Hawermann tuli: "Herranen aika, Bräsig, miks'et sinä astu alas?"

"Kaarlo -- joudu pian -- nouda minulle oikein pehmeä tuoli, että

pääsen alas hevosen selästä, ja pane tuolin eteen tyynyjä eli

lammasnahkoja tahi muuta pehmeätä, sillä minulla on taas tuo perhanan

leini".

No, tehtiin niin; tuolin alle pantiin vuotia ja Bräsig rämpi

alas hevosen selästä ja käydä horjui sisään tupaan. "Hyväinen

aika, Bräsig, miks'et ole antanut minulle siitä tietoa, olisinhan

mielelläni tullut sinua katsomaan", sanoi Hawermann.

"On minulle yhdentekevä, Kaarlo, minun täytyi kumminkin kerran lähteä

liikkeelle luolastani. Mutta mitä minun piti sanoa, minä olen ne

heittänyt siksensä".

"Mitkä olet sinä heittänyt siksensä?"

"Naimistuumat. Minä otan eläkkeen armolliselta herraltani kreiviltä".

"Bräsig, niinä luulen että sen minäkin tekisin sinun sijassas".

"Sitä sinä kyllä voit sanoa, Kaarlo; mutta raskas oli minun

ikäisen miehen sanoa jäähyväiset rakkaalle toivolle ja lähteä

kylpylaitokseen; sillä sinne tahtoo tohtori Strumpf lähettää minun.

Tohtori Strumpf on nimittäin minun lääkärini, ei sentähden että

minä luulisin hänen siitä mitään ymmärtävän -- ei, vaan sentähden

että hänellä itsellä on tuo kirottu leini ja että hän istuu minun

luonani ja puhelee niin viisaasti polchikumista ja kolchikumista,

kas! se miellyttää minua, ja se on minulle pieni lohdutus, että niin

viisaalla miehelläkin on leini".

"Vesiparannuslaitokseen sinun siis täytyy mennä?"

"Niin, Kaarlo, mutta vasta kevätpuoleen. Minä olen asiaa, näet,

näin arvellut: tämän talven kidun vielä täällä, keväällä menen

kylpylaitokseen ja Juhannukseksi otan eläkkeen ja muutan vanhaan

myllytaloon Hannerwiemissä. Ensin aioin muuttaa Rahnstädtiin,

mutta siellä ei minulla olisi ollut vapaata asuntoa eikä vapaita

poltinturpeita, ja siellä olisi minua pidetty pohattana ja verotettu

sen jälkeen, ja se olisi minulle tullut liian kalliiksi".

"Sinä olet oikeassa, Bräsig, pysy maalla, se on parempi sinulle,

ja pysy tässä meidän läheisyydessämme, minulle olisi liian suuri

kaipaus, jos en joka toinen päivä saisi nähdä sinun vanhoja

rehellisiä kasvojas."

"Mitäpä vielä, onhan sinulla seuraa kyllä, noista molemmista nuorista

miehistä nimittäin, ja mitä minun piti sanoa, vanha Bröker Kniepistä

ja Schimmel Rad'bomissa antaisivat myöskin mielellään poikansa sinun

haltuusi. Sinun sijassasi ottaisin minä heidät vastaan ja rakentaisin

vielä yhden kerroksen tuon vanhan väkipytingin päälle, että saisin

enemmän tilaa ja perustaisin oikein täydellisen maanviljelysopiston".

"Niin, sinä lasket vaan leikkiä, Bräsig. Minulla on näistä molemmista

jo kylliksi".

"Vai niin? No, onko niistä mihinkään?"

"On niinkin, Bräsig, tunnethan sinä heidät molemmat, ja minä olen

usein aikonut kysyä sinulta, mitä sinä heistä pidät".

"Sitä en minä näin tässä hopussa voi sanoa. Kaarlo, minun täytyy

nähdä ensin heidän käyntinsä. Nuoren maanviljeliän laita on ihan sama

kuin varsan; karvaan ei ole ensinkään katsomista, vaan säännölliseen

käyntiin. Kas, tuollahan menee nuori aatelismiehesi: kutsuppa häntä

vähän lähemmäksi, että voin häntä likemmin katsastella".

Hawermann nauroi, mutta suostui Bräsigin ehdotukseen ja huusi sitä

nuorta miestä.

"Hm", sanoi Bräsig, "vankka käynti, ei liian nopea, ei katsele

karsastele syrjään, ja hänellä on vakava ryhti. Kaarlo, siitä tulee

jotakin. No toinen!"

"Herra von Rambow", kysyi Hawermann, kun se nuori mies oli tullut

lähemmäksi, "missä on Triddelfitz?"

"Kamarissansa kai", kuului vastaus.

"Hm", sanoi Bräsig, "lepää kai pikkusen".

"Sitä en tiedä".

"Sanokaa hänelle", sanoi Hawermann, "että hän tulee tänne, tulkaa te

myös, kahvi on kai jo pian valmistuva".

"Kaarlo", sanoi Bräsig, kun he kahdenkesken olivat, "saatpa nähdä,

että apteekarin poika vetää edeltäpäin vähän unta poskeensa tänä

iltapuolena".

"Vetäköön, Bräsig, hän on vielä nuori ja on tänään aamulla varhain

ollut hevosille apetta antamassa".

"Se ei käy laatuun, Kaarlo; iltapuolella makaaminen tulee pian

tavaksi nuorille. Kas, tuossa hän tulee. Anna hänen nyt käydä akkunan

ohitse, että minä voin katsella häntä sivulta päin".

"Triddelfitz", huusi Hawermann akkunasta, "menkääpä talliin ja

sanokaa Jokkum Boldtille, että hän pitää itsensä valmisna, hänen

pitää myöhempään ajaa pehtori Bräsig kotia".

"Bong!" sanoi Fritz Triddelfitz ja käydä luikerteli pitkin pengertä

tallia kohden.

"Tuhat tulimmaista", huudahti Bräsig, "mitä penteleen temppuja

on sillä vietävällä säärissä! Katsoppa vaan, kuinka hän laahaa

takajalkojansa ja kuinka hoikka hän on lantioilta! Kaarlo, sinä saat

syöttää häntä hyvän aikaa, ennen kuin häneen kunnollista vartta saat.

Näetkös, kuinka hän horjuu sinne tänne! Hän on vetelys, Kaarlo,

oikein aika vintiö, ja saatpa nähdä! hänestä saat vielä tekemistä".

"Joutavia, Bräsig, hän on vielä niin nuori, kyllä hän vielä ehtii

vakaantumaan".

"Vakaantumaan? Makaa päivällisen päälle? Sanoo 'bong' sinulle? Ja

nyt katsoppa -- todellakin -- tulee takasin taas, ei ole tallissa

lainkaan käynytkään!"

Ja todellakin tuli Fritz takasin ja asettui akkunan eteen ja huusi:

"Herra pehtori, ettekö sanoneet, että Jokkum Boldtin pitää ajaa?"

"Sanoin", huusi Bräsig äkäisesti, "Jokkum Boldtin pitää ajaa eikä saa

unhottaa, mitä hänen on käsketty tehdä. -- Näitkö, että minä olin

oikeassa, Kaarlo?"

"Kyllä vaan, Bräsig", sanoi Hawermann vähäni närkästyneenä Fritzin

tyhmyyden tähden, "olkoonpa niin! Kaikki ihmiset eivät ole

yhdenlaisia, ja vaikka, vähän vaivaa näkisinkin, hänestä pitää

kuitenkin tulla jotakin".

Närkästys oli Hawermannilla harvinainen vieras, ja jos se

jolloinkulloin ilmaantuikin, karkotettiin se pois jo kohta ovelta;

todellisia suruja ja sydämentuskia hän kyllä päästi sisään, kun

ne häntä ahdistivat; mutta tämän hävyttömän nurkkavieraan, joka

lainaa verhoja noilta toisilta ja mielellään päiväkaudet tyytyttää

ihmisten korviin kaikenlaisia valheita ja juonia, sen paiskasi hän

nurinniskoin ulos ovesta; ja niin ei nytkään kauvan viipynyt, kun

taas istuivat tuttavallisessa ja iloisessa keskustelussa toinen

toisensa kanssa, kunnes Bräsig lähti.

Luku 7.

Kuinka Fritz Triddelfitz pian tuli Mari Möllerin kanssa ystävälliseen

keskuuteen, ja kuinka Hawermann vei Fransin jouluillaksi pappilaan.

Joululahjoista ja surkuttelevista silmistä, mesileivistä ja

ristilapsista ja kuinka Jokkum Rührdanz tahtoo pettää ja on

olevinansa ristilapsi. Kuinka Pomukkelskopp vietti joulua ja minkä

tähden Jokkum Nüssler ajoi Pümpelhagenin kartanoon. Kyösti Prehberow

ilmottaa Fritz Triddelfitzille maanviljelyksen salaisuudet, ja Fritz

riitaantuu sentähden rautikon kanssa tykkönään; hän on kuitenkin

perhanan sivistynyt poika, jonka tähden hänen tätinsä pastorin rouva

hieroo hivuttaa tuoliansa. Uusi vuosi 1839.

Talvi sai kuluneeksi ilman erityisiä sattumia; Hawermann oli tähän

ykstoikkoisuuteen tottunut eikä muuta vaatinutkaan, nimittäin itse

puolestansa; mutta noita nuoria miehiä hänen usein tuli surku

heidän yksinäisyydessään, erittäinkin nuorta herraa von Rambowia,

sillä Fritz Triddelfizillä oli lähellä tätinsä ja vähän edempänä

rakas äitinsä Rahnstädtissä ja ihan vieressään Mari Möller,

emännöitsiä, joka tuontuostakin lohdutteli häntä hänen ikävyydessään

hanhenpaistilla ja makkaran pätkillä, niin että heidän välillänsä

pian syntyi jonkinlaista tuttavuutta. Toisinaan seurustelivat he

toinen toisensa kanssa kuin äiti ja lapsi, sillä Mari Möller oli

seitsemää vuotta vanhempi, hän oli jo neljänkolmatta vuoden vanha,

toisinaan sai tämä seurusteleminen taas vähän hellemmänkin muodon,

sillä Mari Möller oli _vasta_ neljänkolmattavuotias ja Fritz oli

koulussa latinan kieliopin sijasta ahdannut romaneja ja oli aina

juoksennellut lainakirjastoissa, niin että hän tiesi ulkoa kaikki,

mitä tämmöiseen seurustelemiseen kuului. Ja koska hänen isänsä oli

hyvästijätöksi hänelle sanonut: kaikki mihin ihminen ryhtyy, pitää

hänen tehdä käytännöllisesti, ja koska Hawermannkin sitä joka päivä

hänelle tyrkytti, ajatteli hän, että hänen täytyi käyttää nämä hyvät

tietonsa rakkauden asioissa hyödyksensä, ja sen hän tekikin, mutta

-- ymmärtäkää minua oikein, etten tässä mitään liikoja laskisi --

vastaiseksi vaan hanhenpaistin ja makkaran vuoksi.

Fritzistä ei Hawermannin siis tarvinnut paljon huolia, mutta sitä

enemmän oli hänen sääli Fransia. Pappilaan oli hän jo silloin tällöin

vienyt hänen, ja kun joulu tuli, ehdotteli hän Fransille, että

vietettäisiin jouluiltaa pastorin luona. Nuori herra suostui siihen,

-- Fritz oli mennyt Rahnstädtiin rakkaan äitinsä luoksi -- ja kun he

illalla tulivat reellä ajaen pappilaan, sillä nyt oli mitä ihanin

rekikeli, seisoi pastorin pieni pyöreä rouva pappilan salin oven

edessä ja puolusti sitä käsin ja jaloin: "Ei, Hawermann, ei! Tänne

ette pääse sisään. Herra von Rambow, tehkää hyvin ja astukaa minun

pastorini huoneesen".

Ja kun he olivat astuneet sinne sisään, juoksi Lovisa isällensä

vastaan ja suuteli häntä ja kuiskasi hänen korvaansa, mitä kaikkia

hän aikoi lahjottaa ja mitenkä hän oli ne pannut pakkoihin ja

kätkenyt ne ja kuka joululahjat oli sisään viskaava, ja hänellä

tuskin aikaa pikaisesti niiaista herra von Rambowille. Mutta sen

taas pastori kyllin korvasi, hän puristeli sen nuoren herran kättä

ja sanoi iloitsevansa, että sai hänen kanssansa viettää tätä iloista

juhlaa. "Mutta", lisäsi hän, "meidän täytyy olla mielin kielin,

tänään on Reginani hallitsia ja hän ei ole milloinkaan itsevaltiaampi

ja oikullisempi kuin jouluiltana".

Ja siinä hän oli oikeassa, sillä joka silmänräpäys pisti rouva päänsä

sisään ovesta: "Odottakaa! vaan vielä silmänräpäys! Istukaa ihan

hiljaa! Kohta kilistetään kelloa!" Ja samassa siepsahti hän läpi

huoneen, sininen paketti esiliinan alla, ja taas kuului hänen heleä

naurunsa viereisestä huoneesta.

Vihdoin viimeinkin kuului kellon kilinä, ovi aukesi ja -- kah! --

siinä seisoi joulukuusi keskellä salia pyöreällä pöydällä, ja kuusen

alla oli niin monta astiaa, täynnä omenia, pähkinöitä ja mesileipiä,

kuin talossa oli asukkaita, ja vielä kaksi päälliseksi, yksi

Hawermannia ja yksi nuorta herraa varten, ja pastorin rouva pyöri

ympäri pöydän ja otti Hawermanniin ja herra von Rambowiin kädestä

kiini ja talutti heidät pöydän luoksi: "Ja tämä on _teidän_ astia, ja

tämä on _teidän_, ja Lovisa ja pastorini löytävät kyllä omansa", ja

hän käännähti ympäri ja huusi: "Tulkaa nyt paikalle!" sillä pastorin

renki, Yrjö, ja pastorin rouvan palvelustytöt, Riikka ja Dorothea

seisoivat ovella, valmisna ottamaan joululahjojansa: "Tulkaa esille

vaan! Ja missä kirkas taaleri välkkyy omenassa, se on teidän, ja

niissä punaset liinat killuvat, ne ovat molempain tyttöjen, ja missä

punanen liivi on, se on Yrjön. Ja Lovisaseni..." -- Ai jee, ai jee!

-- Puheessaan ei päässyt hän pitemmälle, sillä Lovisa halasi häntä ja

otti suudelmalla pois sanat hänen suustansa ja piti ihmeenkaunista,

tummanpunasta villaista vaatetta kädessään: "Äiti kuita, tämä on

sinulta!"

Ja tässä täytyy minun valitettavasti ilmottaa, että tuo pieni

pastorin rouva siihen määrään tällä hetkellä unhotti papillisen

säätynsä, että hän alkoi valhetella, ei juuri suorastaan sanoilla,

mutta kuitenkin pään nyykäyksillä ja viittauksilla pastoriinsa päin,

ja Lovisa juoksi elatusisänsä luo ja huudahti: "Se on sinulta!"

Mutta pastori puristeli päätänsä ja sanoi olevansa viaton, ja Lovisa

syleili omaa isäänsä ja sanoi: "No sitte se on sinulta!"

Tuon vanhan, hyväntahtoisen pehtorin mieli kävi varsin haikeaksi, kun

hänen täytyi luopua lapsensa sydämellisestä kiitoksesta, jonka muut

ansaitsivat, hän silitti hänen kiiltävää tukkaansa ja hänen silmänsä,

kävivät kosteiksi, kun hän vei häntä kädestä pastorin, rouvan luo:

"Ei, Liisaseni, ei! Täss' on se, jota sinun tulee kiittää".

Mutta pastorin rouvalla ei _nyt_ suinkaan ollut mitään aikaa

kiitoksia vastaanottamaan, hän oli juuri vetämässä takkia pois

pastorinsa yltä, nähdäksensä, kuinka uusi yönuttu sopi hänelle, ja

onneksi johtui, hänen mieleensä vaan yönuttu eikä uusi housupari,

sillä, tämän illan ilossa ja kiireessä olisi hän pian unhottanut,

mikä oli soveliasta, mikä ei. Ja koska nuttu sopi hyvin, astui

pastorin rouva pari askelta taaksepäin ja katseli pastoriansa, kuin

lapsi, joka on pannut uuden vauvasensa sohvankulmaan istumaan, ja

kun hän käännähti ympärinsä, näki hän talrikillansa sinisen paketin,

jonka hänen pastorinsa vaivihkaa oli siihen sysännyt, ja kun hän

pikaisesti oli sen nuorista riisunut ja sillä aikaa lakkaamatta

pakissut pajattanut: "mitähän tässä mahtanee olla, se tuntuu niinä

kummalliselta, joku tehnee varmaankin minusta pilkkaa", niin

ilmaantui sieltä vihdoin kaunis, musta, silkkinen leninkikangas.

