Ja kuinka oli nyt pappilan rouvan pastorin laita? Siellä ei meidän

Herrallamme ollut paljon nykäistävää, hän oli tehnyt niinkuin nuori

Jokkum, hän oli sanonut: "mitä voin minä sille tehdä? Antaa asian

mennä menoansa!" Ja jos pastori saarnaa valmistaessaan silloin

tällöin tunsikin pienen hiljaisen nykäyksen käsivarressaan ja hän

taaksensa katsahti, silloin seisoi vaan hänen pieni ystävällinen

rouvansa hänen takanansa, pyhjinriepu kädessä, ja pyyhki hänen

nojatuoliansa ja kysyi, tahtoiko hän kalan paistina tai keittinä,

ja jos hän sattui juuri kirjottamaan Pietarin kalansaaliista tai

niiden kahdentoista tuhannen miehen ravitsemisesta kalalla, silloin

johtui hänen mieheensä kaikenlaisia kiusallisia ja epäkristillisiä

ajatuksia paistetusta kalasta, piparuutista ja voista, niin että

hänen oli vaikea pitää sitä papillista arvoisuutta, jota saarnaa

tehdessä vaaditaan. Mutta mitä merkitsivät nämä pienet kärsimykset,

joihin hänen Reginansa jo alusta oli hänen totuttanut, hänen suurten

ilojensa rinnalla? Jumala nähköön! Minun ystäväni, Puutarhuri Jühlke

Erfurtissa, on lähettänyt minulle kauniin liljalöökin, joka nyt tekee

ensimäisiä lehtiänsä kevätauringon paisteessa, ja minun ensimäinen

työni aamusilla on käydä katsomassa, kuinka monta lehteä siihen on

tullut yöllä lisään, ja minä tongin ja kaivan sen ympäri, että juuret

pysyvät tuoreina, ja minä kantelen sitä kylmältä akkunalta lämpimällä

uunille ja pimeältä uunilta valoisalle akkunalle Jumalan aurinkoon,

ja se on kuitenkin vaan vihreä vesa, joka nousee maasta ilman

nuppusta, ja se on ainoastaan kasvi eikä mikään ihmisalku, ja kuinka

suuri ilo on minulla kuitenkin sen kasvamisesta ja vihannuudesta!

Ja pappilan rouvan pastori oli myöskin saanut kauniin liljalöökin

ystävältänsä puutarhurilta, meidän Herraltamme taivaassa, ja hän

ja hänen rouvansa olivat sitä hoitaneet ja vaalineet ja nyt oli se

kasvanut nuppuseksi, ihmisnuppuseksi, ja lämmin kevätaurinko paisti

hänen päällensä, ja pastorin rouvan ensimäinen tehtävä aamulla oli

käydä hänen luoksensa ja keskipäivällä pyöri hän hänen ympärillänsä

ja iloitsi hänen hyvästä ruokahalustansa ja täytti vielä kerran

hänen talrikkinsa, sillä sanoi hän: "ei tyhjä säkki pystyssä pysy;"

ja iltasin, kun istuttiin lehmuksen alla ulkona, kääri hän itsensä

ja tuon nuoren tytön samaan vaippaan, että molemmat pysyisivät

lämpiminä, ja kun aika oli levolle mennä, antoi hän hänelle suudelman

ja sanoi: "Jumala siunatkoon sinua, tyttäreni; mutta aamulla varhain,

kello viideltä, tulee sinun taas olla jaloillasi!"

Ja pastorin ensimäiset askelet aamulla kävivät hänen luoksensa ja hän

piti silmällä tytön kasvamista ja kehittymistä, lehti lehdeltä, ja

tuki häntä tyngöllä sivulta, että hän kasvaisi suoraan ylöspäin, ja

poisti hänestä rikkaruohon ja syöpäläiset, ja kun hän illalla kävi

levolle, sanoi hän toivollisena kuin lapsi: "Regina, nyt on hän pian

kukkiva".

Ja niin oli tapahtunut, että Lovisa, kenenkään pappilalaisten

ja hänen itsensäkään huomaamatta, oli tullut siksi keskustaksi,

jonka ympäri kaikki pyöri, pyöri mielellään ilman nurkumatta ja

narisematta, ilman kirinää ja pakkoa. Kun hän yksinkertaisessa

puvussaan, tuo pieni silkkihuivi kaulassa, posket punasina ja hiukset

hajallaan, juosta löyhytteli ympäri huoneessa, silloin tarttui

hänen iloisuutensa kaikkiin, ja kun hän istui hiljaa kasvatusisänsä

vieressä oppimassa ja katseli pastoriin suurilla silmillänsä,

ikäänkuin odottaisi hän vielä jotakin kauniimpaa tulevaksi, ja

vihdoin syvällä huokauksella löi kirjan kiini, ikäänkuin pahoillaan

siitä, että se oli lopussa, ja samassa hyvillään, että se oli

lopussa, sillä enempää ei hänen pieneen sydämeensä mahtunut,

silloin seisoi pastorin rouva sukkasillaan hänen takanansa ja piti

pyhjinriepua takanansa ja oli jättänyt tohvelinsa oven eteen:

"sillä", sanoi hän, "lapsien opettaminen on toista kuin saarnan

teko; vanhoihin voi vaikuttaa ainoastaan uhkaamalla heitä helvetin

rankaistuksilla; mutta lapsien sielu...! Sitä tarvitsee vaan viitata

kukkasen varrella, siihen ei mitään seivästä tarvita".

Hawermannin pieni tytär oli aina kaunis, mutta kaunein oli hän

silloin, kun hän, taluttaen isäänsä kädestä, toi hänen pappilaan,

jossa pappilan herrasväki istui suuren lehmuksen siimeksessä,

silloin loisti hänen kasvoistansa kaikki ne hyvät avut, jotka muuten

lepäävät hiljaa ihmisen sydämessä ja ainoastaan silloin tällöin ja

yksitellen tulevat näkyviin: rakkaus, kiitollisuus, ilo ja uljuus;

ja sillä aikaa kuin Hawermann astui hiljaa ja puoliksi surullisena

hänen vieressään, että hän niin vähän voi tehdä oman lapsensa

hyväksi, silloin oli hänen tyttärensä silmissä nähtävänä juhlapäivän

ilo, ikäänkuin voisi hän maksaa kaiken kiitollisuuden velkansa

hyville kasvatusvanhemmillensa näyttämällä heille isänsä. Hän kävi

nyt kolmattatoista vuottansa ja hänen nuori sydämensä ei tietänyt

tehdä mitään selkoa tunteistansa ja taipumuksistansa, hän ei ollut

milloinkaan tiedustellut, miksikä hänen sydämensä oli kiintynyt

hänen isäänsä. Pappilan herrasväen laita oli toinen, siellä voi hän

joka päivä nähdä, kuinka uskollisia ja hyviä he hänelle olivat, joka

päivä oli hän tilaisuudessa palkitsemaan heille heidän rakkauttansa

pienillä ystävyyden osotuksilla ja palveluksilla; mutta täällä?

Hän tiesi vaan: se oli hänen isänsä, hän puhui usein tyttärellensä

sanoja, joiden täytyi tulia sydämestä, ja katseli häntä toisinaan

hiljaisella, vahaisella katseella, jonka täytyi mennä sydämeen. Jos

Lovisa voikin ehkä laskea, että hän oli suuremmassa kiitollisuuden

velassa pappilan herrasväelle, niin kuitenkin...! Jumala on kai

tuolla ylhäällä niin solminut muutamia! ihmisten elämänlangat yhteen,

että ne juoksevat rinnatusten, kietouvat täällä maan päällä toinen

toisiinsa eivätkä ole täällä irtisaatavat.

Tänään, kun Hawermann istui viileässä lehvikössä, oli taas hänen

lapsellansa ollut semmoinen juhlapäivä, ja hänen itsensä laita oli

sama. Hän voi yhdellä silmäyksellä nähdä koko seudun. Kevät oli

mennyt, kesäaurinko paisti lämpimästi keveäin, valkosten pilvien

välistä, hieno tuulenhenki vilvotti ilmaa ja sai vihreän viljavainion

lainehtimaan auringon paisteessa, ikäänkuin liehuttaisi maa

komentajansa auringon, edessä vihreätä silkkistä lippua. Rykmentin

soittokunta, nuo tuhannet laulavat linnut, oli vaiennut kevään

mentyä, ainoastaan käen kukunta peltopyyn vihellys kuului vielä

juuri kuin kaukainen vaskirummun ääni, jonka tuulenhenki silloin

tällöin tuo etäältä rauhalliseen maisemaan; mutta soiton ja laulun

sijasta kantoi tuuli yli peltojen suloisen hajun joka kyllä tuli

tappelutanterelta, jossa tuhannen tuhansia kaatuneita makasi riveissä

ja läjissä, mutta joka ei tietänyt mitään verisistä töistä, vaan oli

ilo ihmisille: heinänteko oli alkanut, ja Hawermann istui töyräällä

viileässä lehvikössä ja katseli peltojansa.

Se maisema on kyllä kaunis, jossa pellot tuhansina vihreinä ja

keltasina juovina ja suikaleina kohoovat ylöspäin ja leviävät

lavealle kuin kirjava vaate, jonka ihmisen ahkeruus on kutonut

maan peitteeksi, mutta se näyttää levottomalta ja tuskalliselta,

juuri kuin olisi koko maisema viskattu mullin mailin, ja jokainen

tempaissut itselleen siitä osansa ja uhkaisi ja puhkaisi nyt kukin,

kuopustaakseen itselleen kurjan voittonsa maatilkustaan, ja ikäänkuin

olisivat kaikki näillä juovilla ja suikaleilla piirtäneet maahan

köyhyytensä todistuksen. Minä tiedän kyllä, sen laita _ei ole_

semmoinen, se _näyttää_ vaan siltä. Meillä on laita toinen: etäälle

aina sinertävään metsään asti ulottuvat samaa viljalajia kasvavat

pellot; ikäänkuin suuri järvi auringon kultaisissa säteissä aamulla

leviävät turnipsivainiot; avarilla laitumilla ja aitauksissa käy

kirjavia karjalaumoja ja viilten yli vihantain niittyjen astuu pitkä

jono niittäjiä valkeissa paitahihoissaan; kaikki on ikäänkuin tehty

samassa valimessa, kaikki toimii ja puuhaa samassa tarkotuksessa; ja

minne hyvänsä silmäsi luot, näet sitä levollisuutta ja vakavuutta,

jonka rikkaus tarjoo. Minä tiedän varsin hyvin, sen laita _ei ole_

semmoinen, mutta se _näyttää_ siltä. Mutta se ei kuulu tähän, silmä

näkee vaan rikkauden ja levollisuuden ja nämä vaikuttavat suloisesti

sydämeen viileässä siimeksessä mehiläisten höristessä ja perhosten

leikitellessä. Niin oli Hawermannin laita tänään; hän oli niin

levollinen, niin onnellinen, ja kiitollisella sydämellä muisteli

hän viimeksi kuluneita yhtätoista vuotta, kaikki oli tullut hyväksi

ja paremmaksi, hän oli maksanut velkansa Bräsigille ja Moosekselle,

ja isäntänsä kanssa eli hän parhaimmassa sovussa -- heidän välinsä

oli melkein tuttavallinen -- sillä, vaikkei kamarineuvoksen tapana

suinkaan ollut jokaiselle ilmotella yksityisiä asioitansa, oli

Hawermannin käytös kuitenkin niin luotettavan varma ja hän osasi

pitää itsensä niin tarkasti rajojensa piirissä, että kamarineuvos

usein puhui hänen kanssansa asioita, jotka enemmän koskivat häntä

itseä kuin maanviljelystä; perheellisistä asioistansa ei hän

kuitenkaan ollut sinä ilmoisna ikinä puhunut. Tänään oli tässäkin

muutos tapahtuva.

Kun pehtori tuokion aikaa oli istunut, kuuli hän ajettavan kaksilla

vaunuilla kartanolle. -- "Herranen aika, johan nyt tulivat!" huudahti

hän ja hypähti pystyyn ja kävi ottamaan vastaan herrasväkeä.

Kamarineuvos tuli rouvansa, kolmen tyttärensä ja poikansa kanssa;

heidän aikomuksensa oli viipyä, kuusi viikkoa kartanossa nauttimassa

raitista maailmaa.

"Hyvä Hawermann", sanoi hän, "me tulemme tosin liian varhain, mutta

minun virkatoimitukseni Rostockissa loppuivat pikemmin kuin olin

luullut. -- No, kuinka täällä voidaan? -- Onko kaikki valmisna

rouvasväkeä varten?"

"Kaikki on kunnossa!" sanoi Hawermann; "mutta minä pelkään, että

herrasväen täytyy vähän odottaa, päivällistä".

"Ei haita mitään, rouvasväki voi sillä aikaa muuttaa vaatetustansa

ja te voitte näyttää minulle nisujamme. Aksel", sanoi hän, kääntyen

poikaansa, nuoreen uljaasen mieheen, joka kauniissa univormussa

seisoi hänen vieressänsä, "sinä voit sillä aikaa viedä äidin ja

sisaresi vähän puutarhaan, sillä taloudesta" -- tässä teki hän heikon

yrityksen, vetääksensä suutansa nauruun -- "et sinä kuitenkaan väliä

pidä".

"Isä kulta, minä..." sanoi poika vähän hämillään.

"Jätetään se asia, poikaseni", sanoi isä ystävällisesti. "Tulkaa,

herra Hawermann! Nisumaa on kai tässä puutarhan takana".

Hawermann seurasi häntä. -- Jumala nähköön, kuinka se mies parka

oli vähässä ajassa vanhentunut, ja ikä valitettavasti yksistään ei

häntä ollut köyristänyt, oli vielä jotakin muuta, joka näytti häntä

rasittavan. Kun hän sai nähdä nisunsa, tuli hän kuitenkin vähän

iloisemmaksi ja huudahti: "Hyvä! Hyvä! Semmoista nisua en muista

nähneeni Pümpelhagenissa".

Se miellytti kyllä Hawermannia, mutta pehtorein tapa on nyt kerran

semmoinen, etteivät ole huomaavinansa, ja sillä aikaa kuin hän

sydämestänsä riemuitsi, kynsi hän korvansa taustaa ja sanoi, ettei

ollut vielä loppu käsissä, vielä oli monta vaaraa tarjona ja tuolla

alhaalla niityn reunalla teki paholainen vielä yhä tuhojansa tuolla

kirotulla ruosteella.

"Mitä vielä tulla voi, sitä emme voi estää", sanoi kamarineuvos.

"Se on oikein todellinen ilo, jonka te olette minulle tänään

valmistaneet, herra pehtori. Ah", lisäsi hän vähän ajan perästä,

"miksi emme tulleet tuntemaan toisiamme jo kaksikymmentä vuotta

takaperin? Se olisi ollut sekä minulle että teille hyödyksi!"

Hawermann ei enää kynsinyt korvansa taustaa, se pieni

veitikkamaisuus, joka hänenkin vakaisessa luonteessaan välistä tuli

näkyviin, oli kadonnut, ja hän katseli isäntäänsä surullisena. He

olivat saapuneet Gürlitzin rajalle.

"Nisu tuolla toisella puolella ei näytä niin hyvältä kuin meidän",

sanoi kamarineuvos.

"Niin", sanoi Hawermann; "maa on kyllä yhtä hyvä kuin meidän, se

on Gürlitzin pappilan pelto; mutta se ei ole saanut, mitä se olisi

tarvinnut".

"Kuulkaapa", puuttui kamarineuvos hänen puheesensa, "tiedättekö,

että Gürlitz on myyty? Muutamia päiviä sitte myytiin se Rostockissa

173,000 taalerista. Maatilat nousevat hinnassa, eikö niin, Hawermann,

maatilat nousevat suuresti? Jos Gürlitzistä maksetaan 173,000

taaleria, niin on 240,000 taaleria Pümpelhagenista huokea hinta;" ja

samassa katsoi hän Hawermannia hyvin tarkasti silmiin.

"Sitä se on, herra kamarineuvos; mutta teille merkitsee Gürlitzin

myyminen vielä muutakin, pappilan pellon arentikontrahti kadottaa

voimansa myymisen kautta, teidän pitää nyt arenteerata pappilan maa,

se pistää kuin vaaja meidän peltomme väliin!"

"Ah, hyvä Hawermann, minä arenteeraamaan!" huudahti kamarineuvos ja

kääntyi ympärinsä ja palasi vitkalleen takaisin, ikäänkuin ei hän

olisi tahtonut nähdäkään tuota kaunista peltomaata, "minulla on jo

liiaksi niskoillani, minun ei tee mieleni saada uusia huolia".

"Niitä ei teidän pidä saadakkaan. Jos annatte minulle vallan, niin

sovin minä pastorin kanssa asiasta".

"Ei, ei, Hawermann, se ei käy laatuun! Uudet ulosteot, arennin

maksu edeltäpäin, enentyvä kalusto! Minulla on ilmankin jo niin

paljo maksamisia; minua hirvittää, sitä ajatellessa", ja samassa

laahusti se mies parka niin vaivaloisesti ylös ahdetta myöden ja

kompastui joka kiveen, niin että pehtorin täytyi juosta hänen

avuksensa ja tarjota hänelle kättänsä; mutta lähellä puutarhaa rupesi

kamarineuvoksen päätä pyörryttämään, niin että Hawermannin täytyi

häntä tukea ja hädin tuskin sai hänen viedyksi lehvikköön. Täällä

viileässä ilmassa toipui hän kyllä taas pian; mutta hänen olentonsa

oli niin muuttunut, että pehtorin oli vaikea tuntea tätä alakuloista,

sortunutta miestä siksi levolliseksi, vakaaksi herraksi, kuin hän

ennen oli oli ollut. Mies tuli niin puheliaaksi; näytti siltä, kuin

täytyisi hänen kerran tyhjentää sydämensä.

"Hyvä Hawermann", sanoi hän ja tarttui hänen käteensä, "minulla

olisi pyyntö teille: minun veljenpoika Frans -- te tunnette hänen jo

ennakolta -- Oli päässyt kymnasiosta ja on kerran ottava molemmat

maatilansa haltuunsa; hän tahtoo seurata minun neuvoani -- minun

velivainajani on määrännyt minun pojan holhoojaksi -- hän tahtoo

tulla käytännölliseksi maanviljelijäksi, ja minä olen valinnut teidän

hänen opettajaksensa. Teidän pitää ottaa poika tänne luoksenne, hän

on ymmärtäväinen ja hyvänluontoinen nuori mies".

