Alasaksasta suomentanut Nikodemus Hauvonen

Viipuri, Clouberg & Kumpp. jaettavana.

Östra Finland'in kirjapaino 1885.

Luku 1.

Kuinka vahvakin mies avisionin ja hautajaisten kautta voi perikadon

partaalle joutua. Koirat hyppivät yli matalan aidan. Kuinka

rehellinen mies luopuu viimeisestänsäkin eikä kuitenkaan epäile, vaan

ottaa lapsensa käsivarrellensa ja lähtee typityhjänä mailmaan.

Juhannuksen päivänä vuonna 1829 istui eräs mies suurimmassa surussa

saarnipuiden siimeksessä kokonaan rappiolle joutuneessa puutarhassa.

Maatila, johon puutarha kuului, oli arentitalo Peenen varrella

Anklamin ja Demminin välissä, ja mies, joka istui lehvikön viileässä

suojassa, oli arentimies, se tahtoo sanoa, hän oli tähän saakka ollut

se; mutta nyt oli hän siitä luovutettu ja tänään oli huutokauppa

hänen talossansa ja hänen omaisuutensa kulki kaikille ilmansuunnille.

Hän oli kookas, harteva, neljänviidettä vuoden vanha mies, hänen

tukkansa oli tummanruskea, ja mitä työ voi tehdä ihmisestä, sen

oli se tehnyt tästä aineesta, ja parempaa ainetta oli sillä tuskin

milloinkaan ollut käytettävänä. Työtä osottivat hänen rehelliset

kasvonsa, työtä hänen uskolliset kätensä, jotka nyt lepäsivät

joutilaina hänen sylissään ja olivat ladotut ristiin -- arvattavasti

rukoukseen.

Jaa, rukoukseen! Sillä koko meidän rakkaassa Pommerin maassamme ei

ollut kai kenelläkään niin suurta syytä puhella Herransa ja Jumalansa

kanssa kuin tällä miehellä.

Se on kova koetus jokaiselle, kun näkee huonekalunsa, jotka hän

hiellä ja työllä vähitellen on hankkinut itsellensä, kulkevan

kaikkeen mailmaan. Se on kova koetus maamiehelle, kun hänen täytyy

jättää karjansa, jota hän huolella ja vaivalla on elättänyt,

vierasten valtaan, jotka eivät tiedä mitään niistä tuskista, jotka

häntä koko elinaikansa ovat ahdistaneet. Mutta se ei ollut tämä,

joka hänen sydäntänsä niin kovin ahdisti, oli vielä toinen kova

onnettomuus, joka sai hänen panemaan uupuneet kätensä ristiin ja

kohottamaan väsyneet silmänsä korkeuteen.

Eilisestä päivästä oli hän leskimies; hänen vaimonsa lepäsi

viimeisellä vuoteellansa.

Hänen vaimonsa! Kymmenen vuotta oli hän kosinut häntä, kymmenen

vuotta oli hän työtä tehnyt ja puuhannut, mitä ihmisvoimat vaan

jaksavat, voidaksensa naida hänen ja hankkiaksensa kotia sille

syvälle, voimalliselle rakkaudelle, joka tunki koko hänen olentonsa

läpi, ikäänkuin pääsiäiskellojen ääni yli vihreäin peltojen ja

kukkivien hedelmäpuiden. Neljä vuotta takaperin oli hän pyrintönsä

perille päässyt; hän oli haalinut kokoon kaikki, mitä hänellä oli;

eräs hänen tuttavistansa, joka vanhemmiltansa oli perinyt kaksi

maatilaa, oli antanut hänelle toisen vuokralle -- kovilla, hyvin

kovilla ehdoilla -- sen tiesi hän itse parhain, mutta rakkaus

antaa rohkeutta, sulaa rohkeutta, että saattaa toimeen tulla. Ja

hän olisikin toimeen tullut, varsin hyvin toimeen tullut, jos ei

onnettomuus olisi häntä kohdannut, jos ei hänen pienen rakkaan

vaimonsa olisi täytynyt nousta ennen päivänkoittoa, tekemään

askareitansa, ja jos ei hänen vainionsa olisi saanut noita hehkuvia

punasia pilkkuja poskillensa. Niin, kyllä olisi hän toimeen tullut,

varsin hyvin toimeen tullut, jos talon omistaja ei olisi ollut

ainoastaan tuttava, vaan myöskin ystävä -- mutta sitä ei hän ollut:

tänään antoi hän pitää huutokauppaa hänen kalustostansa.

Ystäviä? Semmoisella miehellä kuin hänellä, joka istui saarnipuiden

siimeksessä, eikö olisi ystäviä? Ah, hänellä oli kyllä ystäviä ja

hänellä oli sukulaisia; mutta heillä ei ollut mitään annettavaa, ei

lainattavaa. Minne hän silmänsä loikin, kaikkialla kohtasi niitä

kolkko seinä ja ahdisti ja ahtasi häntä niin, että hän olisi täyttä

suutansa tahtonut huutaa meidän Herraamme, pelastamaan häntä tästä

hädästä. Ja hänen päänsä päällä saarnipuun oksilla lauloi tikli ja

peiponen, ja niiden kirjavat höyhenet loistivat auringon valossa, ja

tuon huonosti hoidetun puutarhan kukat tuoksuttivat lemuansa turhaan,

ja saarnipuut levittivät turhaan viileätä varjoansa, ja kuitenkin

olisi kaunihin morsiuspari mailmassa voinut istua sen suojassa eikä

olisi ikipäivinään unhottanut tätä päivää eikä tätä paikkaa.

Ja eiköhän hänkin ollut ennen istunut tässä varjossa, pitäen pehmeätä

kättä omassa kovassa kourassaan? Eivätkö linnut olleet laulaneet,

eivätkö kukkaset tuoksuneet hänellekin? Eikö hän ollut uneksinut

tässä lehvikössä viileistä siimeksistä vanhoille palvilleen? Ja ken

oli tuonut hänelle virvottavaa juomaa päivän raskaan työn perästä?

Ken oli uskollisesti jakanut hänen vaivansa ja murheensa ja häntä

lohdutellut?

Mennyt -- kaikki mennyt! Hänen vaivansa ja huolensa olivat

huutokauppana ja tuo pehmeä lämmin käsi oli kylmä ja kangistunut.

Ja silloin voipi kyllä ihmisen mielestä tuntua, että eivät linnut

enää laula hänelle, eivät kukkaset enää tuoksu hänelle, eikä aurinko

enää loista hänelle; ja jos sydän parka vielä kuitenkin tykkimistään

tykkii, silloin kohottaa hän kätensä korkealle yli lintujen ja

kukkasten, yli kultasen auringon ylös lohduttajan luo, joka ei paljon

välitä maallisen elämän iloista, mutta jonka edessä ihmisen sydämen

kerran on kestäminen.

Niin istui Hawermann siinä yksinään Jumalansa edessä, ja hänen

kätensä olivat ristissä ja hänen rehelliset siniset silmänsä

tähtäsivät korkeuteen ja niistä säteili vielä kauniimpi valo kuin

Jumalan auringosta. Niin tuli pieni tyttö hänen luoksensa ja pani

tuhatkaunosen hänen polvillensa, ja hänen rukoilevat kätensä

erkanivat toinen toisistansa ja sulkivat syliinsä lapsen -- se

oli _hänen_ lapsensa -- ja hän nousi ylös penkiltä ja otti lapsen

käsivarrellensa, ja kukkasta piti hän kädessään, ja lapsensa kanssa

meni hän alas pitkin puutarhan käytävää.

Hän tuli erään nuoren puun luo, jonka hän itse oli istuttanut;

olkiköysi, jolla se oli sidottu tukeensa, oli hellinnyt ja nuoren

puun latva nuokkui alaspäin. Hän kohotti sen pystyyn ja sitoi

sen kiini uudestaan, sitä sen enempää ajattelematta, sillä hänen

ajatuksensa olivat kaukana muualla, mutta huolenpito ja auttaminen

kuuluivat hänen luontoonsa.

Mutta jos ihmisen ajatukset niin ajelevatkin avaruudessa, vaikkapa

itse taivasta tavottaisivat, kutsuu kuitenkin joku jokapäiväinen

tehtävä, joka sattuu hänen silmiinsä, tai joku askare, johon hän

vanhastaan on tottunut, ne takaisin taivaalta ja osottaa hänelle,

mitä hänen lähellänsä tapahtuu ja missä häntä tarvitaan. Ja että niin

on laita, on suuri Jumalan siunaus.

Hän käveli edestakaisin puutarhassa, ja hänen, silmänsä näkivät,

mitä hänen ympärillänsä tapahtui, ja hänen ajatuksensa palasivat

takaisin maahan; ja vaikka ne kohosivatkin mustina, synkkinä pilvinä

hänen vastaisuutensa taivaalle, yhtä pientä sinistä pilkkua taivaalla

eivät ne kuitenkaan voineet pimentää, hänen pientä tytärtänsä, jota

hän kantoi käsivarrellansa ja jonka pehmeä lapsenkäsi siveli hänen

tukkaansa. Hän oli asemaansa arvellut; vakaasti ja totisesti oli hän

tarkastellut noita mustia pilviä, hänen oli pitäminen huolta siitä,

ettei tämä puuska häntä ja hänen lastansa maahan masentanut.

Hän kävi puutarhasta talon pihaan. Hyvä Jumala, mille mielelle hän

oli tuleva! Välinpitämättöminä ja ainoastaan omaa etuaan ajatellen,

tunkivat ihmiset pöydän ympäri, jonka ääressä vasaramies seisoi,

ja kappale kappaleelta lyötiin hänen vuosikautisten vaivainsa

hedelmät enimmäntarjooville, kaupittiin pois hänen tarpeellisimmat

huonekalunsa, ja mitä hän surulla ja vaivalla kappale kappaleelta

oli taloon hankkinut, kulki nyt naurun ja ivan vallitessa kaikkeen

mailmaan. Tämän kaapin oli hän perinyt vanhalta äidiltänsä, tuon

piirongin oli hänen vaimonsa tuonut tullessaan ja tämän pienen

ompelupöydän oli hän kerran lahjottanut kullallensa, ollessansa vielä

sulhasena. Pitkässä rivissä seisoi karja, kiinitettynä aitaan, ja

ammui, laitumelle päästäksensä; tuo ruskea hieho, valkonen tähti

päässä, jonka hänen vaimo parkansa itse oli kasvattanut ja josta hän

enimmästi oli pitänyt, seisoi toisten joukossa; hän kävi sen luoksi

ja silitteli sen selkää kädellänsä.

"Ah, herra", sanoi renkivouti Niemann, "tämä on surkeaa". -- "Jaa,

Niemann, se on surkeaa; mutta mikä sitä voi auttaa?" vastasi hän ja

kääntyi poispäin ja lähestyi väkijoukkoa, joka tunki avisionipöydän

ympärille.

Kun ihmiset havaitsivat, että hänen mielensä oli päästä pöydän

ääreen, tekivät he hänelle kohteliaasti ja ystävällisesti tilaa, ja

hän kääntyi avisionin pitäjän puoleen ja kysyi, voisiko hän saada

puhua hänelle pari sanaa. -- "Heti, herra Hawermann", vastasi tämä,

"heti paikalla! Huonekalut ovat kohta lopussa, sitte... -- yksi

piironki! Kaksi taaleria ja neljä killinkiä! Kuus killinkiä! Kaksi

taaleria ja kahdeksan killinkiä! Ensimäinen kerta, toinen -- kaksi

taaleria ja kaksitoista killinkiä! Eikö kukaan tarjoo enempää?

Ensimäinen kerta, toinen ja -- kolmas kerta. Kenen oli huuto?"

"Räätäli Brandtin", kuului vastaus.

Juuri samassa tuokiossa tuli joukko maamiehiä ratsastaen kartanolle;

heidän tulonsa arvattavasti tarkotti karjaa, jonka vuoro nyt

oli astua esille. Joukon etunenässä ratsasti paksu, punaverinen

mies, jonka leveällä, lihavalla naamalla ylpeys sai kyllin tilaa

rehennelläksensä. Semmoisista miehistä ei ole puutetta, mutta mikä

hänen erotti hänen muista tavallisista tovereistansa, olivat nuo

pienet kavalat silmät, jotka tirkistelivät yli noiden paksujen

poskien, ikäänkuin tahtoisivat ne sanoa: teidän on hyvä olla,

mutta meitä te siitä saatte kiittää, me ymmärrämme valvoa teidän

parastanne. Näiden silmien omistaja oli myöskin sen maatilan

omistaja, joka Hawermannilla oli ollut arennilla. Hän ratsasti

ihmisjoukon luo ja nähdessänsä onnettoman arentimiehensä seisovan

väentungoksessa, juolahti hänen mieleensä, että hän kenties ei saisi

ulos koko arentisummaa ja nuo kavalat silmät, jotka niin hyvin

ymmärsivät pitää huolta omasta edustaan, sanoivat ylpeydelle, joka

asui suun ympäri ja tuolla leveällä naamalla: nyt, veikkonen, on aika

rehennelläksesi, eikä se maksa mitään! Ja ajaen hevosensa lähemmäksi

Hawermannia, huusi hän niin että kaikki sen hyvin kuulivat:

"Niin, semmoisia ovat ne viisaat Meklenpurilaiset, jotka tahtovat

opettaa meille maanviljelystä! Mitä ovat he meille opettaneet?

Juomaan punaviiniä ja selailemaan kortteja, sitä ovat he meille

opettaneet, mutta maanviljelystä? --_Pankruttia_ tekemään, sitä

voivat he meille opettaa".

Kaikki hiljenivät, nämä kovat sanat kuultuaan, ja silmäilivät milloin

häntä, joka ne oli lausunut, milloin sitä, ketä ne tarkottivat.

Hawermann oli ensialussa, äänen ja sanat kuullessansa, vavahtanut,

ikäänkuin olisi puukko pistetty hänen sydämeensä; nyt seisoi hän

tyynenä ja katseli ääneti eteensä, ikäänkuin olisi hän valmis

kuulemaan mitä hyvänsä; mutta kansan joukosta kuului murina:

"Hyi! Hyi! Ettekö te häpee? -- Se mies ei ole punaviiniä juonut eikä

kortteja selaillut. -- Se mies on viljellyt maatansa kuin mies".

"Mikä suurisuinen lörpöttelijä se on, joka niin sanoo?" kysyi vanha

talollinen Drenkhahn Liepenistä, tunkeissaan vähän lähemmäksi

myhkyräsauvansa kanssa.

"Se on se mies", sanoi Stolpen seppä, "jonka väki käy meillä

penikulman päässä kerjäämässä".

"Joilla ei ole vaatetta yllä", huusi räätäli Brandt Jarmenista, "ja

joiden täytyy tehdä työtä, juhlatakki päällä".

"Niin", lisäsi nauraen seppä, "se on se mies, joka on niin iloissaan

siitä, että hänen väkensä käyttää työnteossa hienoja verkatakkeja,

kun eivät voi hankkia itselleen liinaista nuttua".

Avisioninpitäjä oli kavahtanut ylös ja käynyt likemmäksi talon

omistajaa, joka hävyttömimmällä uhkamielisyydellä kuulteli näitä

pilkkapuheita: "Jumalan tähden, herra Pomukkelskopp, kuinka te voitte

semmoista sanoa!"

"Niin", lausui eräs hänen seuralaisistansa, joka oli tullut

ratsastaen hänen kanssansa, "kansa on oikeassa! Sinun pitäisi hävetä!

Hyi! Sinä tahdot vielä häpäistä miestä, joka mielellään antaa kaiken

omaisuutensa, tyydyttääksensä sinua, ja jonka huomenna on lähteminen

typityhjänä mailmaan mieron tielle!"

"Ah, Jumalani", sanoi avisioninpitäjä, "jospa siinä olisi kaikki!

Mutta eilen kuoli myös hänen vaimonsa ja lepää nyt viimeisellä

vuoteellaan, ja tuolla hän nyt seisoo pienokaisensa kanssa, ja mitä

toiveita on enää miehellä?"

Murina kulki nyt kansasta herra tilanomistajan omaan seuraan, eikä

kauvan viipynyt, niin jäi hän yksin siihen hevosensa kanssa, hänen

seurakumppaninsa olivat siirtyneet syrjempään hänestä.

"Kuinka minä voin sitä tietää", sanoi hän häpeissään ja pahoilla

mielin ja ratsasti pois kartanolta; ja nuo pienet kavalat silmät

sanoivat rehentelevälle ylpeydelle: veikkonen, tällä kertaa pistimme

päämme pussiin.

Avisioninpitäjä kävi Hawermannin luoksi: "Herra Hawermann, teillä oli

jotakin minulle sanottavaa?" -- "Niin -- niin", vastasi Hawermann

ikäänkuin ihminen, joka hirmuiset tuskat kärsittyänsä taas tulee

tunnollensa, "niin, minä pyytäisin teitä myymään pois myös ne kalut,

jotka laki sallii minun pitää, sängyn ja ne muut tähteet". -- "Aivan

kernaasti; mutta huonekaluista on maksettu huonosti, ihmisillä ei ole

rahoja, ja jos jotakin myydä tahdotte, olisi parempi että myisitte

niitä vähitellen." -- "Siihen ei minulla ole aikaa, ja minä tarvitsen

pikkusen rahoja". -- "No, jos niin tahdotte, niin panen minä kalut

huudolle", ja avisioninpitäjä meni toimiinsa.

"Hawermann", sanoi arentimies Gert, joka ratsastajain seurassa oli

paikalle tullut, "te olette yksinänne täällä kovan onnenne kanssa,

tulkaa minun luokseni pienen tyttösenne kanssa ja viipykää meillä

joku aika, minun vaimolleni olisi se suureksi iloksi". -- "Kiitoksia

paljon hyvästä tahdostanne; minä en voi minulla on vielä vähän täällä

toimimista".

