keskelle oli pystytetty paalu. Siinä riippui vitjat. Kulkue lähestyy.
Sitä johtaa roistomaisen näköiset munkit ja sotilaat ovat vartioimassa
sitä. Munkkien ja pyövelien keskessä kulkee Leila kalpeana,
kärsimyksistä ja kidutuksista riutuneena. Hänen kätensä ovat kahleissa
ja nuora on kääritty kaulan ympärille. Hän nousee roviolle ja sidotaan
paaluun. Yrittäessään puhumaan saa hän vihkivettä kasvoilleen, jota
munkit heittävät estääkseen häntä siitä. Pyöveli tuo palavan
tulikekäleen.
Puu syttyy palamaan ja liekit nielevät tuon ihanan naisen ruumista. En
enää jaksanut sitä katsella, vaan peitin kasvoni. Tiesin nyt kuka Leila
oli. Kun vihdoin olin toipunut siitä vaikutuksesta, minkä tämä kauhea
näky oli minuun tehnyt, lausuin Leilalle suurimman ihastukseni hänen
rohkeudestaan ja kunnostaan. Olin aina ihaillut hänen luonnettaan
historiallisena henkilönä ja olin toivonut, että joskus olisin hänet
tuntenut. Nyt oli hän edessäni, elävänä olentona, nuorena ja
voimakkaana, jalona ja kauniina. Kuolevaisten laskujen mukaan pitäisi
hänen kuitenkin olla 450 vuoden vanha.
Koska adeptien läsnäollessa on turha ajatuksiaan peittää, oli hän jo
huomannut omani ja vastasi niihin.
"Olen vielä paljon vanhempi kuin luuletkaan. Sinä ja minä ja me kaikki
olemme yhtä vanhoja kuin luomakunta. Kun henki, luomisen yön kuluttua
oli herännyt hengittämään ja lähetti keskuudestaan valon, joka sai
maailman syntymään, elimme me jo ja tulemme elämään, kunnes valo palaa
takaisin alkulähteeseensä. Meidän todellisella itsellämme ei ole ikää.
Se on aina nuori ja ikuinen ja riippumaton ajallisista olosuhteista.
Yhtä vähän voidaan ruumiitamme hävittää. Ne ovat niitä peiliä, joihin
henki heijastaa jumalallisen kuvansa. Aine on ikuista samoin kuin
avaruus ja aika. Niinkauan kuin on ainetta, niin kauan kuvastaa siinä
itseään sen sisässä asuva henki. Henki tarvitsee siten omaa kuvaansa
oppiakseen siitä itsensä tuntemista. Ihminen ei ilman peiliä voi nähdä
omaa kuvaansa. Emme siis voi nähdä itseämme ulkokohtaisina, ellemme
astu ulos itsestämme. Se taas on mahdottomuus, koska henki on yksi ja
jakamaton. Sentähden heijastaa se aineessa omaa valoaan ja näkee siinä
itsensä kuin peilikuvassa."
"Mutta hävittihän tuli sinun ruumiisi", sanoin minä, "mistä siis
johtuu, että nyt näen sinut edessäni näkyväisessä ja kosketettavassa
muodossa?"
"Se osa, mikä ruumiistani hävitettiin, oli vain karkein aineellinen
aines fyysillisestä elimistöstäni. Silloin kun tuli hävitti karkean
aineen, nousi astraaliruumiini ylös tulesta ja savusta. Läsnäolevien
suuri joukko ei sitä nähnyt, koska heidän aistimensa ovat niin
karkeita, etteivät ne havaitse muuta kuin karkeimpia aineksia. Mutta
luonani olevat eetterimuodossa oleskelevat ystäväni näkivät sen. He
pitivät minusta hyvää huolta ja lyhyen tajuttomuudentilan jälkeen
heräsin taas ulkonaiseen elämään. Vähitellen tiivistyi taas ruumiini
uudessa olotilassa vallitsevien vaikutusten voimasta ja sentähden olen
nyt tässä edessäsi yhtä näkyväinen ja kosketeltava kuin jos vielä
olisin karkeassa aineellisessa muodossani."
"Otaksun siis, että jokaisen ihmis- ja eläinolennon astraaliruumis voi
fyysillisen muodon jätettyään niin tiivistyä, että kuolleitten henget
voivat näyttäytyä kosketeltavassa ja näkyväisessä muodossa?"