Kyllä vaan Hawermann sen tahtoi tehdä mielellään, ja hän lupasi tehdä

parastansa, hän tunsikin hänen jo pienestä asti ja poika oli aina

ollut ystävällinen häntä kohtaan.

"Ah", huudahti kamarineuvos, "miksi ei minun oma poikani valinnut

samaa tietä! Miksi olin minä niin heikko, että parempaa tietoani

vastaan annoin vaimolleni myöden! Ei auttanut mikään, hänen täytyi

ruveta sotamieheksi. -- Mutta nyt saadaan nähdä seuraukset, vanha

ystäväni, nyt on meillä velkoja enemmän kuin voimme ja uskallamme

tunnustaa, sillä näenhän minä hänen alakuloisesta, arostelevasta

katseestaan, ettei hän ole tunnustanut minulle kaikkia. Jospa hän sen

vaan tekisi, niin tietäisin kumminkin, millä kannalla olen, ja voisin

pelastaa hänen koronkiskojani käsistä -- vaikka itse joutuisinkin

niiden kynsiin", lisäsi hän vähän ajan perästä heikolla äänellä ja

kolkosti.

Hawermann hämmästyi näistä sanoista ja tästä äänestä, mutta

vielä enemmän hämmästytti häntä hänen isäntänsä ulkomuoto. "Niin

pahasti ei ole kai laita", sanoi hän, sanoaksensa jotakin, "ja

onhan kamarineuvoksella vielä mitä saadaan noin 600:sta tynnyristä

turnipsia, sillä niin korkealle olen minä arvostellut tulon".

"Ja 700:sta tynnyristä, jotka minä olen myynyt olen jo saanut rahat

ja ne ovat jo menneet; mutta se ei ole pahin seikka, sen voisi vielä

kestää. Mutta mitä auttaa tässä tuskitteleminen!" huudahti hän,

ikäänkuin tahtoisi hän hetkeksi heittää takkansa pois hartioiltansa.

"Minun asiani Rostockissa eivät ole päättyneet, niinkuin minä

perheeni tähden teille sanoin, minä olen ottanut maksaakseni toisen

vävyni velan, joka nousee 7,000:ään taaleriin, enkä voinut saada

rahoja Rostockista, ja kolmen päivän kuluessa on velka maksettava,

rahat ovat suoritettavat Gürlitzin uudelle omistajalle, jonka

ylihuomenna tulee maksaa kauppasumma. Neuvokaa te minua, vanha

ystävää! Te olette olleet samanlaisessa tilassa, te tiedätte, kuinka

pulasta pääsitte -- älkää panko pahaksi! Te olette olleet ja pysyneet

rehellisenä miehenä; mutta minä en voi kestää sitä, että minun

omaisuuteni, minun kunniallinen nimeni on epävarma".

Niin, Hawermann oli usein ollut semmoisessa tilassa, ja hän oli

sortunut muutamasta sadasta taalerista; mutta tämä teki seitsemän

tuhatta.

"Oletteko puhuneet Gürlitzin uuden omistajaa kanssa?" kysyi

Hawermann, hyvän aikaa asiaa arveltuansa.

"Olen", kuului vastaus, "ja minä olen peittelemättä ilmottanut

hänelle, missä pulassa tätä nykyä olen".

"Ja mikä oli vastaus?" sanoi Hawermann. "Mutta voinhan arvata: hän

kai tarvitsee itse rahansa välttämättömästi".

"Ei juuri sitä, niinkuin minusta näytti, mutta mies tuntui minusta

jotenkin ilkeämäiseltä, hän oli liian röyhkeä ja julkea, ja kun hän

havaitsi minun pulani, teki hän ehdottelujansa niin kavalasti, että

minä keskeytin kaiken keskustelun, sillä minä toivoin vielä saavani

rahoja muualta. Mutta se toivo on rauennut tyhjään ja minä olen

suurimmassa pulassa".

"Tässä hopussa tiedän minä vaan yhden neuvon", sanoi Hawermann,

"teidän täytyy turvata Moosekseen Rahnstädtissä".

"Koronkiskojaanko?" kysyi kamarineuvos. "En sinä ilmoisna ikinä!"

huudahti hän. "Minä en voisi kestää sitä häpeätä, että olen semmoisen

miehen käsissä. Ei, ennemmin kärsin minä herra Pomukkelskopin

hävyttömyyksiä".

"Kenenkä?" huudatti Hawermann ja vavahti ikäänkuin olisi ampiainen

häntä pistänyt.

"Gürlitzin uuden omistajan, josta puhuimme", sanoi kamarineuvos

ja katseli Hawermannia, ikäänkuin ei hän oikein ymmärtäisi hänen

käytöstänsä.

"Ja onko se eräs pommerilainen Peenen tienoilta lyhyt ja tanakka,

paksuposkinen mies?"

"On", sanoi kamarineuvos.

"Ja hän tulee meidän naapuriksemme täällä. Ja _hänen_ kanssansa

aiotte te ruveta raha-asioihin? Ei ei, herra kamarineuvos, minä

pyydän, minä rukoilen teitä, älkää ruvetko sen miehen kanssa

mihinkään asioihin. Te olette minun todistajani, etten minä ole

lausunut hyvää, en pahaa sanaa siitä miehestä, joka minun on häviöön

saattanut; mutta _nyt, kun te_ olette vaarassa, nyt katson minä sen

velvollisuudekseni: _se sama_ mies on syypää minun onnettomuuteeni",

ja samassa hypähti hän pystyyn ja hänen muuten niin levollisista,

ystävällisistä silmistänsä välähteli vihan säkeniä, niin että

kamarineuvoskin, vaikka hänellä kyllä oli omastakin asiastansa

tekemistä, hämmästyi.

"Niin", huudahti pehtori, "niin! _se_ mies on kerran ajanut minun

pois talostani ja kodistani, _se_ mies on kerran tuottanut minulle

ja minun vaimo paralleni kaikki tuskat ja huolet, ja ne ovat vieneet

vaimoni hautaan! Varokaa, varokaa ja karttakaa sitä miestä!"

Varoitus oli liian ankara, ettei kamarineuvos voinut sitä siksensä

heittää: "Mutta kukapa auttaa?" kysyi hän.

"Mooses!" vastasi Hawermann vakaasti ja lujasti.

Kamarineuvos tahtoi tehdä vastaväitteitä, mutta Hawermann asettui

hänen eteensä ja sanoi vielä kiivaammin ja hartaammin: "Mooses, herra

kamarineuvos! Päivällisen jälkeen matkaamme hänen luoksensa ja sen

verran kuin minä häntä tunnen, ette milloinkaan ole sitä katuva".

Kamarineuvos nousi seisaalle ja tarttui Hawermannin käteen; hän

ei ainoastaan nojannut siihen, ei! silminnähtävästi piti myöskin

pehtorin vakaa neuvo häntä pystyssä, sillä jos rauhallinen ja

hiljainen mies kerran on heittänyt tavallisen levollisuutensa,

tekee hän suuren vaikutuksen toiseen ihmiseen, jonka ei ole tarvis

ollakaan niin heikko ja semmoisessa pulassa, kuin kamarineuvos,

ja säätyeroitus väistyy hyvin helposti semmoisissa tiloissa pois

personallisuuden tieltä.

Keskustelu päivällispöydässä kävi hyvin hitaasti, jokaisella oli

itsensä kanssa tekemistä. Hawermann ajatteli uutta, arveluttavaa

naapuruuttansa, kamarineuvos raha-asiaa, ja kyrassieriluutnantti

näytti myöskin semmoiselta, kuin olisi hän sekaantunut korkolaskun

mutkiin eikä voisi niistä selville päästä, ja jos ei armollinen rouva

olisi ottanut korkeat sääret selkäänsä ja kerskaillut ylhäisistä

vierastelemisistaan naapuristossa ja jos eivät nuo kolme ryökynää

olisi edeltäpäin ahmanneet vastaisista maalaisista huvituksista ja

viskelleet ympärillensä ruusuja ja ruohoja, niin olisi seurassa

vallinnut kuoleman hiljaisuus.

Päivällisen jälkeen ajoi kamarineuvos pehtorin kanssa Rahnstädtiin.

Kun he astuivat Mooseksen kynnyksen yli, tuntui kamarineuvoksesta,

ikäänkuin olisi hän pudottanut kultarahan lokaan ja hänen täytyisi

itse ottaa se ylös puhtailla, valkeilla käsillään. Jo porstuassa

tunki tunkkeinen ilma häntä vastaan sillä maantuotteiden kauppa

kajahtaa harvoin ruusuöljyltä, ja villa, joka vast'ikään on

lähtenyt lampaan rehottavasta selästä, haisee tuorekselta peräti

toiselta kuin sittemmin, kun se on vähän mailmaa nähnyt ja on

tuuletettu ja lepää kirjavana mattona ylhäisen naisen kammiossa

ja pirskotellaan laventelivedellä. Ja kuinka siivottomalta näytti

etehinen ja itse tupakin! Sillä Nuppunen oli kyllä hyvä ihminen,

mutta saamaan kauniiksi sisäänkäytävän ja konttooria lehmännahoilla

ja lampaanluilla, sitä ei hänkään ymmärtänyt, ja Mooses väitti

kuitenkin, että se kuului asiaan, ja poika Taavetti pani samoin yhä

uusia esteitä Nuppusen tielle ja teki talosta varsinaisen hiirien

pesän, sillä karvakaupasta ja villasta lähtevä lemu vetää näitä

viehättäviä pikku eläimiä puoleensa, kuin hernesäkki kyhkysiä.

Asuihuoneessakaan ei kamarineuvos tullut juuri paremmalle mielelle,

sillä Mooses oli vanhauskoinen juutalainen ja kristittyin sunnuntaina

veti hän tavallisesti yllensä likaisimman takkinsa, pitääksensä

lakia voimassa noita koreasti puetuita uskomattomia vastaan, ja kun

hän nyt, kääpästen kädellään vasempaaan takintaskuunsa, hypähti

ylös ja kävi kamarineuvosta vastaanottamaan: "Toden totta, herra

kamarineuvos! -- semmoinen kunnia!" ja ärjäsi Taavetille, joka oli

käyttänyt sunnuntai-iltapuolen seisahdusta kauppa-asioissa, vähän

loikoaksensa sohvalla: "Taavetti, mitä sinä siinä hoipertelet? Sinä?

Nouse ylös ja anna herra kamarineuvoksen istua!" ja kun hän nyt

kehotti kamarineuvosta ottamaan sijansa paikalla, jonka Taavetti

niin hyvästi oli lämmittänyt, silloin olisi kamarineuvos mielellään

antanut kultarahan virua loassa, mutta -- hän tarvitsi sitä

välttämättömästi.

Hawermann ennätti apuun ja asetti kamarineuvokselle tuolin avonaisen

akkunan viereen ja otti pannaksensa asian alkuun, ja kun Mooses

huomasi, mistä kysymys oli, ajoi hän ensin poikansa Taavetin ulos

ovesta, sillä, vaikka hän maantuotteiden kaupassa antoikin hänen

vehkeillä jotenkin omin päinsä, ei hän kuitenkaan raha-asioissa

pitänyt häntä kylläksi kokeneena, vaikka hän jo oli viidenneljättä

vuoden vanha, ja kun nyt ilma oli puhdistettu -- nimittäin Taavetin

läsnäolosta -- laverteli hän laveasti siitä suuresta kunniasta, että

sai tulla asioihin kamarineuvoksen kanssa.

"Enkö ole sitä aina sanonut, herra Hawermann? Herra kamarineuvos on

hyvä mies, herra kamarineuvos on hyvä. -- Enkö ole sitä aina sanonut,

herra kamarineuvos? Herra Hawermann on rehellinen mies; hän on

otsansa hiessä työtä tehnyt, maksaaksensa minulle velkansa viimeiseen

penniin".

Mutta kun hän kuuli, kuinka suuresta summasta kysymys oli, kävi

hän sitkeämmäksi, kiemuroi ja teki verukkeita, ja jos ei hän

olisi pitänyt niin paljo Hawermannista ja nähnyt hänen päältänsä,

että hän yksivakaisesti kehotti häntä tähän kauppaan, ei olisi

luultavasti tullut mitään koko asiasta. Ja ken tiesi, kuinka asia

sittenkään olisi päättynyt, jos ei olisi tullut puheeksi, että rahat

piti käytettämän Gürlitzin maksamiseen ja että kamarineuvoksen

muuten oli rupeeminen asioihin Pomukkelskopin kanssa. Mutta kun

_tämä_ nimi mainittiin, veti Mooses kasvonsa irviin, ikäänkuin

olisi joku pannut palasen lain mukaan saastaista sianlihaa hänen

talrikillensa, ja huudahti: "Pömökkelskopin kanssa?" sillä niin

äänsi hän sitä nimeä. "Tiedättekö mikä mies hän on?" ja samassa

teki hän liikenteen, ikäänkuin heittäisi hän tuon saastaisen

lihapalan yli olkapäänsä. "Taavetti, enkö ole sanonut, älä rupee

mihinkään asioihin Pömökkelskopin kanssa! Mutta mitäpä nuorista!

Taavetti osti häneltä villoja. Hyvä! sanoin minä; sinä saat nähdä,

sanoin minä. Ja mitä teki hän? Hän sekotti pestyin villain joukkoon

pesemättömiä, hän sekotti siihen itsekuolleiden lammasten villoja,

hän sekotti siihen teurastettuin oinasten tahratuita villoja ja hän

pani siihen lisäksi kaksi suurta kiveä. _Kaksi suurta kiveä_ pani

hän villain joukkoon! Sitte tuli hän noutamaan rahojansa -- hyvä!

sanoin minä -- minä maksoin velkani hänelle Preussin setelirahassa,

tein niistä pieniä tukkuja, joissa kussakin oli sata taaleria,

ja pisteilin aina joukkoon vääriä seteleitä ja semmoisia, jotka

eivät enää käyneet rahasta, ja viimeiseen tukkuun panin minä kaksi

vedettyä arpajaislippua -- ne ovat ne kaksi kiveä, sanoin minä. Kah,

sitä mellua, minkä hän nosti! Hän tuli tänne notarius Slusuhrin[3]

kanssa -- hän on myöskin mies mokoma!" -- tässä viskasi hän taas

kappaleen saastaista lihaa yli olkapäänsä -- "näyttää semmoiselta

kuin joku Taavetin rotista -- noin seisovat korvat hänen päässänsä --

tahtoo elää hänkin -- ja hän elää myöskin rotan tavalla kaappeista

ja likaisuudesta ja nakertelee muiden rehellisten ihmisten nahat

rikki. Kah, mitä melua he pitivät! Tahtoivat laittaa minulle

prosessin niskoilleni. Prosessin? sanoin minä; minä en tarvitse

mitään prosessia. Mimmoinen tavara on, semmoinen on maksukin. Ja

tiedättekö mitä, hyvät herrat, sanoin minä, herra notarius ja

herra Pömökkelskopp ja minä olemme _kolme_ juutalaista, mutta

voimme myöskin olla _neljä_, jos te molemmat herrat tahdotte käydä

_kolmesta_. Kah, sitä melua kuin he nyt pitivät ja parjasivat minua

koko kaupungissa! mutta pormestari sanoi: Mooses, te harjotatte

suurta kauppaa, mutta teillä ei ole vielä koskaan ollut prosessia,

antakaa heidän vaan tulla! -- -- Herra kamarineuvos, te saatte

rahat vielä tänä päivänä odottajaisia ja korkoa vastaan, sillä te

olette hyvä mies ja te pidätte väkenne hyvin ja teidän nimenne on

tunnettu maassa ja teidän ei ole tarvis ruveta mihinkään asioihin

Pömökkelskopin kanssa".

Rahan lainaaminen on tukala toimi ja se, joka tätä kirjottaa, tietää

sen monivuotisesta kokemuksesta ja tietää kertoa siitä, mutta

se on kuitenkin ihan toista, jos turvaat jonkun vanhan ystävän

hyväntahtoisuuteen, taikka mieheen, jonka varsinaisena tehtävänä

on rahan lainaaminen. Kamarineuvos oli velassa, jotenkin suuressa

velassa, mutta hänellä ei ollut mitään suurempia vekselivelkoja ja

hänen raha-asiansa olivat jotenkuten tähän asti tulleet suoritetuiksi

asianajajain ja kauppamiesten välityksen kautta, tämä oli ensimäinen

kerta, jolloin hän ei voinut päästä pulasta vanhalla tavalla, hänen

oli täytynyt turvata koronkiskojaan, niinkuin hän kutsui tällaisia

miehiä; ne vastukset, jotka kohtasivat häntä tällä matkalla, se

peräti toisenlainen mielenlaatu ja menetystapa, jota hän täällä sai

tuntea, se harmi, jonka Mooseksen vastusteleminen ensi alussa hänessä

herätti, ja nyt lopuksi tämä äkkinäinen apu, joka pelasti hänet hänen

tukalasta tilastansa, mahtasivat kokonaan tämän heikon miehen, hän

vaipui kalpeana tuolillensa ja Hawermann käski noutamaan lasillisen

vettä.

"Herra kamarineuvos", huudahti Mooses, "ehkä saisi olla pieni ryyppy

viiniä, minä tuotan heti pullon viiniä kauppiaalta".

"Ei, vettä! vettä!" huudahti Hawermann ja Mooses juoksi ovelle ja oli

melkein työtätä Taavetin kumoon, sillä Taavetti oli vähän kuullellut

oven takana, tullaksensa viimeinkin kokeneeksi raha-asioissa:

"Taavetti, mitä sinä täällä seisot, miks'et sinä tuo vettä?"

Ja Taavetti tuli, ja kamarineuvos joi vettä ja tointui, ja Mooses

luki rahat pöydälle ja kamarineuvos otti ne ylös loasta ja katseli

käsiänsä ja ne näyttivät hänestä yhtä puhtailta kuin ennenkin, ja kun

hän nousi vaunuihinsa ja loi silmäyksen takasin Mooseksen etehiseen,

tuntui hänestä, kuin viruisi Mooseksen vuotien ja lampaanluiden

päällä vielä suuri romutukku lisänä ja ne olivat hänen omat huolensa.