Nyt oli ilo ylimmällänsä! Hawermann oli löytänyt talrikiltansa uuden

piipun, sitä piti hän nyt hampaissaan ja imeskeli mielihyvillään

sitä, vaikka vaan kylmältä, pastori loikoi uudessa yönutussaan kuin

nukke sohvankulmassa ja iloitsi muiden ilosta, ja pastorin rouva

ja Lovisa kävelivät edes takasin huoneessa ja pitivät noita uusia

leninkiaineksia edessään ja katselivat niitä pitkin alas, kuinka ne

sopisivat, ja silittelivät niitä, ikäänkuin olisivat ne jo valmiina

leninkeinä heidän yllänsä.

Mutta Frans? Hän istui vähän syrjempänä ja vieno alakuloisuus oli

hänen vallannut, että hänen pienestä saakka oli täytynyt olla ilman

semmoisia iloja, hän istui, pää käsivarren nojassa, ja kaikki ne

jouluillat, jotka hän oli nähdä saanut, johtuivat hänen mieleensä:

hyvät ystävät ja sukulaiset toivat hänelle lahjojansa, mutta ne

molemmat kasvot, jotka riippuivat kukkaisseppeleen alla hänen

kamarissansa, eivät olleet niiden joukossa. Hän ei tänään kuulunut

tänne, sen tunsi hän raskaasti; mutta häiritä ei hän tahtonut heidän

iloansa, hän maltti mielensä, ja kun hän taas katsahti ylös, näki hän

kaksi suurta, kaunista, lapsellista silmää, jotka miettiväisinä ja

surkutellen tähtäsivät häntä, ikäänkuin olisivat ne arvanneet hänen

sydämensä ajatukset.

"Joululahja!" kuului Riikan kimakka ääni ja eräs paketti lensi ovesta

sisään: "rouva Behrensille;" se oli sievä jakkara, eikä kukaan

tietänyt, mistä se tuli.

"Joululahja!" kuului uudestaan, ja sisään paiskattiin uusi, virkattu

tyyny pastorin nojatuolia varten, mutta kukaan tietysti ei ollut sitä

tehnyt -- ah, kuinka pappilassa tänään valheteltiin!

"Joululahja!" taas ja näkyviin tuli kirje, jossa oli seteli ja

se seteli osotti toiseen seteliin ylhäällä ullakossa, ja se taas

vuorostaan alas kellariin ja sieltä taas muualle, niin että pastorin

rouvan oli käyminen talon kaikki huoneet läpitse, saadaksensa sitä

koreata, virkattua kaulusta, joka hänelle oli aiottu ja jonka hän

vihdoin löysi ihan vierestään pastorinsa saappaan varresta.

Ja taas "joululahja!" Kah, se oli suuri paketti! "Herra pastorille",

ja kun hän oli repinyt pois kääreen, olikin se hänen rouvallensa,

ja sitte Yrjölle, ja sitte Riikalle, ja vihdoin Lovisalle, ja kun

hän oli riisunut sen päältä viimeisen paperin, tuli ilmi pieni

sievä ompelupöytä, ihan samanlainen ompelupöytä, kuin Hawermann

monta vuotta takaperin oli vaimovainajallensa lahjottanut. Kukaan

ei tietänyt sitä paitsi hän yksin. -- Ja "joululahja!" Kirjoja

Lovisalle. Ja "joululahja!" Virkattu jalkapeite Hawermannille.

Riikalla oli paljo tekemistä. Mutta nyt oli loppu, Riikka tuli

sisään ja kokoili käärepaperit Ja nauhat, sitte aukeni ovi vielä

kerran ja heleä, soiva ääni huusi vielä kerran "joululahja!" Ja kun

tarkasteltiin pakettia, oli se "Korkeasukuiselle herra Frans von

Rambowille", ja pastorin kamarin ovesta hiipi hiljaa varpaisillaan

lapsi sisään ja suuri ilo loisti hänen silmistänsä.

Frans oli varsin hämillään; mutta avattuansa paketin, löysi

hän sieltä kirjeen nuorimmalta orpanaltansa, Fidelialta, ja

kamarineuvoksen kolme naimatonta tytärtä lähettivät hänelle lahjoja

jouluillaksi. Albertina selkätyynyn -- Frans ei milloinkaan

loikonut sohvassa, Bertha satulaloimen -- Frans ei vielä pitänyt

ratsashevosta, ja Fidelia sikarilaatikon -- Frans ei kuitenkaan

polttanut. Mutta mitä se haittaa? Josko niitä voi käyttää tahi ei,

on yhdentekevä; ei lahja, vaan lahjottaja ja hyvä tahto on pääasia

jouluiltana. Fransista ei tuntunutkaan olonsa enää niin hylätyltä,

ja nähdessänsä mikä suuri ilo Lovisan silmistä loisti; tarttui se

häneenkin, hän nauroi ja laski piloja lahjoistaan, ja Lovisan täytyi,

joko hän tahtoi tahi ei, ottaa vastaiseksi vastaan kiitos niistä,

sillä Frans oli; selvästi tuntenut hänen äänensä.

Riikka tuli taas sisään saliin ja sanoi: "Rouva, nyt ovat kaikki

täällä". "No mennään sitte ulos", kuului rouvan vastaus. -- "Ei,

Regina kulta'" sanoi pastori, "antaa heidän tulla sisään!" -- "Ah,

pastori! he tuovat salin täyteen lunta tullessaan". -- "Ei haita

mitään! Eikö niin, Riikka, sinä nouset huomenna! vähän varhemmin ylös

ja peset lattian?"

Sen Riikka lupasi mielellään tehdä ja ovi aukaistiin, ja sisään tunki

nyt päitä kuin pilveä, liinatukkia ja mustatukkia, kylän kaikki

pienet mukulat, he seisoivat nyt siinä ja pyhkeilivät neniänsä ja

silmät suurenivat suurenemistaan ja katselivat omenia ja mesileipiä,

suut ammollansa, ikäänkuin tahtoisivat he osottaa omenille ja

mesileiville tien, jota myöden ne turvallisesti voivat kulkea.

"Kas niin", sanoi pastorin rouva, "nyt ristilapset ensiksi paikalle!

Hawermann", lisäsi hän, "lähinnä vanhempia olemme me, minun pastorini

ja minä, ristilapsiemme lähimmät holhoojat".

Ja enemmän kuin puoli joukosta tunki esille, sillä runsaasti puolelle

kaikista kylän lapsista oli pastori ja hänen rouvansa ollut kummina.

Ja eräs nurkkavieras, Jokkum Rührdanz, oli tunkeunut heidän sekaansa;

hän oli nimittäin viime jouluna nähnyt, että ristilapset saivat

enemmän kuin muut; mutta Stiina Wasmuth huomasi sen ja nyhjäsi hänen

takasin: "Poika, ethän sinä ole ristilapsia;" joten hänen täytyi

luopua hävyttömästä vaatimuksestaan.

Nyt tuli pastori, kirjat kainalossa, ja kaikki ne ristilapset,

jotka talven kuluessa kävivät hänen luonansa rippikoulua, saivat

kukin virsikirjan ja toiset saivat kirjotusvihkoja ja tauluja,

aapiskirjoja ja katkismuksia, aina sen mukaan kuin hän näki hyväksi;

ja kukin pienistä lapsista sanoi: "Kiitoksia, kummi!" mutta ne,

jotka virsikirjan olivat saaneet sanoivat: "Kiitoksia paljo, herra

pastori!" Se oli vanha tapa.

Ja nyt tuli pastorin rouva: "Kas nyt! Minä otan pähkinät, sinä,

Lovisa, otat mesileivät, ja te, herra von Rambow, otatte omenakorit,

ja nyt jakamaan järjestänsä kullekin! Asettukaa nyt riviin ja pitäkää

astianne valmisna!"

Mutta ihan rauhassa ei se kuitenkaan tapahtunut; siitä syntyi nyt

tunkimista ja nyhjimistä, sillä jokainen pyrki päästä ensimäiseen

riviin, ja jokainen kurotti nyt astiaansa, johon hän aikoi koota

joululahjansa: pienet tyttöset käyttivät helmojansa; mutta pojat

olivat tuoneet tullessaan kaikkia lajia, missä vaan kuoppa oli,

yhdellä oli vati, toisella vakka, kolmannella, isänsä hattu ja

muutamat olivat ottaneet myötänsä karpionsäkkejä ja näyttivät olevan

varsin varmoja siitä, että he saisivat ne täytetyiksi.

Nyt alkoi jakaminen! "Kas tässä! -- tässä -- tässä. -- Maltappa!"

huusi pastorin rouva, tullessaan erään pienen ilkivallatun nulikan

luo, "herra von Rambow, _tämä_ ei saa omenia, hän on jo kesällä itse

ottanut niitä puutarhasta".

"Ah, rouva kulta..."

"Poika, enkö minä itse karistanut sinua seipäällä alas siitä suuresta

omenapuusta, joka kasvaa muurin vieressä?"

"Ah, rouva kulta..."

"Pois! joka varastaa omenia, ei saa yhtään jouluksi..."

Jakamista pitkitettiin, mutta kun hän tuli Jokkum Rührdanzin luo,

seisahtui hän taas: "Etkö sinä tapellut viime viikolla Kristian

Kasbomin kanssa pappilan edessä, niin että meidän Riikan täytyi

erottaa teidät toisistanne?"

"Kyllä, rouva kulta, mutta hän sanoikin minulle..."

"Hiljan! Lovisa, hän ei saa mesileipiä".

"Niin, rouva kulta, mutta me olemme ystäviä taas".

"No, Lovisa, anna hänelle sitte mesileipiä myöskin".

Niin oli nyt vihdoin päästy loppuun, ja lapset menivät tiehensä

lahjainsa kanssa: "Hyvää yötä! Hyvää yötä!" sanoivat he, sillä

kiittäminen ei ollut tälle suvulle vielä tavaksi tullut, ja heidän

mentyänsä, tuli ihan toisenlainen polvi ovesta sisään ähkyen

ja ontuen; ne olivat kylän vanhoja kehruämmiä, luudansitojia,

puusuutareita ja semmoisia, jotka eivät enää kyenneet mitään

tekemään. Heille puhui pastori muutamia kristillisiä sanoja, joita

he kyllä tarvitsivat, ja pastorin rouva antoi jokaiselle suuren

nisukakun, jota he myöskin tarvitsivat, ja kun lähtivät, toivottivat

he Jumalan siunausta pappilan haltioille.

Noin kello yhdeksän aikaan ajoi pastorin Yrjö Hawermannin reellä

kuistin eteen ja nuo molemmat vieraat sanoivat jäähyväiset, ja kun

Hawermann tuli ulos, kävi hän hevosten luo ja otti kulkuset pois,

sillä ylhäältä kirkontornista kuuluivat toiset kellot, ne soivat

koko avaralle mailmalle, mutta hevosten helistimet ainoastaan

maantielle. Askel askelelta ajoivat he läpi kylän, ja sieltä täältä

nousi hurskas jouluvirsi noista matalista, köyhistä päivätyöläisten

majoista ylös hiljaista taivasta kohden ja korkeudessa oli Jumala

sytyttänyt suuren joulupuunsa tuhansine tulineen ja maa levisi

sen alapuolella joulupöytänä, jonka talvi oli kauniisti peittänyt

valkealla lumivaipallaan, että kevät, kesä ja syksy voivat levittää

sille antimensa.

He ajoivat hiljaa ulos kylästä, ja saavuttuansa tien käänteesen,

sattui Frans luomaan silmänsä Pomukkelskopin herraskartanon valkeihin

akkunoihin: "Tuollakin vietetään joulujuhlaa", sanoi hän. Niin,

lahjoja jaettiin sielläkin; mutta joulujuhlaa ei siellä ollut.

Pomukkelskopp ei ollut ostanut mitään Rahnstädtistä, kaikki oli

hän tuottanut Rostockista: "Aina uljaasti!" sanoi hän, ja hän

sanoi myöskin, mitä Mallan ja Sallan vaatteet maksoivat, ja kun

Salla kuuli, että Mallan leninki oli kahta taaleria kalliimpi, ei

hän tahtonut enää huolia omastansa ja Malla piti itseänsä Sallan

suhteen paljoa parempana. Ja Filip ja Natti joutuivat riitaan

sokerikakusta, ja kun Pomukkelskopp määräsi kakun kuuluvaksi

lemmityisellensä, Filipille, suuttui Natti pahanpäiväisesti ja aikoi

paiskata pelirasialla Filippiä päähän, mutta viskasikin ohitse

suureen peiliin, niin että peili meni palasiksi ja sirpaleet lensivät

lattialle. Kananen piti kuria talossaan, hän otti kepin kaapin takaa

ja suomi ensin Nattia hänen pahantekonsa tähden, sitte Filippiä

ja päälliseksi muitakin lapsia seuran vuoksi. Kertaakaan ei hän

sanonut miehellensä "Poku;" silloinkin, kun Pomukkelskopp toi hänelle

suurilla höyhenillä varustetun uuden talvihatun, sanoi hän vaan:

"Kopp, tahdotko tehdä minusta tarhapöllön?"

Kun Frans illalla meni levolle, oli hänen tunnustaminen, että

semmoista jouluiltaa ei hän vielä koskaan ollut viettänyt, ja kun hän

rupesi ajattelemaan, mikä siihen oikeastaan oli syynä, tuli hänen

mieleensä Lovisa Hawermannin viehättävä kuva noiden herttaisten

silmien kanssa, ja hän pakisi itseksensä: "Niin, niin! Semmoinen

viaton, iloinen lapsi kuuluu myöskin oikeaan jouluiltaan".

Joulun ja uudenvuoden välillä tapahtui jotakin erinomaista. Jokkum

Nüsslerin sininen viitta seitsemine kauluksineen tulla reuhtoi

'kummituksessa' Pümpelhagenin kartanolle, ja kun Hawermann tarkemmin

sitä tutkisteli, istui Jokkum Nüssler itse ilmeisenä viitassaan.

Astua alas vaunuista ei hän saattanut, sillä hän oli jo ollut

puolentoista tuntia poissa kotoa, oli ollut pappilassa ja pappilan

herrasväki oli tuleva uudenvuoden illaksi Reksowiin ja Bräsig myös,

ja niin täytyi myös hänen lankonsa tulla ja ottaa molemmat nuoret

herrat mukaansa, ja mitä hän isäntänä tehdä voi, sen oli hän tekevä,

hän aikoi panna hyvät punssit toimeen. Pidettyänsä tämän pitkän

puheen, vaikeni hän yht'äkkiä, ja kun Hawermann oli luvannut tulla ja

Kristian oli kääntänyt hevoset, kuului vielä jotakin jupinaa noiden

seitsemän kauluksen sisältä, jotakin sinne päin kuin: "Hyvästi,

lankoseni!" Mutta Kristian käännähtihe vielä taaksensa ja sanoi:

"Mutta jo kahvin ajaksi, herra pehtori! Sen käski rouva minun

nimenomaan sanoa".

Frans lähetti nyt Fritzille, joka vielä viipyi äitinsä luona

Rahnstädtissä, tämän kutsumuksen ja kirjotti hänelle, että koska

hänen loma-aikansa nyt kumminkin oli lopussa, voisi hän uudenvuoden

edellisenä päivänä tulla suorastaan Reksowiin ja sieltä sitte illalla

matkata toisten muassa Pümpelhageniin.

Kun Hawermann Fransin kanssa määrättynä päivänä tuli Reksowin

hirveän liejuselle kartanolle -- ilma oli näet muuttunut suojaksi --

seisoi Jokkum Nüssler, joka oli nähnyt vaunujen tulevan, mustassa

verkatakissa ja mustissa housuissa, jotka hänen vaimonsa oli hänelle

jouluksi lahjottanut, polvet väärässä ovella, ja koska hän oli

pystyttänyt päähänsä sen punasen tyyttylakin, jonka Miina oli hänelle

jouluksi virkannut, näytti hän kaukaa katsellen ihan topatulta

punapulmuseita. Bräsig sysäsi hänen ulos pihalle ja sanoi: "Sinun

pitää olla kohtelias, Jokkum, ja tehdä kunnioitusta, että Kaarlon

nuori aatelismies saa sinun tavoistas hyvän ajatuksen".

