rakenteesta, jonka Theophrastus Paracelsus jo kolmesataa vuotta sitten
esitti ja H.P. Blavatsky myöhemmin julkaisi, nöyryytti tiedemiesten
ylpeyttä ja pappien turhamaisuutta. Kun nämä selitykset tulevat
tutummiksi ja niitä opitaan paremmin ymmärtämään, tulevat ne
todistamaan oppineille, kuinka vähän he tietävät ja tulevat papeille
osoittamaan heille kuuluvan paikan siveysopettajina. 'Salainen oppi'
todistaa, ettei ihminen vielä ole jumala, vaikka jotkut sitä itsestään
kuvittelevat. Se todistaa, että ihminen voi olla älyn kannalta
katsottuna jättiläinen, mutta hengen näkökannalta vain kääpiö. Se
selittää edelleen, että laki, joka fyysillisellä tasolla johtaa
elimistön kasvua, ei sen kautta tule kumotuksi, että se samalla toimii
vastaavan sielullisen tason elimistön sisäpuolella. Se opettaa, ettei
tyhjästä voi mitään syntyä, mutta jos vain itukin jostain on olemassa,
olkoon se näkymätönkin, niin voi se versoa ja kehittyä edelleen.
"Jokaisen tällaisen idun, samoin kuin jokaisen olennon kasvaminen
riippuu, mikäli asiaa tunnemme, määrätyistä edellytyksistä. Nämä
edellytykset voivat perustua joko olion henkiseen toimintaan itseensä,
jos sillä on kykyä niitä itselleen hankkia, tai voivat ne riippua
ulkonaisista syistä, joita ei olio itse saata hallita. Kasvi tai eläin
ei voi kasvaa, ellei sillä ole sitä ravintoa tai niitä olosuhteita,
joita se tarvitsee.
"Katsele puuta, joka kasvaa yksinään aukealla paikalla tuulen ja
tuiskujen hyökkäysten alaisena. Se on voimakas, koska se myrskyn ja
häviön uhalla pysyy pystyssä, jota vastoin sen tiheässä metsässä
kasvavat veljet, jotka latva latvaa vastaan seisoen toisiaan tukevat,
epäitsenäisyytensä tähden ovat heikkoja ja sentähden helposti joutuvat
rajuilman uhriksi.
"Samoin käy älyihmisen. Hän kasvaa opettajien ja ystävien suojaamana
koulumuurien sisäpuolella tai yliopistossa. Häntä tukee kasvattajien ja
kirjojen auktoriteetti. Toinen viittaa aina toiseen. Mutta kun elämän
myrskyt tulevat, tunkeutuvat uudet ja vieraat aatteet hänen mieleensä.
Myrskyt ulvovat ja kaatavat lipun, jolle hän on uskontunnustuksensa
kirjoittanut. Auktoriteetit syöksyvät alas ja hänen ylpeytensä niiden
mukana.
"Mutta niin ei ole asiaintila yksin fyysillisellä ja älyllisellä
tasolla. Myöskin tunteiden valtakunnassa vallitsevat samat lait.
"Se, joka tahtoo kehittää voimiaan, ei saa antaa esteitten itseään
pelottaa. Niiden juurella kasvaa hänen voimansa. Hänen täytyy
varustautua asettamaan mielipiteensä tuulia vastaan, eikä hän saa
kaatua, joskin intohimon myrskyt hänessä nousevat. Hänen täytyy
pakoittautua pitämään siitäkin kiinni, jota hänen luonnollinen makunsa
on taipuvainen vastustamaan ja olemaan sopusoinnussa sen kanssa, mikä
hänestä tuntuu vihamieliseltä. Todellisuudessa on juuri se hyödyllistä
hänen voimiaan terästämään. Hänen täytyy oppia kantamaan vihaa ja
parjauksia, kestämään pahansuopuutta ja vastustusta, tuntemaan tuskaa
ja panemaan arvoa vain elämän todellisille arvoille. Vastustavat
vaikutukset, jotka hänen tielleen nousevat, herättävät myrskyn
riehumaan hänen sydämessään. Mutta saatuaan voiman myrskyä
hallitsemaan, opittuaan intohimojensa kiihtyneille ja hurjille
aalloille sanomaan: 'hiljene', -- silloin tunkeutuvat ensimmäiset
nousevan rauhanauringon säteet hänen sydämeensä. Niiden lämpimän hehkun
edestä pakenee arvostelevan ja punnitsevan järjen kylmä kuuvalo. Uusi,
näkyväistä maailmaa suurempi, avautuu hänen sisäisen silmänsä eteen.