Ja Mooses seisoi ovensa edessä ja kumarsi kumartamistaan ja katseli

ympärillensä, huomataksensa, näkivätkö naapuritkin, että kamarineuvos

oli ollut hänen luonansa. Mutta se suuri kunnia ei häntä kuitenkaan

kokonaan hurmannut, hän piti päänsä pystyssä, vei Hawermannin syrjään

ja sanoi: "Herra pehtori, te olette rehellinen mies, kun minä rupesin

tähän asiaan, en tietänyt minä miehen olevan niin heikon. Teidän

täytyy luvata minulle, että velka kiinitetään kartanoon -- kuoleman

tapauksen tähden. Sairas mies ja vekseli, mitä minä niillä teen!"

Kamarineuvos pääsi pulastansa, mielenkiihotus asettui, hänen

terveytensä parani, hän katseli mailmaa toisilla silmillä, ja kun

Hawermann parin päivän perästä taas otti pappilan maan arendeeramisen

puheeksi, suostui hän siihen ja Hawermann sai luvan sopia asiasta

pastori Behrensin kanssa. Sen hän tekikin, ja tuo pieni pastorin

rouva hyrisi ympäri huoneessa, tätä kauppaa hierottaissa, ja yhä oli

kuuluvinaan pastorin ja Hawermannin korviin: "Enemmän rahaa! Enemmän

rahaa!"

"Tietysti", sanoi Hawermann, "se on oikeus ja kohtuus, rouva kulta,

arentisumma on korotettava, ajat ovat muuttuneet, mutta tästä asiasta

voidaan helposti sopia: hyöty on kahdenpuolinen".

"Regina", sanoi pastori, "minun muistuu mieleeni, kukkasia ei ole

vielä kasteltu".

"Hyväinen aika, minun kukkaseni!" huudahti pastorin rouva ja pyörähti

ulos huoneesta.

"Kas niin", sanoi pastori, "nyt kulkee asia sukkelammin. Minun täytyy

tunnustaa, että minä mieluisemmin otan arentimiehen etäältä kuin

samasta kylästä, liian likeinen naapuruus antaa syytä moniin pieniin

yhteensattumisiin ja tekee välin kiusalliseksi ja tukalaksi, ja

niin ei pidä olla laita kartanon isännän ja papin kanssa. Ja ilman

sitä pidän minä personallisesti paljon enemmän kamarineuvoksesta

kuin Gürlitzin uudesta isännästä; tunnenhan minä kamarineuvoksen jo

vanhastaan. Ja te luulette, että minä voin vaatia korkeampaa hintaa?"

"Aivan hyvästi, herra pastori! ja minä olen saanut luvan, tarjota

teille puolta enemmän. Jos minä itse tahtoisin vourata pellon, voisin

tarjota teille vielä enemmän, mutta..."

"Me ymmärrämme toinen toisemme, hyvä Hawermann", puuttui pastori

puheesen, "minä suostun tarjomukseen".

Ja kun pappilan rouva taas pienen Lovisan Kanssa pyörähti sisään

ja huudahti: "Se ei olisi ollut tarpeesen! Lovisa oli sen asian jo

toimittanut", silloin oli myöskin hänen pastorinsa asia jo toimitettu

ja pikku Liisa heittäytyi isällensä kaulaan: "Isä kulta, isä kulta,

sepä on hauskaa!" huudahti hän. Mikä syy oli hänellä halata isäänsä?

Mitä oli hänellä tekemistä arentikontrahdin kanssa? Paljo, hyvin

paljo! Hänen isänsä täytyi nyt kyntää ja niittää ihan pappilan

puutarhaan asti ja Liisa sai siten hänen useammin, nähdä.

Kun Hawermann palasi takasin Gürlitzin kirkkopolkua, kohtasi hänen

Sakarias Bräsig, joka kovin epäfilosofisesta leinipuuskastaan

onnellisesti oli tullut filosofiselle mielialalle, sillä semmoiselle

tuli hän aina, kun tuskat loppuivat.

"Hyvä päivää", sanoi hän, "minä olen kotvasen aikaa odottanut sinua

kotonasi. Aika tuli minusta kuitenkin liian pitkäksi ja kävin sillä

aikaa kamarinneuvosta tervehtimässä. Hän iloitsi, että sai nähdä

minun, ja kohteli minua erinomaisella ystävällisyydellä; mutta

millaiselta se mies näyttää!"

Niin, sanoi Hawermann, hänen herransa oli -- Jumala paratkoon --

tullut hyvin vanhaksi ja heikoksi ja hän puolestansa pelkäsi pian

kadottavansa miehen, josta hän piti niin paljon.

"Niin", nyykäytti Bräsig, "mikä on elämä, Kaarlo? Mikä on ihmisen

elämä? Näetkös, Kaarlo, jos sen käännät ylös alasin niinkuin tyhjän

rahakukkaron, niin ei siitä putoo äyriäkään".

"Bräsig", sanoi Hawermann, "minä en tiedä kuinka muut ihmiset siitä

ajattelevat, mutta minusta tuntuu, ikäänkuin olisi elämä ja työnteko

sama asia".

"No noh, Kaarlo! Älä nyt liikoja laske; tämän mietelmän olet sinä

saanut pastori Behrensiltä. Hän on minunkin kanssani välistä

puhunut tästä asiasta ja on antanut minulle semmoisen kuvauksen

ihmiselämästä, ikäänkuin ajaisimme me täällä maan päällä yhä vaan

sontaa ja kristillinen usko olisi se aurinko ja sade, jotka panevat

touvon kasvamaan, ja tuolla ylhäällä vasta, korkeammissa ilmoissa,

olisi leikon aika odotettavana; mutta ihmisen pitäisi vaan työtä

tehdä ja puuhata. Mutta, Kaarlo, ei sen laita ole niin, se on

raamattua vastaan. Raamatussa kerrotaan kukkasista kedolla: ne eivät

tee työtä eivätkä kehrää ja meidän taivaallinen isämme ruokkii niitä

kuitenkin. Ja jos Jumala niitä ruokkii, niin elävät ne myöskin

eivätkä kuitenkaan tee työtä, ja kun minua kiusaa tuo kirottu leini

enkä tee mitään -- en mitään; muuta, kuin torjun pois kasvoistani

noita penteleen kärpäsiä -- teenkö minä silloin työtä? Mutta elää

pitää minun kuitenkin, elää mitä kurjimmissa tuskissa. Ja kas tuolla,

Kaarlo", lisäsi hän ja viittasi oikealla kädelle yli pellon, "näetkös

noita molempia kukkasia, jotka tuolta tulla keikkailevat, sinun

armollinen herra luutnanttisi ja nuorin ryökynä; oletko koskaan

kuullut, että kyrassieriluutnantit työtä tekevät, ja että armolliset

ryökynät kehräävät? Ja kumminkin tulevat he tuolla ihkasen elävinä

yli sinun turnipsimaasi".

"Seisahdetaan tähän, Sakari", sanoi Hawermann, "he pitävät meitä

kohden, he tahtovat kenties puhutella meitä".

"Olkoon menneeksi!" sanoi Bräsig. "Mutta näetkö ryökynää, kuinka hän

kahlaa turnipsin sängessä pitkillä hameenliepeillänsä ja hienoisilla

pieksuillansa. Ei, Kaarlo, elämä on kärsimystä! Ja se alkaa aina

raajoista, sääristä, ja sen voit sinä nähdä minussa tuon kirotun

leinin aikana ja ryökynässä, hänen kahlatessaan turnipsin sängessä

hienoilla jalkimillaan. -- Mutta mitä minun piti taas sanoa, Kaarlo

-- parhain aikasi on nyt ollut ja mennyt täällä, sillä kun herra

kamarineuvos kerran kallistaa päänsä, silloin saat nähdä, mikä leikki

sinulle alkaa armollisen rouvan, noiden kolmen naimattoman tyttären

ja herra luutnantin kanssa. -- Kaarlo", lisäsi hän vähän aikaa

arveltuansa, "minä sinun sijassasi rupeisin nyt jo pitämään yhtä

perintöprinssin kanssa".

"No, mitäpä joutavia sinä pakiset, Bräsig?" puhkesi Hawermann äkkiä

sanomaan, "minä menen suoraa tietä".

"Oikein, Kaarlo, niin teen minäkin ja sen tekee jokainen, joka ei ole

mikään jesuviitti! Mutta katsoppa tuota armollista ryökynää likemmin!

Hän menee myöskin suoraa tietänsä, mutta turnipsin sängessä, Kaarlo

-- --"

Mutta nyt olivat nuo molemmat siskokset jo liian lähellä, hän

ei voinut enää pitkittää, vaan lausui Vielä kuitenkin ikäänkuin

itseksensä: "Jesuviitti? Ei mutta luikari on hän".

"Minä kiitän teitä, herra Hawermann, että olette odottaneet minua

tässä", sanoi Aksel von Rambow, paikalle tullessaan, "minun

sisareni ja minä olimme lähteneet eri tarkotuksissa kävelylle:

hän peltoruusujen tähden ja minä varsojen; hän ei ole löytänyt

peltoruusuja enkä minä varsoja".

"Armollinen ryökynä", sanoi Bräsig, "jos te peltoruusuilla tarkotatte

meidän tavallisia ruiskukkia -- mutta" -- keskeytti hän itsensä --

"kah kuinka tuo ilkeä turnipsinsänki on turmellut teidän kauniin

leninkinne ja repinyt rikki kaikki vivustimet!"

Hän kumartui alas, ikäänkuin tahtoisi hän tehdä kamarineitsyn

palvelusta ryökynälle.

"Ei haita mitään!" huudahti ryökynä, astuissaan askelen taaksepäin,

"se on vanha leninki. Mutta mistä löydän minä peltoruusuja?"

"Niitä voin minä teille näyttää, niin paljon kuin mielenne tekee,

tässä ihan lähellä Gürlitzin pellolla siellä on ruiskukkia,

unikukkia, pillikkeitä ja karrikkeita, lyhyesti sanoen rikkaruohoa

kaikenlaista".

"Sehän sopii hyvin, Fidelia kulta", sanoi luutnantti: "sinä menet

pehtori Bräsigin kanssa ruiskukkia etsimään, ja minä pyydän herra

Hawermannia viemään minua varsojen luoksi. Sillä, tiedättekö",

sanoi hän Hawermannille, "minun vanha, hyvä isäni oli tänä aamuna

niin hyvällä päällä, että hän antoi minulle luvan, valita paras

neljätalvisista varsoista ratsashevosekseni".

"Varsin kernaasti", sanoi Hawermann, "tahdon minä näyttää teille

eläimet, ja niiden joukossa on koreita orhia".

Niin meni kumpikin seurue eri haarallensa, Hawermann kuuli vaan,

kuinka Sakarias Bräsig sanoi Fidelia ryökynälle, että häntä ilahutti

suuresti tulla hänen kanssansa tutuksi, sillä hänellä oli kerran

ollut koira, jonka nimi myöskin oli 'Fidele' ja oli ollut koko

perhana hiiriä tappamaan.

Hawermann meni herra luutnantin kanssa varsojen aitaukseen. He

haastelivat toinen toisensa kanssa -- tietysti maanviljelystä

koskevista asioista -- luutnantti oli varsin hyväpäinen mies, ja

Hawermann tunsi hänen jo pienestä lapsesta saakka, mutta hän ei

ollut mitään lisään oppinut, kaikki hänen ajatuksensa olivat, hyvin

pintapuolisia, mikään hänen kysymyksistään ei sattunut asian ytimeen,

niin että Hawermann arveli itseksensä: hyvänluontoinen on hän, varsin

hyvänluontoinen, mutta hän ei ymmärrä mitään, ja -- Jumala nähköön --

kun vanha herra kerran jättää nämä ilmat, silloin täytyy hänen toki

ottaa kartano haltuunsa ja syödä siitä leipänsä!

Kun he olivat saapuneet aitaukseen ja olivat tarkastelleet jokaista

varsaa eriksensä, astui luutnantti Hawermannin eteen ja kysyi: "No,

mitä te sanotte? Mikä pitää minun ottaa?"

"Ruskea", sanoi Hawermann.

"Minä valitsisin mieluisemmin mustan, näettekö sen kaunista kaulaa ja

hienoa päätä!"

"Herra von Rambow", sanoi Hawermann, "hevosen päällä ja kaulalla

ette ratsasta, te ratsastatte sen selässä, ja koipia siihen myöskin

tarvitaan; te tahdotte valita ratsashevosen, tuo ruskea ottaa voiton

kolmesta tuommoisesta mustasta".

"Mutta musta on silminnähtävästi englantilaista rotua".

"Se on totta, se on Wildfiren kantama; mutta ruskea on vanhaa

meklenpurilaista rotua, ja se on häpeä, että sen annetaan hävitä

sukupuuttoon, ettei huolita siitä hyvästä, mitä isänmaa tarjoo, vaan

vaihdetaan, ne englantilaisiin pikajuoksioihin".

"Se voi olla totta", sanoi Aksel, "mutta meidän rykmentissä on minun

kumppaneillani ainoastaan mustia hevosia; minä valitsen mustan".

Se oli semmoinen syy, jota ei Hawermann oikein voinut ymmärtää, hän

vaikeni siis, ja heidän takasin tullessaan kävi keskustelu jotenkin

hitaasti; mutta kun jo olivat ihan lähellä kotoa -- juuri portin

edessä, ikäänkuin olisi hän tahtonut säästää sitä viimeiseen asti

-- pidätti luutnantti pehtorin ja syvällä huokauksella, ikäänkuin

tahtoisi hän vierittää raskaan taakan pois sydämeltänsä, sanoi hän:

"Hawermann, minä olen kauvan toivonut saada puhua teidän kanssanne

kahdenkesken. Hawermann, minulla on velkoja -- teidän täytyy auttaa

minua. Yhdeksänsataa taaleria _täytyy_ minun maksaa, _täytyy_ minun

saada".

Se oli ikävä asia Hawermannille; mutta todellisesti yksivakaisissa

asioissa on vanhuus mahtavampi hän katsoi tuota nuorta

kolmenkolmatta-vuotista miestä rohkeasti silmiin ja sanoi lyhyesti:

"Herra von Rambow, sitä _en_ minä tee".

"Hawermann, hyvä Hawermann, minä tarvitsen ne rahat varsin

välttämättömästi".

"Sitte täytyy teidän ilmottaa se isällenne".

"Isälleni? Ei, ei! Hän on jo maksanut minun edestäni, ja nyt on hän

kipeä, se voisi huolestuttaa häntä liiaksi".

"Ja sittenkin täytyy teidän ilmottaa se hänelle. Semmoiset asiat

ovat suoritettavat isän ja pojan välillä, vaan ei vierasten ihmisten

kanssa".

"Vierasten ihmisten!" kysäisi Aksel ja katseli häntä oikein

rukoilevasti ja sydämellisesti silmiin "Hawermann, olenko minä teille

niin vieras?"

"Ette, herra von Rambow, ette!" huudahti Hawermann ja kurotti sen

nuoren herran kättä, vaan ei tarttunut siihen kuitenkaan. "Te ette

ole minulle vieras! Ja mitä minä teidän hyväksenne voisin tehdä,

tekisin minä juuri _teidän_ tähtenne. Asia _itsestään_ on hyvin

vähäpätöinen, ja mitä minulta puuttuu, sen minun ystäväni Bräsig

kyllä voisi lisätä! mutta, herra von Rambow, teidän isänne on

luonnollisin auttaja, hänen ohitsensa emme saa mennä".

"Isälleni en voi sitä ilmottaa", sanoi Aksel ja nyppi erästä

pajupensasta.

"Teidän _täytyy_ se hänelle ilmottaa", huudahti Hawermann niin

hartaasti kuin hän voi. "Hän aavistaa, että te olette salanneet

häneltä velkojanne, ja se ajatus huolestuttaa häntä".

"Onko hän puhunut siitä teidän kanssanne?"

"On", sanoi Hawermann, "mutta ainoastaan hänen oman suuren pulansa

ohessa, jonka te kai tiedätte".

"Minä tiedän", sanoi Aksel, "ja minä tiedän myöskin lähteen, josta

hän on ammentanut. No niin, mitä isäni teki, voin minäkin tehdä",

lisäsi hän kylmäkiskoisesti ja lyhyesti ja astui portista sisään.

"Herra von Rainbow", huudahti Hawermann ja seurasi häntä kiivaasti,

"minä pyydän teitä Jumalan tähden, älkää tehkö sitä, se on turha

yritys, tahi saattaa teidän vielä pahempaan pulaan".

Aksel ei häntä kuullut.

Pari tuntia myöhempään seisoi luutnantti von Rambow Mooseksen kanssa

villasäkkien ja vuotien keskellä juutalaishuoneen etehisessä, jossa

myöskin Taavetti tonki lampaanluiden seassa niin iloisena kuin

hiiri eloaumassa; luutnantti teki silminnähtävästi vielä viimeisen,

vimmatun rynnäkön Mooseksen hyvin suojeltuun rahakukkaroon; mutta

Mooses piti uljaasti puoliansa: "Toden totta, herra paroni, minä en

voi! Niin, miksi en minä muuten sitä tekisi? voisinhan minä ansaita

tästä kaupasta koreat summat. Näettekö, herra paroni, tuolla on

Taavetti. -- Taavetti, mitä sinä siellä seisot ja ällistelet? Tule

tänne, Taavetti. -- Näettekö, herra paroni, nyt seisoo hän täällä,

nyt seisoo hän teidän edessänne ja seisoo minun edessäni, minä en

tahdo hänelle mitään sanoa, en tahdo hänelle viitata, en vilkuttaa,

minä menen sisään tupaan, nyt kysykää Taavetilta". Ja niin puhein

siirtyi hän, henskeliä kantava oikea olkapää etumaisena, tupaan

sisään.