"Se voi kyllä tapahtua ja tapahtuukin toisinaan", vastasi Leila. "Sen
saavat alemmat nekromantiset harjoitukset aikaan. Erittäinkin saattaa
se tapahtua niiden olentojen astraaliruumiille, jotka kuolivat
luonnottoman kuoleman kautta ja joiden astraaliruumiissa siis vielä oli
paljon molekyylejä koossapitävää vetovoimaa. Mutta tällaisilla
keinotekoisesti aineillistuneilla astraaliruumiilla ei ole elämää,
eivätkä ne ole kestäviä. Jotta astraaliruumis kykenisi elämään
fyysillisen muodon kuoleman jälkeen täytyy sen voida elää omaa
elämäänsä jo fyysillisen ruumiin eläessä. Olin jo aikaisempien
ruumistusten aikana saavuttanut tuon henkisen elämäntilan ja
sieluntietoisuuden. Olin tiellä adeptiutta kohti jo ennenkuin synnyin
talonpojan taloon. Lapsuuteni aikana seurustelin henkisesti adeptien
kanssa. Mutta", jatkoi hän, "kuunnelkaamme nyt sisaremme Helenan
kertomusta."
Olin jo kauan aikaa tarkastellut tuon toisen naisadeptin piirteitä ja
tuntui, että olisin joskus ennen hänetkin nähnyt, -- ehkä unissani.
Niin, olin kerran lapsena nähnyt näyn uni- ja valvetilan välissä.
Enkeli tai joku muu ylimaailmallinen olento oli valkoisiin puettuna
leijaillut ilmassa pääni päällä. Kädessä oli hänellä valkoinen lilja,
jota hän ojensi minua kohden. Kuinka usein olinkaan sydämessäni
toivonut, että vielä kerran näkisin tuon ihanan ilmiön ja nyt, jos en
erehtynyt, oli edessäni sama muoto, jonka unissani olin nähnyt.
Nainen oli harvinaisen kaunis. Pitkät mustat suortuvat olivat
omituisena vastakohtana hänen yksinkertaiseen valkoiseen ja ilmavaan
pukuunsa, joka joustavissa poimuissa peitti vartalon. Iho oli kalpea ja
herkkä, profiili puhtaan kreikkalainen, tummat silmänsä näyttivät
tunkeutuvan sieluni läpi ja sytyttivät siellä puhtaan rakkauden ja
kunnioittavan ihailun tulen, jossa ei ollut intohimon tuulahdustakaan.
"Minun elämäni", sanoi Helena, "ei merkinnyt paljoa. Synnyin
Pietarissa, jossa isäni palveli keisarin armeijassa. Hän kuoli
ollessani aivan nuori ja jätti perheensä suureen köyhyyteen. Minua ei
maan päällä mikään kiinnittänyt paitsi äitiäni, sukulaisiani ja
opettajiani. Henkeni avautui ja nautti ylimaallisista iloista.
Haaveksin runoudesta ja katsellessani taivaalla leijailevia pilviä,
näin niissä kauneuden ruumistuvan. Hengessäni seurustelin menneisyyden
sankarien kanssa. Fyysillinen ruumiini ei kuitenkaan jaksanut pysyä
henkeni tasalla. Kylmä, nälkä ja puute vaikuttivat pian sen
hajaantumisen. Täytettyäni kahdeksantoista vuotta jätin kuihtuneen,
keuhkotautisen ruumiini ja veljet ottivat minut avosylin tänne
luokseen."
Hänen hentojen, vaatimattomien kasvojensa ilme täytti sydämeni
myötätunnolla. -- "Eikö maamiestesi joukossa olut ketään, joka olisi
ollut kyllin älykäs huomaamaan nerollisuutesi ja antamaan sinulle
apua?"
"He pystyttivät kallisarvoisen hautapatsaan eräälle Pietarin
hautausmaalle, kun minut ensin oli sinne haudattu", vastasi hän. "Pieni
osa rahoista, jotka tarvittiin tuon hautapatsaan pystyttämiseen, olisi
riittänyt hankkimaan minulle kaikista välttämättömintä, ravintoa ja
terveyttä. Ne jotka minut tunsivat elämäni aikana ja jotka ihailivat
runojani ja lahjojani, olivat yhtä köyhiä kuin itsekin olin. -- Mutta
jättäkäämme nyt menneisyys ja olosuhteet, joissa ihmiset kärsivät oman
karmansa seurauksista. Minunkin köyhyyteni ja kärsimykseni olivat omia
ansaitsemiani. Ja minulla on nyt kyllin syytä ollakseni kohtalooni
tyytyväinen."
