsä rupesi niin pyöryttämään, että hän

pelkäsi jonkun rattaan irtauvan aivoissaan, hän paiskasi sentähden

kirjan kiini. Hänelle olisi mahdollisesti käynyt samoin kuin kaikille

muille, hän olisi unhottanut koko tieteen, jos hän onneksensa ei

olisi tullut tuntemaan erästä hyvänlaitaista apteekaria, joka antoi

hänen omalla kädellään pidellä ja omalla nenällään haistella kaikkia

niitä pirun aineita, joista professori oli kirjottanut. Tämähän oli

nyt käytännöllinen tie, ja tästä hetkestä ruveten tunsi hän asian

ja tunsi sen yhtä hyvin kuin Liebig itse, eikä hänen tarvinnut enää

lukea kirjaa.

Kaikista maanviljelykseen kuuluvista seikoista miellyttivät häntä

kumminkin enimmästi pellonkalut ja koneet. Pienestä asti oli hän

paljon pitänyt kaikenlaisista naperruksista, hän oli lapsena tehnyt

pieniä myllyjä ja vipperiä, oli valmistellut yhtä ja toista pahvista

ja huolimatta äitinsä suuresta inhosta kaikkea käsityötä vastaan,

oli hän kuitenkin saanut sen toimeen, että hän kouluaikanansa sai

luvan käydä erään kirjannitojan luona, sitä ammattia oppimassa.

Nämät pienet taidot olivat nyt hänelle suureksi hyödyksi, hänen

oli erinomaisen helppo ymmärtää uudenaikaisen amerikalaisen auran

ja skottilaisen äkeen piirustusta, eikä kauvan viipynyt, kun hän

täydessä toimessa veisteli valmisteli pieniä auroja, äkeitä ja

jyräitä. Mutta tähän ei hän seisahtanut, hän kävi edemmäksi ja

uskalsi jo ryhtyä klihtain, liinaloukkuin ja pohtimien tekoon.

Tähän hän olisi luultavasti seisahtanut -- ja sitä olikin jo siinä

kylliksi luutnanttimiehelle, että hän riisui pois univormun ja

käytti puukkoa, napakairaa ja liimapannua -- jos ei hän olisi tullut

tuntemaan erästä vanhaa, puolihassua kelloseppää, joka oli tuhlannut

elämänsä ja tavaransa, keksiäksensä kiittämättömälle ihmiskunnalle

_perpetuum mobile_. Tämä vanha ihmiskunnan hyväntekiä opetti hänelle

nyt taitoansa ja näytti hänelle, kuinka toinen ratas on sovitettava

toiseen ja siihen tela ja siihen ruuvi ja siihen veivi, ja siihen

taas ratas ja sitte kaikki taas alusta samalla tavalla; hän näytti

hänelle koneita, jotka eivät käyneet, ja koneita, jotka kävivät,

ja koneita, jotka eivät käyneet niin, kuin niiden olisi pitänyt;

hän näytti hänelle koneita, joita Aksel voi ymmärtää, ja koneita,

joita ei hän itsekään voinut ymmärtää; mutta kaikki tämä oli

Akselista niin erinomaisen viehättävää, että hänkin päätti ruveta

tekemään ihmiskuntaa onnelliseksi ja keksiä jotakin sen hyväksi,

keksiä koneen, pellonkalun semmoisen, joka toimitti kaikki työt

pellolla, joka yhtaikaa kynti, äesti, latasi ja möyhensi kokkareet,

ja liikuttavaa oli nähdä tuon nuoren, terveen kavallerialuutnantin

istuvan yhdessä vanhan kuihtuneen, rypistyneen kellosepän kanssa

ja miettivän, kuinka hän vivuilla ja ruuveilla voisi kohottaa

ihmiskuntaa korkeampaan onnellisuuteen.

Ja niinhän se olisi voinut olla, hän olisi mahdollisesti yhä

kohottanut ihmiskuntaa, kun se puolestaan taas odotusrahoilla

ja koroilla ja semmoisilla vietävillä veti häntä yhä alaspäin,

sillä velkojensa maksaminen ei johtunut hänelle mieleen, ja

vaikka Pümpelhagen kyllä tuotti kauniit rahat, niin olivat hänen

isävainajansa vekselivelat, niinkuin testamentissäkin seisoi, ensiksi

maksettavat, ja hänen sisariensa täytyi myöskin elää ja muuten eli

hän itse huomisesta päivästä huolimatta, kun ensimäinen hätä vaan oli

vältetty.

Mutta löytyy mailmassa siskospari, joka herättää huolimattomimmankin

ihmisen unesta ja ajaa hänet säälimättä lämpimästä uuninsopesta ulos

myrskyyn ja sateesen; se on viha ja rakkaus. Viha sysää ihmisen

päistikkaa ulos ja sanoo: Nyt, lurjus, pidä puoliasi! Rakkaus käy

hiljakseen käteen kiini ja taluttaa ulos ovesta ja sanoo: Tule

muassa, minä näytän sinulle paremman paikan. Mutta oli miten oli:

mukavasta, lämpimästä uuninsopesta ajavat ne sinun kumpikin pois. --

Aksel tuli tuntemaan molemmat, ja se tapahtui niin sattumalta, ettei

hänellä itsellä siihen ollut paljon tekemistä.

Onko vielä laita niinkuin ennen, sitä en tiedä, mutta siihen

aikaan oli Preussissa tapana, että rykmentin päällikkö lähetti

säännöllisesti Berliniin listoja upseerien käytöksestä, ja mitä

kuningas Fredrik Wilhelmiin tulee, kurkisteli hän itse toisinaan

näihin papereihin, vaan nähdäksensä, kuinka pojat käyttivät itseänsä.

No, Akselin vanha, kelpo eversti piti hänestä paljon, koska

hänelläkin kerta oli maatila ollut kaukana jossakin Lauenburgin

maakunnassa, mutta jonka hän omituisella taloudenpidollaan kokonaan

oli kadottanut. Niin oli everstillä nyt kumminkin joku, jolle hän

voi selvitellä maanviljelystaitoansa, joka oli sitä laatua, että

hän ehdottomasti hylkäsi lannoittamisen, koska hän ei sitä katsonut

hyväksi. Lyhyesti sanoen, hänellä oli hänen tapansa, ja nyt kävi

hänelle kuin vanhoille ajureille: jos ei hän enää voinutkaan ajaa,

heilutteli hän kuitenkin vielä mielellään ruoskaa, ja niin puhui hän

vielä kernaasti taloudenpidostaan ja Aksel kuulteli häntä tarkkaan.

ja koska olisi ollut epäkohteliasta häntä vastustella, vaikeni

Aksel, ja sentähden piti eversti häntä erinomaisen viisaana. Akselin

todistukset olivatkin aina hyvät; mutta kovaksi onneksi oli vanha

eversti liian vähän harjaantunut oikokirjotukseen ja niin kirjotti

hän kerran: "Luutnantti von Rambow on kaikin puolin pelkuri (feiger)

upseeri; hänen tarkotuksensa oli kirjottaa 'fähiger' (kelvollinen).

Tämän oli kuningas itse lukenut ja oli kirjottanut reunaan: pelkuri

upseeria en tarvitse; on heti paikalla erotettava". Tämä oli nyt

harmillinen asia vanhalle everstille; erehdys oli oikaistava, mutta

hän ei nähnyt mitään muuta keinoa, kuin kysyä neuvoa ajutantiltansa,

kuinka ja millä tavalla? Ajutantti oikaisi kirjotusvirheen ja asia

tuli taas hyväksi; mutta se perhana ei ollut pitänyt suutansa kiini,

ja kauvan ei viipynyt, ennen kuin koko uppseerikunta rupesi laskemaan

pilojansa viattomasta Akselista. Erittäinkin oli niiden joukossa eräs

"vanha-aatelinen" tolvana, joka jo ennen aina oli tehnyt pilkkaa

Akselin maanviljelyksestä, ei sentähden että hän harjotti sitä

_tyhmästi_, ei, vaan sentähden että hän sitä _ensinkään_ harjotti, ja

tämä tähtäili nyt nuoliansa, niin rohkeasti, että kaikki kumppanit

sen huomasivat; mutta Aksel itse ei huomannut mitään, sillä hänellä

ei ollut asiasta aavistustakaan.

Tämän lisäksi tuli vielä toinen seikka; herra von N:llä, jonka luona

Aksel hevosen selässä ja tuliputki olalla harjotteli käytännöllistä

maanviljelystä, oli ihmeen kaunis tytär -- no, ei pidä nauraa!

Hän oli todellakin oiva tyttö -- ja hänen ympärillänsä pyöri tuo

"vanha-aatelinen" luutnantti, mutta tyttö jätti hänen vähän syrjään

vasemmalle ja piti enemmän oikealle Akselin puoleen, joka myöskin

tytön läsnäollessa toi näkyviin suloisimmat omaisuutensa. Joko

inhotti "vanha-aatelisen" luutnantin tyhmänrohkea käytös tuota nuorta

neitiä ja tahtoi hän, jos hän kerta naimisiin aikoi mennä, _täyden_

miehen, se on semmoisen, jolla myöskin oli pohkeet, omaksensa, taikka

miellytti häntä niin Akselin hyvänluontoisuus ja todellisesti siivo

käytös naisia kohtaan, kauvan ei vaan viipynyt, ennenkuin Aksel

oli korkein kukko tunkiolla ja "vanha-aatelinen" luutnantti istui

mustasukkaisuuden tulisilla hiilillä.

Nyt tapahtui, että upseerit panivat toimeen suuret paalit ja

"vanha-aatelinen" luutnantti hankki itselleen tätä juhlallisuutta

varten valepohkeet. Hänen omat kumppaninsa tuskin enää tunsivat

hänen alapuoliansa, ja koska niin monen hauskan, nuoren herran

joukossa aina kumminkin löytyy _joku_ koiranhammas, jota virkaa tässä

tilaisuudessa toimitti ajutantti, niin otti tämä pilkkansa esineeksi

Akselin kilpaveljen pummuliset pohkeet ja kiinitti niihin, toisen

huomaamatta, koko joukon perhosia, joiden kanssa: "vanha-aatelinen"

luutnantti lystisti hyppeli ympäri tanssisalissa. Tietysti syntyi

tästä nyt pian viittailemista, ilkkua ja naurua, ja kun herra

luutnantti haraksi nuo kaaliperhoset ja pirunhevoset pohkeissansa,

suuttui hän silmittömästi ja syöksi vimmoissaan ensimäisen nauravan

naaman kimppuun, jonka nähdä sai, ja se oli Aksel.

"Jos ei teitä", huusi hän raivossaan, "everstin käytöslistan kautta

jo olisi tarpeeksi merkitty, niin tahtoisin minä mielelläni merkitä

teidän elinajaksenne".

Aksel ei tosin tietänyt näiden sanojen tarkotusta, mutta hän kuuli

selvään äänestä loukkauksen, ja koska hän todellakaan ei ollut mikään

jänishousu ja helposti voi pikastua, niin huusi hän vastustajallensa

yhtä raivosasti: mitä hän tarkotti sanoillansa, ei hän ymmärtänyt,

mutta hänen äänensä oli sitä laatua, että hän kyllä sentähden oli

valmis sivelemään häntä kerran metsän kalpeessa. Ja niin meni hän

päällikkönsä luo, jonka kanssa hän oli hyvässä sovussa, ja kysyi

häneltä, miten asian laita oli; ja mitä hän täällä sai kuulla, ei

ollut sitä laatua, että se olisi hänen raivoansa; viihdyttänyt.

Hän tuli vihan vimmaan ja manasi "vanha-aatelisen" luutnantin ja

ajutantin samassa, joka oli asian ilmaissut, kahdentaisteluun,

ja "vanha-aatelinen" luutnantti manasi myös ajutantin perhosten

tähden, ja niin menivät kaikki kolme eräänä sunnuntai-iltapuolena

sekundanttien, todistajain, vierasten miesten, lääkärien ja

haavansitojain kanssa viileään metsikköön ja hakkasivat toinen

toistensa silmät verisiksi ja ampuivat rikki toistensa luut; ja

niin tuli taas rauha maahan. Aksel sai sivalluksen suoraan poikin

nenäänsä, koska hän, miekan sijasta, oli väistänyt kasvoillansa.