"Hawermann", sanoi arentimies Hartmann, "te tarkotatte rakkaan

vaimonne hautaamista. Milloinka aiotte sen toimeen panna? Me tahdomme

kaikki mielellämme osottaa hänelle viimeisen kunnioituksen. --

Myöskin siitä saan teitä vaan kiittää; minä en voi ottaa teitä

vastaan, niinkuin pitäisi, ja vähitellen olen nyt tullut oppimaan,

ettei pidä lentää korkeammalle kuin siivet kantavat".

"Vanha ystävä, hyvä naapuri ja maanmieheni", sanoi pehtori Wienk ja

taputti häntä olkapäälle, "älkää heittäkö itseänne noin epätoivoon!

Kaikki voi vielä muuttua hyväksi mailmassa".

"Epätoivoon, Wienk?" sanoi Hawermann vakaisesti, puristi lastansa

likemmäksi ja katseli pehtoria levollisesti rehellisillä, sinisillä

silmillänsä. "Voiko sitä sanoa epätoivoksi, kun rohkeasti katsoo

vastaisuuteensa ja ainoastaan ajattelee, kuinka kohtalonsa saisi

kääntymään? Mutta tänne en voi jäädä; sitä paikkaa kavahtaa kukin,

kussa laivansa on karille karahtanut; minun täytyy siirtyä täältä

edemmäksi ja alkaa taas siitä, mihin jo kerran olin lopettanut; minun

täytyy uudestaan palvella ruokani edestä ja syödä vieraan leipää. Ja

nyt jääkää kaikki hyvästi! Te olette aina olleet hyviä naapureita ja

ystäviä minulle. Hyvästi! Hyvästi! Anna kättä, käpyseni. Hyvästi! Ja

sanokaa paljo terveisiä kotia kaikille; minun vaimoni -- --". Hän

aikoi vielä jotakin sanoa, mutta mielenliikutus mahtasi hänen, hän

kääntyi äkkiä ympärinsä ja lähti.

"Niemann", sanoi hän renkivoudillensa, tultuansa pihan toiseen

päähän, "sano väelle, että huomenna varhain kello neljä tahdon minä

haudata emännän". Niin puhein meni hän huoneesen, makauskamariinsa.

Kaikki oli sieltä tyhjennetty, sekä sänky että muu romu, mitä hänen

omaksensa oli jätetty; mitään muuta ei siellä ollut kuin paljaat

seinät! Ainoastaan nurkassa akkunan vieressä oli vanha kistu, ja sen

päällä istui nuori päivätyöläisen vaimo, silmät veristyneinä itkusta,

ja keskellä huonetta oli musta arkku ja arkussa näkyivät kalpeat,

tyynet, juhlalliset kasvot, ja nuorella vaimolla oli vihreä oksa

kädessä, jollahan torjui kärpäsiä pois noista tyynistä kasvoista.

"Mene kotia, Stiina", sanoi Hawermann, "minä jään tänne". -- "Ah,

herra, antakaa minun olla". -- "Ei, Stiina, minä jään yksin tänne".

-- "Enkö saa ottaa pienokaista myötäni?" -- "Et, anna olla, hän

nukkuu kyllä".

Nuori vaimo meni. Avisioninpitäjä tuli ja antoi hänelle rahat,

jotka hän oli saanut hänen kaluistansa. Väki hälpeni kartanolta ja

ulkona tuli yhtä hiljainen meno kuin sisällä. Hawermann laski lapsen

lattialle ja luki rahat akkunalaudalla: "Tämän saa nikkari arkusta.

-- Tällä ostetaan risti haudalle. -- Tämä on hautajaisia varten.

-- Tämän saa Stiina ja näillä pääsen minä kyllä sisareni luoksi".

Tuli ilta, se nuori päivätyöläisen vaimo toi valkean, asettui arkun

ääreen ja katseli kauvan noita kalpeita kasvoja, kuivasi silmänsä

esiliinallansa ja sanoi: "Hyvää yötä sitte!" ja Hawermann oli taas

yksin lapsensa kanssa.

Hän aukaisi akkunan ja katseli ulos yöhän; oli pimeä täksi

vuodenajaksi, ei yhtään tähteä näkynyt taivaalla, kaikki oli

peittynyt pimeyteen ja lämpimästi puhalsi hiljainen, kostea

tuulenhenki ja huokaili etäällä. Ulkona pellolla vihelteli peltopyy

ja ruisrääkkä ennusti sadetta, ja hiljakseen putosivat ensimäiset

pisarat janoovaan maahan, joka kiitollisuudesta antoi ihanimman

lemun, minkä maamies tuntee, sen kostean maahöyryn, josta hänen

vaivansa ja työnsä siunaus uhkuu. Kuinka monesti oli se hänen

mieltänsä virkistänyt ja hänen huolensa karkottanut ja hänessä

toivon herättänyt hyvästä vuodesta! -- Nyt oli hän päässyt huolista,

päässyt iloista myöskin; yksi suuri ilo oli häneltä kadonnut ja

vienyt muut pienet muassaan. Hän sulki akkunan, ja kun hän kääntyi,

seisoi hänen pieni tyttärensä arkun ääressä ja kurotteli turhaan

käsiänsä, voidaksensa silitellä noita kalpeita kasvoja. Hän kohotti

lapsen korkeammalle, niin että hän voi koskea niihin, ja tuo pieni

tyttö silitteli ja hyväili lämpimillä käsillänsä tyyntä äitiänsä

ja pakisi rakkauden sanoja kylmälle kuolemalle ja katsahti sitte

isäänsä suurilla silmillänsä, ikäänkuin tahtoisi hän selkoa jostakin

käsittämättömästä, ja sopersi: "Mamma -- huh!"

"Niin", sanoi Hawermann, "mamman on vilu" -- ja kyynelet purskahtivat

ulos hänen silmistänsä; hän istui kistulle, otti tyttärensä syliinsä

ja itki katkerasti. Ja pienokainen rupesi myös itkemään ja itki

hiljakseen siksi että hän nukkui; isä veti hänen hellästi likemmäksi,

kääri lämpimän takkinsa hänen ympärillensä, ja niin istui hän koko

yön siinä ja vartioitsi uskollisesti vaimonsa ruumista ja kadonnutta

onneansa.

Kello neljä seuraavana aamuna tuli renkivouti muiden päivätyöläisten

kanssa; arkun kansi ruuvattiin kiini ja joukko lähti hiljakseen

liikkeelle pientä kirkkotarhaa kohden; ainoina saattajina oli hän

ja hänen pieni tyttärensä. Arkku laskettiin hautaan -- hiljainen

isämeidän rukous -- kourallinen multaa -- ja sen kuva, joka

vuosikausia oli häntä virvottanut ja lohduttanut, ilahuttanut ja

virkistänyt, katosi hänen silmistänsä, ja jos hän sitä uudestaan

nähdä tahtoi, täytyi hänen aukaista sydämensä ikäänkuin kirja, lehti

lehdeltä, kunnes sekin kerran suljettaisiin, ja sitte? -- Jaa, sitte

oli tuo rakastettu kuva taas ilmaantuva kauniina ja ihanana hänen

silmäinsä eteen.

Hän meni väkensä luoksi, antoi jokaiselle kättä, kiitti heitä tästä

viimeisestä palveluksesta, jonka he hänelle olivat tehneet, ja sanoi

heille jäähyväiset, antoi renkivoudille rahaa arkun, ristin ja

hautajaisten maksuksi ja lähti syvissä ajatuksissa matkalle synkkää

vastaisuutta kohden.

Kun hän tuli sen pienen kylän viimeisen asunnon kohdalle, seisoi

se nuori päivätyöläisen vaimo, lapsi käsivarrella, majansa ovella.

Hawermann kävi hänen luoksensa ja sanoi:

"Stiina, sinä hoidit niin uskollisesti minun vaimo parkaani hänen

viimeisen tautinsa aikana -- kas tässä Stiina!" ja hän tahtoi pistää

pari taaleria hänen käteensä.

"Ah, herra, herra", huudahti se nuori vaimo, "älkää tehkö minulle

tätä mieliharmia! Kuinka paljo hyvää olette te tehneet meille hyväin

päiväinne aikana? -- Ah, herra, minulla olisi pyyntö teille: jättäkää

lapsenne tänne minulle. Minä tahdon hoitaa ja holhoa sitä kuin omaa

lastani. Ja eikö hän olekin kuin oma lapseni? Olenhan minä sille

rintaa antanut, kun rouva silloin oli niin heikko. Jättäkää lapsi

tänne minulle!"

Hawermann seisoi syvissä mietteissä.

"Herra", sanoi vaimo uudestaan, "sen verran kuin minä ymmärrän, on

teidän vihdoin kumminkin luopuminen tuosta pienestä raukasta ja --

kas, tässä tulee Jokkum, hän on teille sitä samaa sanova".

Päivätyöläinen tuli paikalle ja kuultuansa mistä kysymys oli, sanoi

hän: "Jaa, herra, hän on holhottava kuin prinsessa, ja me olemme

terveet ja hyvissä varoissa, ja mitä te olette tehneet meille, pitää

hänelle runsaasti korvattaman".

"Ei", sanoi Hawermann ja kavahti ylös aatoksistaan, "se ei käy

laatuun, minä en voi. Se olkoon väärin, että otan lapsen mukaani

teille tietämättömille; mutta minä olen jättänyt tänne niin paljo,

että viimeisestäni en voi luopua. En, en! Minä en voi", huudahti hän

äkkiä ja kääntyi pois, "_minun lapseni_ pitää olla, niissä minä olen.

Hyvästi, Stiina! Hyvästi, Rassow!"

"Jos te ette tahdo antaa meidän pitää lasta", sanoi päivätyöläinen,

"niin tahdon minä kumminkin käydä kanssanne ja kantaa häntä".

"Ei, ei", vastusteli Hawermann, "se ei ole minulle miksikän

rasitukseksi"; mutta sitä hän ei voinut kieltää, että se nuori vaimo

hänen tytärtänsä silitteli ja suuteli, ja uudestaan suuteli, ja että

nuo molemmat uskolliset palveliat kauvan katselivat hänen jälkeensä,

kun hän meni matkojansa. Vaimo, kyynelet silmissä, ajatteli enemmän

lasta, päivätyöläinen vakaisissa aatoksissaan enemmän miestä. --

"Stiina", sanoi hän. "semmoista isäntää emme saa toista". -- "Emme,

Jumala nähköön!" vastasi vaimo, ja molemmat palasivat surullisina

päivätyöhönsä.

Luku 2.

_Yksi_ lapsi, _hiukka_-lapsi; _kaksi_ lasta, _leikki_-lasta;

_kolme_ lasta, _liika_-lasta. -- Nuoret ja vanhat kaksoiset. --

Mitä pehtori Bräsig vanhan mummun myssylle tekee, ja minkätähden

vanha mummu tahtoo lyödä pikku Lovisaa korville. Kuinka kaksi vanhaa

jesuviittia kertoo salaisuuksiansa, ja mitä rouva Nüssler selittää

Kaarlo-veljellensä.

Noin kahdeksan penikulmaa siitä paikasta, johon Hawermann oli

haudannut vaimonsa, oli Meklenpurissa vähänläntä talo, joka oli

hänen langollansa. Jokkum Nüsslerillä, arennilla. Talo oli huonosti

rakettu ja jotenkin pahasti rappiolle joutunut, ja kartanolla

näkyi siivottomuutta: siellä täällä pieniä tunkioita, ajopelejä

ja pellonkaluja kirjavassa sekasorrossa toinen toisensa kanssa,

ikäänkuin talonpojat markkinoilla; ja sontarattaat sanoivat kääsille:

veikkonen, kuinka sinä tänne olet tullut? ja aura halasi viikatetta

uumilta ja sanoi: käydäänpä, kultaseni, tanssimaan. Mutta musiikkia

ei ollut, vaan kartanolla oli kaikki hiljaa, ihan hiljaa. Kaikki

olivat näin kauniilla ilmalla ulkona niityillä heinänteossa, eipä

edes tuon pitkän, matalan, oljilla katetun asuinrivin pienistä

avonaisista akkunoistakaan kuulunut mitään ääntä, sillä nyt oli

iltapuolipäivää, ja kyökkipiika oli lopettanut askareensa kyökissä ja

sisäpiika luutimisensa tuvassa, ja molemmat olivat muassa niityllä,

ei edes itse emäntäkään, joka muuten kyllä osasi kieltänsä käyttää,

hiiskunut hivaustakaan, sillä hänkin oli mennyt pois kartanosta

haravan kanssa; heinän piti tietysti ennen iltakastetta olla ruoissa.

Mutta elämää oli kuitenkin talossa, vaikka kyllä pientä ja

hiljaista. Huoneessa etehisen oikealla puolella, asuinhuoneessa,

jossa siniseksi maalattu nurkkakaappi seisoi ja jossa sohva mustine

kiiltopäällyksineen, jota joka lauvantai saapasmusteella uudestaan

kiillotettiin, ja tammipiironki keltasine messinkiheloineen oli,

istui kaksi pientä kolmevuotista, pyöreäpäistä, pellavatukkaista ja

punaposkista tyttöä; he leikittelivät hietaläjässä, tekivät juustoa

äidin sormustimella, täyttivät pari pientä savikuppia märällä

hiedalla, kaasivat ne nurin ja nauroivat ja iloitsivat, jos töttörö

pysyi koossa.

Ne olivat Nüsslerin pikku Liina ja Miina, jotka punasten poskiensa

ja keltasten tukkainsa kanssa näyttivät niin yhdennäköisiltä kuin

kaksi pientä omenaa samalla oksalla; ja sitä he olivatkin, sillä he

olivat kaksoiset, ja ken ei tietänyt, että Liina ei ollut Miina, eikä

Miina Liina, hän ei ikipäivinään tullut siitä viisaammaksi, sillä

näitä nimiä ei ollut kirjotettu heidän kasvoihinsa, ja jos ei äiti

olisi merkinnyt heitä erivärisellä nauhalla ympäri käsivarren, olisi

suuria erehdyksiä tapahtunut, ja isä Jokkum Nüssler väittikin vielä

yhä, että Liina oikeastaan oli Miina, ja Miina Liina, he olivat muka

jo lyhyen elämänsä alussa tulleet heti vaihdetuiksi. Tätä nykyä ei

se kuitenkaan mitään haittanut, sillä nyt oli äiti sitonut sinisen

nauhan Liinan pieniin hiussuortuviin ja Miinan hapsiin punasen; ja

ken vaan tahtoi vähänkin silmiänsä käyttää, voi selvästi nähdä, että

Jokkum Nüssler oli väärässä, sillä Liina oli puolta tuntia vanhempi

kuin Miina, ja vaikka erotus oli pieni, tuli esikoisoikeus kuitenkin

voimaansa, sillä Liina opasti ja nuhteli yksivakaisesti Miinaa, mutta

hän lohdutti myös pientä sisartansa, kun hänelle joku kommelus sattui.

Paitsi näitä pieniä kokemattomia kaksoisia oli tuvassa vielä toinen

kaksoispari, vanha, kokenut ja hyvin arveleva pari; se katseli

piirongin päältä alas noita pieniä lapsia ja ravisteli lakkaamatta

päätänsä tuossa hienossa tuulen hengessä, joka huokui sisään

avonaisista akkunoista; ne olivat isoisän varatukka ja isoäidin

juhlamyssy, jotka oli asetettu sinne vaarnoihinsa huomispäivän,

sunnuntain varaksi, jolloin niiden piti tulla näkyviin kaikessa

loistossaan.

"Kat tuolla, Liina", sanoi Miina, "on itoitän varatukka". Hän ei

vielä osannut s:ää ääntää.

"Tinä tanot aina itoitä; tinun pitää tanoa _itoitä_", sanoi Liina,

vaikk'ei hän vielä itsekään voinut s:ää ääntää, mutta hän oli

kumminkin vanhempi ja hänen täytyi opastaa pientä sisartansa oikealle

tolalle.

Tuo pieni kaksoispari oli näin puhein noussut ylös ja seisoi

piirongin edessä ja katseli vanhaa kaksoisparia tuolla vaarnoissa,

ja Miina, joka vielä oli hyvin varomaton, kurotti ylös ja otti alas

isoisän varatukan ja pani sen päähänsä hyvin miellyttävästi, asettui

peilin eteen ja teki kaikki juuri niin, kuin isoisä teki sunnuntaina.

Nyt olisi Liinan pitänyt käyttää viisauttansa, mutta sen sijasta

rupesi hän nauramaan eikä voinut haluansa pidättää, vaan otti alas

toisesta vaarnasta mummun myssyn ja teki ihan samoin kuin mummulla

oli tapana sunnuntaina; ja nyt nauroi Miina ja niin nauroivat he

molemmat ja tarttuivat toinen toiseensa kiini ja tanssivat pyörivät

ympärinsä ja lauloivat: "Kitkat, katkat, pitkät matkat", ja päästivät

toisensa irti taas ja nauroivat uudestaan ja tarttuivat taas

toisiinsa ja tanssivat.

Mutta Miina oli todellakin liian varomaton, hän oli pitänyt

savikuppistansa kädessään ja juuri kun ilo oli korkeimmallansa,

pudotti hän sen -- ploiskis! -- maahan, ja kuppi meni rikki ja ilo

samalla tavalla. Nyt rupesi Miina kovasti poraamaan kuppinsa tähden

ja Liina porasi myös kuin paha veräjä. Mutta kun tätä vähän aikaa

oli kestänyt, aikoi Liina lohdutella sisartansa: "Älä itke, Miina!