Luutnantti paran asia mahtoi olla hyvin huonolla kannalla, kun

hän edes voi ruveta mihinkään keskusteluun Taavetin kanssa, jonka

ulkomuoto näytti niin kuluneelta ja viheliäiseltä, kuin vetäisi hän

ruoppakärryjä perässään, mutta luutnantti sitä vastaan loistavassa

univormussaan näytti, kuin olisi hän valjastettu kuninkaan

lasivaunujen eteen. Tässä asiassa ei kuitenkaan tullut niin paljon

uljas ulkomuoto kysymykseen kuin se seikka, kumpi voi parhaimmin

vetää kuorman ylös loasta, ja siihen toimeen oli Taavetti helkkusan

sukkela. Hänellä oli kolme asiani kaaraa apunansa: ensiksi oli

hänellä tavattoman komea juutalaisluikarin naama, ja kun hän siinä

nyt seisoi luutnantin edessä ja pureskeli kanelinkuorta, jota hän

ammattinsa pahan hajun tähden aina salaa näpisteli mammosensa

ruokakammiosta, ja pää kallellaan, toinen käsi housuin taskussa,

häntä katsella tirkisteli, silloin näytti hän niin ilkeältä, kuin

olisi kaikkein tuon monivuotisen tuotekaupan aikana tapettuin rottain

henki mennyt häneen; ja toiseksi oli hän sitkeä, paljoa sitkeämpi

kuin hänen taattosensa, ja se oli varsin välttämätön seuraus hänen

jokapäiväisestä seurustelemisestaan kaikkein sitkeimpäin aineitten

kanssa mailmassa, villan, nahan ja hampun kanssa; kolmanneksi oli

hänellä se ominaisuus, että hän varsin tyynesti voi hajullansa

karkottaa jokaisen pois luotansa, josta hyvästä lahjasta hän sai

kiittää osaksi omaa luontoansa, osaksi ammattiansa.

Niin hyvillä avuilla varustetun miehen kanssa ei luutnantti tietysti

voinut vetää väkikapulaa; hän lähti pienen ajan perästä raskaalla

sydämellä ulos ovesta, ja Taavetti iloitsi niin suuresti omasta

menettelytavastaan, että hän oikein tuli säälivälle mielialalle ja

että hän vielä päälliseksi antoi luutnantille kristillisen neuvon

matkalle, hänen pitäisi kääntyi notarius Slusuhriin: "Hänellä on",

sanoi hän, "ja hän antaa".

Tuskin oli tämä nuori mies sulkenut oven jälkeensä, kun Mooses juoksi

ulos tuvasta: "Taavetti, onko sinulla mitään tuntoa? Minä tahdon

sanoa sinulle jotakin uutta: sinulla ei ole mitään tuntoa! Kuinka

voit sinä lähettää sen nuoren miehen pyövelien luoksi?"

"Olenhan minä lähettänyt hänen vaan hänen omain vertaistensa luoksi",

sanoi Taavetti vihastuen; jos hän on sotamies, niin on hän myös

pyöveli. Jos notarius nylkee hänen, niitä se _teihin_ koskee? Jos hän

nylkee notariuksen, mitä se _minuun_ koskee?

"Taavetti", sanoi vanhus ja ravisteli päätänsä, minä sanon: "sinulla

ei ole mitään tuntoa".

"Mitään tuntoa?" jupisi Taavetti itseksensä; "kun te teette kauppaa,

ajatte minun pois, kun ette tee mitään kauppaa, kutsutte minun

sisään".

"Taavetti", sanoi vanhus, "sinä olet vielä liian nuori", ja meni

tupaan.

"Olenko minä liian nuori", sanoi Taavetti äkäisesti, "pysynkö minä

aina liian nuorena? Mutta minä tiedän paikan, jossa en ole liian

nuori". Niin sanoin viskasi hän toisen takin yllensä ja meni samaa

tietä, kuin luutnantti, notarius Slusuhrin luoksi.

Mitä hänellä siellä oli tekemistä, mitä siellä ylimalkaan toimittiin,

en minä tiedä; mutta sen tiedän, että nuori herra von Rambow sinä

iltana kirjotti paljo kirjeitä Pümpelhagenissa ja kiinitti sinetillä

lihalähetyksiä, ja että hän, sen toimen tehtyänsä, hengähti syvästi,

ikäänkuin olisi hän päässyt raskaan takan alta. Ensimäisestä pulasta

oli päästy; mutta hän oli tehnyt niinkuin entinen akka, joka pilkkoi

kaukalonsa poltinpuiksi, lämmittääksensä taikinaansa.

Luku 5.

Kuinka ritariskartanon omistaja Pomukkelskopp iloitsee lapsistansa,

ja miksikä hänen Kanasensa kiukuttelee hänen tähtensä. -- Ompelukoulu

pappilassa ja pieni pakina Jokkum Nüsslerin opettajattarista. Ukko

Pomukkelskopp tekee Kanasensa kanssa ensi käyntinsä pappilassa

ja perhe lähtee sieltä kuin vuosi 1822. Miksikä Bräsig vihelsi

ritariskartanon isäntää suorastaan silmiin ja sittemmin tahtoo

asettaa hänen tulivuorelle; miksikä Kristian Kohlhaas on koko nauta

eläimeksi ja Bräsig pelkää saavansa leininsä.

Paria päivää myöhemmin pilkisti aurinko aamupuolella noin k:lo

kymmenen aikaan sadepilven takaa ja tähtäsi katseensa suorastaan

Gürlitzin herraskartanon puutarhaan. Hänen tyttärensä, maa, oli

toimittanut ison pesun, ja hän tahtoi nyt vähän auttaa lastansa

kuivaamaan riepujansa. No, sitä oli silloin, niinkuin vielä

tänäänkin, hauska nähdä, kuinka eukko puuhaili toimissaan ja

kurkisteli leveän, ystävällisen naamansa kanssa milloin sieltä,

milloin täältä valkeain pilvenrepaleiden välistä ja tarttui taas

vesikannuunsa, valkaistavaansa hieman kostutellaksensa. Tämmöisessä

tilaisuudessa on akka aina hyvin lystillinen, hän saa päähänsä mitä

kummimpia kujeita ja panee vanhoilla päivillään toimeen kepposia,

joita tuskin voisi odottaa nuorelta, ensi kerran rakastuneelta

tytöltä; hän milloin on kyyneliin upota, milloin nauruun pakahtua.

Tänään täytyi eukon kuitenkin nauraa sydämen pohjasta, katsellessansa

alas Gürlitzin puutarhaa: "No katsoppa vaan!" huudahti hän ja veti

leveän myhäilyn yli niittyjen ja toukojen, "mitä kaikkia tässä

tyhmässä mailmassa nähdä saa! Monta monituista vuotta olen tuolla

aina nähnyt seisovan kauniin valkean ukon, joka piti viisaria,

että nuo nälkäiset, maan matoiset ihmislapset toki tietäisivät,

milloinka aika oli päivällistä syödä, ja nyt seisoo siellä tuommoinen

paksu iletys hänen paikallansa, vihreänraitaiset housut jalassa ja

piippu suussa. Missäkään ei niin hullunkurisia asioita tapahdu kuin

mailmassa!" ja samassa nauroi eukko oikein makeasti ritariskartanon

omistajaa, herra Pomukkelskoppia, joka, keltanen nankkinitakki yllä

ja vihreänraitaiset housut jalassa, seisoi tiimatukin vieressä,

ihan samassa asemassa kuin kaunis pakanain jumala, Apollo, sillä

erotuksella vaan, että Apollolla oli lyyra, mutta hänellä piippunysä

kädessä. Toisinaan vilahti kuitenkin ikäänkuin joku varjo eukon

kasvoille, kun hänen silmänsä sattui kauniisen, ystävälliseen

sihteerinsä, joka niin monta vuotta oli puikollaan muistiin pannut

hänen tekojansa ja joka nyt virui maassa nokkosien ja karrikkeiden

keskellä. Mutta nauraa täytyi hänen kumminkin taas.

Pomukkelskopp nauroi myöskin; hänen kasvoissansa ei tosin vielä

mitään iloisuutta ollut nähtävissä, mutta kun hän katseli

ympärillensä, niin kauvaksi kuin hänen lyhyt vartalonsa ylettyi,

nauroi hän oikein makeasti sydämessänsä: "Kaikki minun! Kaikki

minun!" Sitä auringon sädettä, joka valaisi mailmaa, sitä ei hän

nähnyt, se ei liikuttanut hänen sydäntänsä eikä hänen kasvojansa;

mutta se auringon säde, joka hänessä oli syttynyt ja joka oikeastaan

oli vaan tavallisen luvunlaskun tulos, se valaisi hänen sydämessänsä;

mutta hänen kasvoissansa ei ollut mitään nähtävänä, sillä jos hänen

oli ulkonaisesti nauraminen, täytyi siihen olla syynä joku pila,

oikein oiva pila! ja sitä ei myöskään tällä hetkellä pitänyt häneltä

puuttua.

Hänen molemmat nuorimmat lapsensa, Natti[4] ja Filip, tulivat

paikalle. Filip oli vääntänyt itselleen ruoskan karrikkeista ja

nokkosista ja suomi tuota vaivasta pakanain kalpeata jumalaa, niin

että isä Pomukkelskopp oli nauruun pakahtua, ja Natti juoksu kyökkiin

ja toi hiilen, maalataksensa viikset sen suuhun, mutta sitä ei isä

sallinut: "Nattiseni", sanoi hän, "älä tee sitä, se voisi hänen

rumentaa, ja me voimme mahdollisesti vielä myydä hänen. Mutta piestä

saatte häntä". Ja pojat pieksivät häntä, ja isä Pomukkelskopp nauroi,

niin että maha hytkyi noissa vihreänraitaisissa housuissa.

Sillä aikaa tuli myöskin rouva, Pomukkelskopin kuivempi puoli,

käyden paikalle. Hän oli pitkä kuin humalarieku ja laiha kuin

kuningas Pharaon seitsemän laihaa lehmää, hänen otsansa oli vetäynyt

ylöspäin ryppyihin, ikäänkuin olisi koko mailman surua laskettu hänen

sielunsa kannettavaksi, tahi oli se rypistynyt kokoon äreännäköisiin

laskoksiin nenän yläpuolelta, juurikuin olisivat kaikki ne astiat,

jotka palvelusväki pitkän vuoden kuluessa tässä mailmassa rikkoo,

olleet hänen omansa, ja hänen suunsa näytti niin muikealta,

kuin olisi häntä koko elinaikansa juotettu etikalla ja syötetty

suolakkeilla. Hänellä oli yllä tänä kauniina lämpimänä vuodenaikana

aamusilla musta, hienovillainen päälystakki, joka kerran kuoleman

tapauksessa oli hankittu ja jota nyt tietysti piti kulutettaman, ja

päivällä käytti hän karttuunista tehtyjä, lepänkuorella vihreiksi

painettuja vaatteita, ja ainoastaan juhlallisimmissa tilaisuuksissa,

jolloin Pomukkelskopp ilmaantui sinisessä hännystakissaan kiiltävine

nappineen, silloin haali hän päähänsä; niin paljo nauhoja ja

myssyn koristeita, että hänen surullinen naamansa pilkisti niistä

näkyviin, kuin puolikuollut hiiri rohdintutista, ja muun ruumiinsa

ympäri kääri hän vaipan vaipan päälle, kunnes hänen vaivaset hoikat

koipensa näyttivät sukkavartailta, jotka vahingosta ovat joutuneet

tilkalaatikkoon. Mutta _silloin_ ei ollut millekään palveluspiialle

terveellistä tulla häntä likelle, sillä vaikka hänen kuivat luunsa

lentää löyhyttelivät keveästi sametti- ja silkkisiivillään, painoi

hänen ostoista ja kulutuskulungeista raskautettu sielunsa kovasti

hänen ympäristöänsä.

Hän oli äiti, jonka vertaista tuskin oli toista; hän ajatteli

päässään yöt päivät, kuinka hän Mallan pidetystä leningistä saisi

Filipille vielä jakun; hän rakasti lapsiansa raamatun jälkeen ja

sentähden kuritti hän heitä, ja Natti voi usein jokaisesta pilkusta

takissaan näyttää kaksi selässään ja jokaisesta pilkusta housuissaan

kaksi niiden sisäpuolella. Hän oli kova itseänsä kohtaan ja kova omaa

lihaansa ja vertänsä kohtaan, mutta hän voi myöskin iloita, iloita

raamatun jälkeen, _kohtuudella_; ja kun hän tänään nyt havaitsi

nuorimpain sikiöinsä lystillisen askaroimisen, silloin lensi hänenkin

kasvoillensa toivon kipinä, niinkuin auringon säde Helmikuussa sattuu

jäätyneesen maanpintaan ja virkkaa sille: "Kas niin vaan! Tästä

nousee vielä aikanansa perunan varsi!"

Aviopuolisona oli hän myöskin nuhteeton; kukaan naapuri ei voinut

hänestä sanoa, että hän milloinkaan töissä, sanoissa eli ajatuksissa

oli laiminlyönyt pienintäkään velvollisuuttansa, vaikka Pomukkelskopp

oli niin ja näin, sillä hän oli eukon mielestä hyvin kevytmielinen,

koska hän usein voi oikein makeasti nauraa jollekin oivalliselle

leikinlaskulle, mikä ei sovi huolelliselle perheen isälle, mikä

ajan pitkään oli saattava heidät perikatoon ja lapsineen päivineen

kerjäläissauvan nojaan. Eukko teki siis vielä enemmän, kuin mihinkä

pappi vihittäissä oli hänen velvottanut, hän hillitsi tätä liikaa

iloisuutta ja antoi pienellensä joka päivä omasta etikastansa

juotavaksi Ja suolakkeistansa syötäväksi, hän morkki häntä

hyvänpäiväisesti -- s.t.s. kun he kahdenkesken olivat -- juurikuin

nuorinta lastansa, pikku Filippiä, ja käytti itseänsä ylimalkaan

sillä tavoin, kuin olisivat Pomukkelskopin vihreäraitaiset housut

vielä takaa kiinipantavat; sanalla sanoen, akka johti häntä oman

mielensä mukaan. Hän ei miestänsä lyönyt -- Jumala varjelkoon! Kaikki

tapahtui sanan voimalla. Paljaalla pakisemisella osasi hän saattaa

miehensä samalle mielialalle, kuin hän itse oli: jos ukko käytti

itseänsä kevytmielisesti, silloin puhutteli akka häntä kovasti ja

lyhyesti hänen nimensä viimeisellä tavulla ja nimitti häntä tuimasti

vaan "Kopp!" Tavallisesti puhutteli hän häntä nimen keskimäisillä

tavuilla: "Mukkel", ja kun ukko oli oikein akan mielen jälkeen ja

istua törrötti äkäisenä sohvankulmassa ja sivalteli kärpäsiä, silloin

puhutteli akka häntä ensimäisellä tavulla ja ystävällisellä äänellä:

"Poku".

Tänään ei akka puhutellut häntä Pokun nimellä: "Kopp!" sanoi hän

tylysti ukon kevytmielisen ilon tähden lasten leikistä, "Kopp, mitä

sinä täällä seisot ja suitset kuin leivinuuni? Siinä arvelen, meidän

pitäisi mennä pastorin luo".

"Kanaseni", sanoi Pomukkelskopp ja sieppasi ehdottomasti piipun pois

suustansa, "voimmepa sinnekin mennä. Minä pistän paikalla hännystakin

päälleni".

"Hännystakin? Kuinka niin? Luuletko sinä kai, että minä aion pukea

itseni mustaan silkkileninkiini? Onhan hän vaan _meidän_ pappimme".

Hän äänsi samassa sanaa '_meidän_' semmoisella painolla, ikäänkuin

olisi hän puhunut lampuristaan ja kuin olisi hänen mielestään pappi

hänen yksityisessä palveluksessaan ja söisi hänen leipäänsä.

"Kanaseni", sanoi Pomukkelskopp, "tapahtukoon sinun tahtos; voinhan

ottaa ylleni ruskean takkini. Filip, heitä jo se piekseminen; äiti ei

sitä suvaitse"!

"Kopp! pidä huolta itsestäsi, äläkä huoli lapsista. Sinä pidät ylläsi

nankkinitakkisi, se on puhdas ja hyvä kyllä".

"Kyhkyseni", sanoi Pomukkelskopp, sillä ollessansa toista mieltä kuin

hänen rakas vaimonsa, koetti hän ensin mielitellä kanasella ja tuli

vihdoin kyhkyseen, "Kyhkyseni, arvossa tulee aina itseään pitää,

armas kyhkyseni! Jos emme teekään sitä pappilalaisten tähden, niin

täytyy meidän tehdä se kumminkin itsemme tähden. Ja jos Malla ja

Salla tulevat muassa, pitää heidän toki siivota ja koristaa itseänsä,

ja siten eroamme me heistä liiaksi".

Tämän viimeisen seikan tähden sai Pomukkelskopp luvan, vetää yllensä

ruskean takkinsa. Hänen sielunsa iloitsikin nyt siitä, että hän

sai asian käymän mieltänsä myöden, joka muuten ei juuri helposti

tapahtunut; hän tuli oikein kiitolliseksi siitä ja tahtoi sitä

palkita Kanasellensa, antaen hänen ottaa osaa omaan iloonsa, sillä

kukaan ei saa luulla, että Pomukkelskopp oli niin epäkohtelias, että

hän omassa huoneessaan olisi ollut röyhkeä, ei! siellä oli hän nöyrä

ja alamielinen. Hän oikaisi sentähden kätensä yli peltojen ja sanoi:

"Kanaseni, näetkös, tämä on kaikki meidän!"

"Mukkel, sinä näytät liian kauvaksi", sanoi akka lyhyesti; "tuo

tuolla takana on jo Pümpelhagenia".

"Sinä olet oikeassa, Kanaseni, se on jo Pümpelhagenia. Mutta", lisäsi

hän ja nuo pienet silmät vilkkuivat hyvin halukkaasti Pümpelhageniin

päin, "ken tiesi? Jos Jumala minulle elopäiviä antaa ja minä

Pommerissa kaikki saan hyvästi kaupaksi menemään ja ajat pysyvät

hyvinä ja vanha kamarineuvos kuolee ja poika tekee velkoja..."

"Niin, Mukkel", keskeytti hänen rakas vaimonsa häntä ja hänen

kasvoillensa ilmaantui pilkallinen irvistely, jota mailma kaikissa

tapauksissa sai pitää myhäilynä, koska muuten näiden kasvojen ei

milloinkaan olisi nähty vetäyvän nauruun, "juuri ihan niin, kuin

Matti Mitätön sanoi: jos olisin kymmentä vuotta nuorempi enkä olisi

raajarikko eikä minulla olisi vaimoa, sitte saisitte nähdä, mikä mies

minä olisin!"