Jos ei tämä häntä juuri kaunistanutkaan, vahinkoa ei hänellä siitä

myöskään ollut: herra von N:n kaunis tytär sai kuulla asiasta, hän

sovitti monta pientä, näiden molempain kilpailiain välillä sattunutta

selkkausta tämän tapauksen kanssa yhteen, ja ken voisikaan moittia

ymmärtäväistä tyttöä siitä, että hän luuli olevansa viaton syy näihin

sankaritöihin, ja että hän tästä lähin piti Akselista vielä enemmän

kuin ennen.

Nyt voisin kertoa tässä laveasti koko rakkauden historian Akselin

ja Fridan välillä, ja jokaisen on myöntäminen, että minä rakkauden

historiani esineiksi olen valinnut kaksi henkilöä, jommoisia ei edes

raamatussa ole tavattavana, kyrassieriluutnantin ja aatelisneidin,

mutta -- minä _en tahdo_, minä _en tee_ sitä! Sillä ensiksikin

minä en tee koskaan enempää, kuin minun pitää; ja ken voisi minua

pakottaa antamaan nuorille porvaritytöille, jotka mahdollisesti tätä

lukevat, yksityistä opetusta rakastamaan kyrassieriluutnanttia,

tahi opettamaan nuoria kauppapalvelioita, kuinka voivat sukeltaa

aatelisneitien suosioon? Kuka minulle sen vaivan maksaa? Ja toiseksi

tahdon minä suorastaan sanoa: minä en ylimalkaan kirjota _nuorille_,

minä kirjotan _vanhoille_, jotka päivällisen jälkeen oikaisevat

itsensä sohvalle ja ottavat kirjan käteensä, karkottaaksensa sillä

kärpäsiä pois nenältänsä ja turhia huolia pois mielestänsä. Ja

kolmanneksi: minulla on tässä kirjassa vielä ilman sitä kolme nuorta

tyttöä naitettavana, ja ken mielii tietää, mitä vaivaa siitä on, hän

kysyköön vaan kolmen naimattoman tyttären äidiltä. Lovisa Hawermannin

täytyy tietysti miehen saada, ja eiköhän olisi surkeata, jos noiden

molempain pienten kaksoisomenain täytyisi vieriä läpi mailman

vanhoina piikoina? Ja neljänneksi ja viimeiseksi: minä en ensinkään

kykene kuvailemaan kyrassieriluutnantin rakkautta, se menee yli minun

voimaini, siihen tarvitaan Shakespearea eli Mühlbach'ia, ja ken

tiesi, olisiko Shakespearekaan sitä tehdä voinut, sillä sen verran

kuin minä tiedän, ei hän milloinkaan ole siihen tohtinut ryhtyä.

Sanalla sanoen: he saivat toinen toisensa, ja 1843 helluntaina

vietettiin häät, ja herra von N. antoi heille siunauksensa

myötäjäisiksi, kosk'ei hänellä mitään muuta annettavaa ollut. No, me

tahdomme kuitenkin kohdella häntä kristillisellä tavalla ja annamme

hänelle jotakin, nimittäin nimen, sillä koska hän nyt kerran on oleva

meidän appimme, pitää hänellä myös olla nimi ja kutsumme häntä siis:

herra von Satrup Seelsdörpistä, josta hänellä kumminkin oli vielä

vähemmän, kuin Akselilla Pümpelhagenista.

Frida von Satrup oli älykäs tyttö ja huomasi jo ennen häitä, että

"herra luutnantti" vaan oli _suuri_ kappale _pienestä_ omenasta ja

että "luutnantin rouva" vasta oikein oli pienen _pieni_ kappale

_suuresta_ omenasta, hän kehotti siis Akselia ottamaan eroansa

sotapalveluksesta; ja Aksel huomasi vähitellen, että pilkanteko

"pelkuri" upseerista ei vielä likimaillekaan ollut lopussa, ja että

se erehdys, jonka vanha eversti oli käytöslistaan tehnyt, kaipaisi

muistutuksia punalla läkillä moneen naamaan; ja pait sitä oli hänellä

tulinen halu, vaihtaa maanviljelystietonsa Pümpelhagenissa kovaan

rahaan ja sillä maksaa velkansa.

Hän otti siis eronsa, sälytti loistavan univormunsa, vyönsä

ja polettinsa kistuun, piti kyynelet silmissä liikuttavan

hyvästijättöpuheen urholliselle miekallensa, pani senkin kistuun,

kiinitti arkun nauloilla ja lukitsi sen sinetillä ja kirjotti päälle

"äkkinäisen kuoleman sattuessa perillisteni aukaistava" lähetti

kaikki tyyni Pümpelhageniin, vietti häänsä mustassa hännystakissa

ja matkasi nuoren vaimonsa kanssa muutamaksi ajaksi Rein-virran

seuduille.

Luku 11.

Miksikä Fritz Triddelfitz antaa vilvottaa selkäänsä ja miksikä Mari

Möller kaataa vesiastian hänen päällensä. -- Palmusunnuntai. -- Frans

näkee jotakin muuta, kuin mitä hän tavallisesti on nähnyt, ja Bräsig

viskaa suuren vesikysymyksen tähden kokonaisen taalerin lukkarin

kukkaroon ja lahjottaa Miinalle tusinan kirjavia niistinliinoja. Tie

kirkosta vihkimysalttarille on puhtaampi kuin paalisalista. Kuinka

Miinan kaiken mokomin on tuleminen opettajattareksi, kunnes pastori

saa asian kääntymään taas oikealle tolalle.

Ne kolme vuotta, jotka Aksel isänsä kuoltua vietti karnisoonissaan

maanviljelyksen, sankaritöiden ja rakkauden puuhissa, käytettiin

Pümpelhagenissa ja sen lähitienoilla ihan samaan kolmeen hyödylliseen

toimeen. Mitä maanviljelykseen tulee, seurasi se itsestänsä; mutta

sankarityöt ja rakkauden seikat olisivat kokonaan takapajulle

jääneet, jos ei Fritz Triddelfitz loma-aikoina olisi niillä itseään

huvitellut. Hänen seurustelemisensa Mari Möllerin kanssa oli

äidillisestä kanssakäymisestä vähitellen muuttunut veljelliseksi

ja siitä, kumminkin Mari Möllerin puolelta varsin helläksi ja

lämpimäksi, ja vaikka sillä vielä yhä kinkuissa ja makkaroissa oli

todellinen pohjansa, niin sekaantui siihen kumminkin Mari Möllerissä

vähitellen kaikenlaisia hämäriä, sinertäviä toiveita papista ja

lukkarista, morsiusseppeleestä, arennista ja akkavallasta, niin että

asia ennen pitkiä sai arveluttavan muodon, ja Fritz rupesi vähitellen

pelkäämään, että Hawermann voisi tulla hänen makkarasalaisuutensa

perille ja että hänen tätinsä ja vanhempansa jonakin otollisena

hetkenä saisivat vihiä hänen tyhmistä toimistansa ja asia niin voisi

kääntyä hänelle itselle turmioksi. -- Lyhyesti sanoen, rakkauden

asian kanssa oli laita niin ja näin, ja vaikka hän ei ensinkään

epäillyt, lyödäksensä lenkojansa vielä muuallakin, esimerkiksi

noiden pienten kaksoisomenain ja Lovisa Hawermanninkin ympärillä,

tätinsä poissaollessa, täytyi hänen kuitenkin rehellisesti itsellensä

myöntää, että koko hänen rakkautensa onni yksinomaisesti riippui vaan

Mari Mölleristä.

Myöskin Pümpelhagenin sankarityöt olivat kokonaan hänen ansionsa;

hän oli harjottanut niitä ensialussa ainoastaan renkipoikia vastaan

ja hyvin salaisesti, sillä jos Hawermann siitä olisi tiedon saanut,

olisi se suuri kunnia, jonka Fritz kepillään oli saavuttanut

renkipoikien selkätaululla, saanut pahan vamman, mutta nyt, kun

kaikki oli hyvästi käynyt, tuli hän rohkeammaksi ja uskalsi eräänä

onnettomana hetkenä myöskin tallirengin kimppuun, ja se perhanan

lurjus oli niin hävytön, ettei hän ollenkaan välittänyt Fritzin

personallisesta arvosta, vaan pehmitti hänen selkänsä murkinan

aikana itse pyhänä palmusunnuntaipäivänä niin pahanpäiväiseksi, että

Mari Möllerin koko iltapuolen oli hautominen hänen hartioitansa. Ja

ikävin puoli koko asiasta oli, että jokaisen kylmän kääreen keralla,

jonka Mari Möller pani hänen selkäänsä, hän myöskin laski yhden

hänen omalle tunnollensa; hän nimittäin muistutti häntä kaikista

niistä hyvistä töistä, joita hän Fritzille oli osottanut, ja kysyi

häneltä rohkeasti ja ilman pitkittä mutkitta, mitkä hänen lopulliset

aikomuksensa ja vastaiset toiveensa olivat, ja vakuutti hänelle

samassa vilpittömästi, että hän puolestaan luotti hänen rakkauteensa

ja oli uskollisesti jakava hänen kanssansa hänen elämänsä toiveet.

Tämä oli nyt hyvin harmillinen asia, sillä Fritz itse luotti paljon

enemmän haluunsa sianlihaan ja makkaraan kuin rakkauteensa, ja nuo

vähät vastaisuuden toiveensa tahtoi hän mieluisimmin yksin pitää.

Hän soperteli kaikenlaisia verukkeita, joita Mari Möller ei tahtonut

eikä voinut hyväksyä; ja mitä enemmän hänen selkänsä jähtyi,

sitä kylmemmäksi kävi myöskin heidän välinsä; Fritz koetti saada

puhetta kääntymään toisaalle, mutta Mari Möller ei hellittänyt,

hän teki yhä uusia kääreitä, mutta yhä kovemmaksi tuli hänen

kätensä. "Triddelfitz", sanoi hän vihdoin, kun Fritz ei millään

ehdolla tahtonut vastata, "mitä pitää minun oikeastaan ajatella

teistä?" Ja samassa asettui hän, joka tähän asti oli puuhaillut ja

puhellut Fritzin selän takana, suorastaan hänen eteensä, pisti kädet

kupeisinsa ja ahdisti Fritziä nyt hänen kauhuksensa etupuolelta.

"Mari kulta", huudahti Fritz hämmästyksissään, "mitä te tarkotatte?"

"Mitä minä tarkotan? Pitääkö minun sitä teille vielä selvemmin

sanoa?" huudahti Mari Möller ja hänen silmistänsä katosi kokonaan tuo

entinen suloinen ja lempeä katsanto, "olenko minä nainen mokoma, joka

annan vetää itseäni nenästä?" ja samassa siirtyi hän takapuolelle ja

paiskasi tuon kylmän kääreen Fritzin niskaan, niin että mäiskähti.

"Ai! tulimmainen!" huudahti Fritz, "se koskee kipeästi!"

"Vai niin? se koskee kipeästi? Luuletteko te, ettei se koske minuun

kipeästi, kun näen ihmisen, jolle minä niin paljon hyvää olen tehnyt,

tahtovan minua pettää?"

"Mari kulta, minä pyydän, mitä te tarkotatte?"

"Mitä minä tarkotan? Näin minä tarkotan!" ja mäiskis! sai Fritz taas

lätkäyksen selkäänsä -- "Tahdotteko sanoa minulle, mitä voin odottaa

teiltä?"

"Taivaan pyhät! Sehän polttaa kuin kirkas tuli!"

"Sitä sen pitääkin! Ja eikö se polta teidän omaa tuntoanne, että

syöttelette köyhää tyttö parkaa kaikenlaisilla lupauksilla ja

toiveilla ja sitte tahdotte peräytyä?"

"Jumalan tähden, Mari kulta, olenhan minä vasta yhdeksäntoista vuoden

vanha".

"No, ja mitä sitte?"

"Niin, ja pitäisi minun saada myös toinen paikka ja sitte --"

"No, ja sitte?" -- mäiskis! taas lätkäys selkään.

"Tuhat tulimmaista! Kavahtakaa itseänne!"

"Kavahtakaa vaan itse teitänne! No, ja sitte?"

"Niin, sitte pitää minun ensin hankkia itselleni arentitalo, ja

siihen voi kulua vielä runsaasti kymmenen vuotta".

"No, ja sitte?" kysyi Mari Möller oikein ilkeällä sitkeydellä.