Hänen puhuessaan tarkastelin uudelleen hänen piirteitään. Oliko se
todella hän, jonka olin vuosia sitten nähnyt unissani? Hänkö siunaten
taivutti tuon liljan ylitseni? Mistä johtuu se magneetinen virta, joka
tuon vertauskuvan kautta oli tunkeutunut sydämeni syvimpään ja oli
siellä sytyttänyt korkeamman elämän kaipuun? Saattoiko tuo tapahtuma
olla vain uni?
Eikö se ollut täyttänyt sieluni autuudella siitä asti, kun sen näin?
Eikö sen muisto ollut niin syvälle sydämeeni juurtunut, ettei se
tuhansien muitten unien lailla ollut haihtunut?
Helena nousi ja astui ulos pylväitten välisen aukon kautta. Hän
katkaisi muurin vieressä kasvavan valkean liljan. Sen ojensi hän
minulle sanoen:
"Säilytä tämä kukka. Se ei haihdu kuin uni ja sitä katsellessasi
tiedät, etten minäkään ole harhakuva."
Kiitin häntä liikutettuna ja pyysin häntä myöskin tulevaisuudessa minua
suojaamaan samoin kuin ennen. Siihen vastasi hän: "Voimme auttaa vain
niitä, jotka itseään suojaavat. Voimme vaikuttaa vaan niihin, jotka
ovat valmiit ottamaan vastaan vaikutuksiamme. Voimme lähestyä vain
niitä, jotka henkisesti kohoavat meidän piiriimme. Rakkaus vaikuttaa
molemminpuolisena vetovoimana, viha taas työntää luotaan. Puhdas
vetäytyy puhdasta kohtaan, paha pahaa kohtaan. Antaminen synnyttää
vastaanottamisen kyvyn.
"Auringonvalo valaisee kaikkia, mutta kaikki eivät voi sitä nähdä.
Samoin on ikuinen totuudenlähde sammumaton ja kaikkiallinen, mutta vain
harvat avaavat auringonvalolle sydämensä. Koeta aina nousta
eläimellisen piirin yläpuolelle ja koeta tulla kosketuksiin niiden
kanssa, jotka ovat poistaneet itsestään eläimelliset aineksensa ja
elävät hengessä."
Kun nainen oli lopettanut, lähestyi eräs toinen adepti huvimajaa. Hän
oli kasvultaan pieni, mutta hänen kasvoissaan oli niin henkevä ilme,
että heti saattoi nähdä hänen olevan Mestarin. Pää oli melkein kalju ja
muodoltaan hyvin merkillinen. Kaljun kohdan ympärillä oli harmaita
kiharoita ja tunsin hänessä heti erään henkilön, jonka kuvan olin usein
nähnyt ja jonka läheisyyden olin usein selvästi tuntenut. Tahdon sanoa
häntä Teodorukseksi. Elämänsä aikana oli hän ollut rosenkreuziläinen
mestari ja oli ollut tunnettu ihmeellisistä parantamistapauksistaan.
Astuessaan huvimajaan ilmoitti hän, että imperaattori oli kutsuttu
tehtävään, jolla oli suuri merkitys valtiollisessa elämässä. Hän kertoi
leikkiä laskien imperaattorin menneen estämään muuatta valtiomiestä
tekemästä suuren tyhmyyden. Jos hän ei siinä onnistuisi, voisi seurata
suuri sota. Hän oli itse lähetetty viemään minua alkemialliseen
laboratorioon ja selittämään minulle eräitä alkemiallisia salaisuuksia.
V.
ALKEMIALLINEN LABORATORIO
Kuljimme pitkin kaunista käytävää, jonka seiniä koristivat
taiteellisesti veistetyt marmorikuvapatsaat. Ne esittivät vanhan ajan
jumalia ja jumalattaria sekä menneitten aikojen sankareita. "Nämä
kuvapatsaat esittävät elementaarisia prinsiippejä sekä luonnonvoimia
personoituina", huomautti oppaani. Vanhan ajan viisaat arvelivat
niiden ominaisuuksien senkautta helpommin painautuvan ihmisten
ymmärrykseen. Ei kukaan vanhanajan kreikkalainen tai roomalainen aivan
tietämättömiä lukuunottamatta, pitänyt Zeusta, Plutoa, Neptunusta y.m.
personallisuuksina, eikä heitä sellaisina palvellut. Jumalat olivat
vain ruumiittomien luonnonlakien vertauskuvia tai ilmestymismuotoja.