"Kanaseni", puuttui Pomukkelskopp puheesen ja veti suunsa vinoon,

ikäänkuin olisi hän tuntenut itsensä syvimmästi loukatuksi, "kuinka

voit sinä niin sanoa! Minäkö toivoisin pääseväni sinusta? Ilman

niitä 30,000 taaleria, jotka sinä perit isältäsi, en olisi ollut

mies ostamaan Gürlitziä. Ja mikä ihana kartano on Gürlitz kuitenkin!

Näetkös? Tämä kaikki on Gürlitziä!" ja samassa osotti hän taas yli

pellon.

"Niin, Kopp", sanoi hänen vaimonsa tylysti "paitsi pappilan maata,

jonka sinä annoit riistää pois kynsistäsi".

"Hyväinen aika, kyhkyseni", sanoi Pomukkelskopp, kun kävivät ulos

puutarhasta, "ainahan sinä puhut pappilan maasta! Mitä minä sille

voin? Näethän, minä olen suora, rehellinen mies; mitä minä sille

voin, että minulla on tekemistä semmoisten veijarien kanssa, kuin

Hawermann ja pastori ovat. Mutta ei ole vielä ilta, vaikka hämärtää,

munsöri Hawermann! Me tapaamme vielä toisemme, herra pastori!"

Gürlitzin pappilassa istui tänä aamuna kolme pientä, sievää tyttöä

pastorin rouvan puhtaassa, kiiltävässä tuvassa ja kädet ja suut

kävivät kiireesti, sillä he eivät ainoastaan ommelleet, vaan

pakisivatkin kilpaa ja näyttivät tuota valkeata liinakangasta vastaan

niin punaisilta ja terveiltä, kuin mehuisat mansikat valkosella

talrikilla; ne olivat Lovisa Hawermann ja nuo molemmat kaksoisomenat,

Liina ja Miina Nüssler.

"Lapset", sanoi pastorin lyhyt, pyöreä rouva, kun hän tuontuostakin

pyörähti kyökistä tupaan, "te ette voi arvata, mikä ilo minulla on

vanhoilla päivilläni, pannessani puhtaita liinavaatteitani säilyyn;

kun samassa muistelen kustakin kappaleesta, milloin sen olen kutonut,

milloin sen olen ommellut! Ja kuinka varovasti niitä pitelen, kun

tiedän mitä vaivaa niistä olen nähnyt. -- Miina, Miina, se sauma

on väärä, Herranen aika, Liisa! minä luulen, että sinä katselet

kaikkialle ympärilles ja ompelet ompelemistasi, huomaamatta, että

langassa ei ole solmua. -- Nyt minun on meneminen panemaan perunat

tulelle, sillä pastorini tulee kai pian!" Ja niin lensi hän kyökistä

tupaan ja tuvasta kyökkiin, kuin kellon heiluri, ja piti kaikki

hyvässä käymisessä.

Mutta kuinka olivat Liina ja Miina Nüssler tulleet pappilan rouvan

ompelukouluun? Sen laita oli näin. Kun ne molemmat pienet tyttöset

olivat niin pitkälle tulleet, että he voivat ääntää s:n eivätkä

enää tahtoneet leikitellä hiedassa, ja päiväkaudet juoksivat rouva

Nüsslerin perässä ja kysyivät: "Äiti, mitä pitää meidän nyt tehdä?"

silloin sanoi rouva Nüssler nuorelle Jokkumille, että nyt oli aika

panna lapset kouluun; heidän täytyi saada joku koulumamseli kotiansa.

Jokkumilla ei ollut mitään sitä vastaan, ja hänen lankonsa, rehtori

Baldrian, sai toimekseen hankkia semmoisen. Kun koulumamseli oli

puolen vuotta ollut Reksowissa, sanoi rouva Nüssler hänestä, että hän

oli semmoinen vanha kiukkupussi, joka kiisteli päiväkaudet lasten

kanssa ja sai heidän päänsä niin pyörälle, ettei hän enää voinut

tuntea heitä omiksensa; mamselin täytyi siis lähteä tiehensä.

Kauppias Kurz hankki heille uuden, ja muutamana päivänä, jolloin

Reksowissa ei kukaan mitään pahaa aavistanut, astui eräs naamaltaan

kellastunut krenatööri ovesta sisään, pikimustine silmäkarvoineen

ja lasisilmät päässä, ja ilmotti olevansa uusi opettajatar.

Hän puhutteli noita pieniä tyttösiä heti franskan kielellä, ja

havaitessaan pienokaisten vielä olevan niin viattomia, etteivät siitä

sanaakaan ymmärtäneet, kääntyi hän franskallansa nuoreen Jokkumiin.

Semmoista ei ollut Jokkumille vielä ikipäivinään tapahtunut;

hämillään ollen antoi hän piippunsa sammua ja koska juuri juotiin

kahvia, sanoi hän, jotakin sanoaksensa: "Äiti, kaada uudelle

koulumamselille kuppi kuumaa". Tämä otti nyt komentaaksensa koko

taloutta, ja kun rouva Nüssler jonkun aikaa oli tätä urhollisesti

syrjästä päin katsellut, lausui hän vihdoin: "Seis! Se ei käy

laatuun; jos täällä komennettaman pitää, niin on minulla lähin oikeus

siihen, niinkuin pappilan rouva sanoo", ja rummutti krenatöörille

lähtömarsin.

Nyt otti pehtori Bräsig ajaaksensa asiaa ja hankki uuden

opettajattaren "joka oli oikein koko perhana", niinkuin hän sanoi,

"aina iloinen ja varsin väsymätön klaveria pelaamaan". Ja Bräsig

oli oikeassa. Eräänä talvi-iltana tuli Reksowiin kalpeaposkinen,

puolikasvuinen, hyvin lystillinen olento, joka heti ensi työksensä

istui tuon uuden, huutokaupassa ostetun pelivärkin ääreen ja alkoi

hakata rämpyttää sitä voimainsa perästä ja rehki toimessaan kuin Remu

riihellä. Kun opettajatar oli mennyt levolle, aukasi nuori Jokkum

klaverin, ja nähdessänsä kolme kieltä rikkihakatuksi, sanoi hän:

"Niin, mitäpä sille voi tehdä!"

Taloon tuli nyt hauska elämä; nuori opettajatar piti semmoista

melua ja meteliä noiden molempain pikku tyttöjen kanssa, että rouva

Nüssler viimein tuli siihen päätökseen, että hänen vanhin tyttärensä,

Liina, tosiaankin oli paljoa järkevämpi kuin koulumamseli. Hän

tahtoi siis saada selkoa siitä, mitä mamseli koulutuntien aikana

oikeastaan lasten kanssa toimi, hän vaati sentähden nähdäksensä

jonkinlaista oppiohjelmaa, ja seuraavana päivänä tulikin Liina

suuren arkin kanssa, jossa oli lueteltu jos jotakin lajia. Siinä oli

saksan kieltä, franskan kieltä, oikokirjotusta, kaunokirjotusta,

maantiedettä, uskontoa, raamatun historiaa ja yleistä historiaa,

vieläpä raamatun luonnon historiaakin ja lopuksi aina soitantoa

ja soitantoa ja yhä vaan soitantoa. "Minun puolestani", sanoi hän

Jokkumille, "saavat he kyllä soitella, niin paljon kuin tahtovat, kun

vaan uskontoa ei syrjään sysätä. Vai kuinka, Jokkum?"

"No niin", sanoi Jokkum, "kyllä kai se niin on, on kai".

Ja sillensä se olisi kai jäänytkin, jos ei rouva Nüssler sattumalta

olisi Liinalta saanut kuulla, että he raamatun historian tunnin

aikana olivat heitelleet palloa mamselin kanssa, ja kun hän vielä

lisäksi kerran uskonnon opetuksen aikana kuuli hepakkaa naurua,

astui hän äkkiarvaamatta sisään huoneesen, nähdäksensä mitä uskonnon

opetusta siellä harjotettiin, ja katso! koulumamseli oli sokkosilla

lasten kanssa. No, tämmöisestä hauskasta uskonnosta ei rouva Nüssler

mitään pitänyt, ja mamseli 'Hoppelin' sai marssia matkoihinsa

krenatöörin perässä.

Tämä oli kyllä kiusallista, koska lukukausi oli juuri puolilla,

ja kun rouva Nüssler valitti, että lapsilla ei ollut mitään

tekemistä, sanoi Jokkum vaan: "No, mitä minä sille voin!" mutta

rupesi samassa erinomaisen ahkerasti lukemaan Rostockin sanomia, ja

muutamana päivänä laski hän sanomalehden syrjään ja käski Kristianin

valjastaa hevoset 'kummituksen' eteen. Hänen vaimonsa tuli vähän

levottomaksi, koska hän ei tietänyt, mikä Jokkumin aikomus oli; mutta

tarkasteltuansa häntä piipun-puoliselta sivulta ja havaittuansa,

että hänen vasempi suupielensä oli vetäynyt milt'ei korvaan asti,

joka hänessä merkitsi ystävällistä myhäilyä, silloin rauhottui hänen

mielensä ja hän sanoi: "No, antaa hänen olla! Hänellä on jotakin

hyvää aikeissa".

Kolmen päivän perästä tuli Jokkum takasin, tuoden muassaan

ikäpuolisen, melkein läpihohtavan naisen, ja koko seudussa kulki heti

kuin kulovalkea tämä uutinen: "Aatelkaapa vaan! Nuori Jokkum on itse

hankkinut itselleen opettajattaren".

Bräsig tuli seuraavana sunnuntaina ja tarkasteli häntä; hän oli noin

jotenkuten tyytyväinen häneen, "mutta", lisäsi hän, "saatpa nähdä,

nuori Jokkum, hänellä on hermoja".

Bräsig ei ollut ainoastaan hevostuntia, hän oli myöskin ihmistuntia,

hän oli oikeassa: mamselilla oli todellakin hermoja, hänellä oli

paljo hermoja. Noiden molempain pienten kaksoisomenain täytyi hiipiä

varpaisillaan, mamseli otti Miinalta pois hänen pallonsa, koska hän

kerta oli vahingosta viskannut sen mamselin akkunaa vastaan, ja

klaverirämyskä lukittiin kokonaan, ettei Liina enää voinut pelata

"Ukko Noak, ukko Noak oli kunnon mies", ainoa kappale, jonka hän

oli oppinut mamseli Hoppeliniltä. -- Aikaa voittain sai mamseli

hermojensa lisäksi vielä vetotaudin puuskia, ja rouva Nüsslerin

täytyi juosta edestakasin rohtopullojen kanssa, ja Wiikka ja

Karoliina saivat valvoa hänen luonansa yökaudet molemmat yhdessä,

koska ei kumpikaan yksikseen hirvinnyt tehdä.

"Nyt minä hänen lähettäisin pois", sanoi pehtori Bräsig; mutta

rouva Nüssler oli liian hyvänlaitainen ihminen, hän tuotatti

ennemmin hänelle lääkärin. Tohtori Strumpf Rahnstädtistä kutsuttiin

saapuville ja kun hän tarkasti oli tutkinut sairaan tilaa, sanoi

hän tämän olevan erinomaisen viehättävän kohtauksen, sillä hän oli

viime aikoina paljo puuhaillun ihmisluonnon varjopuolien kanssa.

Nuori Jokkum ja hänen vaimonsa eivät tässä mitään pahaa aavistaneet,

arvelivat vaan että tohtorin viime aikoina oli aina yölliseen aikaan

täytynyt jättää vuoteensa; mutta toista oli siitä vielä tuleva.

Eräsnä päivänä, kun tohtori taas oli mamselin luona, töyttäsi

Karoliina sieltä alas: "Rouva, rouva! Nyt on hitto merrassa. Tohtori

siveli yhä mamselin kasvoja kädellään ja nyt nukkuu mamseli ja

ennustaa unissaan. Minulla sanoi hän olevan sulhasen".

"Taivaan pyhät minua varjelkoot", huudahti Bräsig, joka juuri sattui

lässä olemaan, "mitä vietäviä sillä naisella on tekeillä!" ja niin

meni hän rouva Nüsslerin kanssa ylös. Tuokion ajan perästä tuli

Bräsig taas alas ja kysyi: "No, mitäpä nyt sanot, nuori Jokkum?"

Jokkum arveli vähän aikaa ja sanoi sitte: "Niin, ei hän sille voi

mitään tehdä, Bräsig".

"Jokkum", sanoi Bräsig ja käveli pitkillä askelilla edes takasin

huoneessa, "minä olen _ennen_ sanonut sinulle, sinun pitää

lähettää hän pois; nyt sanon minä: _älä_ lähetä häntä pois! Minä

olen häneltä kysynyt, sataako huomenna, ja hän vastasi minulle

horroksisessa tilassaan: huomenna tulee roikkasade. Jos huomenna

sataa rajusti, niin heitä hiiteen tuo poromeeteris[5] tuolta seinästä

-- poromeeterit eivät kelpaa mihinkään, sinunkin on jo kaksi vuotta

aikaa yhä osottanut kaunista ilmaa -- ja ripusta mamseli sen sijaan;

sinä teet sen kautta itsesi ja koko lähiseudun onnelliseksi".

Nuori Jokkum ei virkkanut mitään; mutta kun seuraavana aamuna

rupesi oikein roimasti satamaan, ei hiiskunut hän sanaakaan, vaan

ihmetteli tätä kolme päivää perätysten hiljaisuudessa. Lähiseuduille

levisi kuitenkin sanoma, että nuori Jokkum oli hankkinut itselleen

ennustajan, joka oli edeltäpäin ilmottanut sen suuren roikkasateen

tulon lauvantaina ja että Karoliina Krüger ja pehtori Bräsig vielä

ennen vuoden kuluttua menisivät naimisiin. Tohtori Strumpf teki

myöskin parastansa, saadaksensa tätä erinomaista tapausta niin

etuisaan valoon kuin mahdollista, eikä kauvan viipynyt, niin

muuttui rouva Nüsslerin rauhallinen maja vaelluspaikaksi, johon

kaikki, mitä uteliasta, tieteellistä ja luonnontieteellistä olemassa

oli, kokoontui; ja koska ei rouva Nüssler tahtonut asiaan puuttua

ja Jokkum ei mitään sille voinut tehdä, niin otti Sakarias Bräsig

asian huoleksensa, tohtorin poissa ollessa, ja hän johti vieraita

aina joukottain ylös mamselin huoneesen ja selitti tuon horroksisen

tilan; ja vuoteen ääressä mamselin luona istui kuski Kristian, joka

ei pelännyt itse pihakaan, sillä Karoliina ja Wiikka eivät tohtineet

olla siellä enää edes päivälläkään, eivätkä he pitäneet sitä heille

soveliaanakaan, sillä Bräsigin pakinan horroksissaolosta ymmärsivät

he, kuin puhuisi hän haureellisuudesta.

Niiden vieraiden joukossa, jotka kävivät tätä ihmettä katsomassa,

oli myöskin nuori paroni von Mallerjahn Suontaustasta; hän tuli joka

päivä tätä omituista luontoa tutkimaan eikä ollut millänsäkään,

mennäksensä ilman Bräsigiä ylös mamselin luo. Rouva Nüssler oli kovin

pahoillaan tästä hävyttömyydestä, ja vaati Jokkumia tekemään loppua

siitä, johon Jokkum vastasi, että sehän oli Kristianin virka; mutta

kun Kristian eräsnä päivänä tuli alas ja sanoi, että paroni oli

ajanut hänen ulos, sentähden että hän hajahti vähän tallilta, silloin

puhkesi rouva Nüsslerin mieliharmi ulos kirkkaisin kyyneliin, ja jos

ei Bräsig olisi sattunut samassa tulemaan, olisi hän itse kyydittänyt

paronin ulos; mutta nyt riensi Bräsig ritarillisesti väliin ja

otti tämän asian toimittaaksensa. Hän meni ylös ja lausui hyvin

kohteliaasti ja vakaasti: "Armollisin herra paroni, tehkää hyvin ja

käykää katsomaan, miltä ovi ulkopuolelta näyttää!"

Arvattavasti oli tämä paronista liian hienosti sanottu, hänen sitä

ymmärtääksensä, hän naurahti vähän oudoksuen ja sanoi juuri olevansa

mamselin kanssa maneetisessa raportissa.

"Missä vietävän portissa!" huudahti Bräsig, "me emme tarvitse teidän

maneettejanne emmekä teidän porttejanne". Ja samassa oli Bräsig

kuitenkin, tietämättänsä, itse maneetisessa raportissa, sillä kun

rouva Nüssler rupesi itkemään, joutui Bräsig raivoon ja vimmoissaan

huusi hän paronille: "Herra, pötkikää tiehenne heti paikalla!"

Paroni tietysti hämmästyi näistä sanoista ja kysyi vähän ylhäisesti,

tokko Bräsig tiesi, että hän on raaka.

"Tätäkö te sanotte raakuudeksi?" huudahti Bräsig ja tarttui paronin

käsivarteen, "no, sittepä minä tahdon heti kohdella teitä toisella

tavalla!"

Tästä metelistä täytyi toki mamsellinkin herätä unestaan, hän hypähti

ylös sohvalta ja sai paroniin kiini toisesta kädestä ja sanoi täällä

ei tahtovansa enää olla, täällä ei kukaan häntä ymmärtänyt, paroni

yksin ymmärsi häntä, hänen luonansa tahtoi hän olla.

"Se onkin paras, se", sanoi Bräsig. "Matkustavia ei saa pidättää.

Kaksi kärpästä yhdellä iskulla!" ja hän opasti heitä portaita alas.

Paronin vaunut olivat valmiina ja tulivat paikalle, paroni itse oli

pahassa pulassa, mutta mamseli ei hellittänyt.

"Niin", sanoi nuori Jokkum, kun hän tuvan akkunasta katseli lähtöä,

"siin'ei auta juonijutku".

"Nuori Jokkum", sanoi Bräsig, kun pariskunta ajoi pois talosta,

"kyllä se niin on, on kai, mamseli pitää kiini kuin takkiainen. Ja

rouva kulta", sanoi hän rouva Nüsslerille, "älkää olko millännekään,

paroni katsokoon nyt itse eteensä, kuinka hän pääsee maneetisesta

aarteestaan".