Kyllä nikkari sen parantaa". -- "Niin", sanoi Miina, hiljentäen

poruansa, "kyllä nikkari sen parantaa"; ja niin menivät nuo molemmat

pienet kovaonniset ulos ovesta ja unohtivat kokonaan, että keillä oli

isoisän ja mummun juhlakoristeet päässään.

Nyt voipi moni luulla, että Liinan ajatus nikkarin tehtävästä oli

tyhmä; mutta ken oikean nikkarin maalla on tullut tuntemaan, hän

tietää semmoisen miehen osaavan kaikkia. Jos oinas on teurastettava,

kuuluu heti: noutakaa nikkari! Jos akkunaruutu on rikki mennyt,

täytyy nikkarin lyödä lauta eteen, ettei ilma ja tuuli sisään pääse;

jos jonkun vanhan tuolin jalka on nyrjähtynyt, saa nikkari olla

lääkärinä; jos jollekin naudalle on voide valmistettava, saa hän

olla apteekarina. Sanalla sanoen, kaikki täytyy nikkarin parantaa,

ja senpä tähden johtui Liinankin järkevään mieleen heti nikkari, kun

kuppi meni rikki.

Kun nämä pienet tytöt pihalle tulivat, astui veräjästä kartanolle

vähänläntä mies, jolla oli punertavat posket ja oikein komea

punanen nenä, jota hän piti korkealla ilmassa; päässä oli hänellä

nelikulmainen hattu, tupsu etupuolella, mutta mitään erityistä väriä

ei sillä ollut; yllä oli hänellä harmaa, pitkäliepeinen liinatakki,

ja hänen lyhyitä koipiansa, jotka olivat hyvin harillaan ja näyttivät

siltä, kuin olisi ne nurinpäin pistetty tuohon pitkään ruumiisen,

verhosivat lyhyet, siniraitaiset reivashousut ja keltavartiset,

suuret saappaat. Hän ei ollut juuri lihava, mutta laiha hän ei

myöskään ollut, ja voi jo nähdä, että hän alkoi kasvattaa pientä

mahaa.

Noiden pienten tyttösten täytyi matkallaan tulla häntä vastaan, ja

kun he olivat niin lähellä, että herra pehtori, sillä semmoinen

ammatti oli tuolla lyhytsäärisellä miehellä, voi nähdä heidän

kujeensa, seisahtui hän ja veti ruskeat tuuheat silmäkarvansa niin

korkealle, että ne tulivat olemaan ihan tuon nelikulmaisen lakin

lipun alla, ikäänkuin olisivat nämä silmäkarvat hänen kasvojensa

kaunihin koristus, jotka ennen kaikkia olivat ensimäiseksi

suojeltavat näin arveluttavassa asiassa, kuin hän tässä nähdä sai.

"Jumala varjelkoon meitä!" huudahti hän. "miltä te näytätte? Mitä

kummitusta tämä on? Häh? Onhan teillä molempain vanhusten koko

sunnuntaihemmut päässänne!" Ne molemmat pienet tytöt luopuivat varsin

mielellään pääkoristeistaan ja näyttelivät särkyneen kuppisen palasia

ja sanoivat, että nikkari oli sen kyllä parantava.

"Mitä?" sanoi herra pehtori Bräsig -- sillä niin oli hänen nimensä --

"kuinka voi semmoista tyhmyyttä mailmassa löytyä! Liina, sinä olet

kumminkin vanhin, minä olisin pitänyt sinua järkevämpänä; ja sinä,

Miina, heitä se itkeminen, sinä olet minun pikku ristilapseni, minä

annan sinulle kesämarkkinoiksi uuden kuppisen. Mutta nyt, mars! ja

käykää sisään taas". Ja niin ajoi hän nuo pienet tytöt edellänsä ja

seurasi itse perästä, varatukka toisessa ja myssy toisessa kädessä.

Kun hän, tupaan tultuansa, ei siellä ketään tavannut, sanoi hän

itseksensä: "Ovat kai kaikki heinässä. -- Niin, pitäisi minunkin

oikeastaan mennä katsomaan heiniäni; mutta nuo pienet veitikat ovat

niin rypistelleet nämä koruset, että heidän paha perii, jos vanhukset

saavat nähdä ne tässä tilassa; minun täytyy vähän auttaa näitä

pörröpäitä".

Hän veti samassa esiin pienen taskukamman, hänellä oli semmoinen

aina muassa, sillä hän oli jo vähän kaljupäinen ja täytyi kammata

hiuksensa takaraivalta etupuolelle -- ja alkoi sukia varatukkaa. Se

onnistui varsin hyvin; mutta nyt tuli myssyn vuoro.

"Tuhat tulimmaista! Liina, kuinka olet sinä tätä repinyt? Mitään

oikeata kuosia on ihan mahdoton sille enää saada. Annappas

olla, minun täytyy miettiä, kuinka eukko tavallisesti näyttää

sunnuntai-iltapuolina. Edessä on hänellä molemmin puolin kelvollinen

kihermä silkkikiehkuroita, ja myssyn etupuoli ulottuu kai noin kolme

tuumaa niiden ylitse; siis täytyy tätä riiviötä venyttää vähän

eteenpäin. Yläpuolella ei ole sillä mitään erityisiä varustuksia,

sieltä hohtaa hänen kalju kallonsa aina läpitse; mutta takapuolella

on hänellä aina kelpo kuhmu, jonka hän täyttää rohtimilla, ja sen on

tuo tyttö tevana turmellut tuhoksi, sitä pitää pöhistää enemmän", ja

niin puhein pisti hän nyrkkinsä myssyyn, laventaaksensa sen kuhmua.

Mutta se oli takaa pingotettu nauhalla, ja kun hän tahtoi tehdä

asiansa oikein hyvin, katkesi nauha ja koko kuhmu ratkesi.

"Kas perhanaa", sanoi hän ja silmäkarvat nousivat taas pystyyn.

"Olipa se hyvin kelvottomasti kiinnitetty -- langalla! Ja solmia

kiini sitä ei käy laatuun. Jumala minua varjelkoon! Mitäpä oli

minulla tämän myssyn kanssa tekemistä! Mutta maltappas, kyllä sinusta

vielä selvän teen". Ja samassa veti hän kourallisen rihmoja ja nuoria

ulos taskustaan -- semmoisia pitää jokaisella oikealla pehtorilla

olla varalla -- ja levitti ne esille.

"Säkkinauha on liian paksua; mutta tämä tässä on sopivaa". Ja niin

rupesi hän vetämään jotenkin tukevaa seililankaa läpi silmuksen.

Se toimi edistyi hyvin hitaasti ja kun hän tuskin oli puoliväliin

ehtinyt, kolkutti joku ovea. Hän viskasi työnsä lähimmälle tuolille,

sillä hän vähän häpesi tointansa, ja sanoi: "Sisään!"

Ovi aukesi ja Hawermann astui sisään, kantaen pientä tytärtään

käsivarrellaan. Pehtori Bräsig hymähti ylös:

"Kaarlo Hawermann! Mistä sinä tulet?"

"Hyvää päivää, Bräsig", sanoi Hawermann ja laski lapsen alas.

"Kaarlo Hawermann", huudahti Bräsig vielä kerran, "mistä sinä tulet?"

"Paikasta semmoisesta, Bräsig, jossa minulla ei enää ole mitään

tekemistä", vastasi hänen ystävänsä. -- "Eikö sisareni ole kotona?"

"Kaikki ovat heinässä; mutta kuinka pitää minun sinua ymmärtää?"

"Että minä olen hukassa: toissapäivänä myytiin kaikki minun

omaisuuteni huutokaupalla, ja eilen aamulla" -- hän kääntyi pois päin

akkunaa -- "eilen aamulla hautasin vaimoni".

"Mitä sinä puhut? Ah, Jumalani!" huudahti tuo vanha hyvänluontoinen

pehtori. "Sinun vaimosi? Sinun pieni, kiltti vaimosi?" -- ja kyynelet

vuosivat alas pitkin hänen punasia poskiansa -- "Ystävä, vanha

ystäväni, kerro kuinka se on tapahtunut?"

"Min, kuinka se on tapahtunut?" sanoi Hawermann ja istui alas ja

kertoi lyhyesti hänelle onnettomuutensa.

Sillä aikaa olivat Liina ja Miina menneet likemmäksi sitä vierasta

lasta, ja verkkaan ja ujostellen, hiiskumatta sanaakaan, tulivat he

aina hiukan lähemmäksi, kunnes Liina vihdoin rohkaisi mielensä ja

piteli hänen takkinsa hihaa ja Miina näytteli hänelle kuppisensa

pirstaleita: "Kas, minun kuppini on rikki".

Mutta tuo pieni vastatullut katseli ujostellen ympärillensä suurilla

silmillänsä ja tähtäsi vihdoin katseensa yksivakaisesti isäänsä.

"Niin", lopetti Hawermann lyhyen kertomuksensa, "minun on käynyt

huonosti, Bräsig, ja sinulle olen minä myös velkaa 200 taaleria;

mutta älä minua ahdista, jos Jumala minulle ikäpäiviä antaa, olet

sinä ne rehellisesti takaisin saava".

"Kaarlo Hawermann -- Kaarlo Hawermann", sanoi Bräsig ja kuivasi

silmiänsä ja niisti uljasta nenäänsä, "sinä olet -- sinä olet

pöllöpää! Niin", sanoi hän ja pisti ylpeästi niistinliinan taskunsa

ja kohotti nenänsä kopeasti ilmaan, "sinä olet vielä sama pöllöpää

kuin ennenkin!" Ja kun hänen mieleensä samassa johtui, että hänen

vanha ystävänsä oli saatettava toisille ajatuksille, otti hän Liinan

ja Miinan nurkasta ja pani heidät molemmat Hawermannin polville:

"Kas tässä, te pienet tallukat, hän on teidän enonne!" -- aivan kuin

olisi Liina ja Miina ollut leikkipajuja ja Hawermann pieni lapsi,

jota tällä tavalla täytyi lohdutella onnettomuudessaan; ja hän itse

otti Hawermannin pienen Lovisan käsivarrellensa ja tanssi sen kanssa

ympäri tuvassa ja samassa juoksivat taas kyynelet virtana pitkin

hänen poskiansa, ja päälle päätteeksi pani hän sen pienen tytön

tuolille, tietysti juuri sille tuolille, johon hän oli viskannut tuon

puolitekoisen päähineen.

Sillä aikaa tuli talonväki kotia heinänteosta ja ulkoa kuului heleä

naisen ääni, joka ukitti piikoja rientämään paremmin: "Joutukaa,

joutukaa kiulujen ja sankojen kanssa, aurinko tekee laskua ja tänä

vuonna on lypsinpaikka kaukana, meidän on muitten vielä lypsäminen

pimeässä. Menkää nyt kohta, minun täytyy ensin katsoa pienosiani".

Ja huoneesen tuli komea vaimo, noin viidenkolmatta vuoden vanha,

täynnä eloa ja henkeä kasvoissa ja ruumiissa, posket punasina

terveydestä ja työstä ja kesäpäivästä, tukka ja silmät vaaleat, ja

otsa valkea kuin lumi, niin pitkältä kuin olkihattu oli suojellut

sitä auringolta. Ensi silmäykseltä voi havaita yhtäläisyyttä hänen ja

Hawermannin välillä; mutta kasvoin juonteet ja silmäin luonti, jotka

Hawermannissa tähtäsivät sisään päin, tähtäsivät hänessä reippaasti

ulos mailmaan, ja hänen koko olentonsa osotti, että hän luonnosta oli

yhtä uuttera ja toimelias kuin hänen veljensä kunnian puolesta ja

velvollisuudesta.

Heti kun hän sai veljensä nähdä, juoksi hän hänen luoksensa: "Kaarlo,

minun veljeni Kaarlo, minun toinen isäni!" huudahti hän ja halasi

häntä kaulasta; mutta kun hän katsoi häntä likemmin silmiin, sysäsi

hän hänet pois luotansa: "Sinulle on jotakin tapahtunut, joku

onnettomuus tapahtunut! -- Mitä se on?"

Mutta ennenkuin Hawermann ehti vastaamaan, tuli hänen sisarensa mies,

Jokkum Nüssler, ovesta sisään ja kävi Hawermannin luoksi, antoi

hänelle kättä, ja lausui vitkalleen kuin puntarilla punniten: "Hyvää

päivää, lanko; tee hyvin ja istu".

"Anna hänen toki kertoa, mitä hänelle on tapahtunut", huudahti hänen

vaimonsa levottomana.

"Niin", sanoi Jokkum, "istu ja puhu. -- Hyvää päivää myös, Bräsig,

istu sinä kans, Bräsig".

Ja niin puhein siirtyi Jokkum Nüssler eli niinkuin häntä tavallisesti

sanottiin, Nuori-Jokkum nurkkaansa uunin ääreen, jonka hän talostaan

oli ottanut erityiselle arennille itseänsä varten. -- Hän oli laiha,

pitkä mies, piti niskaansa vähän köyryssä ja näytti siltä, kuin

tahtoisivat hänen jäsenensä tehdä kaikella tavalla vastusta, kun

hän aikoi käyttää niitä luonnolliseen tarkotukseensa. Hän oli noin

neljänkymmenen; hänen kasvonsa olivat vaaleat ja yhtä pitkäveteiset

kuin hänen puheensa, ja hänen hieno, tummanruskea tukkansa riippui

edestä ja takaa yhtä pitkältä yli otsan ja takinkauluksen, ja

jakausta ja kiehkuroita ei hän ikipäivinään ollut käyttänyt, sillä

äiti oli pienestä saakka kammannut hänen tukkansa alas kasvoihin

ja semmoisena oli se jäänyt olemaan, ja jos se näyttikin vähän

pörhöiseltä, oli äiti sanonut: "Ei haita ensinkään, Jokkum,

takkuravarsoista tulee kiiltävimmät hevoset". -- Joko syynä oli se,

että hänen silmäinsä aina oli täytynyt tirkistellä tuon pitkän tukan

läpitse, taikka oli se hänen luonnossaan, hänen katseensa oli vähän

pelkurimainen, ikäänkuin ei hän milloinkaan voisi tarkastaa mitään

täydelleen ja tulla mihinkään päätökseen; ja jos ei hän ollutkaan

vasenkätinen, niin oli hän kumminkin vasensuinen. Siihen oli syynä

tupakan polttaminen, sillä se oli ainoa toimi, jota hän teki halusta,

ja koska hän aina piti piippua vasemmassa suupielessään, oli se

vähitellen venynyt alaspäin, ja oikealta puolelta katsoen, näytti

hänen suunsa, kuin ei voisi hän pahaa sanaa sanoa, mutta vasemmalta

puolelta näytti se, kuin olisi hän valmis syömään lapsia.

Nyt istui hän tuolla erityisessä uuninnurkassaan; ja puhalteli savuja

omituisesta suupielestään, ja sillä aikaa kuin hänen eloisa vaimonsa

surusta ja säälistä Hawermannin kertoessa oli itkuun pakahtua ja

suuteli ja lohdutteli milloin veljeänsä, milloin hänen pientä

tytärtänsä, istui hän levollisesti ja katseli karsasteli ohitse

päähenkilöjen Bräsigiin, ja tupakan savun kanssa pursueli silloin

tällöin joitakuita katkonaisia, sanoja hänen suunsa vasemmalta

puolelta: "Jaa, niin se on, on kai. Kyllä kai se niin on. -- Mitä

siihen voi tehdä?"

Mutta pehtori Bräsig oli nuoren Jokkumin suora vastakohta; sillä

joko juoksi hän ympäri huoneessa, tahi istui jollekin tuolille eli

pöydänreunalle ja sätki ja telmi paljaasta mielenliikutuksesta ja

levottomuudesta lyhyillä säärillään kuin kankaankutoja, ja jos rouva

Nüssler otti tuon pienen lapsen käsivarrellensa ja sitä hyväili, otti

hän sen häneltä ja kantoi sitä ympäri huoneessa ja laski sen taas

tuolille, mutta tietysti taas keskelle mummun myssyä.

"Mutta, herranen aika!" huudahti emäntä vihdoin, "minähän pian olin

unhottaa kaikki? Bräsig, teidän olisi pitänyt minua muistuttaa.

Ettehän ole vielä saaneet juomaa, ette ruokaa". Ja niin puhein riensi

hän tuon sinisen kaapin luoksi ja otti esille kaunista, valkeata

vehnäleipää ja tuoretta voita ja juoksi ulos ja toi lihamakkaraa

ja juustoa ja pari pulloa väkevää olutta, jota isoisää varten

vartavasten oli tehty, ja astian maitoa pienosille, ja kun kaikki

oli koreasti levitetty puhtaalle valkealle pöytäliinalle, veti hän

veljensä pöydän päähän ja otti tuolin tuon pienen tytön keralla ja

täytti maljat, ja käsi liikkui, ja kieli liikkui, ja veitset ja

kahvelit välkkyi ja kiilsi ja silmät välkkyi ja kiilsi, ja puhdas ja

valkea oli pöytäliina ja puhdas ja valkea sydän myös!

"Te saatte myöskin osanne", sanoi hän pienelle omenaparilleen ja

silitti heidän pellavatukkaansa, "mutta ensin saa pieni orpananne. --

Istukaa tekin, Bräsig -- Saa saapuville, Jokkum".

"Eipä taida muuta neuvoa olla", sanoi Jokkum, veti viimeisen pitkän

savun piipustaan ja tulla tallusti tuolinsa kanssa likemmäksi.