Kun Jokkum jotenkuten oli suorittanut isännän ensimäisen

velvollisuuden ja oli tervehtinyt pastoria ja hänen rouvaansa ja

Lovisaa, otti rouva Nüssler Kaarlo veljensä erillensä ja antoi

hänelle tietoa taloutensa tilasta; pastori oli pian joutunut

keskusteluun nuoren herran von Rambowin kanssa ja pastorin rouva

puheli noiden pienten tyttöjen kanssa heidän joululahjoistansa.

Jokkum istui tavallisella paikallaan, uunin ääressä eikä virkkanut

mitään, ja Bräsig astuskeli, suuret hylkeennahkaset saappaat jalassa,

joiden varret ulottuivat aina mahaan asti, toisen luota toisen

luoksi, ikäänkuin olisi tänään taas jouluilta ja hänen täytyisi olla

joulupukkina ja pelottaa lapsia. Aurinko pilkisti tuontuostakin

sisään akkunasta, huoneessa oli suloisen lämmin, kahvihöyry kohosi

hienona pilvenä korkeuteen ja sekaantui pastorin valkean tupakansavun

kanssa; huoneessa tuntui niin ystävälliseltä kuin kesäiseen aikaan

ulkona, jolloin valkeat pilvenhattarat häilyvät auringon paisteessa,

ainoastaan uunin takaa uhkasi synkkä ukkosen pilvi, sillä siellä

istui Jokkum ja puhalteli poskistaan savuja kuin kuokkamaa. Ja

sitä oli hänen tekeminen, sillä hänen vaimonsa oli heittänyt pois

tupakkalaatikosta kaiken hänen "Tunnustuksensa" ja sijaan pannut

naulan hienon hienoa 'Vaakunaa', ja tällä heikolla tavaralla ei,

Jokkum voinut haluansa tyydyttää, muuten kuin että hän kulutti

sitä kahta vertaa enemmän. Ulkona uhkasi myöskin ukkosen ilma, ei

ylhäällä taivaalla, ei, vaan alhaalla maan päällä, ja se oli hetkeksi

häiritsevä nyt huoneessa vallitsevaa iloisuutta.

Rouva Nüsslerin sisäpiika tuli ja ilmotti, että kartanolla oli

mies käsirattaiden kanssa, hän oli tuonut matkalaukun apteekarilta

Rahnstädtissä ja kysyi, mihinkä se nyt oli pantava.

"Herranen aika!" huudahti pastorin rouva, "se on Fritzin laukku.

Saatpa nähdä, pastori, että minun lankoni on taas ollut niin

varomaton ja on antanut pojan ratsastaa. Sen hurjan rautikon selässä,

Hawermann, jolla ei vielä kukaan muu ole ratsastanut".

"Oh, rouva kulta, älkää pelätkö", sanoi Hawermann hieman myhäillen,

"rautikko ei ole niin vaarallinen".

"Ah, hyvä Hawermann, olenhan minä itse nähnyt, kuinka Fritz silloin

ratsasti Pümpelhageniin; eihän rautikko tahtonut mennä pois

paikaltaan".

"Rouva kulta", sanoi Bräsig, "se ei mitään vaarallista ole, jos

semmoinen eläin on vikuri, mutta jos se peijakas rupee karkaamaan,

silloin putoovat tavallisesti tuommoiset latinalaiset ratsastajat

pois selästä".

Mutta pastorin pieni rouva ei voinut rauhottua, hän aukaisi akkunan

ja kysyi mieheltä, joka oli lykännyt rattaat tänne, tuliko Fritz

ratsastaen ja oliko rautikko hyvin hurja.

"Niinkuin lammas", kuului vastaus, "ja jos hän ei tee mitään

rautikolle, ei rautikko varmaankaan tee mitään hänelle. Hän onkin jo

kohta täällä".

No se kuului vähän lohdulliselta ja pastorin rouva istui taas

sohvaan, huokaillen: "Ah Jumalani, minä olen niin levoton sisareni

tähden, aina kun minä sen pojan näen. Hän tekee aina tyhmyyksiä".

"Niitä hän kyllä on tekevä", sanoi Bräsig.

Ja minä luulen, että hän oli niitä tehnyt; sillä lyhyellä ajalla

joulun ja uudenvuoden välillä oli hän Rahnstädtissä saanut niitä

koko joukon aikaan ja ne kaikki pehtorin puvussa, sillä vaikka ilma

oli kylmä ja kolkko, ei hän kuitenkaan päiväksikään ollut luopunut

vihreästä jahtitakistaan, valkeista nahkahousuistaan ja noista

keltavartisista kaulussaappaistaan, ja toisinaan ei yöksikään;

kumminkin kerran, kun hän myöhään oli tullut iloisesta, sivistyneestä

maanviljeliäin seurasta, oli palvelustyttö aamulla nähnyt hänen

makaavan vuoteellaan, saappaat ja kannukset jalassa. No tästä voisi

nyt joku laskea vähän pilkkaa, mutta se olisi väärin, sillä Fritz

oli näissä iloisissa seuroissa tavannut vanhan lapsuuden ystävänsä,

Kyösti Prebberowin, joka oli käyttänyt keltasia kaulussaappaita

puoltatoista vuotta kauvemmin kuin hän, ja yhteensattumisen ilo ja

nuo sivistyneet, maanviljelystä koskevat keskustelut olivat hänen

vallanneet. Kyösti Prebberow oli antanut hänelle kaikenlaisia

hyviä neuvoja, kuinka hänen tuli kohdella "vanhustansa" -- sillä

tarkotettiin Hawermannia --, hän oli opettanut hänelle kaikenlaisia

sukkelia keinoja, kuinka hän voisi vetää vanhusta nenästä ja

pettää häntä, ja oli oman elämänsä kokemuksesta antanut hänelle

oivallisimpia osviittoja, kuinka renkejen kanssa piti menetellä,

joissa opastuksissa potkuilla ja selkäsaunoilla oli etusija. Ja

kun nyt varsinainen maanviljelys ja taloudenpito tällä tavalla oli

perinjuurin tullut keskustelluksi, olivat he ruvenneet puhumaan

hevosista ja silloin oli Fritz kertonut hänen ja rautikon keskinäisen

välin: rautikko oli luonnostaan oikeastaan hyvälahjainen ja muutenkin

säisevä hevonen, mutta apteekari, Fritzin isä, oli alusta alkain

pidellyt sitä väärin eikä ollut välittänyt mitään sen kaikenlaisista

pahoista kureista. Ja nämät olivat nyt rautikon pitkän elämän aikana

niin juurtuneet häneen, ettei hän, Fritz, enää tietänyt mitä hänen

piti hänen kanssansa tehdä, sillä hän oli ottanut toimeksensa,

saattaa rautikko toiselle mielelle. Rautikon suurin vika oli, ettei

hän millään ehdolla mennyt edemmäksi, kuin hän tyhmässä päässään oli

päättänyt, eikä siinä auttanut kankisuitset, ei ruoska eikä kannukset.

"Ja semmoista sinä suvaitset?" sanoi Kyösti Prebberow. "Ei,

veikkonen, siihen minä neuvon tiedän. Näetkös, sinä istut selkään

ja otat ison saviastian ja täytät sen vedellä ja ratsastat hiljaa

eteenpäin etkä ole mistään tietävinäs, mutta kun sitte tulette sille

paikalle, jossa rautikko ei tahdo mennä edemmäksi -- kuuleppa --

silloin sivallat häntä ohjaksilla takapuolelle, isket kannukset hänen

kupeisinsa ja heität läiskäytät samassa vesiastian hänen korviinsa --

kaikki yhtä haavaa! -- niin että pirstaleet lentävät ympäri päätä ja

vesi pirskuu silmiin".

Fritz pani mieleensä tämän hyvän neuvon ja kun hän tänäpänä

pehtoripukunsa kaikessa loistossa lähti matkaan rautikon selässä, oli

hänellä ohjakset vasemmassa kädessä, ruoska vasemmassa kainalossa ja

oikeassa kädessä iso saviastia, täynnä vettä. Juosten ei hän voinut

ajaa, sillä silloin olisi vesi läikkynyt ulos astiasta, ja koska ei

rautikkokaan ollut juoksuun taipuisa, niin kuljettiin askel askelelta

parhaimmassa sovussa, nimittäin Reksowin kartanolle asti.

Tässä aikoi nyt Fritz ajaa leiskauttaa juoksussa portaiden eteen ja

iski kannukset rautikon kupeisin; mutta joko oli rautikolla paha

luonto tai oli hän kavala lurjus, joka ei vielä ollut unhottanut

entistä tepastelemista pappilan lammikolla, hän seisahti kokonaan.

Nyt oli aika! Ohjakset piukkaan! Kannukset kupeisin ja loiskis! astia

ylös alasin korville! "Öh!" ähkyi rautikko ja rapisteli korviansa

merkiksi, ettei hän aikonut mennä edemmäksi, mutta paiskauksesta oli

hän kai ihan huumaantunut, sillä hän laski varsin tyynesti maata.

Fritzin oli tietysti seuraaminen muassa ja jos hänellä olikin vielä

sen verran tajuntaa jälillä, ettei hän joutunut rautikon alle, niin

ei riittänyt sitä kumminkaan niin pitkälle, että se olisi estänyt

häntä kaatumasta rautikon viereen.

Rouva Nüsslerin vieraat olivat nähneet tuvasta koko kähäkän

Fritzin ja rautikon välillä, ja vasta silloin kun Fritz kohosi

jalustimille ja tuolla suurella saviastialla rupesi jyhmimään

vastustajaansa, pelkäsi, pastorin pieni rouva sisarensa pojalle

onnettomuuden tapahtuvan, mutta kun hän näki rautikon pysyvän

levollisena, ja että Fritz nyt lepäsi pehmeästi, vaikka vähän

kylmästi "kunnian kentällä", jonka taivas oli pehmittänyt

suojailmalla ja sateella ja Jokkum Nüssler höystänyt sontarattaista

valuvalla lannalla, silloin täytyi hänenkin yhtyä tuohon yleiseen

nauruun ja sanoa pastorillensa: "Sepä tekee hänelle hyvää!"

"Niin", sanoi Bräsig, "ja kelpo nuha ei myöskään hänelle ole

vahingoksi. Miksikä hän viitsii tepastella tuon vanhan juhdan kanssa!"

Fritz tuli nyt köntysteli kuin puolikuu, toinen kylki vielä täydessä

loistossaan, toinen musta ja pimeä.

"Sinäpä näytät korealta, poikaseni", huusi pastorin rouva ulos

avonaisesta akkunasta. "Älä tule semmoisena huoneesen! Onneksi on

sinun matkalaukkusi jo tullut perille, nyt voit kumminkin ottaa

toiset vaatteet yllesi".

No, sen Fritz tekikin ja tuli vähän ajan perästä sisään parhaimmassa

puvussaan, sinisessä hännystakissa ja mustat, pitkät housut jalassa

ja käveli edes takasin salissa nuorena tilanomistajana, mutta hän oli

kovin pahalla päällä, ja siihen oli hänellä kyllä syytäkin Bräsigin

pistopuheiden ja pastorin rouvan muistutusten tähden. Frans sitä

vastaan oli hauskimmalla mielellään, hän laski leikkiä noiden kolmen

pienen tytön kanssa, katseli noiden molempain kaksoisten joululahjoja

ja oli nauruun pakahtua, kun nuo molemmat pienet tyttöset viimein

vetivät kumpikin esille suuren jalkapussin, jotka he olivat saaneet

pehtori Bräsigiltä joululahjaksi, "että pienet sirkukset voisivat

pitää töppösensä lämpiminä, eivätkä ennen aikojaan saisi tuota

kirottua leiniä".

Frans ei ollut koskaan ollut tilaisuudessa seurustelemaan tyttösten

kanssa, jotka olivat häntä itseään nuoremmat, ja nyt teki tämä

tuttavallinen pakina ja tämä lapsellinen ilo asioista, jotka hänen

silmissänsä eivät olleet minkään arvoisia, semmoisen vaikutuksen

häneen, että hän illalla, ruoalle mentäissä, istui näiden pienosten

seuraan ja hylkäsi ehdottomasti rouva Nüsslerin kutsumuksen,

aatelismiehenä asettua ylhäisimmälle sijalle.

Se oli hauska illallinen, leikki- ja kokkapuheita laskettiin ja

jokainen antoi niihin osansa, paitsi Fritz ja Jokkum. Fritzin

mieli oli kuin maansa myyneen talonpojan ja häntä harmitti, ettei

hän voinut olla yhtä iloinen kuin Frans. Jokkum ei tosin myöskään

mitään sanonut, mutta hän oli mies nauramaan, ja joka kerta kun

Bräsig vaan aukaisi suunsa, vetäytyi Jokkuminkin vino suupieli lähes

korvaan saakka, ja kun punssi tuli pöydälle ja Liina, kaksoisista

ymmärtäväisimpänä, otti edeskäyvän virkaa toimittaaksensa, sai

Jokkumikin kielenkantansa liikkeelle ja tahtoi tehdä, mitä hän

isäntänä tehdä voi, ja pakisi tuontuostakin hiljaa itseksensä:

"Liinaseni, täytä toki Bräsigin lasi!"

Fritzinkin suun sai punssi aukeamaan; äissään oli hän tosin vielä

yhä, erittäinkin Fransin sivistymättömän lörpötyksen tähden, sillä

vaikka nuo pienet tytöt hänen silmissänsä eivät vielä olleet

muuta kuin puolikasvaneita tyttölapsia, täytyi heitä kumminkin

hänen ajatuksensa jälkeen jo vähitellen totuttaa korkeampaan

kanssapuheesen; hän alotti sentähden samaan tapaan, kuin hän

Rahnstädtissä paalissa oli tehnyt, tanssiessansa pormestarin

viidenkolmattavuotiaan tyttären kanssa, ja puhutteli Lovisaa ryökynä

Hawermanniksi. Tuo pieni tyttö katseli häntä kummastellen ja kun

Fritz vielä toistamiseen nimitti häntä ryökynäksi, nauroi Lovisa

häntä vasten silmiä: "Minä en ole mikään ryökynä, minä olen Lovisa

Hawermann", ja Fransin oli myös nauraminen.

Tämä harmitti taas Fritziä, mutta hän tiesi hyvin olevansa oikealla

sivistyksin tiellä ja että keskustelua naisten kanssa oli tällä

tavoin alottaminen; hän ei siis ollut millänsäkään, vaan kertoi

kaikki, mitä hän tiesi paalista Rahnstädtissä, mitä hän oli sanonut

pormestarin tyttärelle ja mitä pormestarin tytär oli sanonut

hänelle, ja samassa ryökynöitsi hän myös noita molempia pieniä

kaksoisomenia ehtimiseen. Ja kun tuossa pienessä seurassa tästä nyt

syntyi suuri ilo ja nauru, täytyi hänen yhä korottaa ääntänsä, että

häntä kuultaisiin, kunnes vihdoin koko seura vaikeni ja katsella

tuijotteli häneen. Jokkum, joka istui häntä lähinnä, oli kallistunut

vähän syrjään päin ja ällisteli häntä, kuinka voi olla mahdollista,

että yksi ihminen voi niin paljon puhua, ja Bräsig katseli Jokkumin

ohitse erinomaisen ihastuneena omaan ihmistuntemiseensa ja vilkutti

tuontuostakin Hawermannille silmää, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa:

"Enkö minä sitä sanonut, Kaarlo, hän on lärvi, oikein aika vintiö!"