Niinpä ei ihmismuotokaan ole todellinen ihminen, vaan todellisen
ihmisen ja hänen luonteensa vertauskuva ja ruumistuma. Tässä
aineellisessa muodossa ovat ihmisen ajatukset saaneet ulkonaisen
ilmennyksensä. Sen tiesivät vanhan ajan ihmiset, mutta nykyajan
oppineet pitävät sensijaan ulkonaisia ilmennyksiä sisäisinä totuuksina.
Nykyajan aineellinen uskonto on alentanut kaikkiallisen maailmanhengen
rajoitetuksi olennoksi ja tehnyt ylevistä luonnonvoimista personallisia
pyhimyksiä.
Astuimme sitten kehänmuotoiseen saliin, joka teki temppelin
vaikutuksen. Seinissä ei ollut ikkunoita, vaan valo lankesi kupukatossa
olevan kristallilasin kautta. Laesta riippui korkealla päämme päällä
suuri kultainen kaksoiskolmio, jota ympäröi pyrstöään pureva käärme.
Huoneen keskellä ja aivan tuon vertauskuvan alla oli pyöreä
marmoripintainen pöytä ja sen keskellä pienempi hopeaan valettu
samanmuotoinen vertauskuva. Seiniä peittivät kirjahyllyt täynnä
alkemiallista kirjallisuutta. Toisella puolella huonetta oli
jonkinlainen alttari, jota valaisi palava lamppu. Eräällä sivupöydällä
olevat pari sulatuskulhoa ja muutamat pullot sekä kaksi nojatuolia
täydensivät huoneen sisustuksen.
Katselin ympärilleni nähdäkseni sulatusuunin, retortteja ja muita
laitteita, joista alkemiallisissa kirjoissa puhutaan, mutta en nähnyt
mitään. Oppaani luki ajatukseni ja sanoi nauraen: "Luulit varmaankin
näkeväsi täällä koko apteekin. Erehdyt, ystäväni. Koko tuo pitkä
pullojen ja astioiden, sulatuskulhojen, uunien, retorttien, huhmarien,
siilauslaitteitten, puristimien, tislaus- ja härmelaitteiden luettelo,
josta alkemiallisissa teoksissa puhutaan, on vain hullutusta. Ne ovat
keksityt vain johdattamaan harhaan itsekkäitä ja typeriä ihmisiä ja
estämään arvottomia salaisuuksiin tunkeutumasta. Todellinen alkemisti
ei tarvitse työssänsä aineita, joita kaupoista voitaisiin ostaa. Hän
saa tarpeelliset ainekset omasta elimistöstään.
"Niitä näkymättömiä prinsiippejä, joista ihminen on rakennettu,
sanotaan hänen metalleikseen, sillä ne ovat lujempia ja kestävämpiä
kuin hänen lihansa ja verensä. Metallit, jotka ovat syntyneet hänen
ajatuksistaan ja haluistaan, jäävät elämään, kun hänen fyysillisen
ruumiinsa katoavaiset ainekset ovat haihtuneet. Ihmisen eläimelliset
voimat ovat niitä alempia metalleja, joista eläimellinen elimistö on
kokoonpantu. Ne muutetaan jalommiksi siten, että ihmisen paheet
muutetaan hyveiksi. Niiden on kuljettava kaikkien väriasteitten läpi,
kunnes niistä on tullut puhdasta kultaa, kunnes ihminen on puhdas ja
pyhä. Tähän tilaan päästääkseen täytyy ihmisen ehdottomasti tappaa
ruumiinsa karkeimmat ainekset, jotta hengen valo voisi läpäistä karkean
kuoren ja herättää sisäinen ihminen elämään."
"Siis ovat kaikki alkemiallisissa kirjoissa tapaamamme selitykset
käsitettävät kuvaannollisesti, eikä niillä niinmuodoin ole mitään
tekemistä aineellisten substanssien kuten suolan, rikin, elohopean
y.m.s. kanssa", kysyin minä.