"Niin, ja sitte", änkytti Fritz Triddelfitz viimein tuskissaan,

"sitte olette te minulle toki liian vanha".

Hänen Mari kultansa seisoi ensin kuin ukkosen iskemänä jäykkänä

siinä, hänen silmänsä kipinöitsivät kiukusta, hän kallistui hieman

lähemmäksi Fritziä, otti märän kääreen, joka juuri sattui hänen

kädessänsä olemaan, ja sivalsi sillä häntä päin suuta, niin että vesi

pirskui ympäri korvia: "Liian _vanha_? Sinä nokka viisas penikka!

Liian vanha, sanot sinä?" ja kurotti kädellään vesiastiaa, kaasi

läiskäytti sen hänen päällensä ja juoksi ulos ovesta. Ja kun Fritz

nyt seisoi siinä ja puhkui ja ähkyi, tempasi Mari Möller oven taas

auki ja huusi sisään: "Tuleppa vielä kerran ruokakammioon!"

Rakkaus päättyi nyt, kumminkin vastaiseksi, tähän, ja liha- ja

makkaratuttavuus samassa, ja kun Fritz Triddelfitz läpimärkänä

ja suruissaan nyt havaitsi, ettei koko tämä tapaus ensinkään

soveltunut yhteen hänen ajatustensa kanssa rakkaudesta eikä myöskään

yhdenkään hänen romanikirjansa kanssa, sanoi hän harmistuneena

samat sanat, jotka hän virkaansa astuissaan oli sanonut, kun hän

marraskuun sateessa laitatti teitä: "Tätä olin minä ajatellut ihan

toisenlaiseksi! Mutta hyvä", lisäsi hän, "ettei vanhus ole kotona,

hän olisi muuten kuullut koko metelin".

Hawermann oli tänä aamuna mennyt Fransin, kanssa Gürlitzin kirkkoon,

ja vaikka hän aina muutenkin kävi tälle matkalle hiljaisissa,

jumalisissa ajatuksissa, niin oli tänään hänen sydämensä täpötäynnä

kiitollisuutta Jumalaa kohtaan, joka isällisellä kädellään

uskollisesti oli johtanut häntä ja hänen lastansa näin pitkälle,

sillä tänä palmusunnuntaina laskettiin hänen tyttärensä ensi kerran

ripille. Hän kävi hiljakseen ajatuksissaan tuota kuivaa polkua

pitkin, sillä yöllä oli vähän kylmännyt, hänen silmänsä tähtäsivät,

tuota kaunista seutua, jossa lumi vielä valkeina suikaleina virui

pellonpientareilla ja synkkien honkien varjossa, ja jossa vihreä

rukiinoras kirkkaassa auringonpaisteessa jo ennusti pääsiäistä ja

saarnasi ylösnousemisesta. Uuninpiipuista nouseva savu lepäsi noiden

pienten kylien päällä ja aurinko painoi sitä alas, ikäänkuin ei

saisi tämä inhimillisten vaivain ja surujen merkki pimentää kirkasta

taivasta, ikäänkuin ei muuten olisi tilaa kylläksi kirkonkelloin

juhlalliselle äänelle, joka kajahteli laajalta yli peltoin ja metsäin.

"Ah, jospa hän toki olisi saanut nähdä tämän päivän!" äänsi vanhus,

ikäänkuin luullen olevansa yksinänsä.

"Kuka?" kysäisi Frans vähän arostellen, ikäänkuin pelkäisi hän

olevansa epäkohtelias.

"Minun vaimo parkani, minun rakkaan lapseni äiti", lausui vanhus

hiljaa ja katseli tuota nuorta miestä semmoisilla ystävällisillä,

yksivakaisilla silmillä, kuin tahtoisi hän sanoa: "Katsele sinä vaan

meihin, katsele aina sydämen pohjaan asti, sieltä olet vastauksen

saava, joka kauvan on vielä sinussa itsessäs kajahteleva".

"Niin", sanoi hän, "minun armas vaimoni! Mutta mitäpä minä pakisen?

Hän näkee _tänään_ paremmin, kuin minä, lapsensa ja hän _tekee_

tänään enemmän, kuin minä, lapsensa hyväksi, hänen ajatuksensa ovat

korkeammat kuin sininen taivas ja hänen ilonsa loistaa kirkkaammin

kuin tuo kultainen aurinko".

Frans käveli hiljaa pehtorin vieressä, hän ei hennonnut häntä

häiritä; tuo vanha mies, josta hän paljon piti, näytti tänään

hänestä niin kunnianarvoisalta, hänen harmaat hiuksensa ympäröivät

niin kauniisti hänen leveätä otsaansa, kuin valkea lumi maata,

hänen terveet kasvonsa ja kirkkaat silmänsä osottivat yhtä varmaa

ylösnousemisen toivoa kuin rukiinoraat, ja tämä kaikki loisti niin

lempeässä rakkauden valossa, että se nuori mies ei enää voinut

itseänsä pidättää, vaan tarttui vanhuksen käteen: "Hawermann, hyvä

Hawermann, te olette varmaankin paljon kovaa kokeneet".

"En enempää", kuului vastaus, "kuin muutkaan, mutta tarpeeksi kyllä,

elinajakseni sitä muistellakseni".

"Ettekö tahdo sitä minulle kertoa? Minä en kysy sitä uteliaisuudesta".

"Miks'en sitä tekisi?" ja hän kertoi hänelle elämänsä; mutta

Pomukkelskopin nimeä ei hän maininnut, ja lopetti kertomuksensa

puhumalla lapsestansa: "Jaa, niinkuin hän kerran oli minun ainoa

lohdutukseni, niin on hän nyt minun ainoa iloni!"

Niin tulivat he pappilaan. Pastorin pieni rouva oli aikaa

myöden tullut vähän vanhemmaksi ja täysinäisemmäksi ja niin

sukkelaan kuin ennen ei hän enää liikkunut ja pyörinyt ympäri,

ja tänään erittäinkään ei juossut hän kenenkään tielle ja hänen

pyhjinriepunsakin virui unhotettuna sopessaan ja ikävöitsi yksinänsä

kuin penu penkin alla; sillä tänään esti häntä liehumasta tuo pian

alkava, kirkollinen juhlallisuus, johon hänellä papin rouvana

oli toki lähin oikeus osaa ottaa. Mutta ihan joutilaina ei hän

kuitenkaan voinut antaa pienien sääriensä olla, hänen täytyi milloin

juosta pastorinsa luoksi, sitomaan hänen kaulustansa ja tarjoomaan

hänelle lasi viiniä, milloin Lovisan luoksi, sovittelemaan hänen

kaularöyhelöänsä ja huiskaisemaan hänelle pari sydämellistä sanaa;

ja kun nyt vielä nuori Jokkum rouva Nüsslerin, noiden molempain

kaksoisomenain ja Bräsigin kanssa saapui pappilaan, olisi hän

taas pian joutunut tavalliseen pyörimiseensä, jos ei lukkarilla

olisi ollut kyllin älyä soittaa viimeistä kertaa. Nuo molemmat

kaksoisomenat päästettiin myös tänään edes ja kun seura nyt meni

kirkkoon ja pastorin rouva näki noiden kolmen rakastettavan lapsen

astuvan yli kirkkotarhan, Lovisa keskellä, päätänsä pitempänä

molempia orpaniansa, sanoi hän Hawermannille ja pyöreät kyynelet

vierivät hänen ystävällisistä silmistänsä:

"Hawermann, meidän lapsellamme ei ole mitään kultasia vitjoja ja

nastoja koristeina, niinkuin nykyaikana tyhmä tapa vaatisi; ja tuo

musta silkkinen leninki, hyvä Hawermann, on myöskin jo kolmenkymmenen

vuoden vanha, minä käytin sitä viimeksi häissäni ja onnellinen

sydän on kerran tykkinyt sen alla, sillä siinä sydämessä asui minun

pastorini; se tuli sittemmin minulle liian ahtaaksi, sillä minulla

oli jo silloin taipumusta lihavuuteen, mutta se on yhtä hyvä kuin

uusi ja tuota jatkosta alhaalla ei voi edes silmin erottaakaan. Ja,

Hawermann, ne rahat, jotka te lähetitte minulle leninkiä varten, olen

minä pannut Lovisalle säästöön! Ettehän toki pane sitä pahaksi? Minä

tahdoin mielelläni vielä kerran nähdä vanhan leninkini onnellisena".

Kirkon oven edessä veti Bräsig Hawermannia takinliepeestä, ja

kun Hawermann kääntyi taaksepäin, virkkoi Bräsig ja näytti hyvin

liikutetulta:

"Kaarlo, hyvin merkillinen, varsin _merkillinen_ on semmoinen

ripillepääsö! Nähdessäni noiden kolmen pienen tytön käyvän edelläni,

johtui mieleeni, kuinka minä itse samankaltaisen tapauksen

kautta pääsin isävainajani lampaita paimentamasta ja tulin

maanviljelysoppiin. Ihan samalla tavalla kuin nuo kolme tyttöä kävin

minä silloin kirkkoon kahden rippikoulukumppanin, Kaarlo Brandtin ja

Kristian Guhlin kanssa, sillä erotuksella vaan, ettei meillä ollut

yllämme mustasilkkisiä leninkeitä, ei, Kristianilla oli vihreä,

Kaarlolla ruskea ja minulla harmaa takki päällä, ja sen sijasta

että noilla pienillä tytöillä on kukkaiskimppu kädessä, olimme me

pistäneet vähän vihreätä hihankiverryksiin, ja sen sijasta että he

kävivät yhdessä rivissä rinnatusten, kävimme me perätysten kuin yhden

kylän porsaat. Niin, ihan niin se oli".

Kun seurakunta oli virret veisannut, piti pastori Behrens saarnansa.

Hän oli hyvin vanhentunut muodoltaan, mutta hänen rintansa oli vahva,

hänen ajatuksensa olivat selvät ja hänen sanansa ilmaisivat lempeätä,

kärsivällistä mielenlaatua, ja pait sitä on tunnettu asia, että

vanhuus ei vahinkoita mitään säätyä niin vähän kuin pappissäätyä, jos

mies, joka siinä on, tekee tehtävänsä kunnollisesti. Seurakunta ei

kuultele ainoastaan hänen sanojansa, se katselee myös hänen pitkää,

uskollista ja kunniallista elämänsä juoksua, ja siihen, mitä hän

heille sanoo, on hän itse heille esikuvana. Niin oli laita tämän

papin.

Nyt oli kyseleminen alkava; nuo nuoret tytöt riisuivat pois saalinsa,

Lovisa halasi kyynelet silmissä isäänsä ja elatusäitiänsä, rouva

Nüssler suuteli hellästi molempia pieniä kaksoisiansa, nuori Jokkum

tahtoi jotakin sanoa, vaan ei sanonut mitään, ja nuo kolme lasta

jättivät papinpenkin ja astuivat alttarin eteen.

"Minun pistäisi ihmeekseni", lausui Bräsig Fransille, joka seisoi

hänen vieressään, "jos nuo sirkkuset osaavat läksynsä; minä luulen,

että ristilapseni, Miina, varmaankin hämmentyy". Ja samassa niisti

hän nenäänsä yläpuolelta silmien välistä, eikä alapuolelta, niinkuin

olisi pitänyt.