Hawermann katseli suutuksissaan alas talrikillensa, rouva Nüssler

oli suuressa pulassa, tokko hänelle emäntänä oli soveliasta, tehdä

loppu tästä lörpötyksestä ja pastori häälytti hiljakseen päätänsä

edes takasin; mutta kaikkein suurimmassa tuskassa oli pastorin

pieni rouva, hän nytkäytti päänsä niskaan, niin että myssynnauhat

värisivät leuvan alla ja siirtelihe tuolillaan edes takasin, juuri

kuin olisi hänellä liian lämmin, ja kun Fritz juuri kuvaili elävästi

polkkamasurkan temppuja, kuinka herran siinä tulee tarttua naiseen

uumilta kiini, ei voinut pastorin rouva enää hillitä itseänsä, vaan

hypähti ylös ja huusi: "Vaietkaa kaikki hiljaa! Minulla tätinä

on tässä lähin oikeus! Fritz, tuleppa tänne vähän!" Ja kun Fritz

nyt vitkalleen nousi istuimeltaan ja ylpeästi ja kylmäkiskoisesti

läheni tätiänsä, tarttui täti häneen tilanomistajan takinpielestä

kiini ja äyhkäisi: "Minun kultapoikaseni, tuleppa vähän ulos!" Ja

niin siirtyivät he yhdessä porstuaan. Sieltä kuuli seura, joka

sisässä oli, katkonaisesti ankaraa nuhdesaarnaa, jota eivät mitkään

vastaväitteet voineet keskeyttää, ja kun ovi taas aukeni, veti

pastorin rouva taas Fritziä perässään sisään ja näytti hänelle

istumapaikan ja sanoi: "Tuohon istut sinä nyt levollisesti ja puhut

järjellisen ihmisen tavalla".

No, sen Fritz nyt tekikin, nimittäin että hän istui, toista käskyä

ei hän täyttänyt, eikä kukaan voinut häneltä sitä vaatiakaan, sillä

sivistyneen keskustelun perästä tuntuu järjellinen puhe hyvin

laihalta, ja miksikä olisi hänen pitänyt turmella kaunista alkua

huonolla lopulla? Sillä aikaa kun nyt Frans taas vähitellen tuli

iloiseen pakinaan nuorten tyttöjen kanssa ja vanhat ihmiset -- paitsi

pastorin rouva, joka piti jonkinlaista poliisihoitoa pahantekijästä

-- hiljaa vierivät järjellisen kanssapuheen vanhalla tasaisella

tolalla ja ainoastaan silloin tällöin vähän riehkoontuivat, kun

Bräsig ajaa karahti kivelle, istui Fritz ääneti ja kiukutteli

itseksensä ja koetti upottaa vihaansa punssiin, joka valui kuin öljy

hänen tulistuneesen mieleensä, ja sydämessään nimitti hän Fransia

'kavalaksi ketuksi' ja noita kolmea tyttöstä 'tyhmiksi tölleröiksi',

jotka eivät ymmärtäneet panna mitään arvoa helmille, joita hän

heille heitteli. Mutta yhtä kaikki ja huolimatta siitä suuresta

ylenkatseesta, jota hän osotti tuommoiselle lasten keskustelulle,

heräsi hänessä kiukkunsa ohessa myöskin jonkinlainen kateus, ettei

hän ollut korkein kukko tunkiolla, ja kun hän oli huomaavinansa, että

Frans enimmästi seurusteli Lovisa Hawermannin kanssa, vannoi hän

sydämessänsä, että siitä seikasta oli pian loppu tuleva, hän itse,

Fritz Triddelfitz, tahtoi näyttää heille, mitä hän voi toimeen saada,

ymmärrettävästi hänen tätinsä, poissa ollessa.

Sillä aikaa oli ilta kulunut, eikä kukaan ollut ajatellut, että

jo oli niin myöhäinen; siiloin ilmaantui yht'äkkiä huoneesen

hirmuinen olento, joka kiireestä kantapäähän oli peitetty

kaikenlaisilla lämpimillä verhoilla; hän puhalsi lehmänsarveen, joka

kuului hirveältä, hän rupesi sitte laulamaan ja se kuului vielä

hirveämmältä. Se oli Kyösti Stöwsand, joka oli hieman mielen viassa

ja jonka Jokkum Nüssler sentähden oli pannut yövartiaksi, koska

ei hän muuhun toimeen kelvannut. Ja huoneen ovesta kurkistelivat

rengit ja piiat, he tahtoivat myöskin nähdä, kuinka Kyösti toimitti

asiansa, ja nauroivat ja nyhjivät toinen toisiansa ja tunkivat eteen

ja taaksepäin. Ja nyt alkoi onnitteleminen, ja jokainen toivotti

toisellensa onnea uudeksivuodeksi, ja kun kaikki taas oli ääneti,

piti pastori lyhyen puheen, joka alkoi vähän leikillisesti, mutta

loppui hyvin vakaisesti, sillä hän huomautti siihen, kuinka ihminen

joka vuosi astuu suuren askelen lähemmäksi hautaansa, ja että hänellä

samassa pitäisi olla se lohdutus, että joka vuosi vedetään uusi

solmu, joka, ystävyydessä ja rakkaudessa sitoo likemmin ihmiset

toinen toisiinsa. Ja kun hän puhuttuansa katseli ympärinsä, oli

hänen pieni rouvansa laskenut kätensä hänen uumillensa ja Jokkum

seisoi vaimonsa vieressä ja Hawermann ja Bräsig olivat tarttuneet

toinen toisensa käteen, ja Frans seisoi Lovisan luona. Fritz ei ollut

näkyvissä, hän oli kai kiukuissaan mennyt ulos. Niin loppui vuosi

1839.

Luku 8.

Bräsig matkaa kylpylaitokseen ja kamarineuvos tulee Pümpelhageniin.

Pomukkelskopin vaakunasta ja mitä päivätyöläiset siitä luulevat.

"Egeleistä" ja "Äseleistä". Miksikä ryökynä Fideliaa sanotaan

peijakkaaksi, ja miksikä pastori Behrens puristeli päätänsä, Bräsig

palaa kylpylaitoksesta ja kertoo Hawermannille vesiasioista. Kuinka

hänen siellä on käynyt. Kuolema ja tuska. Kuinka Daniel Sadenwater

istuu, kahveli kädessä.

Kun uutena vuotena pääsiäinen tuli, matkasi Bräsig kylpylaitokseensa,

ja Pümpelhageniin saapui kamarineuvos kolmen tyttärensä, Albertinan,

Berthan ja Fidelian kanssa.

"Siitä miehestä ei enää mitään tule, hän menee loppuansa kohden",

sitä sanoi Hawermann itseksensä ja samaa sanoi Frans itseksensä, ja

kun he molemmat ensi iltana kamarineuvoksen tulon jälkeen istuivat

yhdessä, oli keskustelu hyvin surullinen heidän välillänsä; ja

seuraavana päivänä, kun Frans, niinkuin luonnollista oli, muutti

setänsä luoksi herraspytinkiin ja rupesi syömään setänsä tyttärien

kanssa, tuntui Hawermannista yksinäinen olonsa varsin ikävältä tuossa

vanhassa pehtorinasunnossa, hän oli jo niin tottunut tuon nuoren

miehen likempään kanssakäymiseen, josta hän paljon piti.

Ennen kun viikko oli ympäri vierähtänyt, tuli Pomukkelskopp

vieraisille kamarineuvoksen luoksi sinisessä hännystakissaan

kiiltävine nappineen ja noissa kiiltävissä vaunuissa, jotka

näyttivät vielä rahtusen komeammilta, sitte kun ne oli koristettu

vaakunalla, jonka hän Wienistä oli tilannut puolella louisdorilla

ja johon siniselle pohjalle oli kuvattu turskanpää[7] -- Tyhmät

päivätyöläiset, jotka eivät tietäneet mitään turskasta eivätkä

ymmärtäneet tuon sinisen värin merkitystä, luulivat sen tarkettavan

Pomukkelskoppia itseä ja se vivahti todellakin vähän hänen muotoonsa.

Bräsigin herran kreivin kanssa ei hän enää seurustellut, muita

aatelismiehiä ei asunut likitienoilla, ja niin tuli kamarineuvos

ihan kuin kutsuttu; mutta hänellä oli paha onni. Kun hän Daniel

Sadenwaterille, kamarineuvoksen vanhalle palvelialle, surullisella

äänellä oli selittänyt halunsa olevan, _personallisesti_ saada

tiedustella, kuinka kamariherra jaksoi, ja siihen oli lisännyt, että

hän tunsi herra kamarineuvoksen aivan hyvin Rostockin ajoilta, kävi

Daniel vakaisen näköisenä, niinkuin aina, sisään kamarineuvoksen

luoksi, Pomukkelskoppia ilmottamaan, mutta tuli takasin taas

yhtä vakaisena ja sanoi, että kamarineuvoksen terveyden tila

valitettavasti ei sallinut hänen ottaa ketään vierasta vastaan.

Tämä taas harmitti Pomukkelskoppia ja hän istui iltapuolella taas

sohvankulmassaan ja kiukutteli, ja hänen rakas vaimonsa, joka silloin

aina tuli iloiseksi ja leppeäksi, kutsui häntä tänään iltapuolella

yhä Pokuksi, joka ymmärrettävästi kylliksi korvasi hänen harminsa.

Kamarineuvos ei nyt sairaana ollessaan tosiaankaan tarvinnut mitään

muuta seuraa, kuin mitä hänen läheisyydessänsä oli. Molemmat

vanhemmat ryökynät eivät aamusta iltaan muuta ajatelleet, kuin

kuinka he parhaiten häntä voivat hoitaa ja miellytellä, ja nuorin

ryökynä, koko perheen sylilapsi, jota oli liiaksi hemmoteltu ja

joka hänen iäkseen oli liian nuoreksi jäänyt, koetti voimainsa

perästä lapsellisella iloisuudellaan pitää isäänsä hyvällä päällä.

Frans oli heti hyväntahtoisuudessaan ruvennut hänen sihteerikseen

ja sovitti paitsi sitä kaikki ne pienet rettelöt, joita talossa,

erittäinkin jos isäntä on sairas, ei voida välttää. Mutta ennen

kaikkia rakasti kamarineuvos Hawermannin seuraa, ei ainoastaan

sentähden että hänen tuli tehdä hänelle tiliä talouden toimista, ei,

vaan myöskin muissa asioissa, jotka eivät siihen koskeneet, kysyi

kamarineuvos häneltä neuvoa ja keskusteli hänen kanssansa. Sentähden

ei Hawermannilla ollut aikaa, käydä pappilassa katsomassa, ja jos

Lovisa tahtoi tavata isäänsä, täytyi hänen etsiä häntä kiireenä

elonaikana ulkona pellolla eli päivällisen aikana kartanossa.

Tämmöisillä retkillään ei hän voinut välttää, että hän sattumalta

tapasi ryökynä Fidelian, ja vanhasta kokemuksesta tiedetään, että

nuoret tytöt, jotka oikeastaan jo ovat vanhoja; piikoja eli kumminkin

häälyvät niillä vaiheilla, aina pitävät enemmän nuorten seurasta,

ikäänkuin tahtoisivat he uudestaan virvottaa itseänsä toisten

nuoruudesta. Niin oli tässäkin varsin luonnollista, että ryökynä

Fidelia suuresti mieltyi Lovisaan, eikä kauvan viipynytkään, ennen

kuin he molemmat olivat yksi sydän ja yksi sielu. Josko ylimalkaan

on hyvä, että nuori tyttö saa niin paljoa vanhemman ystävän, siihen

en tahdo kaikissa tapauksissa myöntävästi vastata; tässä riippuu

niin paljo vanhemman naisen luonteesta ja tavoista. Lovisalle ei

kuitenkaan siitä mitään vahinkoa ollut, sillä ryökynä Fidelia oli

varsin hyväsydäminen ihminen, häneen oli ainoastaan pikku hiukkasen

tarttunut sitä turhamaisuutta ja ylhäistä; pöyhkeilemistä ilman

varsinaista sisältöä, jonka korkeammissa säädyissä muuten sanotaan

olevan niin tavallista, ja jos hänen äitivainajansa -- vanha armo,

niinkuin Daniel Sadenwater häntä nimitti -- olikin voimainsa perästä

koettanut saada häneen puhalletuksi ylpeyden henkeä, oli kamarineuvos

sitä vastaan menestyksellä kitkenyt pois lemmityisestänsä tämän

rikkaruohon juurineen. Mutta tietämättänsä oli kamarineuvos syypää

nuorimman tyttärensä lapsimaisuuteen ja siihen, ettei hän tahtonut

tulla vanhemmaksi; Fidelian oli pienestä asti täytynyt naurulla ja

leikinlaskulla haihduttaa kamarineuvoksen suruja ja huolia, ja hän

oli nyt jäänyt semmoiseksi, sitä sen enempää ajattelematta. Tähän

toimeen kuluikin nyt Fidelian aika niin, ettei Lovisa Hawermann

voinut ajatellakaan, hänelle siinä vertoja vetää; ja se mikä muuten

mahdollisesti olisi voinut tarttua, tuli nyt varokeinoksi tarttumaa

vastaan: Lovisa tuli vielä vakavammaksi ja hänellä oli ymmärrystä

kyllä, valita itselleen ryökynä Fidelian ramukalustosta ne tavat,

jotka hänelle sopivat. Mutta hän ei ainoastaan ottanut, hän antoi

myöskin.

Jos Lovisa ei tuntenutkaan ylhäisten tapoja, niin tunsi ryökynä

Fidelia vielä vähemmän niiden ihmisten tapoja, jotka elivät ja

liikkuivat hänen ympärillänsä, ja näistä voi taas Lovisa selvän

tehdä. Mutta ensin oli erään oikein harmillisen seikan nyhjäseminen

ryökynä Fideliaa kylkeen, ennen kuin hän huomasi semmoisia ihmisiä

ylimalkaan löytyvän mailmassa.

Asia oli nimittäin seuraava. Kamarineuvos oli ryökynän nimipäiväksi

tuottanut hänelle erinomaisen kauniin leningin Swerinistä, ryökynä

Albertina oli hankkinut uuden kesähatun ja ryökynä Bertha kauniin

saalin, ja kun nämä lahjat nyt oli annettu, rupesivat nuo molemmat

vanhemmat sisaret heti koettamaan, kuinka uudet vaatteet sopivat

Fidelialle, ja seisoivat nyt hänen ympärillänsä ja katselivat

tarkastelivat häntä joka taholta ja ihastelivat hänen kauneuttansa ja

ryökynä Bertha huudahti: "Kah, niin kaunis kuin keijukas!"

Mutta nyt sattui samassa Karoliina Kegel, sisäpiika, menemään läpi

huoneen, ja kyökkiin tultuansa, alkoi hän heti kertoa: "Tytöt,

tiedättekö mitä? Ryökynä Bertha sanoo, että meidän nuorin ryökynä on

koko peijakas".

No, tämä pila sattui tietysti hyvään maahan, eikä kauvan viipynyt,

kun ryökynä Fideliaa väkituvassa kutsuttiin vaan 'peijakkaaksi'. Sitä

kesti aikansa; mutta viimein tuli se kumminkin herrasväen korviin

ja siitä syntyi nyt suuri hälinä ja suuri tutkistelu, ja Karoliina

Kegelin piti, rukouksista ja kyynelistä huolimatta, lähteä talosta.

Samana päivänä sattui Lovisa tulemaan Pümpelhageniin, ja portailla

tapasi hän Karoliinan, itku suussa, ja sisällä tuvassa itki nyyhkytti

ryökynä Fidelia. No, puhuen asiat selvenevät, ja kun Lovisa sai

tietää, mitä oli tapahtunut, tuli hänen sääli kumpaistakin ja laski

kätensä ryökynän olkapäälle: "Ah, eihän väki sillä mitään pahaa ole

tarkottanut".

"On aina, kun onkin", huudahti ryökynä kiivaasti. "Nuo raa'at,

sivistymättömät ihmiset!"

"Ei, ei! Älkää niin sanoko!" huudahti Lovisa oikein tuskastuneena.

"Meidän palveliamme eivät ole raakoja; heillä on yhtä paljo tuntoa

kuin ylhäisillä. Minun isäni sanoo: heitä pitää ensin tuntea, ja se

ei ole mikään helppo asia: kieli erottaa heidät heidän herroistansa".

"Se on yhdentekevä!" huudahti Fidelia. "Peijakas on raaka, paha sana".

"Se on hairahdus", sanoi Lovisa, "sana 'keijukas' on heille enimmille

tuntematon, ja sentähden ovat he ottaneet toisen vähän sinnepäin

kuuluvan ja se on heistä näyttänyt lystilliseltä. Mitään loukkaavaa

tarkotusta ei heillä ole ollut. Olettehan te, hyvä ryökynä, kaiken

palvelusväen lemmitty".