"Kaarlo", sanoi Bräsig, "tämän, lihamakkaran voin minä sulkea

suosioosi; sen teossa on juuri sinun sisaresi mestari, ja minä olen

aina sanonut meidän emännöitsiälle, että hän hankkisi itselleen

sen reseptin, sillä se vanha eukko haalii kokoon kaikenlaisia

luonnottomia aineksia, jotka eivät ensinkään yhteen sovi, sanalla

sanoen, siinä ei ole mitään suuntaa, ei suhtaa, vaikka ainekset kyllä

ovat niin hyviä kuin säännönmukaisesti herneillä syötetystä siasta

saada voidaan".

"Äiti, täytä Bräsigin malja", sanoi Jokkum.

"Kiitoksia, rouva Nüssler; minä pyytäisin ennemmin saada pienen

pikarillisen kuminaviinaa. Kaarlo, aina siitä asti kun minä sinun

ja tuon veijarin, Pomukkelskopin, kanssa olin palveluksessa vanhan

Knirkstädtin luona, olen minä tottunut aamusin ja iltasin ottamaan

pienen kulauksen kuminaviinaa, ja se tekee minulle hyvää, Jumalan

kiitos! -- Mutta, Kaarlo, kuinka rupesit sinä kauppoihin tuon

lurjuksen Pomukkelskopin kanssa? -- Siinä sanoin sinulle jo silloin:

se roisto ei kelpaa; hän on kettu, salakavala koira, sanalla sanoen,

hän on jesuviitti".

"Äh, Bräsig", sanoi Hawermann. "älkäämme siitä enää puhuko.

Mahdollista kyllä, että hän olisi voinut menetellä minun kanssani

toisella tavalla; mutta se oli kuitenkin oma vikani, miksikä suostuin

hänen ehtoihinsa. -- Minulla on nyt ihan toista ajateltavana: miten

saisin taas paikan itselleni!"

"Tietysti täytyy sinun saada taas paikka! -- Minun armollinen

herrani, kreivi, etsii kyllä kelvollista pehtoria pääkartanoonsa,

mutta, Kaarlo, älä pane pahaksi, sinä et siihen sovi. Sillä näetkös,

siellä täytyy sinun joka aamu käydä kiiltosaappaissa ja hännystakissa

raportilla ja puhua kreivin kanssa yläsaksaa, sillä alasaksaa pitää

hän raakuuden merkkinä; ja sitte saat sinä vielä kaiken naisväen

niskoillesi, sillä ne hallitsevat myös. Ja jos sinä tulisitkin

toimeen mitä saappaisiin, hännystakkiin ja yläsaksaan tulee --

sillä osasithan sinä ennen sitä vähän, vaikka nyt olet ollut ilman

harjotusta -- mutta naisten kanssa olisit huutavassa hukassa, sillä

armollinen kreivinna käydä nuuskii navetat ja sikaläätit -- sanalla

sanoen, siellä on semmoista hallintoa kuin -- niin, kuinka piti minun

sanoman -- kuin Sodomassa ja Gomorrassa".

"Herran Jestan", huudahti talon emäntä, "nyt johtuu mieleeni jotakin;

Pümpelhagenin pehtori muuttaa pois Juhannukseksi; se olisi sinulle

luotuisa paikka, Kaarloseni".

"Rouva Nüssler on aina oikeassa", sanoi Bräsig. "Mitä Pümpelhagenin

herraan, kamarineuvokseen, tulee" -- hän äänsi tuon ylhäisen herran

arvonimitystä niin tuttavallisella tavalla, kuin olisivat hän ja

kamarineuvos yhdessä sotapalvelusta tehneet, eli kumminkin syöneet

samasta vadista samalla lusikalla -- "mitä herra kamarineuvokseen

tulee, niin on hän vanhan ajan miehiä, pitää väkeänsä hyvästi ja

antaa runsaan palkan. Ja hän tuntee sinun jo vanhastaan, Kaarlo. Se

olisi sopivin paikka sinulle, ja huomenna seuraan minä sinua sinne.

Mitä sinä asiasta! arvelet, Nuori-Jokkum?"

"Niin", sanoi Nüssler, "kyllä kai se niin on, on kai".

"Herranen aika!" huudahti tuo nuori emäntä ja levottomuus levisi

hänen kauniille kasvoillensa, "minäpä unhotan tänään kaikki. Jos

isoisä ja isoäiti saavat tietää, että me täällä yhdessä syömme

illallista ja he eivät ole tässä, niin he eivät sinä ilmoisna ikinä

minulle lepy. -- Lapsi-kullat, siirtykää vähän syrjempään! Sinä

olisit voinut sitä myös ajatella, Jokkum".

"Niin, minä olisin voinut sitä myös ajatella", sanoi Jokkum, kun

emäntä jo oli ulkona ovesta.

Eikä kauvan viipynytkään, kun molemmat vanhukset jo tulla tallustivat

nahkasilla tohveleillaan emännän kanssa tupaan. Molempien kasvot

osottivat semmoista väijyvää varovaisuutta ja epämääräistä

tarkkuutta, jota hyvin huonokuuloisissa ihmisissä havaitaan ja joka

hyvin helposti muuttuu tyhmyyden ja epäluulon tunnusmerkiksi. --

Syystä sanotaan, että aviopuolisot, jotka kauvan ovat yhdessä eläneet

ja aina ajatelleet ja puuhanneet ja toimineet samoja asioita, vihdoin

tulevat yhdennäköisiksi, ja jos ei sitä aina voi sanoakaan kasvojen

ulkomuodosta, niin pitää se kumminkin paikkansa, mitä yleiseen

luonteesen tulee. Molemmat näyttivät niin äreämielisiltä, kuin eivät

he milloinkaan olisi suoneet toinen toiselleen mitään iloa tai

huvitusta, joka maksoi rahaa, molempain verhot olivat niin kuluneet

ja likaiset, kuin tarvitsisi heidän vielä yhä säästää ja saivartaa

joka äyriä, ja ikäänkuin olisi vesi heille liian kallista tavaraa. Ei

mitään mielihyvää vanhoilla päivillä, ei mitään iloa loistanut heidän

silmistänsä, sillä heillä oli koko elinaikanansa ollut vaan yksi

ilo, nimittäin Heidän Jokkuminsa ja hänen hyvä toimeentulonsa; nyt

olivat he valjaista riisutut, ja ikävyys oli koko heidän olennossaan

ja heidän ainoassa ilossaankin, sillä heidän Jokkuminsa oli hyvin

ikävä kumppani; mutta hänen toimeentulostansa oli heillä vielä uhkaa

ja puhkaa, se oli heidän elinpäiväinsä viimeinen tarkotus. Ukko oli

jo hieman lapsi uudestaan; mutta eukko tiesi vielä kyllä tehdä tilin

töistään ja toimistaan ja hänen silmänsä vilahtelivat tuvan kaikkiin

nurkkiin, ikäänkuin kaksi veijaria, jotka etsivät sopivaa tilaisuutta.

Hawermann nousi istuimeltaan ja antoi molemmille vanhuksille kättä,

ja hänen sisarensa seisoi lähellä ja katseli levottomuudella heidän

silmiinsä, minkä vaikutuksen vierasten läsnäolo oli heihin tekevä.

Sillä syyn veljensä tuloon oli hän jo ennakolta ilmottanut heille,

ja sentähden kai näyttivät noiden vanhusten kasvot vielä äreämmiltä

kuin tavallisesti; mutta syynä voi siihen myöskin olla tuo runsas

illallinen, jonka he näkivät pöydällä. -- Vanhukset istuivat pöytään.

Hawermannin pieni tyttö sattui eukon silmiin. "Onko tuo hänen?"

kysäisi hän.

Nuori emäntä nyykäytti vastaukseksi.

"Jääkö se tänne?" kysyi eukko vielä.

Nuori emäntä nyykäytti uudestaan.

"Vai niin!" sanoi eukko ja vetää venytti sanaa niin pitkäksi, kuin

tahtoisi hän sillä korvata kaiken vahingon, mitä hänen Jokkumillensa

voisi tästä syntyä. "Jaa, jaa, ajat ovat huonoja", lisäsi hän, ikään

kuin asiaa ajoissa vastustelleiksensa, "ja jokaisella on tekemistä

kyllin itsestänsä".

Ukko oli sillä aikaa yhä pitänyt silmällä olutpulloa ja Bräsigin

lasia: "Onko tuo _minun_ oluttani?" kysyi hän.

"On", ärjäisi Bräsig hänen korviinsa, "ja se on oikea virkistys

ihmisen heikolle vatsalle!"

"Liikaa tuhlausta, liikaa tuhlausta!" jupisi ukko itseksensä.

Eukko söi, mutta silmät vilkkuivat yhä yli pöydän piirongin päälle.

Nuori emäntä, joka varmaankin tunsi eukon tavat perin juurin, otti

vaarin hänen katseestansa ja havaitsi kauhuksensa myssyn olevan

poissa vaarnasta. Hyvä Jumala! Mihinkä myssy oli joutunut? Olihan hän

itse sen aamulla silittänyt ja ripustanut vaarnaan.

"Missä on minun myssyni huomiseksi?" kysyi eukko vihdoin.

"Olkaa huoletta, anoppi", huusi nuori emäntä ja kallistui lähemmäksi

eukkoa, "kyllä sen saatte myöhempään".

"Onko se jo silitetty?"

Miniä vastasi nyykäsemällä ja luuli mummun jo viihdyttäneensä, mutta

vanhuksen silmät vilkkuivat vilkkaammin ympäri huoneessa, kuin ne

viisikymmentä vuotta sitten olivat nuoriin miehiin tehneet. Pehtori

Bräsig tuli tunnon vaivoille, myssystä puhuttaissa, ja hän katsahti

myöskin muutaman kerran hätäisesti ympärinsä, mihinkä se peijakas

oli joutunut, mutta ei viipynyt kauvan, ennenkuin eukon kasvoille

levisi katkeran-imelä irvistely, ja hän näytti muodoltaan kuin vanha

homettunut, myrkkyyn kastettu sämpylä, jolla kärpäsiä tapetaan.

"_Hänenkin_ pitää sitä kai silitellä?" sanoi eukko ja osotti

sormellaan Hawermannin pientä Liisaa.

"Hyvä Jumala, mitä se on?" huudahti nuori emäntä ja hypähti ylös ja

näki samassa myssynnauhan pään pilkistävän esille lapsen vaatteiden

poimusta. Hän nosti tytön ylös ja aikoi ottaa myssyn käsiinsä;

mutta eukko oli vikkelämpi. Pikaisesti tempasi hän pahoin runnellun

korumyssynsä luoksensa, ja kun hän havahti sen litistyneen takapuolen

ja pehtori Bräsigin puolitekoisen työn, puhkesi myrkky ulos ja hän

kohotti myssynsä ilmaan: "Pahanpäiväinen penikka!" huusi hän ja

näytti siltä, kuin olisi hän aikonut lyödä lasta myssyllä korville.

Mutta Bräsig tarttui hänen käteensä ja huusi: "Mitä se lapsen syy

on?" ja itseksensä jupisi hän: "vanha naaras!" Ja isoäidin tuolin

takana alkoi suuri poru, ja Miina itki: "En temmoitta enää tee! En

temmoitta enää tee!"

"Jumala nähköön!" huudahti nuori emäntä, "sen ovat pikku tytöt

toimeen saaneet. -- Äiti kulta, sen ovat meidän omat lapset tehneet".

Mutta eukko oli koko elinaikansa ymmärtänyt pitää huolta omasta

edustaan, niin että hän vanhoilla päivilläänkin osasi käyttää

kuurouttansa hyväksensä: niitä hän ei tahtonut kuulla, sitä ei hän

kuullut, ja _tätä_ hän ei tahtonut kuulla. Hän huusi ja viittasi

miehellensä: "Tule!"

"Äiti kulta, äiti kulta", rukoili nuori emäntä, "antakaa minulle

myssy, kyllä minä sen taas kuntoon panen".

"Ken on lypsämässä?" kysyi eukko ja kävi vanhan Jokkumin kanssa ulos

ovesta.

Nuori Jokkum sytytti taas piippunsa.

"Jumala nähköön!" huudahti nuori emäntä, "vanha muori on oikeassa,

minun pitää mennä lypsämään. Niinpä kyllä, muori ei minulle lepy koko

kuukautena".

"Julmio", sanoi Bräsig, "oli vanha koira, hänenkin täytyi viimein

leppyä".

"Älkää enää itkekö, lapsukaiset", sanoi äiti ja kuivasi pienten

tyttösten silmät: "Se ei ole teidän syynne, te olette vielä liian

tyhmät. Ja olkaa nyt kilttejä ja leikitelkää pienen orpananne kanssa;

minun täytyy mennä. Jokkum, pidä vaaria lapsista", ja niin puhein

pisti hän olkihatun päähänsä ja meni lypsämään lehmiä.

"Anopit", sanoi Bräsig, "ovat pirun perintöä. Mutta sinä, nuori

Jokkum", sanoi hän talon isännälle, joka istui levollisena, ikäänkuin

ei vanha muori eikä nuori emäntä häneen mitään koskisi, "sinun

pitäisi vähän hävetä, että annat vanhan eukon niin pahasti kohdella

vaimoasi".

"No, mitä pitäisi minun kai hänen poikanansa siihen tehdä?" sanoi

nuori Jokkum.

"Lyödä häntä ei sinun ole tarvis", sanoi Bräsig, "sillä he ovat

kuitenkin sinun vanhempasi; mutta lapsellisen varoituksen voit sinä

silloin tällöin antaa hänelle ja tottelevaisena poikana sanoa heille,

että piru heidät perii, jolleivät pidä rauhaa talossa. -- Ja sinä,

Kaarlo Hawermann, älä pane mielees semmoista pientä häirinköä, sillä

sinun rakkaalla sisarellasi on hyvä luonto ja iloinen mieli; hän on

sen pian unhottava ja noiden vanhain äkäpussein täytyy toki viimein

leppyä, sillä ilman häntä eivät he voi toimeen tulla, nuori, emäntä

on näet kaikki kaikkena talossa. Mutta" -- tässä veti hän esille

taskustansa kelvollisen kolmepuettisen kellon, oikein tuommoisen

pulskean nauriin, "todellakin, jo lähellä seitsemää! Minun täytyy

rientää väkeäni katsomaan".

"Odota", sanoi Hawermann, "minä seuraan sinua kappaleen matkaa.

Hyvästi niin kauvaksi, Jokkum".

"Hyvästi, lankoseni", sanoi Jokkum ja jäi istumaan nurkkaansa.

Kun he olivat tulleet ulos, sanoi Hawermann: "Mutta Bräsig, kuinka

voit sinä pojan lässäollessa puhua sillä tavalla vanhuksista!"

"Siihen on hän tottunut, Kaarlo. -- Kukaan ihminen ei voi kärsiä

niitä molempia vanhoja tuittupäitä. He elävät riidassa kaikkein

naapurien kanssa, ja mitä palvelioihin tulee, juoksevat ne virstan

matkaa pois heidän tieltänsä".

"Taivaan pyhät", huudahti Hawermann, "minun onneton sisareni! Hän

oli niin iloinen lapsi, ja nyt olla semmoisessa pesässä semmoisen

nahjuksen vaimona".

"Siinä olet sinä oikeassa, Kaarlo, hänen miehensä on kelvoton nahjus

ja Nüssler on hänen nimensä, mutta sisarellesi ei hän mitään pahaa

tee, ja vaikka hän muuten on vanha pöllöpää ja vetelys eikä ripeyttä

hänessä ole rahtuakaan, ei hän kumminkaan ole niin tyhmä, ettei hän

huomaa sinun sisaresi kaikki hallitsevan".

"Tyttö parka! Minun tähteni, ettei hän olisi minulle rasitukseksi,

niinkuin hän sanoi, ja meidän vanhan äitimme tähden, joka tahtoi

nähdä kumminkin yhden lapsistaan naituna, ennen kuin hän kuoli, otti

sisareni sen miehen".

"Minä tiedän kaikki, Kaarlo, minä tiedän omasta kokemuksesta.

Muistatko vielä? Oli ruisleikon aika ja sinä sanoit minulle: Sakari,

sanoit sinä, piruko sinua riivaa, ajathan elosi märkänä sisään,

ja minä sanoin: kuinka niin? Edellisenä sunnuntaina oli meillä

ollut tanssijaiset, ja sinun sisaresi oli ollut muassa, eikö minun

silloin pitänyt ajaa elojani sisään semmoisella ilmalla? Ja sitte

sanoin minä sinulle, jos minä naimaan menen, en nai minä kaikista

kolmesta morsiamestani ketään toista kuin sinun sisaresi. -- Silloin

nauroit sinä niin ivallisesti ja sanoit: hän on vielä liian nuori.

-- Mitä on nuoruudella sen kanssa tekemistä? kysyin minä. -- Silloin

lisäsit sinä vielä, että minun molemmilla toisilla morsiamillani oli

etuoikeus ja nauroit uudestaan, sillä sinä et uskonut minun totta

puhuvan; ja niin kului muutama aika tyhjään, koska minun armollinen

herrani, kreivi, ei pitänyt sanaansa eikä tahtonut huolia naineesta

pehtorista. Ja sittemmin oli liian myöhäistä, nuori Jokkum oli

sisartasi kosinut ja äitisi oli hänen saanut kauppaan suostumaan.

-- No niin, se oli kai niin sallittu", sanoi se vanha, kunnon poika

ja katseli alas pitkin nenäänsä, "mutta kun minä näen hänen pienet

tyttösensä ja ajattelen, että niiden oikeastaan pitäisi olla minun,

kuuleppas, Kaarlo, silloin tuntuu minusta, kuin pitäisi minun tallata

vanha muori, vanha Jokkum ja nuori Jokkum maan uumeniin. Mutta

niille vanhoille jesuviiteille on se oikea onnen potkaus, että sinun

sisaresi on tullut taloon lempeän sydämensä ja iloisen luontonsa

kanssa, sillä jos he olisivat saaneet jonkun toisen miniän, niin

olisi siellä jo aikaa tukka löyhynyt ja kurkku kurissut".