Frans ei vastannut mitään; hänestä tuntui, kuin olisi kaikki hänen

ympäriltänsä kadonnut, hän näki vaan _yhdet_ kasvot, ne kasvot tunsi

hän, mutta hänestä oli, ikäänkuin ei hän niitä koskaan ennen olisi

nähnyt; hän näki vaan yhden olennon, ja tämä olento oli muulloin aina

iloisesti juoksennellut, mutta nyt valtasi sitä vieno, oudollainen,

juhlallinen vapistus; hän näki vaan _kaksi_ kättä, jotka ennen oli

niin lystisti hänelle tarjottu, mutta jotka nyt kohotettiin ylös

korkeampaa voimaa kohden, ja hänestä tuntui, ikäänkuin olisi meidän

Herramme seurannut viittausta ja seisoisi nyt tuon vapisevan olennon

vieressä tuossa mustassa, yksinkertaisessa puvussa, ja osottaisi

hänelle puhdasta ihmissydäntä ja sanoisi: pidä sinä huolta omastas,

että se soveltuu tämän kanssa yhteen. Hänestä tuntui, kuin olisi

hän aikoja sitten nähnyt ihmeen ihanan seudun kirkkaassa auringon

paisteessa, jossa hän oli juoksennellut ympäri, ajattelematta mitään

muuta kuin hauskaa elämäänsä, ja oli nyt pitkän ajan perästä tullut

takasin samalle seudulle ja näki sen nyt hiljaisessa kuuvalossa eikä

tahtonut enää tuntea sitä, sillä metsäin ja vuorten, olkikattojen

ja kirkontornin päällä lepäsi iltakasteen paksu vaippa, ja sen

päällä häilyi tuo hiljainen kuuvalo, niin että hän näki vaan tämän

eikä entistä hauskaa seutua hänestä tuntui, kuin liikuttaisi

hieno tuulenhenki puiden ylimmäisiä oksia ja kuiskaisi hänelle

outoja sanoja, hänestä tuntui, kuin kurottaisi hänen sielunsa,

maan syvyydestä kätensä korkeuteen, armoa anoen, kuin tulisi hänen

suurin sääli omaa itseänsä, että hänen sydämensä oli liian köyhä,

voidaksensa sitä toiselle lahjottaa. Ja tätä itsensä surkuttelemista,

tätä salaista paremman sydämen haluamista, joka kuuvalon säteen

tavalla, aavistuksesta ja hämärästä kudottuna valtaa meidät,

nimitämme me ihmislapset "rakkaudeksi".

Bräsig seisoi Fransin vieressä ja kuiskaili hänelle tuontuostakin

sanoja, joita Frans ei kuullut, ja joita hän, jos hän olisi

ne kuullut, olisi pitänyt tyhmänä lörpötyksenä ja joista hän

mahdollisesti olisi suuttunut, ja kuitenkin perustuivat tuon vanhan

pehtorin sanat samoihin tunteisin, jotka häntä itseänsä vallitsivat,

sillä erotuksella vaan, etteivät ne enää olleet niin taivaansinisiä

ja ruusunpunasia kuin Fransin, ja että ne vanhuuden tähden vivahtivat

vähän harmailta. -- Bräsig pelkäsi pahoin, että hänen ristilapsensa

Miina voisi joutua hämille, ja joka kerta kun Miina vastasi oikein,

kuului syvä huokaus papinpenkin takaa, niin että pastori Behrens,

jos hän olisi ollut uudenaikaisia pappeja, olisi voinut tulla siihen

luuloon, että hän oli saanut paatuneen syntisen kääntymään katumuksen

ja parannuksen tielle.

"Jumalan kiitos ja kunnia!" sanoi tämä syntisäkki puoliksi kuuluvalla

äänellä, "Miina osaa asiansa", ja nyhjäsi vähän ajan perästä

Fransia kylkeen: "Nyt tulee, ottakaa vaari, nyt tulee;" ja nyhjäsi

Hawermannia toiselta puolelta: "Kaarlo, saatpa nähdä, että Miina saa

sen. Miina saa sen suuren vesikysymyksen. -- Minä osasin sen kyllä,

mutta Kristian Guhl ei osannut sitä, ja minun täytyi vastata hänen

edestänsä; mutta nyt olen minäkin sen unhottanut ja osaan ainoastaan

alun: Vesi ei tosin sitä itsestänsä tee, vaan sana..." Ja kun Miina

luki vastauksen sopertelematta, luki vanhus koko vesikysymyksen

hänen perässänsä ja kun lukkari samassa kurotti kukkaroansa, viskasi

Bräsig siihen kokonaisen kovan taalerin, ikäänkuin tahtoisi hän sillä

lunastaa itsensä vapaaksi tuskastansa. Ja hän käännähtihe ympärinsä

ja puristi rouva Nüsslerin kättä ja huudahti miltei suuresti: "Rouva

Nüssler, oletteko kuulleet meidän pieniä sirkkusiamme?" ja niisti

niin rohkeasti nenäänsä, että pastorin rouva mielessään antoi hänelle

ankarat nuhteet tämän pyhän toimituksen häiritsemisestä.

Ja jos joku olisi tahtonut vähän pitemmältä seurata sitä lankaa,

joka sitoi Bräsigin pikku Miinaan, niin olisi hän löytänyt sen pään

kimitettynä rouva Nüsslerin sydämeen suurella ristisolmulla, jonka

piti kestää ikuisesti ja joka tosin näytti paljoa kömpelömmältä,

kuin se ruusunpunanen silkkinauha, joka alkoi vetää Fransia

Lovisa Hawermannin pientä sydäntä kohden, ja joka hänestä, näytti

vielä liian huonolta ja karkealta niin suloiselle sydämelle.

-- Rakkautta on kaikkialla mailmassa, mutta se pukeutuu mitä

kummallisimpiin muotoihin; milloin lentää se enkelinä, ruusuisilla

siivillä korkealla, milloin matelee se, kyssä edessä, kyssä takana,

puukengillä maata pitkin, se puhuu "kielillä", niinkuin apostolit

ensimäisenä helluntaipäivänä, tahi istuu mykkänä kuin lapsi, jota

koulumestari on vetänyt aapiskirjalla vasten suuta, se lahjottelee

tiamantteja ja kruunuja, tahi kosii, kuin vanha pehtori Schecker

minun tätiäni, lihavalla kalkkunalla.

Mutta kun juhlameno oli loppunut ja nuo nuoret kristityt olivat

saaneet Herran ehtoollista, meni pastori Behrens sakaristoon ja

Samuli Pomukkelskopp, jonka Kyösti myöskin oli tänään päässyt edes,

käydä läähätti sinisessä, hännystakissaan papinpenkin ohitse ja meni

papin perästä ja tempasi sakariston oven auki, mutta ei astunut

kuitenkaan sisään, vaan asettui oven eteen -- "että kaikki ihmiset,

näkisivät, mikä pöllöpää hän on", sanoi Bräsig Hawermannille -- ja

kutsui pastoria päivälliselle, tarjoten lusikallisen lihalientä,

palasen paistia ja pullon punasta viiniä niin suurella äänellä, kuin

olisi hän markkinatorilla -- "että kaikki ihmiset toki kuulisivat,

mikä paatunut jesuviitti hän on", sanoi Bräsig -- mutta pastori

vaan kiitti ja sanoi olevansa tänään liian väsynyt ja pait sitä oli

hänellä itsellä vieraita. Pomukkelskopp meni tiehensä ja loi yli

vasemman olkapäänsä silmäyksen papinpenkkiin ja teki parastansa,

näyttääksensä oikein ylhäiseltä, mutta tämä yritys meni tykkönään

myttyyn, kun hän sai nähdä Bräsigin ilkullisen naaman, sillä Bräsig

oli liian huono kristitty -- niinkuin pastorin rouva olisi sanonut,

jos hän tämän olisi nähnyt -- hän ei voinut edes Herran omassa

huoneessa olla ilmaisematta pahoja ajatuksiansa. -- Mutta ah, ihan

toisenlaisen muodon saivat hänen vanhat kasvonsa, kun nuo pienet

tytöt, autuaat kyynelet silmissä, nyt myöskin lähestyivät häntä,

antaaksensa hänellekin kättä ja tarjotaksensa hänellekin suuta,

niinkuin he olivat tehneet vanhemmillensa ja kasvatusvanhemmillensa!

Kuinka korkealle veti hän kulmakarvansa ilmaan ja otsansa ryppyihin,

saadaksensa oikein isällisen muodon! Mutta se onnistui hänelle

ainoastaan Lovisan ja Liinan suhteen, vaan kun hänen lempilapsensa,

Miinan, vuoro tuli, silloin tuntui hänestä niin kummalliselta, kuin

olisi hän itse vielä lapsi, ja hän tarttui hänen ympärinsä molemmin

käsin ja kuiskasi hänen korvaansa: "Älä ole milläsikään, Miina,

älä ole milläsikään, minä lahjotan sinulle jotakin!" Ja koska hän

ei tässä hopussa tietänyt mitä, ja hänen samassa oli ottaminen

niistinliinansa esille, sanoi hän: "Minä lahjotan sinulle tusinan

niistinliinoja -- -- oikein koreita ja kirjavia", sillä hän tahtoi

toimittaa asiansa oikein hyvin.

Jokainen seurassa oli nyt sanonut onnentoivotuksensa, ja jokainen

oli suudellut noilta punasilta, raittiilta huulilta pois tuon

sydämellisen kiitoksen, ainoastaan kaksi oli tässä kohden takapajulle

jäänyt, nuori Jokkum oli saanut vaan puolen suudelmaa, eikä Frans

mitään. Nuori Jokkum oli tietysti siihen itse syypää ja olisi varsin

hyvin voinut sille jotakin tehdä, sillä miksikä siirtyi hän niin

jörömäisesti nurkkaan istumaan, että hänen pitkä, vasempi suupielensä

vetäytyi kokonaan soppeen ja nuo pienet tyttölöt saivat tyytyä tuohon

lyhkäseen, oikeanpuoliseen, jota siis ei voinut lukea muuksi kuin

puoleksi suudelmaksi. Ja Frans? Hän ei sitä ajatellut, hän ei vielä

ollut maan päällä, hän oli vielä taivaassa, ja vasta silloin kun

kaikki lähtivät ulos kirkosta ja hän kirkon ovella sattui yhteen

Lovisan kanssa, johtui hänen mieleensä, antaa hänelle kättä ja sanoa

hänelle jotakin, jota hän ulos kirkkotarhaan tultuansa ei enää

muistanut. Jaa, hän oli rakastunut! Nuo kauniit, syvään hartauteen

vaipuneet kasvot olivat hänen lumonneet -- lumonneet iäksi päiväksi!

Mahdollista kyllä että minulle joku hyvin hurskas rouva tahi kovin

siveä neitsy -- en tarkota tässä ainoastaan vanhoja, minä tarkotan

myös niitä, jotka vielä ovat naimaiässä -- kertomuksessani pannee

esteitä eteeni ja kysynee: "Mitä? Eikö se _nuori mies_ voinut valita

itselleen jotakin toista paikkaa, puuttuaksensa niin maalliseen

asiaan, kuin rakastuminen on?" -- Ja minä sanon: "Arvoisa rouva

ja erittäinkin te kunnioitettava neiti, se nuori mies oli vielä

niin äkkinäinen semmoisissa asioissa, jotka te niin hyvin tunnette

vanhasta kokemuksesta, ettei hän pitänyt rakastumista ensinkään

maallisena asiana. Ja missähän muuten nuoren miehen pitää rakastua?

Ainoastaan kesälläkö illan hämärässä sirenipuiden siimeksessä ja

talvella tanssiaisissa? Monta tietä vie Roomaan, mutta häihin vielä

useampi, ja ken alkaa häämatkansa, tekee viisaammin että hän alottaa

sen kirkosta kuin tanssisalista, hänellä on silloin vihkimysalttari

ihan vieressään ja voi puhtaana astua sen eteen, tanssisalin ja

vihkimysalttarin välillä sitä vastaan on pitkä, likainen ja pölyinen

taipale ja monen on astuminen aviosäätyyn likaisilla kengillä ja

saappailla. Eikö niin, arvoisa rouva? Onhan tämä paljo varmempi tie,

kunnioitettava neiti!"

Yksinkertainen päivällinen oli pappilassa tarjottavana; Bräsig oli

erinomaisen hauskalla päällä ja näytti kuin auringonpaiste sateen

jälkeen, ja vanha pastori oli myöskin iloinen, sillä hän tiesi

Salomon kanssa, että kaikilla on aikansa, "aika kiviä poimia, aika

niitä viskellä;" mutta kirkonkelloin ääni kuului vielä ja vasta

kahvipöydän ääressä heltesi pastorin rouvan ja rouva Nüsslerin

kielenkanta. Vanha pastori syrjähti heti ruoan jälkeen sohvallensa

aamupäivän rasituksista, Hawermann meni tyttärensä ja sisarensa

tytärten kanssa vähän ulos ilmottelemaan, että kevään vaivihkainen

herääminen rauhottaisi noiden nuorten liikutettuja mieliä, ja

Frans seurasi muassa, myöskin kevään vaivihkaisen heräämisen

tähden, nimittäin sen kevään, joka hänen omassa sydämessään rupesi

vihannoimaan ja kukoistamaan. Jokkum Nüssler oli löytänyt sopen,

milt'ei yhtä mukavan kuin se, jonka hän oli ottanut erityiselle

arennille oman uuninsa takana, Bräsig käveli lyhyillä säärillään

ja pitkä piippu hampaissa edes takasin huoneessa ja levitti

haaransa varsin luonnottomasti ulospäin, sillä aina siitä asti kuin

hän oli eläkkeensä saanut, oli hänen käyntinsä muuttunut varsin

toisenlaiseksi ja hän näytteli koreita koipiaan aina niin harillaan

kuin mahdollista, että ihmiset toki näkisivät, ettei hän ollut

kenenkään käskettävä ja että hän oli oma miehensä, ja ettei tuo

monivuotinen savensotkeminen ollut sitä ryhtiä vahingoittanut, joka

ikäpuoliselle, omista tuloistaan elävälle herralle sopii; pastorin

rouva ja rouva Nüssler istuivat sohvassa taulujen alla.