Tämä viimeinen makea mesi, jota Lovisa ihan ilman mairittelematta

antoi ryökynän maistaa, karkotti jo osaksi tuon 'peijakas' sanan

katkeruuden, ja kun Lovisa hartaasti ja sydämellisesti kertoi, mitä

pastori, jolla ilossa ja surussa oli tekemistä rahvaan kanssa,

ajatteli heidän rehellisyydestänsä ja syvästä tunteellisuudestansa,

tuli ryökynä levollisemmaksi ja vihdoin hyväntahtoisessa kiihkossaan

oikein uteliaaksi, tulla likemmin tuntemaan näitä ihmisiä, ja

Karoliina Kegel otettiin taas armoihin.

Ryökynä Fidelia kyseli Fransilta, ja Frans kiitteli Pümpelhagenin

väkeä ehdottomasti, ja kamarineuvoskin antoi heistä parhaimman

todistuksen ja kertoi samassa, että heidän esivanhempansa aina

muinaisista ajoista asti olivat palvelleet hänen esi-isiänsä.

Ensimäisellä herralla von Rambow, josta historia tietää, oli

ainoastaan kaksi palveliaa, joista toisen nimi oli Äsel ja toisen

Egel -- niin kumminkin kerrotaan. Näillä oli ollut paljo lapsia ja

niin oli nyt tästä vähitellen syntynyt suurta sekaannusta Egelien ja

Äselien välillä, sillä tavalla nimittäin että _toinen_ Egel useasti

oli saanut vakkasen jyviä, joka kuului _toiselle_, ja _toinen_ Äsel

selkäsaunan, joka oikeastaan _toiselle_ Äselille oli aiottu. Tämä

sekasotku oli viimein erään hänen esi-isänsä aikana, joka -- sukunsa

häpeäksi oli kamarineuvoksen se tunnustaminen -- oli päästään ollut

vähän yksinkertanen, lisääntynyt siihen määrään, että senaikuisen

rouva von Rambowin, joka oli paljoa viisaampi kuin hänen miehensä,

oli täytynyt puuttua asiaan. Hänen juolahti eräs keino päähänsä,

ja koska hänellä oli hallinnon ohjakset käsissään, pani hän myös

tuumansa toimeen. Muutamana sunnuntai-aamuna kutsuttiin koko kylän

perheenisät kokoon ja kunkin täytyi sanoa esi- ja sukunimensä, ja

nämä kirjotti rouva kirjaansa, sillä kirjottaa osasi hän myöskin, ja

otti nyt ensimäisen kirjaimen esinimestä ja liitti sen sukunimeen ja

risti sillä tavoin uudestaan koko kylän väen, ja niin saatiin nyt

Kaarlo Egelistä 'Kegel', Paul Egelistä 'Pegel', Florian Egelistä

'Flegel' ja Wolrath Äselistä tuli Wäsel', Pietari Äselistä 'Päsel' ja

David Äselistä 'Däsel' ja niin edespäin. "Ja -- lisäsi kamarineuvos

vielä; -- kummallista on, että vanhain kertomusten mukaan oli Egelin

esi-isällä ollut valkea tukka ja Äselien esi-isällä musta tukka, ja

niin on laita vielä tänä päivänä heidän kummankin jälkeläisissään".

Mutta ei ainoastaan nämä ulkonaiset omituisuudet, vaan myöskin sielun

omaisuudet ovat tähän päivään asti kulkenut perintönä: vanhain

tarinain mukaan oli Egelien esi-isä ollut erinomaisen taitava

kauhain, puulusikkain, haravain ja puukenkäin tekiä ja Äselien

esi-isällä oli ollut oikein oivallinen kurkku laulamaan, ja se oli

semmoisena olemaan jäänyt, ja sentähden olivat hänen esi-isänsä ja

hän, kamarineuvos itse, pitäneet tarkalla silmällä, että yövartiat

valittiin Äselien suvusta ja vaunumaakarit Egelien. "Ja sen voit sinä

vielä tänä päivänä", lisäsi hän Fideliallensa, "nähdä yövartiasta

David Däselistä ja vaunumaakarista Fritz Flegelistä."

Tämä tarina miellytti ryökynä Fideliaa erinomaisesti, ja tulisessa

malttamattomuudessaan alkoi hän nyt mitä kiireimmin juoksennella

kaikkien päivätyöläisten mökeissä, viivytellen perheenemäntiä heidän

työssänsä pitkillä loruillaan ja lahjottaen lapsille kulutettuja

verhoja, ja jos ei Lovisa olisi saapuvilla ollut, olisi hän antanut

Päselin yhdentoistavuotiaalle Marille vanhan hunnun ja höyhenillä

koristetun herrasväen hatun ja Däselien Stiinalle, joka paimensi

hanhia lammikolla, ihmeenihanat, vaalean siniset silkkikengät.

Kylän vanhat ukot ravistelivat tosin näille hommille vähän päätänsä;

mutta akat pitivät niistä ja sanoivat: vaikk'ei hän ollutkaan

oikein viisas päästään, oli hänen tarketuksensa kuitenkin hyvä, ja

puhuessansa ryökynästä, kutsuivat he häntä entisen peijakkaan sijasta

nyt koko vietäväksi.

Pastori Behrens puristeli myös päätänsä, kun hän sai kuulla

tällaisesta hyväntekeväisyydestä, hän sanoi että Pümpelhagenin

väki oli paras hänen seurakunnassaan ja siihen oli syynä se, että

heillä vielä yhä oli vanhat isäntänsä, jotka kohtelivat heitä

hyvin. Gürlitziläiset olivat isäntien muutosten kautta tulleet

turmiolle; mutta mikään ei pilaa ihmistä pikemmin kuin ajattelematon

ja ansaitsematon hyväntekeväisyys; hän tahtoi puhua tästä asiasta

ryökynän kanssa. Ja sen hän tekikin ensimäisessä tilaisuudessa. Hän

selitti ryökynälle, kuinka Pümpelhagenin väki oli siinä asemassa

että -- jos ei sairaus ja eläinrutto tahi joku muu onnettomuus

heitä kohdannut -- kunnon mies ja kelpo vaimo tulivat omin voimin

toimeen, ja että semmoinen hyväteko, joka tuli heille kuin pilvistä,

oli vaan totuttava heitä luottamaan vierasten apuun. Senkaltaisten

ihmisten tuli yhtä hyvin kuin jokaisen toisenkin kulkea omaa, vapaata

tietänsä, eikä kukaan saa -- ei edes hyvässäkään tarkotuksessa --

sekaantua heidän asioihinsa.

Ilokseni saatan ilmottaa, että ryökynä Fidelia älysi tämän ja että

hän tästä lähin osotti hyväntekeväisyyttänsä ainoastaan vanhoille

ja sairaille, jotka eivät itse voineet auttaa itseänsä, ja että

hän näille peijakkaasta muuttui taas keijukkaaksi. Lovisa autti

häntä tässä armeliaisuuden toimessa, ja Frans, joka silloin tällöin

kohtasi hänen näillä retkillä, havaitsi ihmeeksensä, että tuo

pieni, lystikäs tyttö myöskin saattoi näyttää hyvin vakaiselta ja

toimia peräänajatuksella ja maltilla ja että nuo kauniit silmät

voivat tähdätä yhtä säälivästi ja sydämellisesti vanhaan sairaasen

päivätyöläisvaimoon kuin häneen itseensä jouluiltana. Hän iloitsi

siitä, vaikk'ei hän tietänyt minkä tähden.

Kevät oli mennyt, kesä oli tullut; silloin sai Hawermann eräänä

snnnuntai-iltapuolena kirjeen Bräsigiltä Warnitzista, että hän

pysyisi sen päivän kotona; Bräsig oli näet tullut taas kotia ja

aikoi tulla iltapuolella häntä katsomaan. Ja se tapahtuikin; Bräsig

tuli ratsastaen Liisa nimisellä hevosellaan ja hyppäsi semmoisella

vauhdilla alas selästä, kuin olisi hän aikonut tehdä molemmilla

töppösillään kuopan tantereesen.

"Hoho!" huudahti Hawermann hänelle vastaan, "sinäpä olet perhanan

rohkea, sinä olet vikkelä kuin kärppä".

"Uudessa kengässä, Kaarlo! Nyt minä alotan elämäni uudestaan taas".

"No, kuinkas on sinun käynyt, vanha poika?" kysyi Hawermann, kun

olivat istuneet sohvalle ja piiput olivat sytytetyt.

"Kuuleppa, Kaarlo! Olla kosteassa, kylmässä ilmassa läpimärkänä, kas

se ei ole mitään siihen verraten. Siellä tehdään ihminen kokonaan

sammakoksi, ja ennen kuin ihmisluonto tottuu sammakon luontoon,

täytyy ihmisraukan kärsiä ja kestää niin paljo, että hän usein toivoo

että olisi syntynyt mailmaan sammakkona; mutta terveellistä on se!

Ensiksi alotetaan aamulla tavallisella hioskylvyllä. Sitte kääritään

sinä kylmiin lakanoihin -- ihan märkiin -- ja sitte villaisiin

vaippoihin ja puserretaan sinua niin kokoon joka taholta, ettet koko

syntisestä ruumiistasi voi liikuttaa muuta kuin varpaita. Sitte

käyvät sinuun kiini tässä tilassa ja taluttavat sinun kylpyhuoneesen

ja soittavat yhä kelloa edelläsi, että naiset pakenevat pois tieltäs

häveliäisyyden vuoksi. Ja sitte panevat sinun, semmoisena kuin

Jumala on sun luonut, kylpyammeesen ja kaatavat kolme sangollista

vettä yli kaljun pääsi, jos sinulla semmoinen on, ja sitte saat

mennä menojasi. Nyt luulet kai, että kaikki on loppu? -- Sitä sinä

luulet, Kaarlo, mutta vasta nyt alkaa oikein toden perästä; mutta

terveellistä on se! Nyt täytyy sinun mennä kävelemään paikalle,

jossa ei sinulla ole mitään tekemistä. Minä olen elämässäni paljo

kulkenut kyntäissäni ja ladatessani, sontaa levittäissäni ja herneitä

kylväissäni, mutta minulla on aina silloin ollu jotakin tekemistä;

mutta täällä ei rahtustakaan! Ja samassa pitää sinun juoda vettä, yhä

vettä ja vettä! Kaarlo, siellä oli muutamia, jotka ammoivat vettä

sisäänsä kuin taivaankaari ja seisoivat siinä ja ähkyivät: 'Ah,

sitä ihanaa vettä!' Älä usko heitä, Kaarlo, he viekastelevat; vesi

ulkonaisesti on jo paha, hyvin paha, mutta sisällisesti käytettynä

on sillä varsin hirveä vaikutus; mutta terveellistä on se! Sitte

tulet sinä istuntakylpyyn. Tiedätkö, miltä tuntuu neljän asteen kylmä

vesi? Ihan semmoiselta kuin jos olisit helvetissä ja piru panisi

sinun istumaan tulikuumalle rautaiselle tuolille ja kohentaisi yhä

uutta tulta allesi, kas niin se polttaa; mutta terveellistä on se!

Sitte käydä marsit taas puolipäivään asti ja sitte syöt päivällistä.

Mutta, Kaarlo, siitä ei ole sinulla aavistustakaan, mitä ihminen

voi mänkkiinsä ajaa kylpylaitoksessa! Se mahtaa olla varmaankin

totta, että vesi hiukasee. Kaarlo, minä olen nähnyt naisia, hoikkia

ja heikkoja kuin taivaan enkelit, ja häränpaisteja, suuria kuin

pesusammiot, niitä olen minä nähnyt heidän syövän suuhunsa kolme

kappaletta -- ja perunia sitte? Jumala nähköön! niillä olisit

voinut kylvää hyvästi kapanalan maata. Sentähden tuleekin sääli

noita vesitohtori parkoja, sillä he syödään ihkasen paljaiksi. --

Iltapuolella päivää vedetään taas vettä nahkaan, ja silloin voit

myös pakinoida säädyllisesti naisten kanssa, sillä aamulla et

heistä mitään tolkkua saa, silloin juoksevat he ympäri kesyttömässä

luonnon tilassa, muutamat märillä sukillaan, juurikuin tulisivat

krapustamasta, toiset märät kääreet päässä, mutta kaikki hapset

hajallansa ja vatsavyö uumilla, joka ei kuitenkaan ole näkyvissä.

Sinä voit puhua heidän kanssansa, mitäs tahdot, mutta saat vaivoin

vastausta, jollet alota haastella heidän sairauden tilastansa, kuinka

usein heillä jo on ollut nyppylöitä yli koko ruumiin ja pukamia ja

veripaisumia; sillä tämä on kylpylaitoksessa mitä sivistyneintä

keskustelua. Kun tällä tavoin olet itseäs huvitellut, sitte menet

ruiskusaunaan, sinä et saa kuitenkaan ajatella, että siellä mikään

tulipalo ja hengen hätä on, jossa ruiskuja tarvitaan, ei, vaan paljas

puhdas vesi; mutta terveellistä on se! Sen saat ottaa huomioosi,

Kaarlo, että kaikki, mikä pahalta maistuu, mikä ihmistä ilettää ja

tuntuu hänestä äitelältä, on terveellistä ihmisen ruumiille".

"No, sitte olet sinä kai kokonaan päässyt leinistäsi, sillä sinä olet

aina inhonut kylmää vettä".

"Sen voi heti kuulla, Kaarlo, ettet sinä milloinkaan ole

kylpylaitoksessa ollut. Näetkös -- tohtori on minulle sen selväksi

tehnyt -- tuo perhanan leini on ensimäinen kaikista taudeista, se

on juuri ja alku, josta kaikki muut kivut lähtevät, ja se tulee

kolotuksesta luissasi, ja tämä kolotus taas saa alkunsa myrkyllisistä

aineista, joita ihmisellisenä ravintona, esimerkiksi kuminaviinana

ja tupakkana olet nauttinut eli apteekista tuottanut. Näetkös, nyt

täytyy sen, jolla leini on, niin kauvan hikoilla märissä lakanoissa,

kunnes hän on hikoillut pois kaiken sen tupakan, mitä hän eläissään

on polttanut, ja kaikki ne pienet kuminanaukut, jotka hän elämässään

on ottanut. Kas tällä tavalla lähtee myrkkyaine ruumiista ja sen

keralla kolotus ja tuo perhanan leini".

"No, oliko sinun laitasi semmoinen?"

"Ei".

"No, miks'et jäänyt enemmäksi aikaa sinne? Minä olisin ollut loppuun

asti".

"Sinäpä puhut kuin pölkyn päästä, Kaarlo! Sitä ei kukaan ihminen

kestä eikä ole vielä kenkään tähän asti kestänyt. Yksi oli siellä

kerran, joka oli hikoillut niin kauvan, että hän haisi ihan kuin

Justuksen tupakka Hampurista; no, silloin kutsui vesitohtori kaikki

sairaat kokoon, että he kukin omalla nenällänsä voivat tuntea hajun,

ja hän painatti myös tämän tapauksen vesikirjoihin; mutta perästäpäin

tuli ilmi, että se kanalja oli salaisesti polttanut sikarin, joka

on kielletty -- kuminaviinakin on kielletty. Mutta kuuleppa vielä!

Ruiskusaunan perästä saat marssia taas, kunnes ilta tulee. Nyt

voit vielä käydä luikeroida pimeässä, jota useat tekevätkin, sekä

herrat että naiset, mutta voit myöskin mennä sisään ja virvottaa

sieluasi lukemisella. Minä silloin aina tutkiskelin vesikirjoja,

jotka eräs Rausse, jonka nimi oikeastaan on Frank, on tehnyt, ja

hän on etevin kaikista vesitohtoreista. Kaarlo, niissä on kaikki,

kaikki lyhyesti ja pontevasti kirjotettuna! Mutta vaikea on ihmisen

niitä ymmärtää; minä en niissä päässytkään kahta ensimäistä sivua

edemmäksi ja minulla on jo niistä kyllä, sillä luettuani ne, rupesi

minua niin pyöryttämään, kuin olisi joku pitänyt minua puolen tuntia

päälläni seisomassa. Sinä luulet, Kaarlo, että raitis ilma on

raitis ilma? -- mitäpä vielä! -- ja sinä luulet, että vesi kaivossa

on vettä? -- ei sinnepäinkään! Näetkös, raitis ilma jakauu kolmeen

osaan: happeesen, tukoon ja mustaan hiilihappoon; ja kaivovetesi

jakauu kahteen osaan: happeesen ja vetyyn. Veteen ja ilmaan on nyt

koko kylpylaitos perustettu. Ja näetkös, kuinka viisaasti luonto

on kaikki laittanut: kun ihminen kävelee raittiissa ilmassa, ottaa

hän tavallisen henkikurkun kautta mustaa hiilihappoa ja tukoa

ruumiisensa, ja näitä molempia ei luontosi voi suvaita, mutta silloin

tulee kylpylaitos sinulle avuksi ja vapauttaa sinun näistä molemmista

ilkeistä höyryistä, sillä tavalla nimittäin, että kaivovetesi hape

kimittää mustan hiilihapon, ja vety hiestämällä ajaa tukoaineen ulos

ruumiistas. Ymmärrätkö minua, Kaarlo?"