Hawermann oli viime aikoina ollut paljo matkoilla herransa asioissa,

ja kun hän päiväksi tai kahdeksi tuli kotia, oli hänellä niin paljo

talouden toimista tekemistä, ettei hän juuri ehtinyt mitään muuta

ajattelemaan. Ensimältä oli hän hyvin usein käynyt sisarensa luona

ja oli lohdutellut häntä ja sanonut, että mamseli kai vaan oli kipeä

ja että hän kyllä siitä toipui; mutta kun hän nyt kerran taas tuli

kotia, niin hoettiin kaikkialla: Nuoren Jokkumin unimamseli oli

karannut paroni von Mallerjahnin kanssa Ja oli sitä ennemmin jättänyt

Bräsigiin ennustuslahjan ja Kristianiin unen, niin että edellinen

ennusteli, missä hyvänsä hän kävi ja liikkui, ja jälkimäinen nukkui

seisaallakin.

Hawermann meni pastori Behrensille ja kysyi häneltä, mitä hän tiesi

asiasta ja pyysi häntä käydään hänen kanssansa hänen sisarensa luo.

"Aivan kernaasti, hyvä Hawermann", sanoi pastori; "mutta itse asiasta

en ole mitään välittänyt, periaatteellisista syistä. Minä tiedän

kyllä, että meidän rakkaassa isänmaassamme moni minun virkaveljistäni

on koetellut parantaa riivatuita ja ajaa ulos perkeleitä; mutta minun

ajatukseni on, että semmoiset kohtaukset ovat jätettävät lääkärien,

eli", hän myhäili vähän ivallisesti, "kruununmiesten haltuun".

Kun he saapuivat Reksowiin, oli tuo reipas, toimelias rouva Nüssler,

joka muuten helposti heitti hartioiltansa pahimmankin onnettomuuden,

kovimmankin mieliharmin, kokonaan haltioissaan. "Herra pastori" sanoi

hän, "Kaarlo veljeni, se viimeinen nainen oli hieman hupsu ja niin

ovat kaikki toisetkin olleet, harmittanut on se minua kyllä, mutta

siitä ei se enempää haittaa, niistä nyt olen päässyt. Mutta minua

harmittaa että nuo molemmat pienokaiset eivät tiedä mitään, eivätkä

opi mitään. Ja kun minä ajattelen, että minun molempain pienten

tyttösteni täytyy istua heidän ikäistensä ja heidän säätyistensä

tyttöjen keskellä kuin pataässät, eivätkä tiedä edes mistä puhutaan,

eivätkä osaa edes kirjettä kirjottaa! -- -- Niin, herra pastori,

te, joka olette niin paljo oppineet, te ette voi tietää, kuinka tämä

käy mielelle -- mutta minä tiedän sen, ja Kaarlo, sinä tiedät sen

myöskin. Mutta vaikka sydäntäni kirventelisikin ja vaikka huoneeni

tulisikin niin suureksi ja tyhjäksi että Jokkumin kanssa kävelisin

siinä kuin unissa, ennemmin lähetän toki nuo pienet tyttöset pois

kotoa kuin että he elinajaksensa jäävät tolliskoiksi. Näettehän

kun Lovisa tulee tänne, voi hän toki kunnollisesti vastata, kun

häneltä kysytään, ja voi jo lukea sanomalehtiä Jokkumille. Lukea

osaa Miinakin mutta kun joku vieras sana tulee, silloin rupee hän

sopertamaan. Muutama päivä sitte luki Lovisa Burdoo, niinkuin sitä

kaupunkia kai tosiaan nimitetäänkin, mutta Miina luki Bo-ur-de-aux.

Mitä hyvää on heillä Bo-ur-de-auxista, kun kaupungin nimi on Burdoo?"

Tämän pitkän puheen aikana oli pastori noussut istuimeltaan ja käveli

ajatuksissaan edes takasin huoneessa, vihdoin seisahtui hän rouva

Nüsslerin eteen, katseli tarkasteli häntä vähän miettiväisesti ja

lausui: "Minä tahdon ehdotella teille yhden asian, rakas naapuri.

Lovisa saattaa olla vähän edistyneempi, mutta se ei haita mitään,

teidän ei ole tarvis lähettää lapsianne muualle, antakaa ne minun

opetettavakseni".

Joko oli rouva Nüssler jo joskus ajatellut tätä apukeinoa ja lankesi

tämä tarjomus nyt hänen syliinsä kuin suuri voitto arpajaisissa,

tahi tuli se niin arvaamatta, kuin olisi hän yhtäkkiä astunut

varjosta auringon paisteesen, hän katseli pastoria sinisillä,

kirkkailla silmillänsä: "Herra pastori!" huudahti hän ja hypähti ylös

tuoliltaan: "Jokkum, Jokkum! kuulitkos, herra pastori tahtoo lukea

meidän tyttöstemme kanssa".

Jokkum oli sen kuullut ja oli myös noussut istuimeltaan ja tahtoi

jotakin sanoa, mutta ei sanonut mitään, vaan haparoi pastorin kättä,

kunnes hän sen tavotti ja puristeli sitä ja veti hänen sohvalle

illallispöydän taa, ja kun rouva Nüssler ja Hawermann olivat

ilmottaneet sydämellisen ilonsa, silloin oli Jokkumkin ehtinyt niin

pitkälle puheensa kanssa että hän voi sanoa: "Äiti, täytä toki

pastorin lasi".

Sillä tavoin olivat Miina ja Liina tulleet jokapäiväisiksi vieraiksi

Gürlitzin pappilassa, ja olivat vielä molemmat ihan toinen toisensa

näköiset, ainoastaan sillä erotuksella, että Liina, joka oli

vanhempi, oli tuskin puolta tuumaa Miinaa pitempi, ja Miina taas

runsasta puolta tuumaa paksumpi, ja että -- jos tarkasti heitä

katseli -- Miinan nenä oli vähän tylsempi kuin Liinan.

Ja niin olivat he nyt sinäkin päivänä, jolloin Pomukkelskopp aikoi

tehdä ensimäisen käyntinsä pappilassa, pastorin rouvan luona

ompelukoulussa, koska hänkin tahtoi tehdä parastansa lasten hyväksi,

sillä aikaa kuin hänen pastorinsa oli pitäjällä virkatoimissaan.

"Taivaan pyhät!" huudahti pastorin rouva, syöstessään sisään tupaan,

"lapsi kullat, heittäkää ompelunne syrjään; Lovisa, kanna kaikki

makaushuoneesen, Miina, kokoo tilat ja langanpäät, Liina, pane tuolit

järjestykseen! Uusi tilanhaltia tulee rouvineen ja tyttärineen juuri

läpi kirkkotarhan pappilaan päin -- herranen aika! ja minun pastorini

on Warnitzissa lasta kastamassa!" ja samassa tarttui hän ehdottomasti

pyhjinriepuun, mutta täytyi jättää se sillensä, sillä jo koputettiin

ovelle ja hänen lausuttuansa "Sisään!" viilsi samassa Pomukkelskopp

rouvansa ja molempain tytärtensä, Mallan ja Sallan, kanssa ovesta

sisään.

"Saan kunnian" -- sanoi Pomukkelskopp jaa yritti tehdä kohteliasta

kumarrusta, joka kuitenkin hänen ruumiinrakennuksensa tähden ei

oikein tahtonut onnistua -- "tervehtiä herra pastoria ja pastoria

rouvaa, tehdä tuttavuutta -- naapuruutta --". Pomukkelskopin

rouva seisoi sillä aikaa niin jäykkänä ja suorana, kuin olisi hän

aamueineeksensä nielaissut aidan seipään, ja Malla ja Salla katsella

tuijottelivat kirjavissa silkkivaatteissaan noita kolmea pientä

tyttöstä pesusta kuluneissa karttuunileningeissään kuin papukaijat

koturivarpusta.

Pastorin rouva oli tuttaviansa kohtaan mitä ystävällisin ihminen,

mutta jos hänellä oli vierasten ihmisten kanssa tekemistä ja hänen

pastorinsa ei ollut kotona, että hän itse olisi voinut edustaa

arvoisuuttansa, silloin otti hän miehensäkin arvon hartioillensa ja

oikaisi itsensä suoraksi ja seisoi niin pyöreänä ja täysinäisenä kuin

kärjelleen pystytetty hanhen muna, ja hänen pienen arvoisan leukansa

alla värähtelivät nuo molemmat myssynnauhat jokaisesta sanasta, jonka

hän lausui, niin arvokkaasti edes takasin, kuin tahi toisivat ne

ilmottaa jokaiselle: "Älä käy liian lähellä minua!"

"Kunnia on kokonaan meidän puolellamme", sanoi hän, "pastorini

valitettavasti ei ole kotona. Ettekö tee hyvin ja istu vähän?" ja

niin puhein kehotti hän molempia vanhoja Pomukkelskoppeja istumaan

sohvalle kuvien ja noiden siunaavien Kristuksen käsien alle, jotka

samoin kuin sade ja auringon paiste olivat levitetyt vanhurskasten ja

jumalattomain yli.

Sillä aikaa kuin nyt vanhemmat vanhan tavan mukaan suurella

hartaudella puhelivat jokapäiväisistä, asioista ja kukin oli

varoillansa, ettei toinen saanut voittoa toisesta, kävi Lovisa

ystävällisesti, ikäänkuin kuuluisi se asiaan, noiden molempain

nuorten naisten luoksi ja antoi heille kättä ja nuo molemmat pienet

kaksoisomenat vierivät perästä, ikäänkuin kuuluisi sekin asiaan.

Malla ja Salla olivat vasta kahdeksantoista ja yhdeksäntoista

vuoden vanhat, mutta he eivät olleet kauniita; Sallalla oli harmaa

iho ja liian paljo pisamia kasvoissa ja Mallassa oli liian paljo

Pomukkelskoppimaisuutta, johon hän tietysti itse oli viaton, ja

ilman sitä olivat he -- Jumala nähköön -- sivistyneitä ja olivat

viime aikoina niin paljo nähneet Rostockin helluntaimarkkinoilla ja

kolminaisuuden paalissa, että heidän ja noiden pienten tyttösten

välillä todellakin oli erotus liian suuri, ja koska he eivät myöskään

olleet ystävällisiä luonteeltaan, eivät he paljon välittäneet näistä

pienistä tytöistä. Ja nämät taas, jotka eivät olleet tätä ollenkaan

huomaavinansa tahi arvelivat sen kuuluvan asiaan, he eivät tulleet

hämille noista ynseistä vastauksista, vaan Lovisa sanoi suurissa

ihastuksissaan Mallalle: "Kah, kuinka kaunis leninki teillä on!"

Semmoinen miellyttää sivistyneintäkin naista ja Malla tuli vähän

ystävällisemmäksi ja sanoi: "Se on vaan vanha, uusi leninkini maksaa

reunuksen ja ompelian palkan kanssa runsaasti kymmenen taaleria

enemmän".

"Sen lahjotti isä meille kolminaisuuden paaliksi. Kah, kuinka siellä

meitä tanssitettiin!" lisäsi Salla siihen.

Lovisa oli kyllä kuullut puhuttavan saarnoista ennen ja jälkeen

kolminaisuuden päivän; mutta kolminaisuuden päivästä ei hän mitään

tietänyt, pait sitä oli hänellä hyvin hämäräinen käsitys paalista

ylimalkaan, sillä pastorin rouva, joka silloin tällöin puheli yhtä

ja toista nuoruutensa ajoilta, oli kyllä näissä: kertomuksissaan

tullut koskemaan paalisaliakin, mutta muistaen nykyistä hengellistä

asemaansa oli hän aina Lovisan kysymykseen, mitä paalissa oikeastaan

toimittiin, vastannut lyhyesti: "Paljasta turhuutta!" Liina ja Miina

taas eivät tietäneet paalista mitään, sillä heidän äitinsä oli kyllä

nuorempana tanssinut, mutta ainoastaan elojuhlissa; ja nuori Jokkum

oli kyllä kerran ollut paalissa, mutta tultuansa salin ovelle saakka,

rupesi häntä niin pelottamaan, että hän pakeni tippusen tiehensä; ja

pehtori Bräsigin kertomuksesta olivat he saaneet vaan jonkinlaisen

sekavan kuvan monista valkeista vaatteista vihreine, punasine

nauhoinen, klarineteista ja viuluista, valseista ja katrilleista ja

monista lukemattomista punssilaseista. Ja kun pehtori Bräsig tätä

kertoessaan lyhyillä pienillä säärillään koetti tehdä heille selväksi

erotusta polkan ja masurkan välillä, oli heidän aina täytynyt nauraa

sydämensä pohjasta.

Miina, joka arveli paalin ja pallin välillä olevan jotakin yhteyttä,

kysyikin sentähden varsin viattomasti: "No, koska siellä tanssitaan,

lyödäänkö siellä myös pallia?"

Miina oli todellakin pieni ymmärtämätön lapsi, semmoista kysymystä

hänen ei olisi pitänyt tehdä, mutta siihen nähden, että hän oli

nuorin ja vähimmin kokenut, ei noiden molempain Pomukkelskopin

mamselien olisi pitänyt purskahtaa niin hepakkaan nauruun, kuin he

tekivät:

"Ei", sanoi Salla, "hän on todellakin liian tyhmä!"

"Niin, Jumala nähköön, vaan maalla kasvanut tyttö raukka!" lisäsi

Malla ja näytti samassa niin kopealta kaupunkilaiselta sivistyneeltä

ryökynältä, ikäänkuin olisi hän jo kehdosta katsellut Rostockin

kirkontornia ja kuin olisi Rostockin ensimäinen pormestari lapsena

ollut hänen lähin leikkikumppaninsa. Pikku Miina lensikin nyt

tulipunaseksi kasvoiltaan, sillä hän aavisti että hän oli sanonut

jotakin hyvin tyhmää, ja Lovisa punastui myöskin, harmista, sillä

häneen vaikutti pilkka kuin muutamiin ihmisiin pyörtymys: itse voivat

he kyllä lähestyä huimaavaa paikkaa, mutta jos joku hyvä ystävä astuu

lähelle sitä, silloin värisyttää heidän koko ruumistansa.

"Miksikä te nauratte?" huudahti hän pikastuen, "miksikä te nauratte,

ettemme tiedä mitään paalista?"

"Kas, kas! Kuinka kiivas!" nauroi Malla. "Lapsi kulta..." Hän ei

kuitenkaan päässyt pitemmälle viisaassa puheessaan, sillä sohvasta

päin kuului myöskin pikaisia sanoja:

"Rouva Behrens, minä pidän sitä vääryytenä; minä olen Gürlitzin

omistaja, ja jos pappilan pelto on pois arenteerattava..."

"Sen on pastorini tehnyt ja kamarineuvos on meidän vanha ystävämme

ja kuuluu samaan seurakuntaan ja pelto sattuu yhtä hyvin hänen kuin

Gürlitzin tiluksiin, ja pehtori Hawermann..."

"On vanha kettu", puhkesi Pomukkelskopp sanomaan. "Joka jo kerta

ennen on meidät pettänyt", lisäsi hänen Kanasensa.

"Mitä?" huudahti pieni pappilan rouva, pikastuen, "mitä?" Mutta hänen

vanha hyvänluontoisuutensa, joka tässä silmänräpäyksessä muisteli

pientä Lovisaa, sai voiton hänen kiukustansa, ja hän rupesi iskemään

silmää ja viittailemaan. -- Mutta se oli liian myöhäistä; lapsi oli

kuullut isänsä nimen, oli kuullut sitä häpäistävän ja seisoi nyt

tuon pöyhkeilevän miehen ja hänen kovasydämisen vaimonsa edessä:

"Mikä on minun isäni? Mitä on minun isäni tehnyt?" Hänen silmänsä

säkenöivät ja leimahtelivat noita molempia vastaan, jotka olivat

solvaisseet hänen isänsä nimeä, ja tuo nuori olento, joka tähän

asti oli elänyt aikansa rauhassa ja ilossa, vapisi kokonaan. --

Sanotaan kauniin, rauhallisen, vihannan maan toisinaan vapisevan ja

tulen ja liekkien puhkeevan siitä ulos ja ihmisasuntojen ja Jumalan

huoneitten hautaantuvan tuhkaan. Niin oli nyt Lovisankin sydämen

laita, se puhdas Jumalan huone, jossa hän niin usein rakkaudella ja

hartaudella oli rukoillut, oli hautaantunut tuhkaan, ja hänen surunsa

tämän häviön tähden puhkesi kyyneliin, kun hänen hyvänlaitainen

elatus-äitinsä tarttui hänen käteensä ja talutti hänen ulos huoneesta.

Mukkel silmäili kyhkystänsä, ja kyhkynen silmäili Mukkeliansa;

hän oli hyvin hämmästynyt. Tämä oli jotakin toista, kuin jos joku

hänen päivätyöläistensä vaimoista tuli hänen luoksensa, veriset

kyynelet silmissä, valittamaan kurjuuttansa ja hätäänsä, semmoisen

hän kyllä ymmärsi; mutta tämä oli hänestä käsittämätöntä; ja kun

hän pulassansa katseli ympärillensä ja havaitsi seinässä Kristuksen

kuvan siunaavat kädet, silloin tuntui hänestä, ikäänkuin säteilisivät

Lovisan tuliset silmät noiden käsien takaa, ja nuoruutensa ajasta

johtui hänen mieleensä, että tämän miehen sanottiin kerran sanoneen:

"Antakaa lasteni tulla minun tyköni, sillä senkaltaisten on taivaan

valtakunta". Hänen oli hyvin hankala olla. Ja hänen urhollinen,

reipas kyhkysensäkin oli varsin hämillään; hän oli kyllä kuullut

omien lapsiensa usein poraavan, kun hän piti heitä kurissa, mutta

tämä oli toista; hänen Mallansa ja Sallansa silmät olivat kyllä

useasti iskeneet tulta ja he olivat polkeneet jalkaakin, mutta tämä

oli toista. Hän rohkaisi kuitenkin pian mielensä ja sanoi: "Kopp, älä

näytä niin pöllömäiseltä! Mitä puhui hän isästänsä? Onko Hawermann

hänen isänsä?"

"On", vastasivat Miina ja Liina itkein; "onhan hän Lovisa

Hawermann", ja niin puhein menivät he ulos ovesta, itkemään pienen

koulukumppaninsa kanssa, sillä vaikka he eivät ymmärtäneetkään kuinka

kipeästi heidän pienen orpanansa sydän oli loukattu, pitivät he

ilossa ja surussa hänen kanssansa yhtä.