"Jaa, rouva Nüssler", sanoi pastorin rouva, "Jumalan kiitos!

Niin pitkälle siis olemme nyt lapsemme saattaneet. Lovisa on nyt

puolenseitsemättätoista vuoden vanha ja teidän molemmat tyttärenne

vielä puolta vuotta vanhemmat; minun pastorini sanoo ja minä tiedän

sen itsekin, he ovat hyvästi oppineet ja jos sieltä täältä vielä

vähän paikkaillaan heidän tietojansa, niin voivat he milloin hyvänsä

opettajattarina ansaita leipänsä".

Bräsig seisahti, kohotti kulmakarvansa pystyyn ja puhalsi kokonaisen

savupilven sohvaa kohden, josta itse nuori Jokkumkin hämmästyi.

"Ah Jumalani", huudahti rouva Nüssler, "ja siitä saavat tyttöset

kiittää ainoastaan teitä ja herra pastoria!" ja tarttui pastorin

rouvan käteen. "Kaarlo-veljeni sanoo sitä ja minä sanon samaten, että

me kyllä voimme pitää huolta siitä, että heillä on jokapäiväinen

leipä ja säädylliset ja puhtaat vaatteet, ja etteivät he valhettele,

ja että he tottelevat, kun heitä johonkin käsketään, sanalla sanoen,

me teemme, mikä jo itsestänsä on kodin tehtävä; mutta siihen, mikä

ihmisen oikeastaan ihmiseksi tekee, emme kuitenkaan kykene. Eikö

niin, Jokkum?"

Uunin takaa kuului myöntävä, tyytyväinen morahdus, ikäänkuin

kutkutettaisiin vanhaa, uskollista kotikoiraa selkään.

"Kuuletteko, rouva kulta, Jokkum sanoo sitä myöskin".

"Ah, minä en ole siihen mitään tehnyt", sanoi pastorin pieni rouva,

välttääksensä kiitoksia, "nimittäin mitä teidän lapsiinne tulee;

Lovisan laita on tosin toinen, sillä olihan minulla siihen lähin

oikeus. Mutta -- mitä minun taas piti sanoa -- me emme ole vielä

koskaan siitä puhuneet, aikovatko teidän lapsenne, tai kumminkin

toinen heistä, esimerkiksi Miina, ruveta opettajattareksi?"

"Mitä?" kysäisi rouva Nüssler ja katseli pastorin rouvaa, ikäänkuin

olisi hän kertonut hänelle, että Miinalla oli toiveita päästä

paaviksi, ja kun pastorin rouva rupesi laveammin selittämään asiaa,

keskeytti hänen puhettansa yht'äkkiä hirveä nauru: "Hah -- hah --

hah! Lystiä! Lystiä! Nuori Jokkum oletkos kuullut? Meidän pikku Miina

on opettava lapsia! Hah -- hah -- hah!" -- Se oli Bräsig, mutta

hänen kävi kauniisti. Pastorin rouva istui siinä kuin nukki, jota

langasta vedetään, hänen punaset kasvonsa muuttuivat kiukusta varsin

sinertäviksi ja nuo sinertävät myssynnauhat liikkuivat edes takasin

hänen leukansa alla:

"Mitä te nauratte, Bräsig? Nauratteko kenties _minua_? Nauratteko

sitä, että minä sanoin, että Miina on tuleva opettajattareksi?

Tiedättekö mitä, herra pehtori?" ja hän asettui vielä jäykempään

asemaan, "minä olen myöskin kerran opettajatar ollut ja peräti toista

on lapsia opettaa, kuin renkipoikia kurittaa".

"Jaa, mutta! Älkää panko pahaksi, rouva kulta -- hah -- hah -- hah!

-- meidän Miina koulumamseli!"

Mutta pastorin rouva oli nyt kerran joutunut pyörteesen ja ui sen

aalloissa eteenpäin, huolimatta niistäkään: "Ja suuri erotus on, joko

joku on jotakin oppinut taikka ei ole niitäkään oppinut, ja semmoinen

ihminen, kuin te, ei voi opettajattareksi tulla!" Samassa tuokiossa,

kuin nämä sanat lausuttiin, astui pastori, joka oli herännyt Bräsigin

naurusta, ovesta sisään, ja vanhuksesta tuntui myöskin hyvin

naurettavalta, että oli nostettu kysymys, joko Bräsig voi tulla

opettajattareksi vai ei; ja koska hän oli likinäköinen eikä voinut

havaita rakkaan vaimonsa suuttumusta, purskahti hänkin nauruun: "Hah

-- hah! Bräsig opettajatar!"

Pastorin rouvaan teki hänen pastorinsa tulo varsin erinomaisen

vaikutuksen, hänen sielussansa riehuivat aallot ankarasti, mutta

yht'äkkiä oli, kuin olisi kaadettu öljyä noille hurjille aalloille;

tosin hän kyllä pastorinsa läsnäollessa toisinaan voi hieman

suuttua, niin että kasvonsa saivat tulipunasen vivahduksen; mutta

että antaisi kiukkunsa leimahtaa ilmituleen, se ei seisonut hänen

aviokatkismuksessaan, ja sentähden alkoi hänen sielussaan nyt

omituinen leikki, joka hohti hänen pyöreäin, suorain kasvoinsa

läpi kuin lyhdyn läpitse; ensiksi leimahti vielä kerran vihan tuli

ilmi, mutta heikeni heti tummanruskeaan hehkuun häpeän tähden, että

hän pastorin rouvana ja semmoisena päivänä, kuin tänään, oli niin

pitkälle unhottanut asemansa, ja hehkuminen muuttui vähitellen

harmaaksi tuhaksi suuttumuksesta omaan itseensä, ja kun hänen omat

viimeiset sanansa, ettei Bräsig voinut opettajattareksi tulla,

johtuivat hänen mieleensä ja hän näki pastorinsa nauravan, silloin

puhalsi hänkin pois tuhan naurulla, mutta piti niistinliinaa

kasvoinsa edessä, ettei muutos näyttäisi liian äkkinäiseltä.

Rouva Nüssler oli sillä aikaa istunut tulisilla hiilillä, ja

pastorin sisääntullessa, hypähti hän ylös istuimeltaan ja sanoi

varsin onnettomana hänelle: "Jumalan tähden, herra pastori, minä

olen viattomasti syypää tähän riitaan -- Bräsig, lopettakaa toki tuo

tyhmä naurunne! -- Pastorin rouva arvelee, että minun Miinani pitäisi

ruveta opettajattareksi -- no, Jumalan nimessä, jos te ja teidän

rouvanne katsotte sen hyväksi, niin pitää hänen myös siksi tulla,

olettehan te aina neuvoneet meitä hyvään. Eikö niin, Jokkum, Miina

rupee opettajattareksi?"

Jokkum rämpi esille uunin takaa: "Niin, kyllä kai se niin on, on

kai; jos hänen täytyy, niin hänen täytyy", ja niin puhein meni hän

ulos tuvasta, arvattavasti asiaa paremmin harkkiaksensa ulkona

yksinäisyydessä.

"Mutta mitähän tämä merkitsee?" kysyi pastori. "Regina, onko tämä

todellakin sinun ajatukses?"

Ja rouva Nüssler lähestyi pastorin pientä rouvaa: "Rouva kulta,

kyllähän tästä vielä -- Bräsig, ettekö te häpee ensinkään! --

Rouva kulta, älkää enää itkekö!" ja veti niistinliinan pois hänen

kasvoiltansa ja hypähti askelen taakse päin, nähdessänsä noiden

pyöreäin kasvoin nauravan häntä vastaan. -- "Mitähän tämä on?"

"Erhetystä, rouva naapuri", nauroi vanha pastori. "Kukaan ihminen

ei ole ajatellut tehdä Miinasta opettajatarta. Ei! Meidän lapsemme

eivät saa lisätä niiden raukkain, onnettomain tyttöjen lukua, jotka,

heitettyinä mailmaan, kaikesta siitä vaivasta ja surusta, jota he

uhraavat mitä raskaimpaan työhön, eivät saa muuta palkintoa kuin

niukan leivän, hengen masennusta ja kivulloisen ruumiin. Ei, meidän

lastemme on Jumalan avulla ensiksi tuleminen raittiiksi, terveiksi ja

kelvollisiksi emänniksi ja kun he siksi ovat tulleet, sitte voivat he

meidän puolestamme ruveta opettajattariksi -- s.o. omien lapsiensa

opettajiksi".

"Herra pastori, hyvä herra pastori", huudahti rouva Nüssler,

ikäänkuin olisi kivi pudonnut hänen sydämeltänsä, "Jumala

siunatkoon teitä siitä sanasta! Meidän Miinan ei ole tarvis tulia

opettajattareksi. Jokkum -- missä sinä olet, Jokkum? -- Ah, hän on

kai suruissaan mennyt ulos. Niin, herra pastori, ja taloudenpitoa

pitää heidän oppia! Saattepa nähdä, että minä olen lapseni siihen

harjottava".

"Niin", huudahti Bräsig väliin, "ja hyvän suullisen ruokaa pitää

heidän oppia keittämään".

"Tietysti, Bräsig! -- Ah, herra pastori, minulla on ollut itse

tekemistä opettajattarien kanssa, ja viime viikolla olin minä

amtmannin nuoren rouvan parissa -- hänkin on ollut opettajatar --

ja näettekö, hän horjuu ja häälyy, ähkyy ja puhkuu, käydessään yli

lattian, ja näyttää niin kalpealta kasvoiltaan kuin Kristuksen piina

ja kärsimys -- _intressantiksi_ sanovat sitä".

"Koko intressanttisuudesta maksan minä napinkuoren!" puhkesi Bräsig

sanomaan.

"Mutta, näettekö, rouva Behrens, hän antaa puuron palaa pohjaan

ja polttaa paistin karreksi. Jumala nähköön, enhän minä sitä ole

sanonut, ettei ihmisen pitäisi mitäkään oppia, _paljo_ pitää hänen

oppia, että hän toki osaa lukea sanomalehtiä ja tietää jotakin

vanhasta Fritzistä[10] ja muista semmoisista miehistä, ja tietää,

missä appelsiinit ja kaneli kasvaa. Mutta, rouva Behrens, jos ei

sitä tiedäkään, niin voihan odottaa, siksi kun tulee oppineen kanssa

yhteen ja voi häneltä kysyä; mutta paistin laita on toinen! Odottaa

ei siinä voi, sillä ruoan pitää olla ajallansa pöydällä ja kysyä en

voi myöskään keltään -- maalla, nimittäin, rouva Behrens! -- tyhmiltä

piioilta ehkä? -- No, siitäpä syntyisi kaunista ruokaa!"

"Oikein, rouva naapuri", sanoi pastori, "ennen kaikkia pitää tyttöin

ensiksi oppia taloutta pitämään".

"Sitäpä juuri sanon, herra pastori, sitäpä juuri sanon! -- Herranen

aika, tuo amtmannin rouva parka! Hän tahtoo mielellään, mutta ei

osaa! Mitä minun molemmat pienet tyttöseni jo seitsemän vuoden,

ikäisinä tiesivät, sitä hän vielä kyselee muilta; hän kysyy, joko

siat on lypsetty ja joko pienet kananpojat ovat imeneet. Ja, herra

pastori, Lovisa ei saa: myöskään tulla opettajattareksi?"

"Ei, jos me saamme vallita, ja koska Hawermann pitää samaa mieltä

meidän kanssamme, niin saa hän täällä pitää taloudesta huolta. Regina

alkaa jo ruveta mukavuutta kaipaamaan, eikö niin?" ja hän istui

vaimonsa viereen sohvalle ja heitti kätensä hänen uumillensa, "ja

tulee myöskin jo liian vanhaksi, hän ottaa mielellään apua nuorilta

ja hänen olisi vaikea erota Lovisasta".