"En", sanoi Hawermann ja nauroi sydämensä pohjasta, "sitä et voi

vaatia".

"Älä naura, Kaarlo, asioita, joita et ymmärrä. Näetkös, sen

ulosajetun tukoaineen olen minä hikoillessani itse haistanut; mutta

mihinkä jää tuo kimitetty musta hiilihappo? Kas siinäpä juuri temppu

onkin, ja edemmäksi en ole tullut vesitiedoissa, ja luuletko sinä

pastori Behrensin jotakin siitä tietävän? Minä kysyin sitä eilen

häneltä, mutta hän ei tietänyt mitään. Ja saatpa nähdä, Kaarlo, että

se musta hiilihappo piilii vielä minun luissani ja sentähden olen

minä vielä saava takasin tuon kirotun leinin".

"No mutta, miks'et viipynyt vielä vähän kauvemman aikaa

kylpylaitoksessa, kunnes täydellisesti olisit parantunut?"

"Kaarlo", sanoi Bräsig ja loi silmänsä alas ja näytti hyvin nololta,

"se ei käynyt laatuun! Minulle tapahtui siellä jotakin. Kaarlo",

sanoi hän ja katseli Hawermannia rohkeasti silmiin, "sinä tunnet

minun pienestä nallikasta, oletko koskaan havainnut minun käyttäneen

itseäni säädyttömästi naisia kohtaan?"

"En, Bräsig, sen todistuksen voin minä sinulle antaa".

"Ja kuitenkin! arvaappas, kuinka se tapahtui! Perjantaista viikko

takaperin sain minä taas tuommoista pirun pistelemistä isoihin

varpaisiini, sillä äärimmäisistä päistä se aina alkaa, ja vesitohtori

sanoi: 'Herra pehtori, meidän täytyy kääriä teidät lakanoihin,

tohtori Strumpfin saakelin kolchikum tulee ilmi, se pitää ajaa ulos'.

No, se pannaan toimeen, hän käärii minut itse ja niin piukkaan, että

tuskin voin henkeäni vetää, jota tehdessään hän sanoo ilman olevan

minulle vähemmän tarpeellista kuin veden; ja samassa aikoo hän sulkea

vielä akkunankin. 'Ei', sanoin minä, 'sen verran ymmärrän minäkin

siitä, raitis ilma on välttämätön, antakaa akkunan olla auki', ja hän

antaa sen olla ja menee tiehensä. Niin lepään minä nyt levollisesti

kurjassa asemassani enkä aavista mitään pahaa, kun yht'äkkiä kuulen

kummallista suhinaa ja hörinää ympärilläni, ja kun katsahdan ylös,

lentää hyrisee kokonainen mehiläisparvi sisään akkunasta, emo

ensimäisnä -- sillä minä tunnen hänen, Kaarlo, sinä tiedät että minä

olen mehiläishoitaja: oli minulla kerran Zittelwitzissä koulumestarin

kanssa yhdessä keväällä viisikahdeksatta mehiläispesää -- ja tämä

emo pyrkii nyt suorastaan villavaippaa kohden, jonka tohtori oli

vetänyt minun pääni päälle. No, mitä piti minun tehdä? Liikuttaa en

voinut itseäni; minä puhaltelin siis häntä kohden, minä puhaltelin,

kunnes hengästyin; mutta turhaan, ihan turhaan! Se peijakas istahtaa

vihdoin juuri minun kaljulle päälaelleni -- sillä varatukan otan minä

aina pois, säästääkseni sitä -- ja nyt tulee koko parvi ja läheilee

kasvojani. No, nyt oli hukka merrassa! Minä vieritin itseni ulos

sängystä. Putosin leiskahdin maahan ja vieritin nyt itseäni pitkin

lattiaa ovelle saakka, päästäkseni vapaaksi tuosta villavaipasta ja

noista märistä lakanoista, ja pääni päällä oli piru valloillaan,

itse ilmeinen perkele! Ja niin juoksin minä nyt ulos ovesta ja

huimin ympärilleni noita takaa ajavia mehiläisiä silmittömästi ja

hurjasti, ja huusin apua. Jumalan kiitos ja kunnia, vesitohtorin

apulainen -- hänen nimensä on Ehrfurt -- kohtasi minun ja vei minun

toiseen suojaan ja siellä sain tarpeelliset vaatteet päälleni, niin

että muutaman tuntisen levon perästä voin mennä ruokahuoneesen,

jota sanotaan salongiksi, ja kymmenkunta mehiläispiikkiä oli

ruumiissani. Minä rupesin puhumaan herrojen kanssa, ja he nauramaan.

Miksikä he nauroivat, Kaarlo? Sinä et sitä tiedä enkä minäkään

sitä tiedä. Minä käännyin sitte ystävällisimmällä tavalla erääsen

naiseen ja aloin puhua ilmasta; hän punastui. Miksikä hän punastui

ilmasta puhuttaissa? Sitä en tiedä etkä sinäkään sitä tiedä. Minä

käännyin erääsen, joka oli laulajatar, ja pyysin nöyrästi, että

hän tekisi hyvin ja laulaisi vielä kerran laulun, jonka hän joka

ilta oli laulanut. Mitä luulet että hän teki, Kaarlo? Hän käänsi

minulle selkänsä. Ja kun minä nyt arvelin ajattelin itsekseni tätä

kummaa, tuli vesitohtori ja sanoi hyvin kohteliaasti minulle: 'Herra

pehtori, älkää panko pahaksi, te olette tänään iltapuolella päivää

liiaksi vetäneet huomiota puoleenne'. -- 'Kuinka niin?' kysyin

minä. 'Niin', sanoi hän, 'kun te juoksitte ulos ovesta, sattui

neiti von Hinkefusz[8] juuri käymään käytävässä ja hän on kaikessa

salaisuudessa kertonut sen toisille'. -- 'Ja sentähden', sanoin

minä, 'tahdotte te riistää minulta luonnollisen sääliväisyyden?

Sentähden nauravat herrat ja antavat naiset minun ihastella suloisia

takapuoliansa? Ei, sentähden en ole minä tullut tänne! Jos neiti von

Hinkefusz olisi tullut minua vastaan, kymmenkunta mehiläispiikkiä

nahassa, olisin minä joka aamu kaikessa nöyryydessä tiedustellut

hänen terveytensä tilaa. Mutta antaa hänen olla! Ihmisellisiä

tunteita ei voi kukaan ostaa torilta. Mutta tulkaa nyt, herra tohtori

ja vetäkää nuo mehiläispiikit pois ruumiistani'. Näetkös, Kaarlo, hän

ei siihen kyennytkään. Mitä?' sanoin minä, 'ettekö osaa vetää edes

mehiläispiikkiä pois nahastani?' -- 'En', sanoi hän, 'kyllä sen juuri

osaisin, mutta minä en uskalla, sillä semmoiset toimet ovat kirurgin

tehtäviä, ja niihin ei ole minulla Meklenpurin hallitukselta lupaa'.

-- 'Mitä?' sanoin minä, 'te tahdotte ajaa leinin pois luistani,

ettekä uskalla laillisesti vetää mehiläispiikkiä ulos nahastani?

Te ette uskalla koskea ihmisen ulkopuoliseen nahkaan ja tahdotte

kuitenkin viruttaa minun tutkimattomat sisukseni puhtaiksi teidän

saakelin vedellänne? -- Kiitoksia paljon!' -- Ja näetkös, Kaarlo,

siitä hetkestä asti kadotin kaiken luottamuksen vesitohtoriin ja

sitä ilman eivät he voi mitään aikaan saada, sitä saarnaavat he

jokaiselle, joka sinne tulee. Minä lähdin sentähden heti tieheni

ja annoin vanhan Metzin Rahnstädtissä vetää mehiläispiikit ulos.

Ja siihen loppuu tarinani olostani kylpylaitoksessa; mutta hyvää

tekee se kuitenkin. Ihminen saa ihan toiset ajatukset ja vaikk'ei

tuo saakelin leini lähdekään pois ruumiista, saa siellä kuitenkin

käsityksen siitä, mitä kaikkia ihmisen ruumis voi kestää, ja kas

tässä, Kaarlo, olen sinulle tuonut tullessani vesikirjan, josta

talvi-illoilla voit opiskella tiedettä".

Hawermann kiitti ja puhe kääntyi nyt maanviljelykseen ja vähitellen

myöskin maanviljelysoppilaisiin.

"No, Kaarlo, kuinka sinun nuori aatelismiehesi edistyy?"

"Varsin hyvin, Bräsig, hän on yhtä hyvä kaikkiin; minun on vaan

mieleni paha, etten enää saa pitää häntä luonani. Hän tekee

velvollisuutensa joka askareessa ja vielä enemmänkin. Minä olen

kuullut Daniel Sadenwaterilta, että hän usein on valvonut yöllä

kipeän, vanhan herran luona, vaikka hän on ollut kyllä väsynyt. Hän

on nuori mies, jonka vertaista saa etsiä, virkku työhön ja sydän

oikealla paikalla".

"No mutta sinun vintiösi?"

"Ei hänkään juuri pahimpia ole; hänen päässään on paljo juonia, aivan

paljo! mutta pahanluontoinen ei hän ole. Hän tekee myöskin, mitä

hänen käsketään, ja jos hän toisinaan sen unhottaakin -- no niin,

olemmehan mekin nuoria olleet".

"Paras omaisuus molemmilla nuorilla oppilaillasi on, että he ovat

vahvoja. Näetkös, minä olin Kristian Klockmannilla, hänellä on

oppilas, tuommoinen heikko raukka, neljäntoistavuotias, vast'ikään

ripille päässyt! hän on päiväkauden väsyksissä, nukkuu käydessään! ja

ruoalla oltaissa, ei syö hän mitään, ja kun hän pellolle lähetetään,

viluttaa häntä".

"No semmoisia eivät toki ole minun nuoret herrani", sanoi Hawermann.

"Ja aatelismiehesi valvoo yöllä, vanhan herran luona?" kysyi Bräsig.

"Pidän paljo siitä nuoresta miehestä! Kamarineuvos on kai jo hyvin

heikko? Tervehdä häntä minulta, Kaarlo, sillä minä aion nyt lähteä,

minun täytyy mennä armollisen herrani, kreivin, luoksi, hän tahtoo

puhutella minua eräässä tärkeässä asiassa". Ja niin ratsasti hän

tiehensä.

Ja kamarineuvos oli todellakin viimeisinä päivinä käynyt hyvin

heikoksi; hän oli taas saanut pienen halvauksen, onneksi voi

hän kumminkin vielä puhua, ja samana iltana tuli Frans ja pyysi

Hawermannin tulemaan ylös, kamarineuvos toivoi saada puhua Hänen

kanssansa.

Kun pehtori astui huoneesen, oli Fidelia siellä ja pakisi pajatteli

lapsimaisella tavallaan vanhalle herralle niitä ja näitä -- hyväinen

aika! eihän se lapsi raukka tietänyt, kuinka kauvan hän enää sai

haastella hyvän isänsä kanssa. Kamarineuvos käski hänen jättää hänet

yksinään Hawermannin kanssa, ja kun Fidelia oli mennyt, katseli

hän pehtoria surullisilla silmillä ja lausui heikolla äänellä:

"Hawermann, hyvä Hawermann, kun kaikki se, mikä ennen meitä ilahutti,

ei enää meitä miellytä, silloin on loppu lähellä". -- Hawermann

loi pikaisen silmäyksen häneen, hän ei voinut salata itseltään

pahinta, sillä hän oli nähnyt monta ihmistä kuolinvuoteella, hän loi

surullisena silmänsä alas ja kysyi: "Eikö lääkäri ole tänään käynyt

täällä?"

"Ah, hyvä Hawermann, _lääkäri_! Mitä hänestä? Minä tahtoisin

mieluisemmin nähdä vielä kerran pastori Behrensin luonani. Mutta sitä

ennen on minun vielä puhuminen teidän kanssanne muista murheista.

Istukaa tähän minun viereeni".

Kun pehtori sen oli tehnyt, puhui hän pikaisesti ja tuontuostakin

pysähtyen, ikäänkuin olisi hänellä ollut yhtä suuri puute ajasta kuin

ilmasta.

"Testamenttini on Swerinissä. Minä olen muistellut kaikkia, mutta

-- jos ei sairauteni olisi tullut niin äkkiä -- vaimoni kuoli äkkiä

-- minä pelkään, minun asiani eivät ole niin hyvällä kannalla kuin

niiden pitäisi". Vähän ajan perästä tointui hän taas vähäsen. "Minun

poikani saa kartanon, molemmat naidut tyttäret ovat saaneet osansa;

mutta nuo kolme naimatonta -- ne lapsi raukat! -- heille ei ole paljo

jäänyt. Akselin tulee pitää heistä huolta -- ah Jumalani, hänellä

on kyllä tekemistä itsestänsäkin. Hän kirjottaa minulle, että hänen

mielensä on vielä palvella muutamia vuosia sotaväessä -- hyvä,

varsin hyvä, jos hän säästävästi elää -- sitte voi jäädä jotakin

talon tuloista ylitse -- velkojen maksamiseen. -- Mutta juutalainen,

Hawermann, juutalainen! Onko hän odottava? -- Sanoitteko jotakin?"

"En, herra kamarineuvos; mutta Mooses on odottava; minä toivon sitä

varmaan. -- Ja jos ei hän odottaisikaan, niin on maassa paljo rahaa,

paljon enemmän kuin vuosi takaperin".

"Jaa todellakin! ja maatilat ovat nousseet hinnassa. Mutta mitäpä

siitä? -- Aksel ei ymmärrä mitään maanviljelyksestä -- minä olen

Fransin kautta lähettänyt hänelle kirjoja, maanviljelystä koskevia

kirjoja -- niitä pitää hänen tutkia -- se voi häntä auttaa, eikö

niin, Hawermann?"

Ah, hyvä Jumala, ajatteli Hawermann, sitä ei sinun vanha herrasi,

joka itse aina oli niin käytännöllinen ja viisas, ollut toivonut

terveenä ollessansa; mutta mitä hyötyä siitä olisi, jos hän ottaisi

häneltä tämän toivon, hän sanoi siis: jaa, sitä hänkin toivoi.

"Ja, rakas ystävä, te pysytte hänen luonansa", huudahti kamarineuvos

sydämellisesti, "antakaa minulle kätenne, te pysytte hänen luonansa".

"Pysyn", sanoi Hawermann ja kyynelet tulivat hänen silmiinsä, "niin

kauvan kuin minä voin olla teille ja teidän perheellenne hyödyksi, en

lähde minä Pümpelhagenista".

"Minä tiesin sen", sanoi hänen herransa ja vaipui väsyneenä takasin

vuoteellensa, -- "mutta -- Fidelian pitää kirjottaa -- nähdä Aksel

vielä kerran -- nähdä teidän kanssanne yhdessä". Hänen voimansa

loppuivat, hän hengitti raskaasti ja korisi pahasti.

Hiljaa nousi Hawermann istuimeltaan ja veti kellon nuoraa, ja

kun Daniel Sadenwater tuli, vei hän hänet esihuoneesen ja sanoi:

"Sadenwater, meidän herramme on tullut huonommaksi, minä pelkään,

ettei hän elä enää kauvan, kutsukaa ryökynöitä ja nuorta herraa;

mutta älkää sanoko vielä mitään varmaa".