"Asianlaita ei ole aivan niin", vastasi adepti "Luonnonvaltakuntien
välillä ei ole jyrkkiä rajoja ja sentähden on vaikutuksilla, jotka
aiheutuvat määrätyistä luonnonlaeista yhdessä luonnonvaltakunnassa,
vastaavaisuutensa toisessa. Henkisellä tasolla tapahtuvat salaiset
asiat heijastuvat niinmuodon heti astraali- ja ainetasoilla. Ne
sopeutuvat vain eri tasojen vaatimiin elinehtoihin. Luonto ei ole
kokoonpantu joukosta alkujaan erilaisia kappaleita ja aineksia, vaan se
on kokonaisuus ja kaikki tähän elimistöön kuuluva on suhteessa
toiseensa ja toisestaan eroittamatonta. Tämän tosiasian tunnustivat jo
vanhat alkemistit, sillä jo Zoharissa tapaamme seuraavat sanat, jotka
kehoitan sinua kirjoittamaan muistikirjaasi, ettet niitä unohtaisi.
'Jokaisella maan päällä ilmenevällä kappaleella on eetterinen
vastakuvansa maan yläpuolella, s.o. sisäisellä tasolla. Maailmassa ei
ole mitään niin mitätöntä, vaikka se siltä näyttäisikin, ettei se olisi
korkeamman tai sisäisemmän kanssa yhteydessä. Jos siis alempi liikkuu,
niin liikkuu vastassa oleva korkeampi sitä vastaan.' Ihmisen
mikrokosmos on täydellinen vastakohta tai esitys luonnosta,
makrokosmoksesta. Ihmisessä ilmenevät kaikki voimat, perusteet,
mehusteet ja ainekset, jotka maailmankaikkeudessa esiintyvät kaikkien
kappaleitten korkeasta ja jumalallisesta henkisestä alkulähteestä aina
kaikkiallisen ainoan elämän karkeimpaan olotilaan, aineeseen asti.
Jokaisessa ihmisolennossa on niitä ydinaineksia, joista kivennäiset,
eläimet ja koko ihmismaailma rakennetaan. Jokaisessa olennossa on
voimia, jotka saattavat hänestä jonakin päivänä kehittymään joko
tiikerin tai lohikäärmeen, käärmeen tai sammakon, viisaan tai roiston,
enkelin tai perkeleen. Nuo elementit, joiden tarkoituksena on kasvaa ja
kehittyä ihmisessä, muodostavat hänen oman itsensä. Katsele pääsi
päällä olevaa kaksoiskolmiota. Se esittää makrokosmosta kaikkine siinä
piilevine voimineen hengen ja aineen läpäistessä toisiaan ja yhtyessä
ikuisuuden äärettömässä kehässä. Ja katsele pienempää vertauskuvaa
pöydällä edessäsi. Se esittää samoja aineksia ihmisrakenteessa. Kun
sinä saat omassa itsessäsi olevan kaksoiskolmion sopusointuun
maailmankaikkeuden kaksoiskolmion kanssa, niin tulee sinun voimistasi
luonnonvoimia ja kykenet järkesi ja tahtosi voimalla johtamaan ja
hallitsemaan niitä toimintoja, jotka itsetiedottomasti tapahtuvat
luonnossa.
"Kaikkiallinen voima, jonka kautta kaikki elämäntoiminnat aiheutuvat,
on elämän olemus. Joka niin osaa elämänvoimaa johtaa ja hallita, että
se alistuu hänen tahtoonsa, on alkemisti. Hän voi luoda uusia muotoja
ja voi lisätä noiden muotojen ainetta. Kemisti ei luo uutta. Hän
muodostelee vain uusia yhdistelmiä ennen olemassaolleista aineksista.
Alkemisti vetää elementtien ainetta luonnon näkymättömästä
varastohuoneesta ja saattaa sen lisääntymään. Kemisti käsittelee
ainetta, jossa elämänprinsiippi on toimettomana s.o. jossa se vain
mekaanisena tai kemiallisena voimana ilmenee. Alkemisti käsittelee
tajuntaa ja luo eläviä muotoja. Kemisti muuttaa rikin näkymättömäksi
ilmaksi ja saattaa taas tämän ilman muuttumaan rikiksi luomatta mitään
uutta. Puutarhuri sitävastoin, joka pistää siemenen maahan hankkien
sille vaadittavat olosuhteet, on alkemisti, sillä hän synnyttää jotain,
joka ei ennen ollut olemassa ja saattaa yhdestä siemenestä hankkia
tuhansia samanlaatuisia siemeniä."