"Ja sinun itse vielä vaikeampi, pastori! Minä huomaan, että olen

jo kokonaan pantu pois viralta aamusta iltaan ei muuta kuulu kuin:

Lovisa, tuo minulle sitä! ja saa minulle tätä!"

"No niin, jaa, minä en kiellä, että minulle tulisi suuri kaipaus, jos

Lovisa ei enää olisi luonani".

Sillä aikaa oli nyt Hawermann tullut lasten ja Fransin kanssa

takasin; he olivat tavanneet ulkona nuoren Jokkumin, joka paljainpäin

kuljeskeli ympäri, nähtävästi hyvin kiihtyneenä. Kun hän sai nähdä

Miinan, kävi hän hänen luoksensa, syleili ja suuteli häntä ja sanoi:

"Miina kulta, minä en voi sille mitään;" ja kun Hawermann kysyi,

mikä hänen oli, vastasi hän vaan: "Lankoseni, minkä pitää tapahtua,

sen pitää tapahtua". Ja kun pappilasta lähtöä tehtiin ja hän istui

vaunuissa, tuntui hänestä, juurikuin ajaisi hän teurasuhrin kanssa,

ja vaikka hänen vaimonsa kotia tultua pitkältä ja laveasti oli

selittänyt hänelle, ettei Miina miksikään opettajattareksi rupeekaan,

oli tämä seikka kuitenkin tehnyt häneen niin syvän vaikutuksen,

että hän tästä päivästä ruveten piti Miinaansa onnettomana olentona

ja sentähden häntä aina hellimmästi kohteli. Miinan täytyi ruoalla

oltaissa istua hänen vieressänsä, ja Jokkum pani parhaat palat hänen

talrikillensa, ikäänkuin söisi Miina joka päivä viimeisen atriansa

ennen teloitustansa.

Luku 12.

Fritz Triddelfitz alkaa vihata naisväkeä, mutta malttaa kuitenkin

mielensä ja voittaa, sydämen sijasta, paksun voileivän, Minkä

lujan päätöksen hän tekee, orasmaassa vaeltaissaan, ja millä

rakkaudella hän kohtelee vastaista oivallista appiansa. Hän tulee

mustasukkaiseksi, tekee runoja ja kirjottaa kirjeitä, joissa sanoo

rakasta tätiänsä lohikärmeeksi ja Bräsigiä naudaksi. Miten hänelle

tästä käy, ja miksikä pastorin rouva tahtoisi olla pitkä ja pieni, ja

kuinka Bräsig putoo ojaan.

Niin oli nyt vastaiseksi noiden nuorten tyttöjen tulevaisuus

määrätty, sen verran kuin ylimalkaan ihminen voi toisen elämänjuoksua

määritellä; mutta sattumus mahtaa olla hyvin oikullinen olento, sillä

mitä vakaisimpaan ja järjellisimpään elämänsuunnitelmaan, jonka

vanhat yksivakaiset, harmaapäiset ihmiset ovat tehneet, vetää se

usein mitä hullunkurisimpia viivoja, ja ikävin seikka tämmöisessä

suunnittelemisessa on, että tavallisesti kaikkein viisaimmat tuumat

joutuvat kaikkein pahimpaan hämminkiin, juuri sentähden että nuo

hyvät, harmaapäiset vanhukset aprikoivat vaan harmaalla päällään

ja unhottavat tavallisesti, että heidänkin tukkansa on kerran

musta ollut. Vanha pastori ei vielä koskaan ollut toden perästä

ajatellut, että joku nuori mies voisi kerran riistää häneltä hänen

kasvattinsa, ja pastorin rouva, joka kyllä monesti ja paljo naisten

tapaan oli miettinyt tätä pääkappaletta naisten katkismuksessa,

lohdutteli itseänsä aina sillä, etteihän Lovisa tuntenutkaan ketään

nuoria miehiä, sillä Fransia ei hän pitänyt hänen aatelisuutensa

tähden minäkään tavallisena nuorena miehenä ja Fritz Triddelfitz oli

hänestä tyhmäin kirjeittensä ja hänen omain ankarain, äidillisten

nuhteittensa tähden vielä pieni, kokematon poikanulikka. Mutta

juuri tältä haaralta piti hänen silmänsä aukaistaman, hänen oli

huomaaminen, että nuori, kaunis tyttö, piiliköönpä vaikka pappilan

suojissa, houkuttelee nuoria miehiä luoksensa, kuin kukka perhosia,

ja että se kirjava mato, joka niin usein hänen harmiksensa oli

madellut hänen tiellänsä, oli nyt muuttunut kauniiksi perhoseksi,

joka lentää rapisteli hänen puutarhansa kukkien ympärillä ja

istahteli välistä sinne, välistä tänne ja levitteli siipiänsä ja jota

olisi ollut varsin hauska katsella, jos ei perhonen olisi ollut hänen

sisarensa poika, ja jos ei kukan nimi olisi ollut Lovisa Hawermann.

Pari päivää jälkeen palmusunnuntain oli Fritz tullut Gürlitziin

ja oli täydestä syystä suuresti vihoissaan koko naissuvulle. Se

vadillinen vettä, jonka hän oli saanut niskaans tuo pakollinen lähtö

ruokakammion paratiisista oli hänessä herättänyt kylmänkostean,

nälkäisen tunteen, ja koska hän romaneistansa tiesi, että jokaisella

rakastuneella nuorella miehellä, joka syystä tai toisesta riitaantuu

kultasensa kanssa, on oikeus ruveta vihaamaan kaikkia naisia

ylimalkaan, niin käytti hän nyt tätä oikeuttansa. Moneen aikaan ei

hän ollut Gürlitzissä käynyt, sillä hän tahtoi kostaa tädillensä,

että hän häntä aina nuhteli. No, kun hän nyt pitkän ajan perästä

taas istui pappilassa ja oikein sydämensä pohjasta kiukutteli eikä

hiiskunut sanaakaan kenellekään muulle kuin pastorille, iloitsi

pastorin pieni rouva suuresti hänen vakavan käytöksensä tähden

ja sanoi ulkona kyökissä Lovisalle: "Fritz on viimeinkin tullut

järkevämmäksi. Jumalan kiitos, hänestä voi vielä aikaa voittain mies

tulla". Lovisa ei sanonut mitään, mutta nauroi vaan, sillä vaikk'ei

hän juuri paljon ollutkaan tutkinut nuorten miesten mieliä, niin

tunsi hän kumminkin Fritzin kuin viisi sormeansa. Sillä se täytyi

jokaisen myöntää, että kun Fritz tahtoi teeskennellä, näytti se

siltä kuin soittaisi aasi kanteletta, ja kun hän suurella työllä ja

vaivalla oli pakottanut itsensä mielialalle, joka oli outo hänen

luonnollensa, niinkuin esimerkiksi tänään tuon naisvihan laita oli,

niin ei kauvan viipynyt, kun koko tämä naamaripuku putosi pois

hänen päältänsä ja hän taas tuli näkyviin ihkasen alastomana Fritz

Triddelfitzinä, niin että jokaisen täytyi hänen tähtensä hävetä,

erittäinkin hänen oman tätinsä. Tuskin oli hän nyt tuokion aikaa

ollut Lovisan seurassa, kun hän jo heitti naisvihansa ynnä kaikki

muistot Mari Mölleristä, vesivadeista ja ruokakammioista hiiteen

ja sälytti entisten romani-ihanteidensa lisäksi laivanlastittain

tätä uutta, versovaa rakkauttansa Lovisaan sydänteljojensa alle,

ja tyhjennettyänsä aluksensa kaikista nuoruuden tyhmyyksistä ja

saatuansa itsensä, rakkautensa ja laivansa täyteen kuntoon, lähti hän

vesille. Ensialussa; risteili hän sinne tänne, ja hänen armas tätinsä

seisoi rannalla eikä tietänyt, mitä suuntaa hän piti, mutta kauvan

ei viipynyt, kun hän tarttui lujemmin peräsimeen, ja tultuansa ensin

tunteittensa avaralle ulapalle, levitti latvapurjeen, ja nyt havaitsi

täti kauhuksensa, mitä Fritzin matka tarkotti ja että hänen sisarensa

poika oli vaan tunnoton merirosvo, joka hävyttömimmällä tavalla

hätyytti sitä pientä, somaa prikiä, johon täti oli sälyttänyt kaikki

äidilliset toiveensa.

Täti huusi hänelle pari kertaa, mitä? ja kuinka? mutta rosvo ei siitä

välittänyt; täti ampui pari kertaa sydäntuskissaan hätälaukauksia

pastoriansa kohden, mutta pastorista näytti koko asia lystilliseltä,

arvattavasti sentähden ettei hän nähnyt tuon pienen soman prikin

missään vaarassa olevan, hän istui sohvallaan ja nauroi itseksensä,

vaikka hän kyllä toisinaan vähän pudisteli päätänsäkin.

Pastorin rouva oli huutavassa hädässä sisarensa pojan käytöksen

tähden; "poika tolvana, vintiö, tollisko", oli hänen yksinpuheensa

tavallisena sisältönä, ja kun rosvo rupesi mesikakkusananparsilla ja

konfektivärsyillä pommittamaan tuota pientä turvatonta alusta, lähti

hänkin vesille ja iski kauluksesta kiini merirosvoon ja purjehti

hänen kanssansa ulos ovesta: "Tule, poikaseni, tule! Minulla on

sinulle jotakin sanomista, Fritz! Ja ota lakkisi heti mukaasi!" Ja

vietyänsä Fritzin ruokakammioon, sovitti hän hänen erääsen soppeen,

jossa hänen vatien ja ruukkujen tähden täytyi pysyä alallansa, ja

otti nyt leipäkyrsän ja leikkasi tuuman paksun pytkyn ja sanoi:

"Sinun on nälkä, Fritz parka; vatsas on tyhjä, poikaseni, ja tyhjä

vatsa johtaa mielen kaikenlaisiin tyhmyyksiin -- kas tässä, minä olen

sivellyt voita päälle ja tässä on myös juustoa -- ja syö nyt vaan,

syö, poikaseni".

Fritz seisoi siinä kuin pilvistä pudonnut, hän oli tahtonut

valloittaa sydämen ja sai nyt voileivän; hän tahtoi jotakin sanoa,

mutta hänen tätinsä ei päästänyt häntä puheesen: "Minä tiedän kyllä,

poikueni, mitä sinä tahdot sanoa, älä siis vaivaa itseäs! Mutta tässä

-- tee minulle se palvelus! -- tässä on pullo olutta, Hawermann on

puutarhamme takana ja kylvää herneitä pappilan pellolla, vie se

hänelle ja nyt tule! ja sano hänelle terveisiä -- minä tiedän, hän

juo mielellään Stavenhagenin pormestariolutta". Ja niin talutti

hän Fritzin kyökin kautta ulos takaovesta ja huusi hänelle vielä,

ennenkuin sulki oven: "Fritz, näinä ensi aikoina et kai ehdi meillä

käymään, sillä nyt on kylvönaika tulossa -- jaa, jaa, poikaseni,

sitä ei voi auttaa, eikä siitä mitään haittaakaan -- mutta kun

joskus taas tulet, esimerkiksi syksyllä, silloin on Lovisa jo

seitsemäntoista-vuotias, silloin et saa enää lörpötellä hänelle

semmoisia tyhmyyksiä kuin tänään, silloin on hän jo liian vanha ja

ymmärtäväinen kuulemaan hullutuksia. Kas niin, poikaseni, syö nyt

vaan voileipääsi"-. Ja niin puhein sulki hän oven, ja Fritz seisoi

ulkona, toisessa kädessä voileipä ja toisessa olutpullo.