Tuon vanhan palvelian levollisille kasvoille lensi vieno surun

ilmaus, niinkuin ilta tuulen henki karehtii lammen tyynellä pinnalla,

hän katsahti taaksensa tuota raollaan olevaa sairashuoneen ovea

kohden, ikäänkuin puhaltaisi tuo tuuli sieltä, ja jupisi itseksensä,

ikäänkuin olisi hänen pyytäminen anteeksi: "Hyväinen Jumala, siitähän

on nyt yli kolmenkymmenen vuoden..." käännähtihe ympärinsä ja meni.

Frans ja ryökynät tulivat. Nuo tyttö parat eivät aavistaneet, että

kivi niin pikaisesti vieri alas vuorta myöden, olivathan he aina

toivoneet, että joku sitä pidättäisi, lääkäri tahi, jos ei hän

voinut, meidän Herramme itse. He olivat viime aikoina vuorotellen

valvoneet isänsä luona, ja nyt tuntui heistä niin tuskalliselta, kun

tapasivat täällä toisensa kaikki yhtä aikaa ja Fransin ja Hawermannin

ja Daniel Sadenwaterin.

"Jumalan tähden, mitä täällä... mitä täällä on?" kysäisi Fidelia

vanhalta pehtorilta.

Hawermann tarttui hänen käteensä ja puristi sitä: "Teidän isänne on

tullut huonommaksi, hän on hyvin sairas, hän mielisi puhua teidän

veljenne kanssa. Herra von Rambow, kirjottakaa hetimmiten pari sanaa,

minä lähetän noutamaan lääkäriä, kuski voi ottaa kirjeen myötänsä

postiin. -- Kolmen päivän kuluttua voi veljenne olla täällä".

"Hän ei elä kolmea tuntia", kuiskasi Sadenwater Hawermannille,

tullessaan ulos sairashuoneesta.

Ja sairashuoneessa seisoivat ne kolme tytärtä isänsä vuoteen ääressä

ja itkivät ja valittivat hiljaa itseksensä ja olisivat mielellään

pitäneet sen tuen, joka heillä niin kauvan oli ollut, ja vaivasivat

kukin päätänsä, niillä voisi lieventää, millä auttaa, ja nuo kolme

sydäntä tykkivät yhä tuskallisemmin, yhä tulisemmin, sillä aikaa kuin

tuo _yksi_ sydän hiljeni hiljenemistään.

Ja etuhuoneessa istui Frans ja kuulteli jokaista, ääntä ja nousi

ylös ja meni sairaan huoneesen ja tuli takasin taas. Hän ei koskaan

ollut nähnyt eikä kuullut ihmisen hengen lähtevän, ja ajatteli omaa

isäänsä, jota hän aina oli kuvaillut mielessään setänsä kaltaiseksi,

ja hänestä tuntui, ikäänkuin kuolisi hänen oma isänsä toistamiseen.

Ja hän ajatteli myös setänsä poikaa, joka ei ollut saapuvilla ja

jonka sijassa hän oli, ja hän ajatteli, että hänen täytyi sentähden

rakastaa häntä koko elinaikansa.

Hawermann seisoi avonaisen akkunan luona ja katseli ulos yöhön, yhtä

sumuiseen ja pimeään yöhön, kuin se oli, jolloin hänen sydämensä

oli saanut haavan, joka ei koskaan parantunut. Silloin kuoli hänen

vaimonsa, nyt teki lähtöä hänen ystävänsä, kenenkä vuoro tuli sitte?

Tuliko nyt hänen oma vuoronsa? vai tuliko... Ei, ei, se ei voinut

olla Jumalan tahto, olihan hänen oma aikansa sitte likimpänä.

Ja uunin ääressä istui Daniel Sadenwater ja teki, mitä hän jo

kolmekymmentä vuotta oli joka ilta tehnyt: hänellä oli sylissään

korissa hopealusikoita ja kahveleita ja tuolilla hänen vieressään

oli pyhjinrietu ja siniraitainen niistinliina, ja hän pyyhki

huolellisesti riedullaan lusikoita ja kahveleita ja niistinliinalla

silmiänsä, ja kun hän otti käteensä hopealusikan, johon oli piirretty

hänen herransa nimi ja jota hän yli kolmenkymmenen vuoden joka ilta

oli pyyhkinyt, silloin tulivat hänen silmänsä niin sumeiksi, ettei

hän enää voinut nähdä, oliko se kirkas vai eikö, ja hän laski korin

pois ja katseli kahvelia, kunnes hänen silmänsä kokonaan täyttyivät

kyynelistä, ja kun hän arveli mielessään, mitä hän oikeastaan oli

ajatellut, oli se tämä: kukapa nyt oli syövä tällä kahvelilla?

Ja kaiken tämän levottomuuden ja sydämen tuskan aikana kävi

pöytäkellon heiluri tavallista käyntiään, ikäänkuin istuisi aika

kehdon ääressä ja tuudittaisi lastansa hiljaan ja varmaan uneen,

viimeiseen uneen. Ja lapsi nukkui, kaksi silmää sulkeutui iäksi

päiväksi, synkeä esirippu ajan ja ijankaikkisuuden välillä putosi

hiljaa alas, ja tällä puolella seisoivat nuo tyttö-raukat ja

valittivat katkerasti ja kurottivat turhaan käsiänsä sitä kohden,

joka ollut oli, ja voivottelivat sitä, mitä tapahtunut oli. Fidelia

heittäytyi yli isänsä ruumiin ja vaikeroi ja itki, kunnes hän meni

tainnuksiin. Frans otti hänen säälien syliinsä ja kantoi hänen ulos

huoneesta, molemmat toiset sisaret seurasivat levottomina lemmittynsä

tähden, ja Hawermann jäi yksin Daniel Sadenwaterin kanssa, ja kun

hän oli sulkenut kuolleen silmät kiini ja vähän ajan perästä lähti

pois raskaalla sydämellä, istui Daniel vuoteen ääressä ja katseli

levollisilla silmillään herransa kasvoihin, jotka olivat vielä

levollisemmat, ja kahveli oli vielä hänen kädessänsä. -- --

Luku 9.

Mitä Aksel sanoi tähän onnettomuuteen, ja onko neljäntoistavuotinen

tyttö vielä lapsi vai jo nuori neito. Kuinka Pomukkelskopp kulkee

herra kreivin perässä ja tuntee hyvän hajun. Kuinka ne kolme

naimatonta tytär-raukkaa rakentelevat vastaisuuttansa, ja kuinka

Pomukkelskopp tarttuu rohkeasti nokkosiin. Taavetin sormuksesta

ja kellonvitjoista ja hänen sääristänsä ja varpaankänsistänsä.

Kuka notarius Slusuhr oikeastaan oli, ja mitä asioita hän ajoi

Pomukkelskopin kanssa. Kuinka Taavetti ensin sai likaisia villoja ja

kuinka hän sittemmin ei enää niitä saanut.

Kolme päivää sen perästä tuli Aksel vartavasten tilatuilla

postivaunuilla kartanoon, liian myöhään, kuullaksensa isänsä

viimeisiä sanoja, mutta aikaseen kumminkin, osottaaksensa hänelle

viimeistä kunnioitusta. Postimies puhalsi lystillistä säveltään,

ajaessaan kartanolle, ja herraspytingin ovesta astui ulos kolme

kalpeata hahmoa mustissa murhevaatteissa. -- Mitä mailman on

tekemistä meidän murheemme kanssa? -- Nuori herra tiesi nyt, mitä oli

tapahtunut, ja yht'äkkiä johtui hänen mieleensä kaikki, mihin hän oli

syyllinen ja syytön: Jumalan sallimus, hänen oma järjettömyytensä

ja huikentelevaisuutensa, hänen sisariensa toivoton tila, hänen

oma kykenemättömyytensä heitä auttamaan, ja ennen kaikkia isänsä

hyvät työt häntä kohtaan, jotka eivät olleet tauonneet, olivat ajat

hyviä tahi huonoja. Hän oli varsin haltioissaan. Hänen luontonsa

oli nyt semmoinen, että hän syttyi liekkiin ja tuleen jokaisessa

tilaisuudessa, saatikka sitte tämmöisessä yksivakaisessa, joka nyt

oli edessä. Hän itki ja voivotteli ja syytti itseänsä ja kysyi yhä

uudestaan pienimpiäkin seikkoja, ja kun hän sai Fransilta tietää,

että hänen isänsä oli puhunut Hawermannille viimeiset sanansa,

vei hän vanhan pehtorin eriksensä ja tiedusteli häneltä sitä, ja

Hawermann puhuikin suunsa puhtaaksi ja sanoi että ne viimeiset

surut, jotka Akselin isää täällä maan päällä rasittivat, koskivat

hänen poikansa vastaisuutta ja kuinka Aksel ja hänen sisarensa

järjellisellä talouden pidolla voisivat maatilallaan tulla toimeen.

Ah, sitäpä Aksel juuri tahtoikin! Sen vannoi hän tehdäksensä tuon

sinisen taivaan alla, kun hän yksinään käveli puutarhassa; hän aikoi

tehdä killingit taalereiksi, hän aikoi vetäytyä pois mailmasta ja

kumppanien seurasta. Ja sen hän voikin tehdä, varsin hyvin voi

hän sen tehdä, mutta kohta luopua sotaväestä, ja mennä johonkin

kunnollisesti maanviljelystä oppimaan, niinkuin Hawermann oli hänelle

ehdotellut, sitä ei hän voinut, siksi oli hän jo liian vanha ja

hänen kunniansa upseerina ei sitä sietänyt; mutta se ei ollutkaan

juuri tarpeesen. Kun hän nyt otti kartanon haltuunsa, oppi hän sen

itsestään; mutta säästäväisesti tahtoi hän elää, velkansa tahtoi hän

maksaa ja ahkerasti tahtoi hän myös lukea maanviljelyskirjoja, johon

hänen vanha isänsä niin hartaasti häntä oli kehottanut.

Niin voi ihminen valhetella mielessänsä; eivät, edes vakaisimmat ja

pyhimmätkään hetket ole ta'atut valheesta.

Seuraavana päivänä oli hautajaiset. Kartanon alustalaisia ei

niihin ollut kutsuttu; mutta kamarineuvosta olivat alamaisensa

niin rakastaneet, että paljo väkeä ympäristöstä oli tullut häntä

saattamaan. Bräsigin herra kreivi oli myös tullut, mutta näytti

siltä, kuin etsisi hän täällä itse kunniaa, jossa hänen piti sitä

toiselle osottaa. Bräsig itse oli tullut ja seisoi porstuassa arkun

vieressä, ja kun toiset painoivat alas silmäkarvansa ja loivat maahan

silmänsä, aukaisi hän silmänsä selälleen ja kohotti silmäkarvansa

korkealle kaareen, ja kun Hawermann kävi hänen ohitsensa, tarttui

Bräsig häneen takinliepeestä, puristeli päätänsä ja kysyi häneltä

hartaasti: "Kaarlo, mikä on ihmisen elämä?" Mutta sen enempää ei

hän siitä virkkanut, ja hänen vieressänsä seisoi Jokkum Nüssler ja

jupisi hiljaa itseksensä: "Niin, mitäpä sille voi tehdä?" Ja heidän

ympärillänsä seisoivat päivätyöläiset, kaikki Pegelit ja Degelit,

Päselit ja Däselit, ja kun pastori Behrens tuli ulos salista,

taluttaen nuorinta tytärtä kädestä, ja asettui arkun ääreen, piti hän

puheen, joka olisi mennyt vieraankin ihmisen sydämeen, ja silloin

vieri monta kyyneltä vanhoista silmistä tuon hyvän isäntä-vainajan

tähden. Kiitollisuuden kyyneliä siitä, mitä vanha herra oli heille

ollut, ja pelon kyyneliä siitä, mitä nuori herra oli heille tuova.

Kun puhe oli loppunut, lähti saattojoukko liikkeelle Gürlitzin

kirkkotarhaa kohden. Arkku nostettiin avonaisiin vaunuihin ja

vieressä istui Daniel Sadenwater niin jäykkänä ja järkähtämättömänä

vanhoine levollisine kasvoineen, ikäänkuin olisi hän jo eläissään

asettanut itsensä muistopatsaaksi herransa haudalle. Sitte tulivat

vaunut noiden neljän lapsen kanssa, sitte herra kreivin vaunut,

sitte pastori Behrensin ja Fransin, joka mielellään olisi ottanut

Hawermannin viereensä, mutta Hawermann ei tahtonut, hän tahtoi käydä

päivätyöläisten kanssa; sitte se ja se ja se ja Jokkum Nüssler ja

vihdoin Hawermann Jalkasin Bräsigin ja päivätyöläisten kanssa.

Lähellä Gürlitziä kallistui Bräsig Hawermannia kohden ja kuiskasi

hänelle: "Kaarlo, minulla on se nyt".

"Mikä on sinulla, Sakari?"

"Eläke armolliselta herraltani kreiviltä; kun minä viimen luonasi

olin, ratsastin minä hänen puheillensa, ja silloin sain minä sen

kaikessa armossa pykälä pykälältä: kaksisataaviisikymmentä taaleria,

kymmenentuhatta turvetta, vapaat huoneet myllytalossa Haunerwiemissä

-- myöskin pieni puutarha seuraa muassa vihanneksien kasvattamista

varten, ja vielä lisäksi pieni perunamaa".

"No, Sakari, se ilahuttaa minua, nyt sinä voit elää huoletonna

vanhoilla päivilläsi".

"Jaa, jaa, Kaarlo, sitä minä voin, ja jos minä siihen lisään muut

varani, korot rahoistani, jotka olen työlläni ansainnut, niin ei

puutu minulta mitään. Mutta mikä liike tuolla on etupäässä?"

"Aa, he aikovat kai tässä ottaa ruumiin alas vaunuista", sanoi

Hawermann ja käännähtihe päivätyöläisiä kohden: "Kegel, Päsel! Nyt

täytyy teidän mennä, miehet, nostamaan arkkua". Ja niin puhein

meni hän miesten kanssa joukon etupäähän, antamaan tarpeellisia

käskyjänsä; Bräsig seurasi häntä.

Sillä aikaa, kuin tätä toimitettiin, oli ruumiin saattojoukko astunut

alas vaunuista, ja kun Aksel kolmen sisarensa kanssa oli astunut

maahan, tuli pastorin pieni rouva ja Lovisa Hawermann surupuvuissa

heidän luoksensa ja pastorin rouva antoi kättä molemmille vanhemmille

tyttärille, joista hän muuten aina oli pysynyt erillään heidän

aatelisuutensa tähden, ja puristi heidän molempien käsiä niin

tuttavallisesti ja sääliväisesti -- sillä kuolema ja sydämen suru

tekee kaikki yhdenkaltaisiksi, ylhäiset nöyryttävät itsensä Jumalan

käden alla, sillä he tietävät, etteivät he hänen edessänsä mitään

ole, ja alhaiset kohottavat päätänsä pystyyn, sillä he tietävät, että

se sääliväisyys, joka heitä liikuttaa, on Jumalasta. Tänään olisi

David Däsel huoleti voinut puristella noiden armollisten ryökynäin

kättä, ja he olisivat mielihyvällä hänen vetisistä silmistään nähneet

hänen uskollisen sydämensä. Lovisa piti ystävänsä Fidelian kädestä

kiini eikä tietänyt, mitä hänen piti sanoa ja tehdä: "Tässä!"

huudahti hän syvästi huo'aten ja pisti kimpun valkeita ja punasia

ruusuja hänen käteensä, ikäänkuin tahtoisi hän tällä tavalla osottaa

kaikkea sitä rakkautta ja sääliväisyyttä, mitä hänen rikkaassa

sydämessänsä asui.

Kaikkein silmät tähtäsivät tuota neljätoistavuotista lasta -- vai

oliko hän enää lapsi? Kun nuori koivu lämpimän kevätsateen jälkeen

rehottaa vihreänä, onko se vielä silmikolla vai onko siinä jo

lehtiä? Ja ihmissielulle voipi jokainen hellä liikutus, kun aika on

tullut, tulla lämpimäksi sateeksi, joka saa lehdet puhkeemaan ulos

silmikoista.

"Kuka hän on?" kysyi Aksel Fransilta, joka katsella tuijotteli lasta.

-- "Kuka on tuo nuori tyttö, Frans?" kysyi hän vielä toistamiseen ja

tarttui hänen käteensä.

"Tuo nuori tyttö?" kysäisi Frans, ikäänkuin vedettäisiin häntä pois

paikasta, josta hän ei mielellään tahtonut lähteä, "tuota _lastako_

tarkotat? Hän on pehtori Hawermannin tytär".