"Mutta", keskeytin minä, "sanotaan, että rosencreuziläiset kykenevät
muuttamaan raudan hopeaksi ja elohopean kullaksi. Kuinka saattavat he
luoda jotain, jota ei ole ennestään?"
Adepti hymyili. "Nykyisen sivistyskauden tietämättömyys puhuu sinun
suusi kautta. Se ei näe totuutta, koska se on nostanut erehdysten ja
tieteellisten arvioimisten muurin itsensä ja totuuden välille. Salli
minun siis kerran vielä huomauttaa, että luonto on yhtenäinen.
Sentähden piilee jokaisessa luonnossa esiintyvässä, pienimmässäkin
ainehiukkasessa koko luomakunnan kaikki mahdollisuudet. Jokainen
hiukkanen voi siten suotuisien olosuhteiden vallitessa kehittyä
maailmankaikkeudeksi, jossa kaikki luonnossa esiintyvät elementit
voivat ilmetä. Tiedemiehenne eivät voi käsittää totuutta, koska
perusopit aineen kokoonpanosta ja voimasta ovat vääriä. Teologianne
dualismi on aiheuttanut sanomatonta kurjuutta, koska se herätti eloon
ainaisen taistelun jumalan ja perkeleen välillä. Tieteellinen
polyteisminne taas häikäisee silmät, hämmentää oppineitten
arvostelukyvyn ja pitää heitä tietämättömyyden kahleissa. Mitä tiedätte
perusaineen ominaisuuksista? Mitä tiedätte erosta aineen ja voiman
välillä? Kaikki tieteenne tuntemat niinsanotut yksinkertaiset aineet
ovat alkujaan tästä perusaineesta kehittyneet. Mutta tämä perusaine on
yhtenäinen, se on vain _yksi_. Siitä johtuu, että jokainen perusaineen
hiukkanen määrätyillä edellytyksillä voi muuttua kullaksi, toisissa
olosuhteissa taas raudaksi ja vielä toisissa elohopeaksi. Sitä
tarkoittivat vanhat viisaat sanoessaan, että kaikki seitsemän metallia
kantavat sisässään kukin toistensa siemenen. He opettivat myöskin, että
kun kappale on toiseksi muutettava, on tuo muutettava kappale ensin
muutettava _prima materiaksi_.
"Mutta", jatkoi hän, "näytät olevan utelias saamaan oman kokemuksesi
perustalla nähdä tämän opin todistetuksi. Katsokaamme, onko mahdollista
saada kultaa kasvamaan omasta idustaan?"
Nousematta suuresta nojatuolista, johon hän oli istuutunut, käski
Teodorus minua ottamaan pöydältä sulatuskulhon ja katsomaan oliko se
tyhjä. Sitten käski hän minua panemaan sen kolmijalalle alttarilla
palavan liekin yli. Tein kuten hän käski. Sitten sanoi hän: "Ota nyt
muutamia taskussasi olevia hopearahoja ja heitä ne kulhoon." -- Otin
taskustani muutaman markanrahan ja viskasin ne kulhoon. Muutaman
minuutin kuluttua rupesivat ne sulamaan ja kun näin hopean tulleen
juoksevaksi sulatuskulhossa, mainitsin siitä adeptille. Hän otti sitten
taskustaan pienen pullon, jossa oli _punaista pulveria_ ja pyysi minua
heittämään kulhoon jonkun verran siitä. Pöydällä oli pieni hopealusikka
ja otin sillä noin kahden gramman verran punaista pulveria pullosta ja
aijoin juuri viskata sen sulatuskulhoon, kun Teodorus esti minut siitä.
Hän sanoi määrän olevan aivan liian suuren ja käski minun käyttää
säästäen pulveria. Hän neuvoi minua panemaan sen takaisin pulloon ja
kuivaamaan sitten lusikan paperilla. Sen sain sitten heittää kulhoon.
Pulverimäärä, joka jäi lusikkaan, oli niin pieni, että sitä tuskin voi
nähdä. Kuitenkin tein hänen neuvojensa mukaan ja viskasin paperipalasen
juoksevan hopean joukkoon. Se paloi silmänräpäyksessä. Sulanut metalli
rupesi nyt vaahtoamaan ja nousemaan, niin että pelkäsin sen kohoavan
yli kulhon laidan. Mutta jokainen kupla halkesi laitaan asti tultuaan
loistaen kaikenlaisissa kauniissa väreissä.