Näin puhellessaan olivat he tulleet ulos kylästä ja kun he kiersivät

puutarhan kulmaa, sanoi Hawermann: "Hyväinen aika, kas tuollahan ovat

kai molemmat vanhukset töyräällä?"

"Niin", nauroi Bräsig oikein ilkeästi itseksensä, "siellähän ne

molemmat jesuviitit taas piileskelevät salaisessa kokouspaikassaan".

"Piileskelevät?" kysyi Hawermann, "tuolla ylhäällä töyräällä?"

"Ihan siellä, Kaarlo. Ne vanhat konnat eivät luota keneenkään

ihmiseen, ei edes omiin lapsiinsa, ja kun heillä on jotakin

sanomista toisillensa, johon heidän tavalliset muikistelemisensa ja

irvistelynsä eivät riitä, menevät he aina ylös tuonne töyräälle, että

voivat nähdä ympärillensä, ettei kukaan heitä kuule, ja sitte ärjyvät

he salaisuuksiansa toinen toisensa; korvaan. Niin, nyt on taas tuolla

kärmeiden keräjät täydessä vauhdissa, ja eukko on kai synnyttänyt

jonkun pirun sikiön, jota nyt hierotaan, haudotaan yhdessä".

"Ovatpa oikein kuumassa kiihkossa", sanoi Hawermann. "Katsoppa vaan,

kuinka vanha muori sättii käsillään! Mitäpä lienee heillä tekeillä?"

"Minä tiedän varsin hyvin, inistä he kiistelevät ja melua pitävät;

minä tunnen tuon leikin jo vanhastaan. -- Jaa, Kaarlo", lisäsi hän,

vähän aikaa arveltuansa, ja kohotti silmäkarvansa korkealle ilmaan,

"paras on että saat tietää kaikki heti, että sen jälkeen voit asettaa

asiasi: he puhuvat sinusta ja sinun lapsestasi".

"Minusta ja minun pienestä tytöstäni?" kysyi Hawermann kummastuen.

"Niin, Kaarlo. Näetkös, jos olisit tullut, tuoden tullessasi

kukkaron täyden kolikoita, niin olisivat kyllä herttaisesti sinun

vastaan ottaneet, sillä raha on ainoa, jolle he arvoa antavat,

mutta nykyisessä pulassasi pitävät he sinua ja sinun tyttöäsi

nurkkavieraina, jotka vievät leivän heidän ja heidän kelvottoman

Jokkuminsa suusta".

"Jumalan tähden", huudahti Hawermann, "miksi en jättänyt lasta

Rassowille? Minne nyt sen vaivaisen panen? Etkö tiedä mitään neuvoa?

Tänne en häntä jätä, tänne en voi häntä jättää sisareni tähden".

"Mutta tietysti tahtoisit pitää häntä näillä likitienoilla. Minulla

on jotakin sanomista sinulle, Kaarlo, tämän yön täytyy sinun vielä

olla Nüsslerein luona; huomenna menemme herra kamarineuvoksen luo

Pümpelhageniin. Jos asiamme onnistuu, niin etsimme paikkaa lapselle

naapuristosta; mutta jos ei onnistu, sitte menemme kaupunkiin ja

siellä kai joku tilaisuus aukenee, jos ei muualla niin kauppias

Kurzin luona. Ja nyt hyvästi, Kaarlo! Älä pane asiaa liian paljo

mieleesi, kyllä kaikki vielä tulee hyväksi". Ja niin puhein meni hän.

"Niin, jos kaikki olisivat niinkuin sinä", sanoi Hawermann,

palatessaan takasin sisarensa taloon, "niin pääsisin kyllä taas

aidan päälle. Ja sen päälle pitää ja täytyy minun päästä", lisäsi

hän vakavasti, ja hänen reipas mielensä, jota työ ja velvollisuuden

tunne oli karaissut, hajotti surut, niinkuin aurinko sumupilvet;

"sisarelleni ei saa tulla mitään haittaa minun kauttani ja lapsestani

tahdon minä yksin huolta pitää".

Illalla, kun maito oli siivilöitty, käveli Hawermann sisarensa kanssa

edes takaisin puutarhan käytävällä, ja edellinen puhui jälkimäisen ja

jälkimäinen edellisen asemasta.

"Ei, Kaarloseni", sanoi sisar, "minun tähteni ei sinun tarvitse

levoton olla. Minä olen siihen jo tottunut. Totta kyllä, että

vanhukset ovat hyvin omituisia ja juonikkaita; mutta jos he ovatkin

minulle äreissään viikon päivät, unhotan minä sen pian taas,

ja Jokkumin kunniaksi voin minä sanoa, ettei hän lisää silloin

kuormaani, hän ei ole vielä kertaakaan pahaa sanaa minulle sanonut.

Kun hän vaan olisi vähän toimeliaampi ja virkumpi! Mutta siksi

häntä ei voida saada. Jumala nähköön, minulla on kyllin tekemistä

sisäaskareista, ja jos minä tahtoisinkin pitää huolta ulkoaskareista,

niin mitäpä naisihminen niistä ymmärtää; mutta siinä kohden on Bräsig

minulle oikea tuki, sillä hän luo silmäyksen tuontuostakin tiluksille

ja talon toimiin ja panee Jokkumin silloin tällöin vähän vauhdille".

"No, meneekö talous ylimalkaan niin hyvin, että tulette toimeen?"

kysyi veli.

"Niin kuin pitäisi, ei se mene. Siksi olemme liian säästäviä, ja

vanhukset eivät suvaitse, että käytämme mitään varoja talon tarpeisin

ja teemme uusia parannuksia. Toimeen kyllä tulemme, ja arennin

olemme aina maksaneet ajoissa; mutta Jokkumilla on kaksi vanhempaa

sisarta, toinen naimisissa kauppias Kurzin kanssa, toinen rehtori

Balderjahnin -- niin, he ovat saaneet vaan pienet myötäjäiset -- ne

ahdistavat vanhuksia ja meitä nyt yhä, saajaksensa ulos perintöänsä.

Rehtori Balderjahn ei sitä juuri tarvitsisi, mutta hän on semmoinen

vanha saituri; Kurz sitä vastaan voi tarvita rahansa, sillä hän

on kauppamies ja tahtoisi mielellään laventaa liikettänsä. Mutta

molemmat vanhukset tahtovat antaa Jokkumille pian kaikki ja siitä,

mitä he itsellensä ovat pidättäneet, eivät he voi luopua, ja vanhalla

muorilla on semmoinen vanha ilkeä sananlasku, jota hän aina jupisee,

kun häntä semmoisella anomuksella lähestyvät:

"Ken kaikki antaa lapsillensa,

Niin että itse on nälissänsä,

Se saakoon hyvästi selkähänsä.

"Mutta se on väärin, ihan väärin, ja siunausta ei siitä milloinkaan

lähde, sillä toinen lapsi on yhtä hyvä kuin toinenkin; ja sen

olenkin minä alussa suorastaan vanhuksille sanonut. Mutta kah, mikä

elämä siitä nousi! He olivat muka itse kaikki ansainneet ja olinko

minä jotakin tuonut tullessani? Polvillani pitäisi minun rukoilla

Jumalaa, että he tahtoivat tehdä Jokkumista miehen. Mutta minä olen

kuitenkin saanut Jokkumin vähitellen antamaan Kurzille noin 1,500

taaleria. Vanha muori on sen kyllä huomannut ja siitä minua usein

pistellyt; mutta asian oikeata laitaa hän ei kuitenkaan tunne,

sillä, koska Jokkum on liiaksi hidasteleva ja hän laskemisessa ei

ole oikein harjaantunut, on kassa minun hallussani ja siihen en anna

minä isoäidin millään ehdolla tirkistää. Ei, isoäiti, niin tyhmä en

minä ole! Koska minulla on oma talouteni, niin pitää minulla myös

olla oma kassani. Ja tämäpä se juuri on, joka vanhuksia enimmästi

harmittaa, ettei Jokkum enää ole heidän holhouksensa alainen; mutta

Jokkum on lähes neljänkymmenen ikäinen ja jos ei hän tahdo itse

hallita itseänsä, niin tahdon minä häntä hallita, sillä minä olen

hänen vaimonsa ja minulla on siihen lähin oikeus, niinkuin meidän

pastorimme rouvalla on tapa sanoa. Sanoppa, Kaarlo, olenko minä

oikeassa vai olenko minä väärässä?"

"Sinä olet oikeassa", sanoi Hawermann.

Sitte sanoivat he hyvää yötä toinen toisellensa ja menivät levolle.

Luku 3.

Mimmoinen mies Bräsigin kamarineuvos oli ja minkätähden Bräsig oli

vääntämäisillään selkänsä. -- Kuinka Hawermann sai paikan; miten

papinpenkki kirkossa oli rojahtanut rikki. Kuinka pikku Liisa sai

uuden kodin, ja miksikä Mooses käytti vaan yhtä henskeliä eikä

vararikkoasioissa turvannut Preussin tuomioistuimiin.

Seuraavana aamuna tuli Bräsig ajoissa noutamaan Hawermannia

Pümpelhageniin. Nuori emäntä istui etehisessä ja palkkasi väkeä;

Jokkum istui kyllä hänen vieressänsä ja poltti tupakkaa, mutta

raha-asiat toimitti emäntä. Kumpikaan vanhuksista ei vielä ollut

tullut näkyviin, sillä isoäiti oli sanonut miniälle, että hän ei

suinkaan voinut tulla alas tänään, sillä hänellä ei ollut mitään

päähän pantavaa, ja isoisä oli sanonut, että ilman häntäkin voitiin

kyllä hauskasti elää.

"Sepä on varsin kiltisti vanhuksilta", sanoi Bräsig, "etteivät

turmele meiltä ruokahalua päivällispöydässä, sillä, rouva Nüssler,

minä jään tänne päivälliselle Kaarlon luoksi. Mutta nyt, Kaarlo,

täytyy meidän lähteä. Hyvästi, pikku sirkkuset!"

Kun tulivat ulos pihalle, seisahtui Bräsig.

"Näetkös, Kaarlo, eikö täällä näytä kuin Saharan erämaassa? Tuolla

pieni tunkio, täällä pieni tunkio! Ja kas, tämän ojan on vanha Jokkum

vielä kaivattanut, että se hiukkanen tadevettä, mitä talossa on,

kaiken mokomin juoksisi kylän lampeen. Ja katot sitte!" sanoi hän

ja kävi edelleen. "Heillä on olkia kyllä uusiksi katoiksi, mutta

vanhukset eivät raskitse palkata kattajia. -- Minä käyn täällä

oikeastaan kahdesta syystä, vatsani tähden ja sydämeni tähden; sillä

minä olen havainnut että se tekee minulle hyvää, jos vähän liiaksi

syötyäni saan syytä pikkusen suuttuakseni. Ja mitä sydämeeni tulee,

käyn minä täällä sisaresi ja noiden pienten sirkkusien tähden, että

voisin häntä vähän auttaa; sillä nuoresta Jokkumista ei ole sen

enempää apua kuin rattaasta reen alla talvella. Tulimmainen, minä

tahtoisin nähdä hänen kerran valjaissa sontarattaitten edessä ja

istua itse takana, piiska kädessä!"

"Kas", sanoi Hawermann, kun tulivat pellolle, "tässä on heillä

kuitenkin varsin kaunista nisua".

"No niin, se näyttää kyllä kauniilta; mutta mitä luulet että he

aikoivat kylvää tähän? -- Ruista! -- Ja miksikä? -- siksikä että

vanha Jokkum yksikolmatta vuotta perätysten oli viljellyt ruista

tässä".

"Ulottuuko heidän peltonsa aina tuonne mäen toiselle puolelle?"

"No no, Kaarlo, ammu vähän hiljemmin: suuri pala suun repäisee, pieni

kylläisnä pitää; ei, Kaarlo, tuo tuolla mäen toisella puolella on jo

minun peltoni".

"Kah, kuinka paljo voi kumminkin muutamassa vuodessa unhottaa! Aina

tänne astiko ulottuvat sinun tiluksesi?"

"Niin, Kaarlo, sillä Warnitz pistää pirun pitkälle; tätä ilmaa

ulottuu se aina tänne asti ja toiselle suunnalle antaa se lähemmäksi

Haunerwiemiä. Mutta tältä töyräältä, näethän, voin näyttää sinulle

kaikki maiseman eri osat. Tämä tässä, jossa nyt seisomme, on

lankosi maa, ja se ulottuu oikealle kädelle minun: nisupeltooni

asti ja vasemmalle kädelle tuonne pieneen kuusikkoon, sillä Reksow

on ainoastaan pieni tila, ja kylän toisella puolella on vaan pieni

pellontilkku. Oikealla kädellä nisupellon takana on siis Warnitz ja

suoraan edessämme, missä kesanto alkaa, on Pümpelhagen, ja vasemmalla

puolella tuolla pienen kuusikkomäen takana on Gürlitz".

"Warnitz on kai niistä suurin?"

"Ei, Kaarlo, sitä ei se ole! Pümpelhagenissa kylvetään 30 tynnyriä

enemmän ja on se perutila, ja myöskin maan laadun puolesta paras;

140 tynnyrinalaa oivallisinta vehnämaata. Niin, jospa vaan kaikki

muu olisi samanlaista! No, kamarineuvos on hyvä mies, myöskin

hyvä maamies; mutta näetkö, hän istuu Swerinissä eikä voi pitää

kunnollista huolta Pümpelhagenista -- ja useinpa on hänellä ollut

siellä jos jonkinlaisia pehtoreita! -- ja tilan osti hän päälle

päätteeksi kalliisen aikaan, ja sentähden rasittaa sitä koko

joukko hypoteekkilainoja, niin että hänellä monasti kyllä on pää

pyörällä, ja sanotaanpa vielä lisäksi kamarineuvoksen rouvan olevan

varsin pohjattoman vierastelemisessa ja huminoitsemisessa. Mutta

kamarineuvos on kunnon mies ja pitää väkensä hyvin, ja vaikka

Rambowin herrat ovat vanhaa sukua -- sillä minun isäntäni kreivi

kutsuu hänen usein päivälliselle ja hän pitää seuraa ainoastaan

vanha-sukuisten aatelisten kanssa -- on hän kuitenkin hyvin sävyisä

herra ilman pitkittä mutkitta".

Hawermann kuulteli tarkasti näitä uutisia, sillä ne asiat saattoivat

hyvän onnen sattuessa koskea hänen omaan tulevaisuuteensa; mutta

kuinka paljo ne häntä viehättivätkin, yhä palasi hän ajatuksissaan

nykyiseen tilaansa.

"Bräsig", sanoi hän, "oletko ajatellut minun pientä tyttöäni?"

"Kuinkas sitten, Kaarlo! Mutta -- pentele tiesi! -- minä luulen,

meidän täytyy sittekin mennä kaupunkiin kauppias Kurzin luo. Hän,

nimittäin Kurzin rouva, on kelvollinen ihminen, mutta kauppias itse

-- no, hän on semmoinen veitikka, jommoisia kauppiaat kaikki ovat.

-- Aatteleppa vaan, menneenä kesänä houkutteli hän minun ostamaan

jonkinlaista housukangasta, jota aikomukseni oli pitää sunnuntaisin

-- se oli semmoista sjuklanväristä verhoa -- ja aatteleppa, kun minä

aamulla kasteessa kävelin apilasmaan läpitse, tulivat housuni aina

polviin saakka punasiksi kuin kravut, ihan tulipunasiksi! Ja viina

sitte, jonka hän lähetti minulle, tuommoista preussiläistä makeata

lientä, jota he tekevät kaikenlaisista rohdoista. Sen lähetin minä

hänelle takasin hyvällä kyydillä, mutta housuja hän ei tahtonut ottaa

takasin: ne eivät sopineet hänelle, sanoi hän. No, luuliko hän kai,

että punaset housut sopivat minulle paremmin? -- Kas, Kaarlo, tämä

tässä vasemmalla kädellä on Gürlitz".

"Tuo on kai Gürlitzin kirkontorni?" kysyi Hawermann.

"Niin, Kaarlo", sanoi Bräsig ja seisahtui, kohotti nenänsä korkealle

ilmaan, nosti silmäkarvansa aina ylös hatun reunaan asti -- sillä

sunnuntaisin käytti hän hattua -- levitti suunsa ammollensa ja

katseli Hawermannia silmäyksillä, jotka tähtäsivät; suoraan hänen

läpitsensä ja katosivat kauvaksi etäisyyteen. "Kaarlo!" huudahti hän

vihdoin, "mitähän sinä puhut kirkontornista! Kirkas tuli ja leimaus!

Gürlitzin pastori on sinun pienen tyttösi ottava".

"Pastori Behrens?" kysäisi Hawermann.

"Niin, pastori Behrens, joka minulle ja sinulle antoi kotiopetusta,

ollessamme vanhan Knirkstädtin luona".

"Ah, Bräsig, minä tahdon ilmottaa sinulle, että minä melkein koko yön

olen sitä ajatellut, olisiko se: mahdollista, jos minä tulen jäämään

tähän likiseutuun".

"Mahdollista? Hänen täytyy! Hän voi kiittää onneansa, että hän saa

semmoisen pienen kääpyräisen: ympärillensä, saa sen ilman mitään

vaivaa; hänellä näet ei itsellä ole mitään lapsia ja peltonsa on

hän vourannut pois ja hän ei nyt muuta tee kuin lukee ja tutkii

kirjojansa, niin että muiden jo mustuu mustaksi mailma silmissä, sitä

kaukaa katsellessa. Se on; hänen onnensa! Ja pastorin rouva pitää

paljo lapsista, jonka tähden kaikki kylän mukulat juoksevatkin hänen

perässänsä, ja ilman sitä on hän toimellinen ja puhdas ihminen ja

aina iloinen ja sopii hyvästi yhteen sinun sisaresi kanssa".