Hawermann oli myöskin katsellut lastansa Ja hänen mieleensä johtuivat

samat ajatukset kuin sinä yönä, jolloin kamarineuvos kuoli. "Ei",

sanoi hän taas, "se ei voi olla Jumalan tahto". -- Naurettavaa! Eipä

hänen tyttärensä kipeäkään ollut; mutta nuo punaset posket! Semmoinen

menee perintönä, ja hänen vaimo parallansa oli myöskin ollut kauniit,

punaset posket.

"No, mikäs sinun on?" sanoi Bräsig ja herätti hänen hänen

ajatuksistansa. "Todellakin! Näetkös, Kaarlo, Samuli Pomukkelskopp!

Tänäpänä mustissa vaatteissa!"

Ja totta se oli. Pomukkelskopp astui lähemmäksi ja teki ryökynöille

semmoisen nöyrän, surua osottavan kumarruksen, kuin hän joinkin

lyhyillä raajoillansa aikaan voi saada, ja kääntyi sitte herra

luutnantin puoleen: "Suokaa anteeksi -- naapuruus -- _sydämellisin_

osanotto tähän surulliseen tapaukseen -- -- _suurin_ kunnioitus

vainajaa kohtaan -- toivomus myöskin vastaisesta, hyvästä sovusta

Pümpelhagenin ja Gürlitzin välillä" -- lyhyesti sanoen, mitä tässä

tuokiossa hänen mieleensä tuli, sanoi hän, ja kun luutnantti

kiitti häntä hänen ystävällisyydestään, oli Pomukkelskopin mieli

niin keveä, kuin olisi hän ammentanut sydämensä tyhjäksi kaikista

sääliväisistä, ihmisellisistä tunteista, mitä siinä olla voi. Hän

katseli ympärilleen saattojoukkoa, ja kun hän ei niiden seassa

havainnut ketään muuta tilanomistajaa kuin kreivin, sovitti hän

itsensä niin, kirkkotarhaan kuljettaissa, että hän kumminkin kävi

herra kreivin _perässä_ ja astui nyt aina tarkkaan hänen jälkiinsä,

joka armolliselle herra kreiville oli ihan yhdentekevä, mutta

Pomukkelskopille suuri nautinto.

Ruumis oli haudattu. Surevat kokoontuivat vähäksi ajaksi pappilaan

ja nauttivat hieman virvoituksia. Pastorin pieni rouva oli ihan

kahtaalle jaettuna, toinen puoli hänestä olisi mielellään mennyt

sohvalle noiden kolmen tyttären väliin, lohduttamaan heitä, ja

toinen puoli olisi mielellään pyörinyt ympäri huoneessa, tarjoomassa

viiniä ja voileipiä, ja kun nyt Lovisa otti tämän jälkimäisen toimen

tehdäksensä ja hänen pastorinsa edellisen, silloin oli hän vasta

onneton ja istui nojatuolillaan niin surullisena, kuin olisi vanha

kirurgi Metz Rahnstädtissä ommellut kiini nuo molemmat puoliskot ja

kärsisi hän vielä tuskia siitä.

Lovisa oli toimittanut tehtävänsä hyvin, sillä ei kauvan viipynyt,

kun yksi toisensa perästä saattoväestä meni matkoihinsa. Jokkum

Nüssler oli viimeinen ja, tehtyänsä luutnantille jonkinlaisen

nurinperäisen kumarruksen, kävi hän pastorin rouvan luo ja antoi

hänelle kättä ja puristi sitä niin sydämellisesti, kuin olisi

pastorin rouvan oma isä kuollut, ja sanoi hyvin surullisella äänellä:

"Jaa, niin se on, on kai".

Myöskin hänen pastorinsa oli voimainsa perästä tehnyt tehtäväänsä,

nimittäin lohdutustyötä; mutta helpompi on täyttää tyhjä vatsa

voileivällä ja viinillä, kuin tyhjä sydän toivolla ja elämän

halulla; mutta hän oli alottanut oikeasta päästä, oli vienolla

kädellä ohjannut ajatukset siitä, mikä ennen oli ollut niin kaunista

ja varmaa ja nyt iäksi päiväksi mennyttä, siihen, mikä lähimmässä

vastaisuudessa oli tarpeesen, kuinka toimeen tulisivat, kuinka uuden

elämänsä alottaisivat, ja hän osasi saattaa noiden tyttö raukkain

ajatuksen ja mielen siihen, mikä oli järjellisintä tehdä ja missä

heidän tuli asua, niin että he, matkatessaan veljensä kanssa kotia,

jo rohkenivat levittää vastaisuutensa eteensä kuin kappaleen kangasta

ja tarttua saksiin ja leikellä siitä itsellensä ja asetella sitä niin

ja näin, kuinka se parhain sopisi, ja millä tavalla täydellisin puku

siitä olisi saatava.

Mutta löytyi myöskin toisia, jotka vastaisuutta aprikoivat ja

tuumivat, mitä nyt voi ja täytyi tapahtua, Kamarineuvoksen haudalla

ei kasvanut ainoastaan surukukkia, ei, vaan Pümpelhagenin kadonneen

onnen porosta versoi myöskin takkiaisia, nokkosia ja villikaalia, ja

kullankarvainen hyötyheinä muodosti kauniin kehän tämän rehottavan

rikkaruohon ympäri. Ken tästä tahtoi kukkia poimia, ei tosin

saanut pelätä villikaalin myrkkyä, eikä takkiaisten tarttumista,

eikä myöskään nokkosien polttamista. Kenellä nokkosten kanssa on

tekemistä, hänen täytyy rohkeasti käydä kiini, ja se mies, joka

tänään, vihreäraitaiset housut jalassa, seisoi Gürlitzin puutarhassa

ja katseli Pümpelhagenia kohden, _tahtoi_ rohkeasti käydä kiini;

mutta otollista aikaa oli hänen odottaminen, hänen kauniin,

kullankarvaisen hyötyheinänsä oli ensin rupeeminen orastamaan.

"Siitä esteestä on siis päästy", lausui hän hyvillä mielin

itseksensä, "ja _se_ oli kulmakivi. Ken on jälillä? Herra luutnantti?

No, häntä me syötämme hypoteekeillä, vekseleillä, koroilla ja

odottajaisilla, kunnes hän on lihonnut, ja sitte teurastamme

hänen. Vai olisiko mahdollista? Malla on kaunis tyttö ja Salla

myöskin. Herra von Zwippelwitz sanoi nykyään, kun minä myin hänelle

velaksi rautikkovarsani, että Sallan silmät ovat kuin -- niin,

mitä hän niistä sanoi? -- kuin kaksi tulipyörää eli kuin kaksi

kanunansytytintä. No, Sallapa sen itse tietää. Mutta äläpäs vielä!

Tunnen minä mokomat miehet, minä en heihin suostu. Suurimmassa

hädässä ehkä kurottavat he meikäläisiinkin; mutta paras on aina olla

varullansa! -- No, jos hän toden perästä tahtoo, niin voidaanpa

siitä vielä aikaa myöden puhua; mutta ensin täytyy hänen lihota. --

Mutta kukapa vielä? Hawermann. Se penteleen kavala kettu! Kuinkas

kävi tänään aamulla? Ei tervehtinyt minua! Ajattelee kai, että minun

pitäisi häntä ensiksi tervehtiä? Mokoma renki! Mitä hän muuta on kuin

renki? No, maltappa, kun minulla on ensin luutnantti kourissani,

niin saat sinäkin tanssia! -- Ja Bräsig sitte? Se narrittelia!

Tahdotko sinäkin panna esteitä eteeni? Hi, hi, hi! lystiä, se narri

ei tiedä, että minä oikeastaan olen karkottanut hänen Warnitzista,

että notarius Slusuhr minun kehotuksestani kuiskasi herra kreivin

korvaan, kuinka huonoa taloutta Warnitzissa pidettiin. Niin, mätäne

sinä vaan siellä Haunerwiemissä! -- Ja herra pastori sitte? Niin,

herra pastori! Minun piti aamulla poiketa pappilaan ja hän oli niin

ystävällinen -- juu perunia, kyllä minä tunnen sinun ystävyytesi!

Tuossa on pappilan pelto minun silmäini edessä! Mitä? Ei suo

minulle sitä etua ja puhuu kuitenkin _ystävyydestä_? Oo, malttakaa

vaan pikkusen, kyllä minä teidän vielä kukistan kaikki, minä voin

sen tehdä. Minulla on _rahoja_". -- Ja samassa löi lämäytti hän

ylenonnellisena lihavalla kädellään housuintaskuansa, niin että

kultaiset kellonripsulot tanssia hyppivät hänen mahallaan. Mutta

samassa tuokiossa vaikeni hän, sillä luinen koura laskeutui hänen

olallensa ja hänen Kanasensa sanoi:

"Mukkel, joku on etehisessä".

"Ken on siellä, kyhkyseni?" kysyi Pomukkelskopp erinomaisen

hiljaisella äänellä, sillä hänen vaimonsa läheisyys masensi aina

hänen mielensä.

"Notarius Slusuhr ja vanhan Mooseksen Taavetti".

"Hyvä, hyvä!" sanoi Pomukkelskopp ja laski kätensä Kanasensa

uumille, joka näytti siltä kuin kiemuroitsisi kurpitsi ylös pitkin

humalariekua. "Mutta katsoppa vaan Pümpelhagenia, noita kauniita

vainioita! Eikö ole synti ja häpeä, että se on semmoisissa käsissä?

Ja että nuo molemmat juuri _tänään_ tulivat -- eikö heitä johda

Jumalan sormi, kyhkyseni?"

"Älä lörpöttele joutavia, Kopp! Tule pikemmin sisään haastelemaan

vierasten kanssa. Semmoinen tuuma, jonka nyt olet päähäsi saanut,

vetää liian paljo aikaa".

"Hiljaa kauvas ehditään! Hiljaa kauvas ehditään, kyhkyseni!" sanoi

Pomukkelskopp käydessään vaimonsa perässä vierashuoneesen.

Pomukkelskopin salissa seisoi ja odotti sillä aikaa notarius

Slusuhr ja Taavetti. Taavetti oli saanut kestää hirmuisia tuskia,

sillä kovaksi onneksensa oli hän puolipäivän aikaan, kotoa

lähteissään, pistänyt sinettisormuksen sormeensa ja kimittänyt

kultaiset kellonvitjat liiviinsä. Ja kun hän nyt tuli saliin ja

huolimatta kaikesta loistostaan nöyrästi asettui selin akkunaa

päin, huomasi Filip Pomukkelskopp tuon kiiltävän sormuksen ja Natti

nuo kiiltävät kellonvitjat ja juuri kuin kaksi haukkaa syöksivät

he molemmat Taavetin kimppuun ja väänsivät sormusta ja tempoivat

vitjoja ja Natti astui hänen jalkapöydillensä ja Filip, joka rämpi

polvillaan tuolilla, potki häntä sääriin, ja nämä osat olivat hänen

ihmisellisestä ruumiistaan heikoimmat; hänen jalkapöytänsä sitä

vastaan näyttivät kuin hernemaa maaliskuussa, johon paholainen

herneiden sijasta on kylvänyt varpaankänsiä, mutta sääriluitansa

oli hänen varovasti käyttäminen, jos niiden piti hänen elinaikansa

kestää, siliä niiden yksin oli häntä kantaminen, koska luonto ei

ollut hänelle pohkeita antanut.

Ja toisen akkunan vieressä seisoi herra notarius Sallan edessä,

joka istui tuolilla, virkaten isälleen selkätyynyä. Siihen kuvaili

hän maisemaa pitkän ladon ja luumupuun kanssa, jossa siniset luumut

killuivat nyrkinkokoisina; ja ladon edessä käveli komea kirjava kukko

ja kuopusti kanojen keralla ja tadevedessä uiskenteli ankkoja ja

hanhia, kauniita kuin joutsenet, ja kaikkein etumaisinna loikoi tällä

kankaalla mitä suloisin, puhdas, viaton, hyvin syötetty porsas.

Vanha Mooses oli oikeassa; herra notarius näytti rotalta ja hänen

korvansa seisoivat pystyssä kuin rotan korvat, hän oli lyhytläntä ja

laiha, niinkuin kaikki Rahnstädtin rotat olivat, jotka eivät vielä

olleet ehtineet lihota Taavetin villakaupasta; hänen kasvonsa olivat

harmaat, hänen silmänsä harmaat, hänen hiuksensa harmaankellertävät

ja hänen viiksensä harmaankellertävät; mutta Malla ja Salla

Pomukkelskopp sanoivat hänen olevan erinomaisen viehättävän, hän

osasi kertoa paljon -- itsestänsä ja omasta hävyttömyydestänsä, sanoi

Bräsig. Mutta olihan se luonnollista, että herra notarius ennemmin

puhui omasta sukkeluudestansa kuin muiden ihmisten tyhmyydestä. Ei

kukaan viisas mies näytä muille peltoa, josta hän ilman vaivaa ja

työtä voi leikata nisua. Ja mitä voi notarius sille, että hänen

neronsa loisti niin heleästi, ettei sitä kauvemmin voitu pitää

vakkasessa? Mitä hän sille voi, että se tuli niin suureksi, ettei

sillä enää ollut tilaa vakkasessa, jos ei hän viskannut pois tuota

tyhmää rehellisyyttä? Sitä me yksinkertaiset ihmiset emme voi

ensinkään arvostella -- rotat ovat rottia -- ja Taavetti sanoi itse,

kun rotista tuli kysymys, niiden olevan häntä mahtavammat.

Tänään iltapuolella kertoi hän nyt sanomattomalla mielihyvällä

Sallalle, kuinka hän oli luvannut hankkia eräälle erinomaisen

tyhmälle miehelle rikkaan vaimon, ja kuinka hän noilla erityisillä

naimaretkillä oli nykkinyt sulhaselta yhden lauluhöyhenen toisensa

perästä, kunnes tuo vaivanen viimeisellä naimaretkellään ei näyttänyt

juuri paljoa paremmalta kuin kaltattu kukko.

"Erinomaisen hauskaa", sanoi Salla. Pomukkelskopp astui sisään: "Ah,

sangen ilahuttavaa, herra notarius! Hyvää päivää, herra Taavetti!"

Salla nauroi vielä yhä nauramistaan, mutta kun isä Pomukkelskopp

nyykäytti päätään ja osotti ovea kohden, kokosi Salla luumunsa,

kanansa, hanhensa ja porsaansa ja sanoi: "Natti ja Filip, tulkaa, isä

tahtoo _tehdä työtä_", ja lähti heidän kanssansa ulos. Tätä lausetta

käytettiin nimittäin aina, kun Pomukkelskopp tahtoi huvitella

itseänsä kullankarvaisella hyötyheinällään.

"Herra Pomukkelskopp", sanoi Taavetti, "minä tulen vuotien tähden ja

samassa tahtoisin kysyä villain hintaa -- minä olen saanut kirjeen..."

"Mitä vietäviä? Vuodat ja villat?" huudahti herra notarius,

"niistähän voitte jälistäpäin puhua. Me olemme tulleet tänne asiassa,

jonka tiedätte".

Tästä voi nähdä, että notarius oli uudenaikainen asiamies, joka ei

pitänyt pitkiä puheita, hän kävi suorastaan asian varteen kiini,

ja Pomukkelskopp piti paljo semmoisista miehistä, jotka rohkeasti

tarttuivat hänen nokkosiinsa, hän kävi sentähden likemmäksi

notariusta, puristi hänen kättänsä ja pakotti hänen istumaan sohvalle.

"Jaa", sanoi hän, "se on tukala, pitkällöinen tehtävä".

"Pitkällöinen?" kysäisi herra notarius. "Mitä? Riippuuhan se vaan

meistä, kuinka pitkälle tahdomme sitä venyttää. Ja tukala? Minulla

on ollut tukalampia asioita ajettavana. Taavetilla on kaksituhatta

viisisataa vekseleissä; minä itse olen viime aikoina lähettänyt

hänelle kahdeksansataa kolmekymmentä. Tahdotteko ostaa ne? Tässä ne

ovat".

"Ne ovat hyviä papereita", sanoi Pomukkelskopp hiljaa ja

levollisesti, nousi istuimeltaan ja toi rahat kaapista.

"Tahdotteko ostaa minunkin paperini?" kysyi Taavetti.