"Kuinka minä voin sitä tietää!" sanoi Pomukkelskopp; ihan samat

sanat, kuin hän monta vuotta sitte oli lausunut Hawermannin vaimon

maatessa paarilla.

"Huonosti kasvatettu lapsi!" virkkoi Kananen. "Malla ja Salla,

tulkaa, me menemme pois, pastorin rouva ei tule enää kumminkaan

sisään".

Ja niin lähtivät he matkoihinsa kuin vuosi 1822, jossa Kananen edusti

1:tä laihuutensa vuoksi ja koska hän aina oli numero 1, Pomukkelskopp

8:aa lihavuutensa ja pyöreytensä tähden, ja molemmat tyttäret

noita molempia 2:ta, sillä kahden merkki on minusta aina näyttänyt

hanhelta, joka uiskentelee veden pinnalla.

Kun he kävivät ulos ovesta, tuli pastori samassa takasin

virkatoimistaan Warnitzista ja pehtori Bräsig oli hänen muassaan.

Hän ymmärsi heti että tämä Pomukkelskoppien retki oli heidän

vieraissakäyntinsä pappilassa ja hän hyppäsi alas vaunuista,

saadaksensa vielä ajoissa siitä osansa.

"Aa, hyvää päivää! Kuinka te voitte? Mutta", lisäsi hän hämmästyen,

"missä on minun vaimoni?"

"Hän jätti meidät", sanoi Pomukkelskopp tylysti.

"Se mahtaa olla erehdys! Tehkää hyvin ja käykää taas sisään, minä

olen heti paikalla taas täällä", ja niin riensi hän huoneesen.

Sillä aikaa lähestyi Bräsig nuoruutensa kumppania Pomukkelskoppia:

"Hyvää päivää, Samuli, kuinka sinä jaksat?"

"Saan kiittää teitä, herra pehtori, varsin hyvin", kuului vastaus.

Bräsig kohotti kulmakarvansa korkealle ilmaan, katseli häntä

suorastaan silmiin ja vihelsi häntä vasten naamaa, ja kun

Pomukkelskopp aikoi tehdä hänelle hyvin ylhäisen nojan jäähyväisiksi,

voi hän sen kyllä tehdä, mutta silloin olisi hänen täytynyt tervehtiä

Bräsigin takapuolta, sillä hän oli kääntynyt poispäin ja meni sisään

pappilaan.

"Tule, Kopp!" sanoi Kananen häijymäisesti, ja retkikunta lähti

tiehensä.

Kun pastori tuli huoneisinsa, ei tavannut hän siellä yhtään

eläväistä sielua, hän meni sentähden puutarhaan ja huusi, eikä kauan

viipynytkään, niin tulivat nuo molemmat pienet kaksoisomenat erään

vadelmapensaston takaa näkyviin ja osottivat puutarhan perässä

olevaan lehvikköön niin tuskallisilla katseilla, kuin pitäisi

pastorin kaiken mokomin mennä sinne, siellä olisi hän näkevä koko

kurjuuden. Hän meni lehvikköön, siellä istui hänen Reginansa, Lovisa

sylissä, ja lohdutteli häntä, ja kun hän näki pastorinsa, laski hän

lapsen hiljaa penkille, vei pastorinsa ulos lehviköstä ja kertoi

hänelle asian laidan.

Pastori Behrens kuulteli ääneti; mutta kun hänen vaimonsa kertoi ne

kovat sanat, jotka kartanon isäntä oli lausunut, silloin leimahti

hänen järkeville; ja levollisille kasvoillensa katkeran vihan tuli ja

hänen kirkkaista silmistänsä loisti sydämellinen sääliväisyys; hän

käski vaimonsa mennä sisään, itse tahtoi hän puhua lapsen kanssa.

Se oli siis kuitenkin tapahtunut, myrkyllinen mato oli pistänyt hänen

kaunista ihmistaimeansa, armoton mailma oli koskenut tuota hellää,

puhdasta sydäntä kovalla, känsäisellä ja likaisella kourallaan,

ja sormien jäljet tulivat pysymään siinä koko elinajan, nyt oli

se temmattu siihen suureen, ikuiseen taisteluun, jota täällä maan

päällä taistellaan, niin kauvan kuin yksikin sydän tykkii. Tulla sen

täytyi -- jaa, tulla sen täytyi, sen tiesi hän kyllä, mutta hän tiesi

myöskin, että sen, joka tahtoo johtaa ihmissielua, tulee suurimmalla

viisaudella, niin kauvan kuin mahdollista, koettaa estää sitä kovaa

kouraa koskemasta tuota hienoa sydäntä, kunnes sekin on koventunut,

ja jos sitte tuo raaka koskeminen tuntuukin paljoa kipeämmältä, eivät

sormien likaiset jäljet tunge kuitenkaan niin syvälle sydämeen, joka

ei tähän asti vielä ole tietänyt mitään tästä suuresta, ikuisesta

taistelusta.

Pastori meni lehvikköön. Sinä olet vielä onnellinen, Lovisa;

onnellinen se ihminen, jonka turvana tämmöisenä hetkenä on uskollinen

ystävä.

Pastorin rouva oli sillä aikaa käynyt tupaan ja oli tavannut siellä

Bräsigin. Bräsig, joka ei ollut istunut sohvaan taulujen alle eikä

millekään mukavalle tuolille, vaan pöydän reunalle, sätki taas

harmissaan Pomukkelskopin ylhäisen "teittelemisen" tähden koivillaan

kuin kankuri.

"Onko semmoista ennen nähty taikka kuultu?" huudahti hän vimmoissaan.

"Mokoma jesuviitti!"

Pastorin rouvan tullessa tupaan, hyppäsi hän alas pöydältä ja

huudahti: "Rouva kulta, miksikä _sitä_ pitää sanoa, kun toinen toisen

kanssa on kymmenen vuotta joka päivä tapellut, kun toinen toista on

neljäkymmentä vuotta sinutellut, ja toinen sitte tapaa toisen ja

toinen sanoo toista teiksi?"

"Ah, Bräsig..."

"Se on minulle äsken tapahtunut Pomukkelskopin kanssa".

"Mitäpä siitä miehestä! Hän on täällä saanut toimeen vielä

hullumpia", ja hän kertoi Bräsigille, mitä oli tapahtunut.

Bräsig oli vihainen, silmittömästi vihainen loukkauksesta, joka häntä

oli kohdannut, eikä kukaan voinut häntä sentähden moittia; mutta

kun hän tämän sai kuulla, tuli hän kokonaan haltioihinsa, hän ähkyi

ja puhisi ympäri huoneessa ja käytti semmoisia sananparsia, että

pastorin rouvan, jos ei hän itse olisi ollut niin suuttunut, olisi

täytynyt yksivakaisesti häneltä ne kieltää; vihdoin heittäytyi hän

äänettömänä sohvankulmaan ja katsella tuijotteli eteensä, hiiskumatta

sanaakaan.

Pastori tuli sisään; hänen Reginansa katseli kysyvillä silmäyksillä

häneen.

"Lovisa kastelee nyt kukkasia", sanoi hän, ikäänkuin lohduttaaksensa

vaimoansa, ja astuskeli tyynellä tavallaan edes takasin huoneessa;

vihdoin kääntyi hän Bräsigiin: "Mitä te ajattelette, hyvä ystävä?"

"Helvetin rankaistuksia! Minä ajattelen helvetin rankaistuksia, herra

pastori".

"Miksikä juuri _niitä_?" kysyi pastori.

Mutta vastauksen sijasta hypähti Bräsig ylös ja kysäisi: "Sanokaa

minulle, herra pastori, onko tosiaankin totta, että löytyy vuoria,

jotka syöksevät tulta?"

"Ihan totta", sanoi pastori.

"Ja ovatko ne hyväksi vai vahingoksi ihmiskunnalle?"

"Ihmiset, jotka asuvat niiden läheisyydessä, pitävät niitä

hyödyllisinä, koska maanjäristykset silloin eivät ole niin hirmuisia".

"Vai niin, vai niin!" sanoi Bräsig, silminnähtävästi vähän

tyytymättömänä vastaukseen. "Mutta", kysyi hän uudestaan, "se on kai

totta, että liekit syöksevät ulos semmoisesta vuoresta kuin meillä

lieska ulos uuninpiipusta?"

"Jotenkin siihen tapaan", sanoi pastori, arvaamatta vielä, mikä

Bräsigin tarkotus oli.

"No", sanoi Bräsig ja polki lattiaa, "minä näkisin mielelläni, että

piru iskisi kyntensä Samuli Polmukkelskopin kaulukseen ja asettaisi

hänen semmoisen tulta syöksevän vuoren kitaan, että hän hyvästä siinä

korventaisi".

"Hyi!" huudahti pastorin pieni rouva, "Bräsig, te olette pakana.

Kuinka voitte te lausua niin epäkristillistä toivomusta pappilan

huoneissa?"

"Rouva kulta", sanoi Bräsig ja heittäytyi uudestaan sohvankulmaan,

"onhan se ihmiskunnan hyväksi, ja semmoista hyvää suon minä Samuli

Pomukkelskopille kaikesta sydämestäni".

"Hyvä Hawermann", sanoi pastori, "meidän täytyy otaksua, etteivät nuo

ihmiset tahallansa lausuneet niitä hävyttömiä sanoja".

"Se on minulle yhdentekevä", huudahti Bräsig, "joko tahalla tahi

tahdotta! Minua on hän suututtanut tahallansa; mutta mitä hän täällä

on toimeen saanut ilman aikomusta, on tuhat kertaa hullumpaa.

Herra pastori, harmia pitää olla, ja jokaisen oikean maanviljeliän

tulee suuttua joka päivä pari kolme kertaa, se kuuluu ammattiin;

mutta suuttumuksen tulee olla vieno, semmoinen, jota minä sanon

torpparirengin suuttumukseksi. Esimerkiksi eilen; minä ajatin savea

kesantopellolle ja olin terottanut noiden juupelein torpparirenkien

mieleen, ajamaan kuormia vuorotellen ja hyvässä järjestyksessä.

Minä seisoin itse savikuopassa ja kaikki meni hyvin. Mutta silloin

tulee tuo luikari Kristian Kohlhaas -- oikea nauta eläimeksi --

takasin kuoppaan täyden savikuorman kanssa. Perhanan lurjus, sanoin

minä, aiotko täyttää kuopan taas? Näettekö, silloin töllistelee tuo

älliö minua suorastaan silmiin ja sanoi, ettei hän ollut ehtinyt

tyhjentämään kuormaansa kylliksi pian ja oli kuitenkin tahtonut pysyä

rivissä. No, eiköhän minulla ollut syytä suuttua? Minä suutuinkin:

mutta suuttumukset ovat eri lajia. Tämä oli oikea torpparirengin

suuttumus, ja semmoinen tekee minulle hyvää, erittäinkin heti

päivällisen jälkeen; mutta tässä on laita toinen -- enhän voi

kahdella Pomukkelskoppia kuin torpparirenkiä. Tässä ei voi tehdä

mitään, ei yhtäkään mitään! Ja te saatte nähdä, rouva kulta, huomenna

on minulla taas tuo perhanan leini".

"Bräsig", sanoi pastorin rouva, "tehkää nyt minulle mieliksi niin

hyvin ja älkää puhuko asiasta mitään Hawermannille".

"Ah, mitäpä minä tekisin, rouva kulta! Mutta pikku Lovisan luoksi

tahdon minä mennä ja tahdon häntä lohduttaa ja sanoa hänelle, että

Samuli Pomukkelskopp on ilkein ja hävyttömin jesuviitti auringon

alla".

"Ei, ei!" puhkesi pastorin rouva pikaisesti sanomaan, "älkää sitä

tehkö. Lapsi on kyllä sen unhottava ja kaikki tulee taas hyväksi".

"No, hyvästi sitte!" sanoi Bräsig ja kurotti lakkiansa.

"Herranen aika, Bräsig, ettekö tahdo olla meillä päivällisellä?"

"Kiitoksia paljo, rouva kulta! Kaikilla on aikansa; harmia pitää

olla, mutta jos sitä pitää olla, niin pitää sitä olla _jälkeen_

päivällisen, ei _ennen_, sillä se ei tee minulle hyvää. Minä tahdon

mielummin heti mennä savikuopalle! No, hyvästi vielä toistamiseen!"

Ja niin puhein lähti hän.

Luku 6.

Kuinka Pomukkelskopp pitää itseänsä meklenpurilaisena lainsäätäjänä

ja ilmaisee toivonsa olevan, että Kanasensa aikaa voittain voipi

tulla armolliseksi _von_ Pomukkelskopiksi, ja minkätähden hän ei

alenna itseänsä. Kuka Frans von Rambow oli ja kuka Fritz Triddelfitz

oli. Kuinka Bräsig katsastelee molempia nuoria herroja ja miksi hän

pitää Fritziä vintiönä.

Hawermann ei saanut mitään tietää tästä tapauksesta; hänen lapsensa

ei siitä mitään virkkanut, vaan tuli vielä rakkaammaksi ja

herttaisemmaksi isäänsä kohtaan, ikäänkuin pitäisi hänen suuremmalla

rakkaudellaan korvata sitä vääryyttä, minkä pahanilkiset ihmiset

olivat tehneet hänelle. Rouva Nüssler, joka oli kuullut asian

molemmilta pieniltä tyttäriltänsä, ei myöskään voinut millään ehdolla

hiiskahtaa Kaarlo-veljellensä mitäkään, joka pahettaisi hänen

mieltänsä ja suututtaisi häntä; pappilan herrasväellä oli sama syy

vaieta ja vielä lisäksi toivomus saada elatustyttärensä unhottamaan

koko asian; Jokkum Nüssler ei tapansa mukaan virkkanut mitään ja itse

Bräsigkin piti suunsa kiini, s.t.s. Hawermannin edessä, mutta hän

korvasi vaikenemisensa ja leinin puuskansa, jonka hän todellakin oli

saanut päivää jäljen tämän tapahtuman, siten että hän yllytti koko

seudun Pomukkelskoppeja vastaan, ja koska näillä ei ollenkaan ollut

lahjoja, hankkimaan itsellensä kunnioitusta ja rakkautta, niin ei

viipynytkään viikkoja, sen kun heidän kanssakäyntinsä naapuristossa

näytti niin kirkkaalta ja paljaalta kuin minun vaimoni tuvan lattia

helluntaina.

Pomukkelskopp piti jokapäiväistä kanssakäyntiä ainoastaan puutarhana,

jollon hän saattoi istuttaa kerskauspapujansa; tarjosiko se hänelle

siimestä ja kasvoiko siinä hänelle kukkia, oli hänestä kokonaan

yhdentekevä, kun hänellä vaan oli alue, jota hän voi lannottaa

tyhmällä itserakkaudellansa, että hän itse ja kaikki, mikä _hänen_

oli, voi siinä hyvästi rehottaa. Hän oli muuttanut Meklenpuriin,

ensiksi sentähden että hän piti Gürlitzin ostoa hyvänä kauppana,

ja toiseksi myöskin sentähden että hänellä oli epäselvä käsitys

vastaisesta arvostansa valtiopäivämiehenä.

"Kanaseni", sanoi hän vaimollensa, "täällä Pommerissa pitää jokainen

meitä koiranansa ja maani neuvoskunta sanoo: niin pitää olla; mutta

Meklenpurissä olemme itse lainsäätäjiä, _minä_ aina muiden muassa.

Ja niinkuin olen kuullut, lienee siellä myöskin tapa semmoinen, että

_rikkaat_ aatelittomat, jotka aina pitävät yhtä aatelin kanssa,

aikaa myöden itse tulevat aatelisiksi. Kyhkyseni, aatteleppa, että

sinua vielä kerran pitää nimitettämän armolliseksi rouvaksi _von_

Pomukkelskopp -- mutta ei pidä alentaa itseänsä! ei pidä alentaa

itseänsä!"

Ja hän ei itseänsä alentanutkaan; parhaimmastakin huvituksestansa,

kerskailemisestaan ja rehentelemisestään rahoillaan, luopui hän,

välttääksensä joutumasta lähiseudun arentimiesten ja pehtorien

seuraan; sentähden oli hän käynyt vieraissa ainoastaan Bräsigin

herran kreivin luona. Sinisessä hännystakissaan kiiltävine nappineen

ja kiiltävillä vaunuillaan, neljä ruunaa edessä, oli hän ajanut

helskytellyt Warnitziin ja oli otettu siellä vastaan kuin --

sika juutalaishuoneessa. Kun hän tuli kotia, istui hän äkäisenä

sohvankulmaan ja sivalteli kärpäsiä, ja koska hänen rakas puolisonsa,

aina kun hän oli äissään, kävi helläksi, kysyi hän nytkin:

"Poku, mikä sinun on?"

"Mikäpä minun olisi?" jupisi Pomukkelskopp. "Minun ei ole mikään,

mutta nuo kirotut aateliset, jotka ovat niin ystävällisennäköisiä,

mutta perästäpäin ei ole siitä mitään. Kyllä mar, hän tarjosi minulle

tuolia, ja sitte kysyi hän niin erinomaisen kohteliaasti, millä

hän voi minua auttaa -- minä en hänen apuansa tarvitse, minä olen

paremmissa varoissa kuin hän -- mutta en siinä tuokiossa myöskään

juuri mitään tietänyt sanoa, ja sitte tuli niin hiljainen meno meidän

välillemme, että minun täytyi lähteä tieheni".

Pomukkelskopp ei kuitenkaan alentanut itseänsä, mitäpä vielä! Hän

killui aatelisten perässä kuin häntä lampaan takana, ja vaikk'ei

hänellä ollut antaa edeltäpäin äyriäkään omalle väellensä ja

vaikka köyhät käsityöläiset kaupungissa vuosikausia saivat odottaa

hiellä ja työllä ansaittua palkkaansa, jokaiselle hävinneelle

aatelisjunkkarille oli hänellä rahaa kumminkin kyllä; ja jos joku

köyhä mies parka kävi yli hänen toukomaansa, sakotti hän hänen ilman

armotta, mutta Bräsigin armollinen herra kreivi sai syksyllä koko

jahtijoukkoneen ajaa yli hänen kylvöjensä, ja vaikka hän oli pettänyt

oman pappinsa mitä hävyttömimmällä tavalla, lähettäen hänelle

kaikkein viheliäisimmän pääsiäislampaan, saivat kuitenkin kreivin

jahtimiehet kaataa kauriita ihan hänen ovellansa, ilman että hän

hiiskui siitä sanaakaan. -- Ei, Samuli Pomukkelskopp ei alentanut

itseänsä!