"Niin, jospa se kävisi laatuun!" huudahti Hawermann. "Kuinka paljon

tulee meidän molempain kiittää sitä miestä, Sakari! Muistatko vielä,

kuinka hän ollessaan kandidaattina vanhan Knirkstädtin luona, luetti

meitä talvi-illoilla ja opetti meitä kirjottamaan ja laskemaan, ja

kuinka ystävällinen hän oli meitä molempia tyhmiä pojan-könttejä

kohtaan".

"Niin, Kaarlo, ja kuinka Samuli Pomukkelskopp makasi uunintakana

ja kuorsasi, niin että hirret vapisivat, sillä aikaa kun

me harjottelimme tieteitä. Muistat kai vielä, kun tulimme

renkulatriian.[1] Oli etsittävä kolmas tuntematon suuruus -- ensin

pantiin luvut järjestykseen ja sitte laskemaan! Minä olin vikkelämpi

sinua, mutta sinä olit tarkempi, myöskin oikokirjotuksessa; mutta

kaunokirjotuksessa, kirjeenkirjottamisessa ja yläsaksassa voitin minä

sinun, ja näissä tiedon haaroissa olen minä vielä, enemmän edistynyt,

sillä jokaisella ihmisellä on hänen mieliharrastuksensa; ja aina

kun tulen pastorin luoksi, kiitän minä häntä yhä vielä, että hän on

antanut minulle sivistystä, mutta silloin myhäilee hän itseksensä

ja sanoo: hänen tulee ennemmin kiittää minua, että minä autin häntä

saamaan vouratuksi pois peltonsa hyvillä ehdoilla ja että hän nyt voi

elää huoletonna hyvän kontrahdin turvissa. Hän pitää minusta paljon,

ja jos sinä saat täällä paikan, menemme hänen luoksensa, ja saatpa

nähdä, että hän sen tekee".

He olivat sillä aikaa saapuneet Pümpelhageniin, ja Bräsig otti nyt

Hawermannin kokonaan köliveteensä, kun hän tuli kartanolle, ja laski

täysissä purjeissa erästä palveliaa kohden, jolta hän kysyi, oliko

kamarineuvos kotona ja voiko päästä hänen puheillensa. Palvelia

vastasi, että hän oli ilmottava herrain tulon; eikö hän ollut pehtori

Bräsig?

"Olen", sanoi Bräsig. "Näetkö, Kaarlo hän tuntee minun ja

kamarineuvos tuntee myös minun. Ja -- huomasitko sitä? -- oikein

säännöllinen ilmotus! Ilman semmoista temppua ei aatelisten puheille

päästä; minun armollinen isäntäni, kreivi, antaa aina ilmotusten

kulkea kolmen suun kautta, s.t.s. yksi ilmottaa aina toiselle,

kunnes kamaripalvelia viimein ilmottaa sen hänelle itselle, jolloin

useasti tapahtuu hullunkurisia erehdyksiä, niinkuin nykyään

kamarijääkärin kanssa. Ensimäinen ilmotti toiselle kamarijääkärin

sijasta ylijääkärin, toinen lisäsi siihen mestari, ja kolmas ilmotti

herra kreiville ylihovijääkärimestarin, ja kun nyt minun armollinen

herrani, kreivi, tahtoi ottaa tuon vieraan herran kaikella kunnialla

vastaan, olikin se vaan vanha hiirenhirttäjä Tibäul".

Palvelia tuli takasin ja vei heidän suureen huoneesen, joka oli

säädyllisesti, mutta ei suinkaan liian hienosti sisustettu: keskellä

huonetta seisoi iso, yksinkertainen pöytä, täynnä papereita ja

laskuja. Pöydän takaa nousi, heidän sisäänastuessaan, jotenkin

kookas, laiha mies, jonka kasvot osottivat aattelevaisuutta ja

koko hänen olentoansa vallitsi hiljainen yksivakaisuus; vaikka hän

oli täydessä asussa, lähteäksensä ulos, osotti kuitenkin hänen

pukunsa samaa yksinkertaisuutta kuin huonekalut. Hän saattoi olla

viidennenkymmenennen alussa, ja hänen musta tukkansa vedähti

jo hyvästi harmaalle; hän oli arvattavasti likinäköinen, sillä

käydessään ympäri pöydän, ottaaksensa vastaan vieraitansa, kurotti

hän ensin lornettiansa, jota hän ei kuitenkaan käyttänyt, vaan kävi

suorastaan heitä vastaan: "Kah, herra pehtori Bräsig!" sanoi hän

tyynesti. "Mitä on teillä asiaa?"

Mutta vanha pehtori Bräsig oli niin pahasti kietounut herrastapaisiin

puheenparsiinsa, ettei hän niistä niin vähällä selvinnyt; huolimatta

hänestä siis sen enempää, katseli tarkasteli kamarineuvos Hawermannia

ihan läheltä ja sanoi: "Teidän asianne...? Mutta", keskeytti hän

puheensa, "minä olen teidän tuntevinani. Vartokaapa -- ettekö te

kymmenen tai kaksitoista vuotta takaperin olleet minun veljeni luona

palveluksessa?"

"Olin, herra kamarineuvos, ja minun nimeni on Hawermann".

"Oikein, oikein! Ja mikä tuottaa minulle kunnian, nähdä teidän

luonani?"

"Minä olen kuullut, että herra kamarineuvos tarvitsee pehtoria, ja

koska mielelläni ottaisin semmoisen paikan --"

"Mutta onhan teillä arentitila Pommerissa, niinkuin muistelen

kuulleeni", puuttui kartanonhaltia hänen puheesensa.

Nyt oli aika täpärällä Bräsigin ryhtyä asiaan, jos hän ylimalkaan

jotakin tähdellistä tahtoi saada sanotuksi: "Ihan oikein, herra

kamarineuvos von Rambow, hänellä on _ollut_, mutta sillä hän ei

enää pitkälle potki. Hän on niinkuin moni muu maanviljeliä joutunut

huonoille rattaille ja hänen isäntänsä ilkeys ja ahneus on saattanut

hänen Kankkulan kaivolle. Mitä _siihen_ sanotte, herra kamarineuvos?"

Tuon kunnon pehtorin selän takana kuului, hänen näin puhuttuansa,

hepakka nauru, ja kun hän katsahti taaksensa, näki hän kymmenen tai

kahdentoista vuotisen pojan, jonka kauniit kasvot näyttivät siltä

kuin tahtoisivat ne sanoa: "Varro nyt, siitä tulee vielä jotakin".

Kamarineuvoskin veti vähän suutansa nauruun; mutta onneksi ei pehtori

Bräsigin mieleen milloinkaan voinut johtua, että semmoinen nauru

voi merkitä muuta kuin luonnollista mielihyvää hänen hyvinvalittuun

puheesensa, hän päätti sentähden varsin vakaisesti: "Ja siihen hän on

pudonnut päistikkaa".

"Minä surkuttelen teitä sydämestäni", sanoi kamarineuvos; "niin",

lisäsi hän pienellä huokauksella, "ajat ovat olleet kovia

maamiehelle; mutta meidän pitää toivoa niiden paranevan. Mitä

nyt teidän pyyntöönne tulee -- Aksel juokseppa katsomaan, joko

aamiainen on valmisna -- niin on teidän arvelunne on oikea: minun

on äkkiä täytynyt erottaa pehtorini -- niin, kuinka sitä sanoisin

-- huolimattoman kirjanpidon tähden, ja tarvitsen sopivaa miestä

hänen sijaansa. -- Mutta", sanoi hän, kun hänen poikana aukaisi oven

ja ilmotti aamiaisen olevan valmisna, "herrat eivät kai vielä ole

suurustaneet? Tämän asian suoritamme parhaiten ruokapöydässä".

Niin puhein meni hän ovea kohden, seisahtui ja viittasi vieraitansa

astumaan sisään.

"Kaarlo", kuiskasi Bräsig, "eikö niin? Ihan kuin joku meikäläinen!"

Mutta kun Hawermann kutsumusta seuraten levollisesti kävi pois,

kohotti Bräsig korkealle silmäkarvansa ja kurotti kättänsä,

ikäänkuin vetääksensä veikkoansa takasin takin liepeestä, levitti

samassa lyhyet, nurinkuriset koipensa harilleen ja kumartui köyryyn

kuin linkkuveitsi: "Ah, kuinka se olisi mahdollista! -- Pyydän

nöyrimmästi! -- Herra kamarineuvoksella on aina etusija!" Ja hänen

kumarruksensa eivät olleet huonompaa laatua, sillä hänellä oli pitkä

ruumis ja lyhyet raajat, ja semmoinen mies tekee aina parhaimman

nojon.

Kamarineuvoksen täytyi vihdoin väistyä syrjään hänen

kumarruksiltansa, ettei tuo kunnon pehtori vääntäisi selkäänsä pois

sijaltansa. Aamiaispöydässä nyt asiaa keskusteltiin ja päätettiin

loppuun; Hawermann otettiin pehtoriksi hyvällä riittävällä palkalla

jota joka viides vuosi oli korotettava, ja ainoa ehto, jonka

kamarineuvos teki, oli se että hän kohta ryhtyisi virkaansa.

Siihen uusi pehtori mielellään suostui, ja kun seuraava päivä oli

määrätty talouden vastaanottopäiväksi, että kamarineuvos vielä ennen

lähtöänsä voi osottaa hänelle sitä ja tätä ja ilmottaa hänelle

tahtonsa, ja kun Bräsig päätteeksi lyhyesti oli kertonut sen vanhan,

viisitoistatalvisen puhdasveriseni valakan "surullisen elämäkerran",

joka juuri sivuhevosena sattui tekemään tehtäväänsä kartanolla, ja

että hänellä oli "kunnia tuntea se vanha kaakki ennen sen syntymää",

että eläin nuorempana "oli ollut oikea varsa, niinkuin varsan säännön

jälkeen olla pitää", mutta että se sittemmin oli saanut patin

jalkaansa ja monta muuta kommelusta, jonka tähden hän nyt kärsi

rankaistustansa sontarattaiden edessä, sanoivat molemmat pehtorit

kamarineuvokselle jäähyväiset.

"Bräsig", sanoi Hawermann, kun taas olivat ulkona, "minun putosi

raskas kivi sydämeltäni. Jumalan kiitos! minulla on taas työtä ja

se on saattava minun toisille ajatuksille. Nyt Gürlitziin! Jospa

sielläkin kävisi yhtä hyvin!"

"Niin, Kaarlo, sinä olet onnen myyrä, sinä, sillä -- älä pane pahaksi

-- sinulta puuttuu elämän tottumusta ja sitä hienoa käytöstä, jota

tarvitaan aatelisten kanssa seurustellessa. Kuinka voit sinä niin

tyhmästi tehdä, että menit kamarineuvoksen edellä ruokasaliin?"

"Bräsig, kun hän minua siihen kehotti, olin minä hänen vieraansa eikä

hän ollut vielä minun herrani; nyt en sitä enää tee, ja sinä voit

olla varma, ettei hänkään sitä enää tee".

"No, Kaarlo, minä en mitään pahaa tarkottanut, mutta kun tulemme

pastorin luoksi, niin anna, minun puhua; siihen asiaan pitää puuttua

hienolla aistilla".

"Olkoon niin, Sakari, Jumalan nimessä. Jos ei se olisi pienen

tyttörukkaseni tähden, minulla ei olisi rohkeutta käydä kenenkään

ihmisen puheille semmoisessa asiassa. Jos sinä tahdot ottaa sen

tehdäksesi, niin pidän minä sitä todellisen ystävyyden osotuksena".

Kun tulivat lähelle Gürlitzin kirkkoa, kuulivat veisusta, ettei

jumalanpalvelus vielä ollut loppunut, ja saavuttuansa pappilaan,

astuivat asunhuoneesen, jossa vähänläntä, virkku, ymmyrkäinen, noin

neljänkymmenen vuoden vanha rouva tuli heille vastaan. Kaikki oli

hänessä pyöreätä: käsivarret, kädet ja sormet, pää, posket ja huulet,

ja silmät loistivat niin pyöreinä ja kirkkaina noista pyöreistä

iloisista kasvoista, ikäänkuin ei mikään suru ja kärsimys milloinkaan

olisi rasittanut silmäluomia, ja kaikki hänen liikenteensä ja koko

hänen muotonsa osotti niin hilpeätä luonnetta, että melkein voi

silmin nähdä, kuinka tuo raitis, punanen veri kuohui läpi lämpimän

sydämen.

"Hyvää päivää, pehtori Bräsig, no istukaa! Tehkää hyvin ja istukaa!

-- Ei auta tässä muuta! Pastori on vielä kirkossa, hän minua pahoin

toruisi, jos päästäisin teidät menemään. Istukaa toki tekin, herra

-- niin, mikä on teidän nimenne? -- Minä olisin myöskin mennyt

mielelläni kirkkoon tänään, mutta aatelkaapa, papinpenkki rohjahti

rikki edellisenä sunnuntaina. -- Jumala nähköön, kaikki ihmiset

pyrkivät sinne niin mielellään ja vaikea on heiltä sitä kieltää; --

ja meidän vanhan nikkarin Prusshawerin piti se taas parantaa, mutta

se mies raukka on saanut kuumeen". Niin pyörivät sanat ulos hänen

pienestä pyöreästä suustansa kuin kirjavat, kiiltävät biljardipallot,

joita leikkisä lapsi lykkelee edes takasin yli vihreän pöydän.

Bräsig esitteli nyt Hawermannin rouva Nüsslerin veljenä.

"Te olette hänen veljensä? Hänen Kaarlo-veljensä? -- No, istukaa,

tehkää hyvin ja istukaa! Kuinka on pastori iloitseva! Aina, kun

rouva Nüssler on meillä, puhutaan teistä -- aina hyvää -- herra

pehtori tietää sen. -- Mutta hyväinen aika, Bräsig, mitä teillä minun

virsikirjani kanssa on tekemistä! Antakaa minun kirjani olla! Te ette

kumminkaan sitä lue, te paatunut pakana. Ne ovat kuolinvirsiä, ja

mitä te kuolinvirsistä välitätte? Aiottehan te elää ijankaikkisesti?

Te ette ole parempi kuin Jerusalemin suutari. Hyvä Jumala, täytyyhän

toki toisinaan muistella kuolemaakin, ja koska meidän kirkonpenkki on

mennyt rikki ja vanhalla nikkarilla on kuume, niin olen minä lukenut

itsekseni muutamia kuolinvirsiä". Ja hän pyöri samassa edes takasin

kuin elohopea, pani kirjat pois näkyvistä, pyyhki pois pölyä, missä

ei mitään pölyä ollut, ja siivoeli ja silitteli ympäri huoneessa,

joka oli niin kirkas ja puhdas kuin nukkekaappi. -- Yht'äkkiä

seisahtui hän, kuulteli kyökkiin päin ja huudahti: "Kas niin! Nyt

antavat keitoksen kiehua ylitse!" Ja samassa oli hän ulkona.

"Eikö totta, Kaarlo", sanoi Bräsig, "sitä voi sanoa kuranssiks, sitä?

Ja semmoinen rautainen terveys kuin kalalla! -- Mutta anna minun

toimia, kyllä, minä asian pian panen varteen", ja meni pastorin

rouvan perästä.

Hawermann katseli ympärilleen tuvassa; kuinka puhtaalta,

miellyttävältä ja iloiselta näytti kaikki! Tuolla riippui kaunis

Kristuksen kuva seinässä sohvan yli, ja sen ympärillä ja alapuolella

pastorin ja pastorin rouvan vanhempain ja sukulaisten kuvat, mitkä

pieninä, mitkä suurina, ja meidän herramme Kristus oli kohottanut

kätensä siunaukseen, ja sentähden oli pastorin rouva latonut koko

sukunsa sen alle, että he saisivat parhaimman osan siunauksesta,

sillä hän arveli heiliä olevan siihen lähimmän oikeuden. Oman

kuvansa nuoremmalta iältään ja pastorin kuvan oli hän kainostellen

ripustanut vähän syrjempään akkunan viereen; mutta Jumalan aurinko,

joka tirkisteli sisään noiden lumivalkosten akuttimien raosta ja

kultasi nuo toiset kuvat, tähtäsi näihin molempiin ensiksi. Siellä

seisoi kirjakaappi täynnä hengellisiä ja maallisia kirjoja, jotenkin

kirjavassa sekasotkussa, mutta hyvin kauniilta ne näyttivät,

sillä ne oli järjestetty enemmän kansien kuin sisällön jälkeen.

Ja jos joku luuli, että pastorin rouva, joka puhui alasaksaa, ei

mitään välittänyt tahi ei mitään ymmärtänyt yläsaksan kielestä,

hänen oli tarvis vaan aukaista joku kirja, jossa viiva oli, ja hän

oli havaitseva että nuo viivotetut paikat myöskin koskivat hänen

sydämeensä, jos hänellä nimittäin sydäntä oli niin paljon kuin

pastorin rouvalla; ja jos hän olisi aukaissut vaikka kyökkikirjan,

niin olisi hän nähnyt, että pastorin rouva osasi tutkia yhtä hyvin

kuin herra pastori itse, sillä hän oli ihan samalla tavalla kuin

pastori kirjottanut muistutuksiansa reunaan, ja missä ei mitään

kirjoitettu ollut, silloin voit olla varmaa, että ne paikat koskivat

pastorin mieliruokia, "ja niiden tähden", oli pastorin rouvan tapana

sanoa, "ei minun tarvitse kynää käyttää, ne tunnen minä ulkoa".