Hyi! Tämäpä oli oikein hävytöntä kohtelua hänen tädiltänsä! Hän

oli hyvin vihoissaan tädillensä ja aikoi ensi tuokiossa viskata

voileivän sisään kyökin akkunasta ja olutpullon perässä ja vannoi

itseksensä, ettei hän sinä ilmoisna ikinä enää pistä jalkaansa

pappilan porstuaan; mutta malttavaisuus on toki ihmisen paras

avu, hän alkoi käydä pitkin puutarhan käytävää, katseli vuoron

voileipäänsä, vuoron olutpulloansa ja sadatteli itseksensä: "Hitto

vieköön, eihän minun nälkä ole, eikä vanhus ole ensinkään tällä

puolella peltoa. Tätini tahtoi vaan päästä minusta. Äläpä vielä, se

ei sinulle toki onnistu! Minä tiedän, milloin ja missä Lovisa käy

kävelemässä. _Minun_ omakseni pitää hänen tulla! Ja vaikka helvetti

repeisi, _minun_ omakseni on hänen tuleminen!". Ja niin istui hän

puutarhan aidan päälle ja arveli! aprikoi uutta tilaansa, mutta

kuinka pahasti olisi hän mahtanut suuttua, jos hän olisi tietänyt,

että Lovisa tänä hetkenä näki hänen pappilan pytingin päätyakkunasta!

Mutta hän ei sitä tietänyt ja koska voileipä mahdollisesti olisi

maahan pudonnut, jos hän olisi sen aidan päälle asettanut, söi hän

sen ennemmin suuhunsa, ja sen tehtyänsä, sanoi hän: "Minä tädistäni

viisi välitän! ja Mari Mölleristä vielä vähemmän; Lovisa on enkeli!

_Minun_ omakseni pitää hänen tulla! Minun sukulaiseni eivät suosi

meidän rakkauttamme, se on selvä asia. -- Hyvä! Ilman kamppailua ei

Lovisaa voiteta; minä tahdon -- -- niin, mitäpä tahdon minä?" Ja

ennenkuin hän mitään muuta ehti tahtomaan, tahtoi hän toki ensiksi

juoda olutpullonsa tyhjäksi, ja sen hän tekikin, ja nyt kävi hän

rohkaistuneella mielellä yli hernemaan ja jokaisella askelella polki

hän kylvöinään höllään multaan tämän lujan päätöksen: "_Minun_

omakseni pitää hänen tuleman!" ja jos se kylvö olisi oraalle noussut,

niin olisivat lähiseudun vanhat talonpojat varmaankin seisahtaneet

tiellä ja sanoneet toinen toisellensa: "Mitä vietäviä? Tuossahan on

paholainen kylvänyt ohdakkeita ja orjantappuroita vanhan pehtori

Hawermannin herneen sekaan!"

Niin oli Fritz nyt taas rakastunut korviin saakka, ja tämä vaikutti

häneen hyvääkin, hän tuli erinomaisen ystävälliseksi vanhaa pehtoria

kohtaan, sillä hän piti häntä vastaisena appinansa ja kunnioitti

häntä sen mukaan. Hän istui iltasin vanhuksen luona ja kertoi

hänelle lyhyesti, mitä toiveita hänellä oli isänsä puolelta, ja

kysyi häneltä neuvoa, pitikö hänen arenteerata vai ostaa maatila

tykkönään, vai pitikö hän sitä parempana, että hän ostaisi itselleen

kauniin kreivikunnan Liivinmaassa tahi Unkarissa. Vanhus koetti

yksivakaisesti saada hänet luopumaan tämmöisistä ajatuksista, jotka

hänestä näyttivät liian haaveellisilta; mutta hänen oli samassa

kummasteleminen, mikä muutos hänen oppilaassansa oli tapahtunut;

se luikari oli ennen puhunut vaan ratsastamisesta, tansseista ja

metsästyksestä ja nyt puhui hän kumminkin vakaisista asioista,

vaikka tosin tyhmästi. Mutta vielä enemmän oli häntä kummastuttava,

kun Fritz eräänä iltana, jolloin Frans oli mennyt Gürlitziin,

kahdenkesken ilmotti hänelle, että hän, jos hän Meklenpuriin

jäi, joko hän sitte arenteerasi tai osti maatilan, oli pitävä

silmämääränänsä komeata asunhuonetta ja puistoa -- _puistoa_, sanoi

hän, _ei puutarhaa_ -- sillä se tuli hänen tehdä vastaisen vaimonsa

tähden, jolta ei mitään saanut puuttua; ja vaimonsa lähimmistä

sukulaisista oli hän pitävä isällistä huolta, ja samassa katseli hän

vanhaa pehtoria niin liikuttavalla tavalla, että tämä tuskin voi

nauruansa pidättää.

"Triddelfitz", sanoi vanhus, "ettehän toki niin tyhmä ole, että

rupeette ennen aikojanne rakkauden hommiin?"

Voi niin olla, sanoi Fritz, voi myöskin toisin olla; se vaan oli

varma, että hänen vanha appinsa oli asuva hänen luonansa, ja

asunrivin toinen puoli oli kokonaan valmistettava häntä varten, ja

koska hänen vanha appinsa oli tottunut liikkumaan raittiissa ilmassa,

niin seisoi häntä varten aina tallissa valmisna kaksi hevosta. Ja

nyt nousi hän istuvalta, käveli pitkillä askelilla edes takasin

huoneessa ja heilutteli käsiänsä, niin että Hawermannin, joka istui

sohvankulmassa, yhä täytyi väännellä päätänsä sinne tänne kuin

porsliiniukon, välttääksensä oppilaansa arveluttavia hutkimisia.

Hyvästijätöksi puristi Fritz tänä iltana vanhan pehtorin kättä, kuin

olisi erottu iäksi päiväksi, ja ennen kuin Hawermann voi mitään

pahaa aavistaakaan, hiipi lämmin käsi takapuolelta hänen harmaihin

hapsiinsa ja taivutti hiljaa hänen päänsä taaksepäin ja tulinen

suudelma painettiin samassa hänen otsallensa, niin että vanhus toipui

hämmästyksestään vasta, kun Fritz pitkillä askelilla jo oli ulkona

ovesta.

Fritz oli kumminkin hyvänlaitainen ihminen, hän tahtoi tehdä kaikki

yhtä onnellisiksi kuin hän itse oli; hänen sydämensä oli hyvä,

mutta hänen mielensä oli vaan heikko, ja tätinsä luoksi Gürlitzin

pappilaan ei hän millään ehdolla mennyt. Hän oikein oli haltioissaan

tästä, ja ne tuskat, joita hän Lovisasta erotettuna kärsi, olivat

katkeran-imelä juoma, jota hän joka päivä sai nauttia. Mutta kaikilla

on rajansa, ja kun tämmöisen koiruohoisen rohdon sekaan vielä

kaadetaan sappea lisäksi, silloin nielaiskoon sen piru! Ja tämä oli

hänelle tapahtuva, hänen katkeraan juomaansa sekoitettiin vielä

sappea, ja kuka sen teki? Frans! Frans juoksi koko kevätkauden,

aina kun hänellä vaan oli aikaa, Gürlitziin, ja kun kartanon kolme

naimatonta tytärtä kesäksi taas tuli Pümpelhageniin, tuli Lovisakin

usein heitä tervehtimään, ja Frans oli aina silloin saapuvilla, mutta

hän -- meidän Fritz parkamme -- sai seisoa, syrjässä ja katsella tätä

kaukaa, joka huvitus ei häntä tietysti liioin miellyttänyt.

Minä en suinkaan tahdo sanoa, eikä kukaan, joka tätä kirjaa tähän

saakka on lukenut, voi sanoa, että Fritz oli mikään teräväpäinen ja

näppärä mies, joka heti kaikenlaisista pienistä tunnusmerkeistä voi

asian arvata; mutta hänen olisi kumminkin täytynyt olla ilmeinen

pöllöpää, jos ei hän olisi havainnut, ettei Fransin laita ollut

oikeassa. Mutta jos ei laita niin olisi ollutkaan, niin täytyyhän

kumminkin rakastuneella nuorella miehellä olla epäluulon syytä, se

kuuluu asiaan, ja rakastunut mies, jolla ei ole kilpailiaa, näyttää

minusta aina kuin naapurini Hamann, joka istuu hevosen selässä,

kannus vaan toisessa jalassa. Mutta tässä oli laita toisin, Frans oli

todellakin hänen kilpailiansa ja Fritz kohtelikin häntä semmoisena;

eikä kauvan viipynyt, kun hän muuttui yhtä vieraaksi Fransille kuin

Mari Möllerille ja tätillensä, hän ei enää puhunut hänen kanssansa,

hän seurusteli ainoastaan vanhan oivallisen, vastaisen appinsa kanssa.

Ihminen voi kestää vaan vissin määrän tuskaa, mikä liiaksi on, se

on liiaksi; joku huojennus täytyy olla, ja ainoa huojennus, jonka

rakastunut tuntee, on seurusteleminen rakastetun kanssa. Se oli nyt

Fritzin paneminen toimeen, ja hän kävikin reippaasti asian varteen

kiini; hän vainui joka paikassa Lovisaa. Jokainen outo halava kelpasi

hänelle piilopaikaksi, josta hän piti silmällä rakastettuansa,

jokaista ojaa Pümpelhagenin pellolla käytti hän saartokaivantona,

josta hän häntä piiritti, jokainen töyräs oli tähystyspaikkana, jossa

hän seisoi vartioitsemassa, ja jokaisen pensaan takana makasi hän

väijyksissä. Ei siis ollut ihmettä, että hän näin pääsi tarkotuksensa

perille, ja että hän tuontuostakin pelästytti Lovisaa kamalasti,

sillä -- piru tiesi, mikä häntä riivasi -- juuri kun Lovisa ei mitään

ajatellut, tahi kun hän ajatteli -- no, me tahdomme sanoa, Fransia,

silloin tuli yht'äkkiä Fritzin pitkä vartalo näkyviin kuin kenraali

Ziethen jonkun pensaan takaa, tahi nousi hänen päänsä kuin hylje

ylös vihreästä ruismaasta, eli hyppäsi hän suoraan Lovisan jalkain

eteen jostakin puusta, jossa, hän oli häntä väijynyt kuin ilvessusi

kaurista. Ensimältä tointui Lovisa pian hämmästyksestään, sillä

hän piti tätä vaan Fritzin tavallisena, tyhmänä hulluttelemisena,

jonka hän jo ennestään hyvin tunsi; Lovisa vaan nauroi perästäpäin

ja puheli joutavia asioita; mutta pian hän havaitsi, ettei Fritzin

laita ollut oikeassa. Hän oli puheissaan niin juhlallinen, kaikkein

mitättömimmästäkin asiasta puhui hän niin omituisella äänellä, kynsi

korvansa taustaa ikäänkuin lähtisivät sieltä mitä syvimmät ajatukset,

laski käden sydämellensä pulmissansa ilmasta, juurikuin tuntisi hän

siellä pistosta, ja pudisteli surullisesti päätänsä, kun Lovisa

kutsui häntä Gürlitziin, ja selitti kunniansa ei sitä sallivan.

Kun Lovisa kysyi häneltä isäänsä, silloin tulvaili Fritziltä sanat

suusta, kuin olisi tynnyrintappi aukaistu: Hawermann oli koko enkeli

pehtoriksi, semmoista ukkoa ei synny toista mailmaan; Fritzin oma

isä oli kyllä hyvä, mutta Lovisan isä oli isien paras; ja kun Lovisa

kysyi Fideliaa, sanoi Fritz ei välittävänsä naisista, ne olivat

hänestä melkein kaikki yhtäläisiä, ja kun Lovisa kovaksi onneksensa

kerran sattui Fransista puhumaan, leimahteli Fritzin silmistä

salamoita, hän huudahti pari kertaa "haa!" nauroi sitte hirmuisesti,

tarttui äkkiä Lovisan käteen, pisti paperilapun siihen ja syöksi

päistikkaa pitkään ruislaihoon, johon hän katosi. -- Ja kun Lovisa

aukaisi paperin, näki hän siinä seuraavan kyhäelmän:

Ainokaiselle.

Kun hopeelta hohtavana

Kuu pilvistä pilkistää,

Yön hetkenä ihanana

Valo taivaasta tirkistää,

Kun lampi nukkuvi illoin

Ja rauhaa huokuvi vaan,

Mä muistan sinua silloin

Käyn lempeä kuiskaamaan.

Kun kuljet sä ilomielin,

On rakkaus johtajas,

Mä jälissäs aina vierin,

Oi kultani armias!

Vaan heti haihtuvi lempi,

Kun lähdet sä täältä pois,

Ja tuskan' on tulisempi,

Kuin arvata kukaan vois.

Mutta kostoa mä vaadin,

Kostoo vihollisellein,

Minä, joka runon laadin,

Koston lupauksen tein

Fritz Triddelfitz.