Tätä kesti noin viidentoista minuutin ajan. Sitten lakkasi kiehuminen
ja vaahtoava aine painui takaisin kulhon pohjalle. Kun Teodorus huomasi
juoksevan aineen rauhoittuvan, käski hän minun ottamaan sen tulelta ja
kaatamaan sisällön marmorilaatalle. Tein sen ja hetkessä jähmettyi
massa puhtaimmaksi kullaksi.
"Ota mukaasi tuo kulta", sanoi Teodorus. "Vie se arvioitavaksi, niin
saat vakuutuksen siitä, ettet ole ollut hourujen vallassa."
Olin aivan ihmeissäni ja ajattelin itsekseni, mitä aikalaisemme
antaisivatkaan, jos tietäisivät punaisen pulverin salaisuuden. Teki
mieleni kysyä adeptilta, kuinka pulveria tehtiin, mutta en uskaltanut.
Pelkäsin, että Teodorus voisi luulla minun haluavan tietää tuon
salaisuuden itse rikastuakseni. Adepti luki taas ajatukseni ja sanoi:
"Punaisen pulverin salaisuutta ei voida ihmisille ilmoittaa, ennenkun
he ovat tulleet henkisiksi. Se on salaisuus, jota ei teoretisesti voida
selittää, vaan jokaisen täytyy hankkia itselleen käytännöllinen tieto
siitä. Kuinka voisimme opettaa ihmisiä käyttämään voimia, joita ei
heillä ole ja joiden olemassaolosta he eivät mitään tiedä. Kuitenkin
piilee näiden voimien siemen kunkin ihmisen olemuksessa.
"Olisi hullua otaksua, että kultaa saataisiin muusta aineesta kuin
kullasta. Mutta sisältäähän jokainen aine kullan idun perusaineessaan.
"Luonnon alkemiallisessa laboratoriossa tuottavat rauta ynnä muut
aineet aikojen kuluessa kultaa, koska kullan elementti piilee niiden
perusaineessa. Se kasvaa luonnon elämänprinsiipin vaikutuksesta ja
kehittyy näkyväiseksi kullaksi. Tämä menetelmä, jonka aikaansaamiseksi
tajuton luonto tarvitsee ehkä miljoonia vuosia, voi tapahtua muutamassa
minuutissa, jos luonnon tahdonvoimaa johtaa adeptin usko ja äly. On
yhtä mahdotonta yrittää tekemään kultaa jostain, johon ei kultaa
sisälly, kuin saada omenapuuta kasvamaan kirsikasta. Mutta jos tahdomme
saada omenapuun kasvamaan siemenestä, emme pistä sitä koloon, jonka
olemme kallioon poranneet. Me haemme sille sopivan maaperän, jossa se
lämmön ja kosteuden vaikutuksesta voi ruveta kasvamaan. Sama on
asianlaita, jos tahdomme saada esille kultaa kullan siemenestä tai
prinsiipistä ja meidän on siis hankittava sille sopiva maaperä.
Tuollainen sopiva maaperä on punainen pulveri, jolla on kullan
ilmenemiselle vaadittavat edellytykset. Tiedä siis, ettei ole mitään
kuollutta ainetta maailmankaikkeudessa ja että kivet ja metallitkin
elävät. Niilläkin on tajunta. Kun elämänprinsiippi alkaa toimia
jossakin aineessa, niin ilmenee sen kautta erilaisia värejä, kuten
sulatuskulhossa näit. Jos tuo massa olisi jähmeä ja kylmä, niin
tunkeutuisi elämänprinsiippi metalliin hyvin hitaasti, mutta saaden
kuitenkin aikaan muutoksen. Sulaneessa aineessa sekoittuu sitävastoin
elämää jakava voima perusteellisesti metalliin, kiehuminen tapahtuu ja
muutos on pian täyttynyt. Minkätähden olisi muodon kehitys ja muutos
mahdollinen vain eläinkunnassa. Ainoa ero on vaan siinä, että muutokset
tapahtuvat eläinkunnassa hyvin paljon lyhyemmässä ajassa, joten ihminen
voi niitä tarkata. Kivikunnassa taas tapahtuvat muutokset hyvin
hitaasti, niin että monet sukupolvet kuluvat, ennenkun voidaan havaita
edistystä metallien kasvussa.