Ja tässä rauhallisuudessa, tässä puhtaassa, suloisessa kodissa

oli Hawermannin lapsi, jos Jumala siunauksensa antoi, viettävä

nuoruutensa! Tuon Kristuksen kuvan siunaavat kädet olivat kohotetut

myöskin! hänen lapsensa yli, tämä Jumalan aurinko oli myös häntä

valaiseva, ja se mitä suuret ja hyvät miehet olivat ihmiskunnan

hyväksi noihin kirjoihin kirjottaneet, oli kerran herättävä hänenkin

sielunsa lapsuuden unelmista ja sitä virvottava ja ilahuttava. -- Hän

tuli varsin liikutetuksi.

Mutta hänen vielä siinä istuissaan näin toivon ja pelon vallassa,

tuli pastorin rouva ovesta sisään, silmät veristyneinä itkusta:

"Älkää puhuko enää mitään, herra Hawermann, älkää puhuko enää mitään!

Bräsig on sanonut minulle kaikki, ja Bräsig on paatunut pakana,

mutta hän on hyvä ihminen ja teidän; uskollinen ystävänne, ja minun

pastorini ajattelee juuri samoin kuin minä, sen minä tiedän, sillä me

pidämme aina yhtä, ja se pieni tyttönen? Jumala nähköön! Ne vanhat

Nüsslerit ovat kovasydämistä sukua", ja niin puhein polki hän jalosti

jalkaa.

"Eukko", sai Bräsig tällä väliajalla hätäisesti sanoneeksi, "on oikea

ahmatti".

"Oikein, Bräsig, se hän on; mutta minun pastorini on niiden molempain

vanhusten tunnon pehmittävä; ei sen pienen tytön tähden, sillä hän

tulee tänne meille, jos minä pastorini oikein tunnen!"

Sillä aikaa kun nyt Hawermann lausui sulimmat kiitoksensa, tuli

pastorin rouvan pastori kotia; hän näet kutsui häntä aina, kun hänen

miehestänsä puhetta oli, _pastoriksensa_, koska hän todellakin

ruumiin ja sielun puolesta oli hänen _omansa_. Pastori tuli käyden

paljain päin yli kirkkotarhan pappilaa kohden, sillä semmoiset

korkeat samettilakit, joita meidän protestanttiset papit käyttävät

venäläisten pappien tapaan, eivät silloin vielä olleet muotissa, ei

kumminkaan maalla, ja noiden suurten kaularöyhelöin sijasta, jotka

näyttävät kuin se valkea porsliinitalrikki, jolla Herodias tarjosi

isäpuolelleen Juhannes Kastajan päätä, oli hänellä leuan alla pari

pientä viatonta lippua, jotka hänen rakas puolisonsa Regina kaikessa

kristillisessä nöyryydessä itse oli ommellut, tärkännyt, silittänyt

ja hänen kaulaansa sitonut; sillä näitä pieniä sirkuksia piti hän

syystä papin varsinaisena pukimena, vaan ei tuota vanhaa viittaa,

joka hänen takanansa heilui; "sillä", sanoi hän, "semmoinen viitta

on meidän lukkarillakin, mutta papinkaulusta ei hän saa käyttää;

ja kun minä näen pastorini säätynsä koristeella kaunistettuna

saarnatuolissa, silloin näyttävät minusta nuo molemmat pienet

valkoset liuskat, jotka hänen puhuissaan milloin nousevat, milloin

laskevat, pieniltä enkelin siiviltä, joilla voisi suoraa päätä lentää

taivaasen, sillä erotuksella vaan, että minun pastorillani on siivet

etupuolella ja enkeleillä on ne takapuolella".

No, mikään _enkeli_ ei hänen pastorinsa ollut, ja itse oli pastori

viimeinen, joka siksi itseänsä luuli, mutta sen suoruuden ohessa,

joka loisti hänen kasvoistansa ja joka ei näyttänyt tuntevan mitään

mutkia, oli niissä havaittavana semmoinen lempeys, semmoinen

hiljainen hyvänluontoisuus, että jokaisen kohta ensisilmäykseltä

täytyi tunnustaa, että hän oli kelpo _mies_; ja jos hänestä voi

nähdäkin, että hän koko elinaikansa oli työskennellyt vakaisissa

toimissa, niin saattoi kumminkin -- tietysti vasta sitte, kun rouva

oli riisunut häneltä kapan ja kauluksen -- nähdä hänen silmistään

loistavan iloisen mielen ja hänen huulillaan pyörivän viattoman

leikkipuheen; ja riisuttuansa pois papin pukimen, seisoi hän siinä

miehenä, joka kyllä maallisissakin asioissa voi antaa hyviä neuvoja

ja tarjota avullista kättä.

Kun hän tuli sisään tupaan, tunsi hän Hawermannin heti paikalla ja

kävi hänen luoksensa. "Hyvää päivää, rakas ystävä, mitä? tapaammepa

vielä kerran toinen toisemme? Kuinka jaksatte? -- Hyvää päivää, herra

pehtori!"

Ja kun Hawermann nyt tervehti häntä takasin ja Bräsig jo aikoi alkaa

kertoa syytä heidän käyntiinsä, juoksi pastorin rouva väliin ja

riisui pastoriltansa papillisen puvun pois ja huudahti samassa: "Ei

mitään, ei mitään, Hawermann! -- Olkaa vaiti, Bräsig! -- Minä tahdon

itse kertoa sinulle kaikki", sanoi hän miehellensä, "sillä jos aika

onkin surullinen! -- niin, herra Hawermann, aivan surullinen! -- niin

on se sinulle kumminkin iloinen sanoma. Tule, tule!" ja samassa veti

hän pastorin lukukamariin. "Minullahan on siihen lähin oikeus!" huusi

hän ovesta ikäänkuin puolustukseksensa.

Vähän ajan perästä tuli pastori taas tupaan rouvansa kanssa ja kävi

vakaisilla askeleilla ja lujannäköisenä Hawermannin luo: "Niin, hyvä

Hawermann, no niin! Me tahdomme sen tehdä, ja mitä meihin tulee,

_mielellämme_ tehdä", ja pusersi hänen kättänsä; "mutta", lisäsi hän,

"meillä ei ole mitään kokemusta lapsen hoidossa, mutta kyllä mar sen

opimme. Eikö niin, Regina, kyllä sen opimme", ikäänkuin olisi hän

tällä pienellä pilapuheella tahtonut lieventää sitä syvää liikutusta,

joka oli havaittavana Hawermannin kasvoissa ja koko olennossa.

"Herra pastori", puhkesi hän vihdoin sanomaan, "te olette jo ennen

tehneet minulle niin paljon hyvää, mutta tämä -- --!"

Ja tuo pieni pastorin rouva tarttui siihen lohdutuskeinoon, johon hän

jokaisessa äkkinäisessä ilon ja surun kohtauksessa otti turvansa,

nimittäin pyhjinriepuunsa, ja pyyhki siellä ja pyyhki täällä ja

olisi varmaankin pyyhkinyt pois Hawermannin kyyneleet; jos hän ei

olisi kääntynyt poispäin, ja ulos ovesta huusi hän palveluspiialle:

"Riikka, riennä heti kankurin luoksi ja käske akan lähettää tänne

kehtonsa -- sillä hän ei sitä tätä nykyä tarvitse", lisäsi hän

Bräsigiin päin kääntyen.

Ja Bräsig vastasi hyvin vakavasti, ikäänkuin olisi hänen tullut

edustaa koko Hawermannin suvun kunniaa: "Rouva kulta, mitä te

ajattelette, se pikku tyttö ei ole enää mikään kapalolapsi!"

Ja pastorin rouva juoksi taas ovelle ja huusi tytölle takasin:

"Riikka! Riikka! Ei _mitään_ kehtoa, vaan pienen sängyn saa hän

lainata minulle, ja juokse samassa lukkarin tyttären luoksi ja pyydä

häntä tulemaan tänne tänään iltapuolella -- ah, Jumalani, tänään

on sunnuntai! Mutta kenellä on aasi ja jos se sabattina kaivoon

putoo, ja niin edespäin -- niin, sano hänelle, eikö hän tahtoisi

tulla auttamaan minua ompelemaan pari pientä polstaria. Tämä ei ole

pakanallista tämä, Bräsig, se on hätätilan tarve ja peräti toista,

kuin jos te sunnuntai-iltapuolina ajatte riiheen Kreivin eloja. -- Ja

vielä tänään, herra Hawermann, pitää sen pienen tytön tulla meille,

sillä. Frans", sanoi hän miehellensä, "vanhat Nüsslerit eivät suo

sille pienelle vaivaselle edes ruokaa, ja, Bräsig, te tiedätte että

se leipä, jonka jumalaton antaa...", tässä hän vähän veti henkeänsä

ja Bräsig puuttui heti puheesen: "Niin, rouva kulta, jumalattoman

leipä lihottaa kyllä, mutta semmoisen lihavuuden piru periköön!"

"Te paatunut pakana, kuinka julkeatte te kirota, kristillisessä

pappilassa!" huudahti pastorin rouva. "Mutta pääasia on, että se

pieni tyttö tulee jo tänään tänne".

"Niin, rouva kulta", sanoi Hawermann ylenonnellisena, "minä

tuon sen teille jo tänä päivänä. Minun sisar-raukkaani se

kyllä on huolestuttava; mutta niin on parempi hänelle ja hänen

huonerauhallensa ja minun lapselleni...!" Hän lähestyi pastoria ja

pastorin rouvaa, kiitti heitä molempia niin sydämellisesti, kuin

hänen kiitollinen mielensä voi, ja kun he olivat sanoneet hyvästi ja

olivat ulkona, hengähti Hawermann syvästi ja lausui Bräsigille:

"Tänään aamulla näytti mailma minusta vielä niin mustalta, ja nyt

paistaa aurinko taas niin kirkkaasti sydämeeni, ja minulla on

kumminkin vielä tänäpänä vaikea vaellus tehtävänä; mutta tämä on

onnen päivä ja kyllä kai sekin seikka vielä selkenee". "Mihinkä sinun

vielä on mentävä?" kysyi Bräsig.

"Minun on meneminen Rahnstädtiin vanhan Mooseksen luo, hänellä on

puolentoista vuotta ollut viidensadan taalerin vekseli minulta;

hän ei minun vararikossani saantiaan ensinkään ilmottanut ja minä

tahtoisin nyt saada sen asian selville".

"Se tulee sinun tehdä, Kaarlo, semminkin kun vanha Mooses ei

likimaillekaan ole miesten pahimpia. Nyt minä tahdon ehdotella

sinulle ohjelman tämän päivän retkillemme: me menemme nyt yhdessä

Reksoviin takasin ja olemme siellä päivällisellä, iltapuolella

pitää nuoren Jokkumin valjastaa hevonen, ja sinä tuot pienokaises

Gürlitziin, ajat sieltä kaupunkiin ja tulet illalla minun luokseni

Warnitziin ja viivyt siellä yötä, ja voit sitte jo seuraavana aamuna

mennä Pümpelhageniin, koska herra kamarineuvos odottaa sinua mitä

pikemmin tulevaksi".

"Oikein", sanoi Hawermann, "niin pitää tehdä".

He tulivat perille, päivällistä syötiin ja Bräsig kääntyi nuoreen

Jokkumiin kyyti-asiassa. -- "Sehän on selvä", huudahti rouva Nüssler.

-- "Niin, sehän on selvä", sanoi Jokkum ja menipä vielä itse ulos

toimittamaan valjastamista.

"Kaarlo", sanoi Hawermannin sisar, "minun rakas veljeni, kuinka

mielelläni, kuinka herttasen mielelläni...! Sinä tiedät asian

laidan, Bräsig on sen kyllä sinulle sanonut. Mutta, Jumala nähköön,

kotirauhan tähden! Älä kumminkaan luule, että Jokkum ajattelee toisin

kuin minä; hänessä ei ole vaan miestä mihinkään ryhtymään ja hänen on

vaikea saada sanoja suustansa. Mutta minä tahdon käydä sinun lastasi

katsomassa, juuri kuin olisi se omani, vaikka se pastorin luona ei

ole tarpeesen".

Vaunut vierivät portaiden eteen.

"Mitä vietäviä!" huudahti Bräsig, "nuori Jokkum, olethan pannut

parhaimpasi, nuo vanhat, keltapyöräiset vaunut!"

"Niin, herra", sanoi Kristian, joka istui edessä kuskina, "kun vaan

eheällä nahalla pääsisimme näillä ramuilla kotia, sillä ne ovat

pahanpäiväisessä kunnossa ja nuo vanhat pyörät huljuvat ja tuljuvat

kuin hamppuloukut".

"Kristian", sanoi Bräsig, "sinun pitää ensin ajaa kylän lampeen ja

sitte Gürlitzin puroon ja ennen Rahnstädtiin tuloasi konnalammikkoon,

että nuo ravistuneet pyörät turpoovat".

"No, siitäpä tulee oikea meriretki", sanoi Kristian. -- Kun Hawermann

oli jäähyväiset sanonut ja hänen pieni tyttönsä istui vaunuissa,

tunkihe nuori Jokkum semmoisella vauhdilla läpi seuran, että kaikki

väistyivät hämmästyen pois tieltä ja hänen vaimonsa huudahti: "Mikä

nyt on?" -- "Se!" sanoi Jokkum ja pisti pikku Liisan kouraan naulan

"Tunnustusta", sillä muuta hän ei polttanut; mutta sitä se oli

ainoastaan ulkopuolelta, sillä kun Hawermann kääryä likemmin tutki,

löysi hän siitä ison nisuleivän palasen, jonka nuori Jokkum oli

käärinyt tupakkapaperiin, kun ei muuta sattunut saatavissa olemaan.

-- Ja niin lähdettiin.

Kristian noudatti tarkasti neuvoa lammen ja puron suhteen;

Gürlitzissä jätettiin pienokainen uuteen kotiinsa, ja ikinä en tahdo

siitä muuta kertoa, kuin että se pieni, sievä tyttö, suudelmilla ja

taputteluilla vastaanotettuna, kulki kädestä käteen ja viattomassa

tietämättömyydessään näytti hyvin mieltyvän noihin vieraisin

ihmisiin. -- Hawermann ajoi Rahnstädtiin Mooseksen luo.

Mooses oli lähes viidenkymmenen vuoden mies; hänellä oli suuret,

älykkäät silmät ja tuuheat mustat kulmakarvat, vaikka hänen päänsä

muuten oli jo meikein ihan valkea; nuo paksut silmäluomet ja tummat

ripset tekivät hänen lempeänmuotoiseksi; hän oli keskinkertainen

kooltansa ja kohtalaisen lihava; hänen vasen olkansa oli vähän

korkeampi kuin oikea ja syynä siihen oli totuttu tapa. Kun

hän nimittäin nousi istuimeltansa, pisti hän vasemman kätensä

vasenpuoliseen takintaskuunsa ja tarttui housuin ruokivyöhön,

etteivät ne luistaisi alas vasemmalle puolelle, sillä hän käytti

ainoastaan yhtä henskseliä, oikealla olallansa. -- "Miksikä?"

sanoi hän Nuppusellensa, kun tämä tahtoi hankkia hänelle toisen

henskelin, "kun olin nuori ja köyhä ja minulla ei ollut rahaa,

tein minä kauppoja yhdellä henskelillä, ja nyt kun olen vanha ja

rikas ja minulla on rahaa ja Nuppunen, mitä tekisin minä kahdella

henskelillä?" Ja sitte taputti hän Nuppustansa, pisti kätensä

vasempaan takintaskuunsa ja meni taas toimiinsa.

Kun Hawermann tuli sisään hänen luoksensa, hypähti hän ylös:

"Oikeinpa totta! toden totta, se on Hawermann! Enkö ole sinulle aina

sanonut", lisäsi hän kääntyen poikansa puoleen, "Hawermann on hyvä,

Hawermann on rehellinen mies".

"Niin, Mooses", sanoi Hawermann, "rehellinen kyllä, mutta..."

"Nouse istuimeltasi, Taavetti, anna herra Hawermannille sijaa tänne

minun viereeni, herra Hawermannilla on minulle jotakin sanomista, ja

minulla on jotakin sanomista herra Hawermannille. -- Näetkö?" kääntyi

hän poikaansa, "Taavetti, mitä olet sinä sanonut? Minun pitäisi

ilmottaa saantini Preussin oikeuksissa. Ja mitä olen minä sanonut?

Minä en sittenkään ilmota sitä Preussin oikeuksissa; herra Hawermann

on rehellinen mies. Minä olen _kerran_ ennen ilmottanut saantini;

asia koski erästä preussilaista kannetaattia,[2] ja kun minä vaadin

häneltä, velkaani, kirjotti hän minulle kirjeen, jossa hän kehotti

minua lukemaan erään värsyn kristittyin virsikirjasta, -- Taavetti,

kuinka se taas kuului?"

"Se oli varsin hävytön värsy", sanoi Taavetti:

"Tunton' ei mua enää vaivaa,

Mooses ei voi valittaa,

Se ken antaa mulle hoivaa,

Se mun velast' vapahtaa".

"Niin", huudahti Mooses, "niin se kuului! Ja kun minä nyt

näytin kirjeen, niin nauroi Preussin oikeus, ja kun minä näytin

velkakirjani, niin nykäyttivät herrat olkapäitänsä ja nauroivat

uudestaan. Jahah! sanoin minä: te arvelette, että paperi on hyvä,

mutta mies on kelvoton. Niin sanoivat he, minä olin oikeassa,

sanoivat he; minä voin heittää hänen vankeuteen, mutta minun

oli häntä elättäminen. -- Juu perunia! Pitäisikö minun maksaa

kustannukset, koko oikeuden käynti ja vielä päätteeksi antaa

eläkerahaa semmoiselle lurjukselle? Menköön hän menojansa! sanoin

minä. -- Ei, poikaseni, Hawermann on parempi kuin Preussin oikeustot".