Hawermann väisti häntä, hän ei rakastanut riitaa ja toraa ja oli niin

tyytyväinen asemaansa, ettei hänen kaiuttanut tietää mitä merkillistä

muualla tapahtui. Hänestä tuntui ikäänkuin miehelle, joka kovan

rajuilman kestettyänsä istuu kuivana lämpimän uunin edessä Ja hänen

ainoa surunsa oli hänen hyvän herransa asiat.

Muutama aika sitte oli hän saanut vieraan käden kirjottaman

kirjeen, joka oli kiinitetty mustalla lakalla, ja kirjeessä ilmotti

kamarineuvos hänelle, että hän oli saanut halvauksen ja ettei hän

vielä voinut käyttää oikeata kättänsä; mutta suurin onnettomuus, mikä

häntä oli kohdannut, oli että hänen vaimonsa oli kuollut, äkkiä, ihan

terveenä ollessaan. Ja jälkikirjotuksena oli liitetty vielä, että

hänen veljensä poika Frans Mikon-aikana oli saapuva Pümpelhageniin,

oppiaksensa siellä maanviljelystä, "mutta hänen oma tahtonsa on,

alkaa ihan alusta ruveten ja tehdä kaikki alhaisimmatkin askareet

itse; ja minä pidänkin sen parhaana", niin kuuluivat kamarineuvoksen

omat sanat. Paria viikkoa myöhemmin sai hän taas kirjeen, jonka

kautta kamarineuvos antoi ilmottaa hänelle, että hän oli luopunut

virastaan Swerinissä ja että hänellä oli aikomus, tulevana pääsiäisnä

muuttaa kolmen naimattoman tyttärensä kanssa kokonaan Pümpelhageniin;

talven täytyi hänen vielä viettää Swerinissä sairautensa tähden.

Hawermannin tuli sillä aikaa panna herrasasunto mitä täydellisimpään

kuntoon.

Semmoiset muutokset tulivat tietysti vaikuttamaan Hawermanninkin

asemaan, ja vaikk'ei hänen tarvinnutkaan arostella isäntänsä silmiä

ja hän mielellään tahtoi tehdä parastansa hänen mukavuudeksensa,

oli hänen kumminkin myöntäminen, että se hiljainen rauhallisuus ja

yksinkertaisuus, jossa hän tähän asti oli elänyt, nyt oli lopussa, ja

ken tiesi, kuinka kauvan enää oli viipyvä, kun vielä suurempi muutos

oli tapahtuva?

Mikonpäivä tuli ja sen kanssa Frans von Rambow. Hän ei ollut mikään

kaunis mies; mutta hän oli terve ja voimakas, ja jos likemmin häntä

tarkastelit, voit kaiken yksivakaisuuden ohessa, joka hänessä asui,

havaita hänessä suuren hyvänluontoisuuden, ja toisinaan lensi hänen

kasvoillensa vilaus alakuloisuutta, johon kai oli syynä, että hän

jo nuoren oli kadottanut vanhempansa ja oli elellyt orpona yksin

mailmassa. Ei hän myöskään loistanut nerollansa; hänellä oli terve,

luonnollinen järki ja oli oppinut, mitä hänen piti, mutta hänen

oli täytynyt lukea ahkerasti, päästäksensä koulun kaikki luokat

läpitse ja saadaksensa hyvän lähtötodistuksen yliopistoon, ja tässä

tilaisuudessa oli hän oppinut, mikä elämässä on tärkein, nimittäin

_työtä tekemään_. Hän oli kuin nuori puu, joka taimistossa on

kasvatettu laihalla pohjalla, hänen runkonsa oli kasvanut hitaasti,

mutta lujaksi, hän ei ollut lykännyt mitään hyötyvesoja korkeuteen,

hänen oksansa versoivat vaan leveälle, ja kun hän istutettiin toiseen

maahan, ei häntä tarvinnut liioin karsia, ja puutarhuri oli sanonut:

"Antaa hänen seisoa sillänsä, hän on kyllin tukeva, hän ei tarvitse

mitään tynköä".

Tätä nykyä oli hän kahdenkymmenen vuoden vanha ja hän, jonka

Hawermann oli tuntenut pienenä kolmenvuotisena lapsena, oli nyt

kasvanut vakavaksi, nuoreksi mieheksi, semmoisilla vastaisuuden

toiveilla, jommoisia ei monella ollut koko maassa. Kaksi kaunista,

isoa maatilaa, jotka hänen alaikäisyytensä aikana tunnokas holhoja

oli vapauttanut veloista, oli hänen omansa. Hawermann oli tosin

ollut hänen isällänsä pehtorina niin kauvan aikaa takaperin,

ettei hän sitä enää muistanut, mutta hänelle oli kerrottu, että

pehtori aina oli ollut hyvin ystävällinen häntä kohtaan, ja jos

yksinkertainen, hyvänlaitanen ihminen tietää, että toinen on kantanut

häntä käsivarrellaan, silloin hiipii luottamus vaivihkaa sydämeen ja

hänestä tuntuu, ikäänkuin näkisi hän kätkyensä pienen päänalaisen

uudestaan ja voisi uudestaan laskea päänsä sille ja uneksia uudestaan

lapsuutensa unelmia.

Ja Hawermann palkitsi tätä luottamusta täydestä sydämestänsä ja

suurella ilolla. Vakaalla, levollisella kädellä johti hän sitä nuorta

miestä näissä uusissa, tottumattomissa askareissa, hän opasti häntä

sisä- ja ulkotöissä, sanoi hänelle syyn, miksi se ja se työ oli

tehtävä ja miksikä se piti tehtämän juuri tällä eikä millään muulla

tavalla ja samassa tahtoi hän säästää häntä; mutta kun hän huomasi,

että hänen, oppilaansa ei tahtonut säästää voimiansa, että hän

tahtoi tehdä tehtävänsä siinä kuin toinenkin, antoi hän hänen toimia

mielensä mukaan ja sanoi itseksensä niinkuin puutarhuri: "Antaa hänen

olla sillänsä, hän ei tarvitse mitään tukea eikä tynköä".

Mutta tähän rauhalliseen seuraan oli pian saapuva vielä toinenkin

vieras, joka toi elämää taloon, se oli Fritz Triddelfitz.

Pastorin pienen rouvan lanko oli apteekari Triddelfitz Rahnstädtissä,

ja kun hän kuuli, että Hawermann opasteli nuoria maanviljeliöitä, sai

hän päähänsä, että hänenkin Fritzinsä, joka oli seitsentoistavuotias

poika tolvana, kaiken mokomin pitäisi Hawermannin ruoskan alla

maanviljelystä oppia. "Korkeampaa maanviljelystä", sanoi Fritz,

"sillä tavallisen tunnen minä jo ennen, sillä minä olen kaksi kertaa

ollut loma-aikana myllärin luona Bolzissa ja olen ajanut siellä

heiniä".

Pastorin pieni rouva ei oikein mielellään tahtonut ruveta

välittäjäksi, sillä hän tunsi sisarensa pojan aika vintiöksi

eikä tahtonut saattaa häntä Hawermannin niskoille; mutta lanko

ei hellittänyt, ja asia piti pantanaan toimeen, Hawermann olisi

pappilalaisten puolesta mennyt vaikka tuleen; mutta omalla

edesvastauksellansa ei hän kuitenkaan voinut tätä tehdä, hän kirjotti

sentähden isännällensä, että nuori Triddelfitz oli koulua käynyt

kolmanteen[6] luokkaan, asti, hänellä oli tosin monta juonta päässä,

mutta oli muuten hyvänlaitanen, ja hänen parhaimpana ansionansa oli,

että hän oli pastorin rouvan sisaren poika, ja hänelle oli Hawermann,

niinkuin herra kamarineuvos hyvin tiesi, suuressa kiitollisuuden

velassa; muuten oli isä valmis maksamaan kahden vuoden kuluessa 100

taaleria elatusrahaa. Hän kysyi nyt siis, tahtoiko herra kamarineuvos

suostua siihen, että Fritz Triddelfitz sai olla maanviljelystä

oppimassa Pümpelhagenissa. Kamarineuvos vastasi seuraavassa postissa,

että elatusrahasta ei mitään puhetta voinut olla, ne 100 taaleria

olivat oppirahoja ja niiden kanssa ei hänen mitään ollut tekemistä,

se oli Hawermannin oma asia; jos hän sen katsoi hyväksi, sai hän

Herran nimessä ottaa sen nuoren miehen oppiinsa. Tämä oli suuri ilo

Hawermannille; elatus- ja oppirahoista ei enää tietysti ollut mitään

kysymystä, sillä nyt hän saattoi maksaa kumminkin pienen osan sitä

suurta velkaa, jossa hän oli pappilan herrasväelle.

Fritz Triddelfitz tuli, mutta kuinka hän tuli! Hän oli äitinsä

ainoa poika -- sisaria oli hänellä vielä pari -- ja äiti oli

varustanut hänen uutta asemaansa varten niin, että hän voi käydä

oppilaasta, kirjurista, isännöitsiästä, pehtorista, arentimiehestä ja

aatelisesta tilanomistajasta, aina sen mukaan kuin vaadittiin, taikka

sen mukaan kuin hänen itse halutti. Hänellä oli lankkisaappaat,

hänellä oli rasvanahkaset saappaat, vesisaappaat, kaulussaappaat ja

pollussaappaat; hänellä oli aamukengät, tanssikengät ja pieksukengät;

hänellä oli polvisäärystimet, ratsassäärystimet ja muut säärystimet;

hänellä oli hännystakkeja ja liinanuttuja ja verkatakkeja ja

karvatakkeja, hänellä oli päälystakkeja ja alustakkeja ja sadetakki,

housuista kaikenkaltaisista, pitkistä ja lyhkäsistä, puhumattakaan.

Nämä maanviljeliän varustukset saapuivat muutamana päivänä useammissa

kistuissa ja laukuissa täydellisen pehmeän vuoteen ja aimollisen

monilaatikkoisen kirjotuspöydän kanssa Pümpelhageniin, ja ajuri

ilmotti sen iloisen sanoman, että nuori herra oli tuleva kohta

perästä, hän oli jo matkalla, hän tuli ratsastaen ja oli vaan tiellä

joutunut vähäiseen riitaan isänsä vanhan rautikon kanssa, joka ei

tahtonut mennä Gürlitzin pappilaa edemmäksi, sillä hän ei ollut

koskaan ollut kauempana mailmassa. Kuinka riita oli päättyvä, ei

ajuri sanonut tietävänsä, sillä hän oli siinä ajanut hänen ohitsensa;

mutta tuleva oli nuori herra.

Ja niinkuin sanottu, hän tulikin, mutta mitenkä hän tuli! Tällä

kertaa tuli hän kahden ison, kreivillisen kartanon pehtorina, joka

on saanut kunnian ratsastaa ajojahdissa armollisen herransa kreivin

kanssa: vihreä jahtitakki yllä, valkeat nahkahousut ja pitkävartiset,

keltasilla kauluksilla ja kannuksilla varustetut saappaat jalassa, ja

näiden kaikkein päällä sadetakki, ei sentähden että sateelta näytti,

vaan sentähden että semmoinen siihen aikaan vielä oli varsin uutta

ja hän tahtoi toki kuulla mitä ihmiset siitä sanoivat. Ja isänsä

rautikon selässä tuli hän, ja heistä molemmista voi selvästi nähdä,

että heidän keskinäinen välinsä ei ollut kaikessa sovussa ratkaistu.

Edemmäksi sitä suurta lammikkoa Gürlitzin pappilan edessä ei rautikko

ollut tahtonut mennä, ja Fritz oli siinä tepastellut kumminkin

kymmenen minutia pastorin pienen rouvan hirmuksi ja kauhuksi, kunnes

hän kannusten ja ruoskan avulla vihdoin pääsi voitolle; kun hän nyt

Pümpelhagenissa hyppäsi alas rautikon selästä, näytti hän siltä,

kuin olisi itse paholainen lasieerannut hänen takkinsa liejulla. Ja

rautikko seisoi nyt Pümpelhagenin ulkohuoneen edessä ja katsella

tuijotteli yhteen pilkkuun ja ajatteli itseksensä: "Olenko _minä_

tyhmä vai onko _hän_ tyhmä? _Minä_ olen seitsemäntoista vuoden vanha

ja _hän_ on myös seitsemäntoista vuoden vanha; _minä_ olen vaalea

rautikko, _hän_ on myöskin vaalea rautikko. Tällä kertaa on _hän_

tullut voitolle, tulevalla kerralla tulen _minä_ voitolle. Jos

_hän_ ukittaa minua ruoskalla, kannuksilla ja kankisuitsilla, niin

lasken minä tulevalla kerralla varsin tyynesti hänen kanssansa maata

lammikkoon".

Hawermann istui juuri päivällispöydässä nuoren herran von Rambowin

ja emännöitsiän Mari Möllerin kanssa, kun Fritz Triddelfitz astui

ovesta sisään, ja vanha pehtori, joka ei häntä koskaan ennen ollut

nähnyt, hämmästyi hieman. Fritz oli vihreässä jahtitakissaan

parsaheinän näköinen, joka juuri alkaa tehdä terää, ja oli niin

hoikka ja heikko ruumiiltaan, että helposti olisi hänen voinut

lyödä kahtia hänen omalla ruoskallansa. Hän oli vaalea rautikko,

niinkuin rautikko tuolla ulkona oli sanonut, hänellä oli korkeat,

ulkonevat poskiluut ja kasvoissa pisamia, jotka eivät luopuneet

hänestä talvellakaan, ja koko hänen olentonsa näytti niin rohkealta

ja ujostelemattomalta, että Hawermannin oli ajatteleminen itseksensä:

"Jumala varjelkoon! Tuoko tulee minun oppiini? Näyttäähän jo, kuin

olisi hän minun päällikköni". Mutta tästä syvästä miettimisestä

tempasi hänet toisaalle oikein hepakka nauru, johon Frans von Rambow

oli purskahtanut ja johon Mari Möllerkin salaisesti yhtyi, pitäen

salvettia suunsa edessä. Fritz oli juuri alottanut: "Hyvää päivää,

herra pehtori, kuinka voitte?..." kun tämä nauru hänet keskeytti,

ja kun hän katsahti sitä kohden, näki hän entisen koulukumppaninsa

Parchimista, Fransin, joka oli pakahtua naurusta; Fritz katseli häntä

ensin vähän paheksuen, mutta ei kauvan viipynyt, kun jo hänkin yhtyi

nauramaan, eikä nyt enää vanha vakava Hawermannkaan voinut pidättää

itseänsä, hän nauroi, niin että vedet tuli silmiin.

"Veikkonen", huudahti Frans, "kuinka olet sinä itsesi pukenut!"

"Aina uljaasti tietysti!" vastasi Fritz ja Mari Möller katosi taas

salvetin taa.

"No, Triddelfitz", sanoi Hawermann, "tehkää hyvin ja istukaa ja

syökää meidän kanssamme päivällistä".

Sen Fritz tekikin, ja se täytyy tunnustaa, että sillä lurjuksella oli

onni: hän oli astunut uuteen asemaansa juuri lihavan kuun aikana,

ihan keskellä hanhenpaistin aikaa, ja koska juuri sattui olemaan

sunnuntai, virui kaunis kärvennetty hanhi pöydällä hänen edessänsä,

ja hän voi siis mielihyvällä alottaa opintojansa maanviljelyksessä.

Hän ei säästänytkään hanhenpaistia missään suhteessa, ja Hawermannin

oli itseksensä myöntäminen, että jos Fritz istui niin taneasti

hevosen selässä kuin pöydässä, jos hän piti niin tarkalla silmällä

renkejä ja renkipoikia kuin hanhenpaistia, jos hän apetti yhtä hyvin

hevosia kuin itseänsä ja teki yhtä puhdasta kaikissa muissa suhteissa

kuin talrikkinsa suhteen, niin voi hänestä tulla jotakin erinomaista.

"No niin", sanoi Hawermann, kun ruualta oli päästy, "Triddelfitz,

menkää nyt kamariinne ja ottakaa toiset vaatteet päällenne ja

säilyttäkää rastaspukuanne niin, etteivät koit siihen koske, sillä

ensimäiseen kahteen vuoteen ette kai sitä enää tule tarvitsemaan. Me

emme täällä ratsastele ensinkään, me käymme täällä aina jalkasin;

ja jos joskus ratsastus on tarpeesen, niin toimitan minä sen itse

sivumennen".

Kauvan ei viipynytkään, kun Fritz taas tuli näkyviin, oivalliset

rasvanahkaset saappaat ja lyhkäset housut jalassa ja ruohonpäinen

nuttu yllä. "Se on hyvä", sanoi Hawermann, "tulkaa nyt, niin annan

minä teille ensialuksi muutamia ohjeita".

He menivät ulos, ja seuraavana aamuna seisoi Fritz Triddelfitz

seitsemän renkipojan ja piian kanssa Rahnstädtiin vievällä tiellä

ja johti vettä ulos lammikoista -- hupainen toimitus erittäinkin

marraskuussa, kun koko päiväkauden hiljaa sataa tihittää. "Pentele

kans!" sanoi Fritz Triddelfitz, "tätä olin minä peräti toisellaiseksi

ajatellut".

Pari viikkoa hänen tulonsa jälkeen tuli pehtori Bräsig

sunnuntai-iltapuolella kartanoon ratsastaen, ja Hawermann ja tuo

ykstoikkonen työskenteleminen ynnä nuo ijankaikkiset sadeilmat

olivat jo sen verran masentaneet Fritziä, että hän noin puolittain

jo rupesi käsittämään asemansa oppilaana ja että hän todellisesta

hyväntahtoisuudesta toimitti kaikenlaista pientä palvelusta. Hän

töyttäsi sentähden ulos ovesta, ottaaksensa Bräsigin hevosta vastaan;

mutta Bräsig ärjäisi: "Menkää tiehenne! Älkää koskeko minuun! Pysykää

kymmenen askelen päässä minusta! -- Kaarlo Hawermann tulkoon tänne".