Pümpelhagenissa, heinäkuun 3 p. 1842.

Kun Lovisa kerran oli lukenut tämän runoelman, ei hän sitä

ymmärtänyt, kun hän kahdesti oli sen lukenut, ei hän vieläkään sitä

ymmärtänyt, ja kun hän kolmasti oli sen lukenut, ymmärsi hän sitä

vielä vähemmin; se tahtoo sanoa, hän ei voinut ensinkään arvata, ketä

tuon onnettoman runoilian kosto tarkotti, sillä niin tyhmä ei hän

toki enää ollut, ettei, hän olisi heti älynnyt, että "Ainokaiselle"

tarkotti häntä itseä.

Nyt olisi hän mielellään pitänyt tämän kaiken. Fritzin hullunkurisina

kepposina, ja hän koetti luulotella itsellensä, että Fritz taas

oli tahtonut laskea pilojansa; mutta kun hänen mieleensä johtuivat

Fritzin omituiset liikenteet ja puheet ja hänen muuttunut

käytöksensä, niin täytyi hänen itseksensä tunnustaa, ettei tämä

ollut mitään leikintekoa; ja sentähden päätti hän, niin paljon kuin

mahdollista, karttaa häntä. Ja niin viaton oli hän vielä, että hän

piti Fritziä hyvin onnettomana ja rupesi suuresti häntä säälimään.

Sääliväisyys on silta, joka vie rakkauteen, ja tässä nyt tuli

ensimäisen kerran hänelle näkyviin tuo kaunis ranta toisella puolella

ruusu- ja jasminipensastoineen, ja tämä on seitsentoista-vuotiaalle

tytölle ihan kuin kirsikkamarjat linnulle, ja kenties olisi hämmennyt

yli sillan toiselle puolelle, jos ei hän olisi havainnut siellä

Fritzin ratsastavan rautikon selässä, kaulussaappaat jalassa, ja

nähnyt hänen loikovan jasminipensasten varjossa voileipä ja olutpullo

kädessä. Hänen oli, sääliväisyydestään huolimatta, nauraminen, ja

hän jäi tälle puolelle siltaa katselemaan Fritziä vaan kaukaa,

sillä rautikko voisi taas panna maata lätäkköön ja Fritz voisi

tahrata hänen voileivällään. Tyhmimmätkin tolliskot voivat vetää

seitsentoistavuotiasta tyttöä nenästä, ja miehet, joilla sydämen

sijasta on vaan lihamöhkäle liivin alla, voivat saavuttaa semmoisen

nuoren sydämen rakkauden, ainoastaan ne raukat, joilla on narrinpuku

päällä, eivät tule perille, sillä mikään ei vahingoita niin paljon

nuorta rakkautta kuin nauru.

Lopuksi oli hänen siis kumminkin nauraminen tälle runoelmalle, ja

tehtyänsä sen oikein sydämensä pohjasta, säpsähti hän yht'äkkiä,

sillä hänestä tuntui, ikäänkuin olisi eräs pehmeä käsi puristanut

hänen kättänsä ja kaksi ystävällistä silmää katsellut syvästi

hänen omiin silmiinsä, ja samassa johtui Frans hänen mieleensä,

arvattavasti sentähden, että hän näki hänen kaukana tulevan. Lovisa

repi kostorunon pieniksi palasiksi ja kun Frans oli tullut häntä

lähemmäksi ja häntä tervehti, punastui hän; ja kun hän havaitsi

punastuvansa, harmitti se häntä ja hän punastui vielä enemmän, ja kun

Frans tyynesti puhui ihan joutavista asioista, tuli Lovisa hämille,

antoi nurinperäisiä vastauksia ja hajotti ajatuksissaan Fritzin

kostorunoelman palaset ilmaan.

"Tiesi hitto", sanoi Frans itseksensä, kun hän nyt, seurattuansa

Lovisaa kappaleen matkaa, palasi takasin, "mikä hänen tänään oli? --

Olihan hän varsin toisenlainen kuin ennen. -- Onko se minun syyni?

-- Onko hän saanut harmia? -- Mikä paperi se oli, jonka palaset hän

hajotti ilmaan?" --

Näin ajatellen tuli hän paikalle, jossa hän oli Lovisan tavannut, ja

-- katso! siinä virui vielä muutamia paperin palasia, ja ottamatta

niitä ylös, luki hän yhdellä niistä: "Koston lupauksen tein Fritz

Triddelfitz", sillä Fritz oli unhottanut panna pistettä "tein"

perään. Tämä teki hänen kuitenkin uteliaaksi, sillä hän tunsi Fritzin

käsialan. Hän etsi vielä ja löysi muutamia palasia, ja kun hän

niitä jotenkuten oli yhteen sovitellut, ei niistä enempää selvinnyt

kuin: "taivaasta tirkistää... Mä muistan sinua... Mä jälissäs aina

vierin... haihtuvi... lempi... Kun lähdet sä... Ja tuskan' on...

kostoa mä vaadin... viholliselleni... Koston lupauksen tein Fritz

Triddelfitz;" loput oli tuuli vienyt.

Tästä ei paljo viisastunut; ainoa, mikä hänestä pitkän mietiskelyn

perästä näytti selvä olevan, oli, että Fritz Triddelfitz rakasti

Lovisaa, että hän väijyi häntä ja tahtoi hänelle _kostaa_! Asia oli

naurettava, mutta Fritz oli yhtä täynnä hulluja kureja kuin aasi

harmaita karvoja; Fritz voi mahdollisesti panna jonkun tyhmyyden

toimeen ja tuottaa harmia Lovisalle; sentähden päätti Frans olla

varuillansa ja pitää Fritziä silmällä, kun hän Gürlitziä päin meni.

Fritz oli nyt puolestaan ilmaissut tunteensa, _hän_ oli puhunut,

_hän_ oli tehnyt tehtävänsä; nyt oli Lovisan vuoro, nyt oli hänen

puhuminen, jos muuten koko asiasta mitään oli tuleva. Fritz odotti

odottamistaan, mutta turhaan. "Tämäpä on oikein harmillista", sanoi

hän itseksensä, "mutta hän ei kai ole harjaantunut tämmöisiin

asioihin, ja se onkin minulle mieleen; minä saan kai näyttää hänelle

tien". Hän istahti sentähden pöydän ääreen ja kirjotti kirjeen

väännellyllä käsialalla.

Päällekirjotus: _Mielitietylle_. Alkukirjotus: Ajatusteni

suloinen unelma!

Tämä kirje on mykkä, se sanoo vaan mikä _välttämättömintä_ on ja

on löydettävä _kolmannesta_ ruusupensaasta _toisessa_ rivissä;

_suullisesti_ enemmän. Vastaiseksi _tämä_: Jos puutarhan veräjään

on vedetty _risti_ valkealla liidulla, silloin on _minun sydämeni

ajatus_ löydettävänä toisen rivin kolmannen ruusupensaan alta.

_Niistinliinan liekuttaminen Gürlitzin_ puolelta merkitsee

kotona oloa ja kaipausta; minun merkkinäni sitä vastaan on

kolmekertainen _vihellys_ keppini kahvaan. (Lampuri on sen

minulle opettanut, rakkaus oppii kaikki). _Yhtymäpaikka_: se

suuri ojanne sillan _oikealla_ korvalla.

Ikuisesti!!

Salaisuuden tuntia.

P.S. _Rakkaus_ on antava minulle anteeksi, että olen kirjottanut

tämän paitahihoillani, sillä nyt on _hirveän_ kuuma. -- --

Tämä kirje tuli vääriin käsiin, pastorin pieni rouva sen löysi,

ollessaan kukkasia kastelemassa, sillä Lovisa, jonka nyt täytyi

täydestä toimesta puuhia, talouden askareissa, sylttäsi parhaillaan

tikkerperimarjoja. Pastorin rouva ei arastellut ensinkään,

aukaistuksensa ja lukeaksensa tätä kirjettä, ja kun hän oli saanut

sen sisällön tietää, ei hän ollenkaan epäillyt, että kirje oli

Lovisalle ja että Fritz, hänen rakas sisarensa poika, oli sen

lähettäjä.

Lovisalle ei hän saanut mitään hiiskua löydöstään, sillä niin hän

olisi edistänyt Fritzin asiaa; hän viittaili kuitenkin kaikenlaisilla

sananparsilla erääsen hullunkuriseen kirjevaihtoon, saadaksensa

tietää, oliko Lovisa jo ennen semmoisia kirjotuksia löytänyt; mutta

se oli turhaan, tuo nuori tyttö ei ymmärtänyt ollenkaan hänen

tarkotustansa ja sentähden päätti hän salata asian pastoriltansakin,

sillä miksikä pitäisi vielä hänenkin harmia saada? Ja pait sitä oli

pastorin rouvalle hyvin vastenmielistä tunnustaa, että hänen oma

lihansa ja verensä -- sillä siksi oli hänen valitettavasti Fritz

lukeminen -- teki semmoisia tyhmyyksiä. Fritzin kanssa itse olisi hän

kyllä mielellään vaihtanut sanasen, mutta Fritz pysyi näkymättömissä.

Pari päivää kävi pastorin rouva syvissä ajatuksissa; Lovisalta

otettiin kokonaan kukkien kastelemisen toimi, ettei hän mitään

asiasta huomaisi, ja tämä oli varsin viisaasti tehty, sillä kauvan ei

viipynyt, kun pastorin rouva taas löysi puolikastuneen kirjeen toisen

rivin kolmannen ruusupensaan alta. Tämä puhui jo selvempää kieltä:

Päällekirjotus: _Ainokaiselle_. Alkukirjotus: Elämäni toivo!!

_Kavaluus_ ympäröi meitä; minä tiedän, että vihollinen väijyy

minua. -- Viheliäinen _vakoja_, minä _nauran_ sinua! -- Älä

yhtään pelkää, kultaseni, minä pelastan meidät molemmat. --

Rohkea _teko_ on meidän rakkaudellemme menestyksen tuottava.

-- Huomenna k:lo 2, jolloin se _lohikäärme_ makaa, joka

minun _aarrettani_ vartioitsee, odotan minä merkinantoa

niistinliinalla, minä olen silloin kesantopellolla sen suuren

ojan takana sontaa hajottelemassa, _kolmen_kertainen _vihellys_

kepinkahvaan on kutsuva sinua ulos. Ja vaikka _helvetti_ rikki

räjähtäisi, minä olen _vannonut_ aina olevani

_Sinun omasi_.

Kun pastorin rouva tämän oli lukenut, tuli hän ihan haltioihinsa.

"Senkin -- --! Senkin -- --! Senkin riivattu sikiö! 'Lohikärme

makaa!' sillä tarkottaa se vintiö minua! Mutta maltappa! kyllä minä

sinun kutsutan, ja vaikka helvetti ei rikki räjähtäisikään, pitää

sinun korvillasi kumminkin räjähtää, kun kerta vaan saan sinut

käsiini!"

Seuraavana päivänä ennen kello kahta nousi pastorin rouva sohvaltaan

ja meni puutarhaan. Tuvan ovi narahti, ja pastori kuuli pihan veräjän

linkun käyvän, hän nousi sentähden vuoteeltaan ja katsoi ulos

akkunasta, mitä hänen rakas vaimonsa tähän tavattomaan aikaan teki

puutarhan perässä, sillä hänen lepoaikansa kesti muuten kello kolmeen

asti. Pastori näki hänen seisovan pensaan takana ja siellä hän;

seisoi seisomistaan ja heilutti niistinliinaa ilmassa "Hän viittaa

kai Hawermannille", sanoi pastori ja, kävi taas makaamaan. Mutta

pastorin rouva oli vaan tahtonut antaa sisarensa pojalle ystävällisen

merkin päästäksensä vähän likemmäksi hänen korviansa. Mutta Fritz ei

tullut, eikä mitään kolmea vihellystä kuulunut. -- Hyvin suuttuneena

meni pastorin rouva tupaan takasin, ja kun kahvin aika tuli ja

pastori kysyi häneltä, miksikä hän oli viittaillut puutarhassa

joutui hän niin hämille, että minun valitettavasti täytyy tunnustaa,

että hän, vaikka hän oli pastorin rouva, valhetteli ja sanoi, että

hänen oli ollut niin raskas oltava, jonka tähden hän oli löyhytellyt

niistinliinallaan, saadaksensa raitista ilmaa.

Kolmantena päivänä löysi hän taas kirjeen.