"Se on kyllä totta, Mooses", sanoi Hawermann alakuloisena, "mutta

maksaa en minä voi, en tätä nykyä kumminkaan".

"Vai niin", sanoi Mooses ja loi häneen vähän uteliaan silmäyksen,

"teille on toki jäänyt jotakin ylitse?"

"Ei äyriäkään", sanoi maamies huolissaan.

"Taivaan pyhät!" huudahti Mooses, "ei äyriäkään", ja hypähti ylös

ja tiuskaisi pojallensa: "Taavetti, mitä sinä siinä seisot ja

töllistelet? mitä sinä kuultelet? Mene ja tuo _kirja_ tänne". --

Sitte rupesi hän levottomasti astumaan edes takasin huoneessa.

"Mooses", sanoi Hawermann, "antakaa minulle vaan aikaa, niin teidän

pitää saada rahanne takasin kasvujen kanssa viimeiseen penniin".

Mooses seisahtui ja kuulteli aatoksissaan näitä sanoja.

"Hawermann", sanoi hän vihdoin, "te olette kumminkin rehellinen

mies!" ja kun Taavetti samassa tuli kirjan kanssa, sanoi hän: "Mitä

teen minä kirjalla? Vie pois kirja. -- Niin, mitäpä sille tekee?"

lisäsi hän kääntyen Hawermanniin, "minä olen alkanut tyhjästä, te

olette alkaneet myös tyhjästä, minä olen tehnyt kauppaa, te olette

myös tehneet kauppaa, minulle on se onnistunut, teille ei ole

onnistunut; minä olen kelpo mies, te olette myös kelpo mies, sillä te

tunnette asianne. Mitä ei ole tänäpänä, voi olla huomenna; jos saatte

taas paikan, niin te maksatte minun, sillä te olette rehellinen mies".

"Paikka", sanoi Hawermann paljon keveämmällä mielellä, "on jo

minulla, ja paikka on hyvä".

"Missä?" kysyi Mooses.

"Pümpelhagenin kamarineuvoksen luona".

"Hyvä, Hawermann, hyvä. Hän on kunnon mies! Vaikka hänkin on saanut

kärsiä huonojen aikain tähden, hän on kuitenkin hyvä mies; vaikk'ei

hän teekään mitään kauppaa minun kanssani, on hän kuitenkin hyvä

mies. -- Nuppuseni!" huusi hän ulos ovesta, "herra Hawermann on

täällä. Tuo kaksi kuppia kahvia!" ja kun Hawermann teki estelyltä

kahvin suhteen, lisäsi hän: "Antakaa minun toimia herra Hawermann!

Kun olin nuori ja minun täytyi matkailla laukkuini kanssa ympäri

maata ja ilma oli kylmä, antoi teidän äitinne minulle usein kupin

lämmintä kahvia; kun te olitte pehtorina, kyyditsitte te minua usein

ilmaiseksi. Niin, me olemme myöskin ihmisiä. Juokaa, herra Hawermann,

tehkää hyvin ja juokaa!"

Niin tuli sekin asia ajetuksi, ja kun Hawermann illalla tuli

Bräsigin luoksi, oli hänen sydämensä keveämpi, paljon keveämpi,

ja kun hän levolle mentyään ajatteli päivän tapauksia, tuli hänen

mieleensä, eiköhän joku lempeä ääni tuolla ylhäällä ollut rukoillut

hänen edestänsä, ja eikö eräs rakas käsi ollut selvittänyt hänen

vastaisuutensa sekanaista solmua, niin että hän tästä lähin voi

tyynesti kulkea elämänsä polkua.

Seuraavana aamuna muutti hän Pümpelhageniin, ja kun kamarineuvos

parin päivän perästä matkasi pois pienen poikansa kanssa, oli hän

kokonaan perehtynyt uuteen virkaansa ja oli täydessä puuhassa; ja

siellä eli hän hiljaisuudessa ja tyytyväisenä monta vuotta, kova

onni oli lakannut riehumasta, ja se ilo, mikä hänellä oli, oli sitä

laatua, jota ei ihminen nauti yksinään, vaan jota hänen pitää jakaa

muiden ihmisten kanssa.

Luku 4.

Kuka oikeastaan antaa ihmisen lentää hyristä langassa kuin hörriäinen

ja silloin tällöin vetää lankaa piukempaan. Kuinka Bräsigiä,

molempia valtavanhempia, Jokkum Nüssleriä, herra pastoria, Moosesta,

Hawermannia ja pikku Liisaa hallitaan tällä langalla. Miksikä

herra kamarineuvos tuli niin puheliaaksi ja minkälaisia naapureita

Hawermann saa. Mitä kamarineuvoksella oli Mooseksen kanssa tekemistä,

ja miksikä kyrassieriluutnautti käy isänsä jälkiä, mutta Taavetti ei.

Myllyn vieressä olevalla pellolla kasvoi taas nisua niinkuin sinä

vuonna, jolloin Hawermann muutti kartanoon. Yhteentoista lohkoon

oli peltomaa jaettu; yksitoista vuotta oli siis kulunut. Pehtori

tuli kirkosta, sillä tänään oli sunnuntai, ja hän oli kuullellut

pastorin saarnaa ja käynyt tervehtimässä nuorta tytärtänsä; hän

kävi jalkasin pitkin kirkkopolkua, sillä se tie oli lyhyt ja päivä

oli kaunis, niin kaunis kuin ainoastaan Juhannuksen aikana voi

olla; hän kävi nisupeltonsa poikki ja nautti puhtainta iloa, mitä

maamies nauttia voi, kun hän näkee Herran antaneen siunauksensa

sille, mitä me ihmisellisessä toivossa, mutta myöskin ihmisellisessä

ymmärtämättömyydessä olemme kylväneet. _Hänellä_ ei ollut mitään

osaa tästä siunauksesta, se kuului hänen isännällensä; mutta ilo oli

hänen ja se lavensi hänen sydämensä ja virkisti hänen mieltänsä ja

iloisia ajatuksia välähteli hänen mielessänsä, kuin kalat kirkkaassa

lammessa. Hän vihelsi lystiä säveltä itseksensä ja oli miltei nauruun

purskahtaa, kun hän kuuli oman vihellyksensä, sillä semmoinen

lystillinen mielen-ilmaus tapahtui hänelle harvoin. "No niin", sanoi

hän, "kerran olen nyt näinä viitenätoista vuotena kiertänyt pellon

ympäri ja pahimmasta on päästy, vielä kerran sama retki, niin on

maanviljelys täällä toisen-näköinen". -- Hän johti kulkunsa läpi

puutarhan, joka sijaitsi ylhäisellä paikalla ja koski pieneen

tammi- ja pyökkipuistoon, jonka käytävät ja polut olivat puhtaiksi

siivotut ja haravoitut, sillä kamarineuvoksen piti tulla tänään

perheinensä ja hän oli ilmottanut saapuvansa iltapuolella päivää. --

Tultuansa töyräälle, seisahtui hän, katsahti taaksensa nisupeltoansa

ja myhäili itseksensä: "Niin, näyttääpä tuo nyt toisemmalta kuin se,

jonka yksitoista vuotta sitte leikkautin; mutta sehän onkin

luonnollista. Nyt on ollut parempi vuosi. -- Saapa nähdä, mitä vanha

herra siitä sanoo! Leikkoon on vielä kuitenkin monta aikaa; mutta

turnipsi on jo toki ikäänkuin tallessa. -- Kun sitä ei vaan olisi taas

edeltäpäin myyty!" huokasi hän. "Hitto tiesi, miten lieneekään!"

jupisi hän, muistellessaan mitä suuria summia hän näiden yhdentoista

pitkän vuoden kuluessa oli poislähettänyt, "vanha herra ei pääse

edemmäksi, ei askeltakaan; mutta, Jumala nähköön, hänellä onkin viisi

tytärtä ja kaksi vävypoikaa, jotka häntä lypsävät, ja tuo armollinen

rouva sitte, joka luulee kai rahojen olevan pyöreitä vaan sentähden,

että sitä paremmin pois pyörisivät, ja poika vielä lisäksi, jonka

elättäminen Preussin ratsuväessä ei suinkaan ole mitään leikintekoa!

-- Niin, ajat ovat tulleet paremmiksi, paljoa paremmiksi kuin minun

aikanani; mutta ken kerran on joutunut pulaan, hän on pulassa, ja

vanha herra näyttää tätä nykyä niin vanhentuneelta". -- Hänellä oli

vielä aikaa, päätettiin viivyttää päivällisatriaa, siksi kun

kamarineuvos tuli, Vaikk'ei hän sitä ollut käskenyt; se kuului asiaan.

oli Hawermann sanonut. -- "Niin", sanoi hän uudestaan ja istui

viileään lehvikköön, "hän on kyllä iloitseva nisusta ja apua on

hänelle siitä lähtevä, sillä se on nyt hinnassa, ja ajat ovat tulleet

paremmiksi".

Niin, ajat olivat tulleet piukemmiksi, sillä niitä ovat ajat

Pohjoissaksan maanviljeliälle ja ylimalkaan ihmisille muuta kuin

pitkä, hyvin pitkä lanka, jonka toinen pää on kimitetty etäälle

Englantiin ja Amerikaan ja yli koko maan ja jonka toisessa päässä hän

itse sätkii? Toisinaan lerppuu lanka ihan höllässä, niin että hän

ja kaikki mitä siihen on sidottu -- ja se merkitsee meillä melkein

koko maa -- ei voi liikkua paikaltansa, ja välistä tempaistaan se

taas piukkaan, niin että kaikki hyppii lystisti sikin sokin ja tekee

kuperkeikan aina perimmäisehen soppeen asti Meidänkin pienessä

nurkassamme oli lankaa tempaista piukempaan ja seurauksena oli,

että nuoren Jokkumin porsliininen piipunkoppa ja lyijynen holkki ja

hänen sininen nurkkakaappinsa ja kiillotettu sohvansa viskattiin

ulos huoneesta ja nuo vanhat keltapyöräiset vaunu-rutiskat ulos

vajasta, ja niiden sijaan tulla röyhenteli hopeaheloilla varustettu,

merivahainen piipunkoppa ja mahonkinen piironki ja oikein aimoilinen

divanin venkale sisään tupaan, ja vajassa seisoivat nyt kuomivaunut,

joita Bräsig aina sanoi kummitukseksi, sillä hän oli rätingissä

lukenut muutama puustavit väärin: ja hän oli oikeassa, sillä ne

näyttivät todellakin kuin joku kummitus unissa. Ja sama lanka oli

myöskin hallinnut Bräsigin herraa, kreiviä, kun hän nyt lähes

kahdenkymmenen vuoden perästä antoi hänelle kirjallisesti luvan

mennä naimisiin, jos hän niin tahtoi, ja riittävän eläkkeen hänen

vanhoille päivilleen. Ja tähän lankaan, kun se höllässä oli, oli tuo

pieni pastorin rouvakin kietoutunut kuin hörriäinen, jonka lapset

sitovat, ja kun sitä nyt vedettiin pyöri hän pastorinsa ympärillä

ja hörisi hänen korviinsa joka päivä: kun pappilan pelto taas tulee

vourattavaksi, voivat kyliä vaatia kahdenkertaisen hinnan Ja kun

Mooses päätti vuoden tilikirjan ja sen loppuun kirjotti pienen

yhden merkin ja neljä suuri nollaa, silloin tempasi lanka häntä

käsivarresta ja niistä neljästä nollasta tuli viisi: "Taavetti",

sanoi hän, "pane kirja pois, laskut ovat oikeat".

Mutta tällä langalla, olkoonpa se kiinnitetty kuinka etäälle hyvänsä

ja vedettäköön sitä kuinka piukkaan tahansa, hallitaan ainoastaan

maallisia ja ihmisellisiä asioita, ja vaikka meidän Herramme

piiliikin sen takana ja pitää silmällä, että sitä höllennetään ja

piukennetaan kohtuudella, ettei ihmiskunta istu ihan joutilaana

ja laiskana yhdellä laidalla tai juokse nurin niskoinsa toisella

niinkuin herneet säkin revetessä, yksityisellä ihmisellä on tässä

langassa kuitenkin sen verran vapautta kuin hörriäisellä, lasten sen

kanssa leikitellessä, hän voi lentää rapistella vähän sinne ja tänne.

Mutta löytyy vielä toinen lanka, joka hallitsee mailmaa, se kulkee

ylhäältä alaspäin, ja meidän Herramme pitää itse kiini sen toisesta

päästä ja mikään hörriäinen ei voi siinä, pyöriä millin tahansa, ja

mikään lastenleikki ei se myöskään ole. Herramme oli vaan pikkusen

nykäyttänyt sitä ja Sakarias Bräsig oli saanut leinin jalkoihinsa;

hän oli temmannut sitä vähän piukempaan, ja nuo molemmat vanhat

Nüsslerit viskattiin kuolinvuoteelle, hän oli vetänyt solmun heidän

lankansa päähän ja he laskettiin hautaan.

Sakarias Bräsig nosti kamalan melun, kun hän huomasi nykäyksen, vaan

sokeudessaan ei nähnyt lankaa, sillä hän pani noiden uudenmuotisten,

ohutpohjaisten lankkisaapasten ja kostean, kylmän kevään syyksi,

mistä hänen oikeastaan olisi pitänyt syyttäsi liian rasvaisia ja

runsaita atrioitansa ja noita tavallisia, pieniä kuminanaukkujaan.

Hän oli äkäinen kuin ampiainen, ja Hawermann tapasi joka kerta,

kun hän semmoisella ajalla, tuli hänen luoksensa, hänen lukemassa

kirjaa, jonka hän naimis-asian ja eläkkeen suhteen oli kreiviltä

saanut, ja silloin oli Bräsig pahalla päällä, kovin pahalla päällä,

ja siiloin sanoi hän: "Aatteleppa vaan, mihinkä tukalaan tilaan tuo

kreivin armollinen kirjotus minun on saattanut! Jos minä tahdon

naida, sanoo minun armollinen kreivini, olen minä vielä liian nuori

eläkettä saamaan, ja jos minä vaadin eläkettä, täytyy minun sanoa

itselleni: minä olen liian vanha naimaan. Ah, minun armollinen

herrani, kreivi, ei ole paljoa parempi kuin muut jesuviitit; suuta

hänellä kyllä on, sitä hänellä on, ja hän on olevinansa, niin

hyvänsuopa; mutta kirjallisesti panee hän paperille kaikenlaisia

penteleen paragraaffeja, niin että mies, joka _kahdeksankolmatta

vuotta_ on vaivannut luitansa hänen palveluksessansa, ei edes voi

syödä eläkettänsä personallisesti itseänsä häpäisemättä, ja että

mies, jolla jo kaksikymmentä vuotta sitte oli _kolme_ varsinaista

morsianta, viidenkymmenen vuoden iässä ei voi naida _yhtäkään!_

Armollisesta kreivistä ja hänen paragraaffeistansa minä viisi

veisaan!"

Eri tupa, eri tapa. Bräsig oli pahoillaan, että lankaa oli

nykäisty; mutta, nuoren Jokkumin huoneesen oli solmun vetämisen

perästä saapunut vieras, jota nuori emäntä kyllä aina oli mitä

kohteliaimmalla tavalla koittanut houkutella sisään, mutta joka ei

koskaan ollut tahtonut astua yli kynnyksen, se oli kotirauha. Nyt

oli hän asettunut istumaan oikein mukavasti tuolle uudelle sohvalle

ja komensi sieltä koko taloutta. Nuori emäntä hyväilikin häntä niin

hellästi, ikäänkuin olisi joku likeinen sukulainen tullut taloon, ja

nuo molemmat pienet kaksoisomenat tekivät kaikkia, ollaksensa hänelle

mieliksi, ja nuori Jokkumikin kestitsi vierasta ja antoi asiain

muuten mennä menoansa, tehden mitä hän perheen isäntänä tehdä voi.

Harvapuheinen oli hän tosin ja muuta tupakkaa kuin "Tunnustusta" ei

hän polttanut ja holhoudenalaisuudesta ei hän ollut päässyt, sillä

vanhusten kuoltua olivat Hawermann ja Bräsig ottaneet pitääksensä

huolta ulkoaskareista ja olivat panneet pellon uuteen jakoon ja

talon kaluston kuntoon ja olivat höystäneet ja lannoittaneet maata

mehusaven ja mullan sekoituksilla, ja koska vanhukset olivat

unhottaneet ottaa myötänsä päänalasien alle, sukkavarsiin ja

uuninpesään ynnä moneen muuhun paikkaan kätketyitä rahasummiaan,

edistyi asia varsin hyvästi ja ilman pitkittä mutkitta, ja kun kaikki

oli kunnossa, sanoi nuori Jokkum: "No, mitäpä minä sille teen?" ja

antoi asiain mennä menoansa. Mutta se suloisuus ja varallisuus,

joka karttui hänen ympärillensä, teki hänen iloisemmaksi ja hänen

synnynnäinen hyvänluontoisuutensa, joka, niin kauvan kuin vanhat

haltiat ohjia pitivät, oli ollut huopahatun peitossa, kulki nyt

avopäin, ja jos päätä vähän vilustikin, niin "eihän siitä haittaa",

sanoi koulumestari, kun hän punasessa liivissä tuli maahanpaniaisiin,

"kun vaan sydän on musta".