Siinä hän tyytyväisenä avustaa ja löytää ne loppumattoman autuuden
lähteet, joita eivät aistinelämän ihmiset tunne. Silloin ei hän enää
järkeile totuudesta, sillä hän näkee sen sydämessään. Hänen ei enää
tarvitse asettua myrskylle alttiiksi, sillä hän löytää turvan
hiljaisuudessa, ei siksi, että myrskyjä pelkäisi, sillä ne eivät enää
tuota hänelle tuskaa, vaan siksi, että hän tarvitsee voimansa vasta
heränneen henkisen siemenen kehittämiseen. Hän ei enää niitä tuhlaa
hyödyttömästi näkyväisessä maailmassa.
"Tällainen hiljaisuudessa vietetty elämä tuntuu toivottavalta ja
hyödylliseltä vasta silloin, kun ihminen on voittanut määrätyn
kypsyydenasteen. Mutta jos hän vetäytyy pois maailmasta hänen vielä
maailmaa tarvitessaan, koettaa hän pyrkiä taivasmaailmaan alkaen
portaitten yläpäästä. Sallikaa niiden jäädä maailmaan, jotka sitä vielä
tarvitsevat. Kuta suuremmat ympäröivät kiusaukset ovat, sitä
suuremmaksi kasvavat hänen voimansa menestyksellisen vastustuksen
kautta.
"Vain se ihminen, joka oman henkisen piirinsä sisäpuolella kykenee
voittamaan henkensä kaipaamat edellytykset, on kaikista ulkonaisista
olosuhteista riippumaton ja aivan vapaa. Se taas, joka ei henkistä
maailmaa voi synnyttää omaan sieluunsa, tarvitsee ulkonaista maailmaa
sieluaan kehittämään. Henkistä kypsyyttä vailla olevat ihmiset, jotka
vetäytyvät maailmasta pois sitä peläten, eivät ole sankareita, jotka
ovat maailmasta kieltäytyneet. He ovat pelkureita, jotka jättävät
paikkansa, kun taistelu elämän kanssa alkaa. Sellaiset ihmiset usein
vetäytyvät luostareihin vain viettääkseen mukavampaa elämää ja vielä
kaupanpäälliseksi saadakseen pääsylipun taivaaseen. He kuvittelevat
tekevänsä jumalalle otollisen työn viettäessään hyödytöntä ja
merkityksetöntä elämää ja tästä kuvitellusta palveluksesta odottavat he
elämänsä loputtua palkintoa. Mutta palkintokin, jota he odottavat, jää
heidän mielikuvakseen. Kuten aistinihminen kuluttaa aikansa
hyödyttömissä huvituksissa, niin käyttää tällainen hurskaskin aikansa
hyödyttömiin seremonioihin ja rukouksiin. Aistinihmistä kiihoittaa
aistinhuvitusten halu, hurskaita taas toisen puolen ilojen toivo.
Kumpaisetkin toivovat tyydytystä omalle personalliselle itselleen. En
voi nähdä oleellista eroa heidän vaikutintensa ja siveellisten
pyrkimystensä välillä.
"Mutta henkisesti kehittyneen ihmisen laita on aivan toinen.
Jumalallinen prinsiippi on ihmisessä olemassa aivan riippumatta
suhteellisen avaruuden ja ajan rajoituksista. Se on ijäinen ja
itsestään olevainen. Sitä ei vastustus kiihoita, siihen ei vaikuta
vastaan toimiminen, eikä sitä viisastelut häiritse. Kun se kerran on
ihmisessä tullut tietoiseksi omasta voimastaan, ei se tarvitse sitä
kiihoitusta, jota aistillinen elimistö vaatii, eikä se myöskään välitä
ulkomaailmasta tulevista aistimien vaikutuksista. Se on itse se tahto,
joka oman aineensa sisäpuolella luo maailmoita. Se on sielun kaikkien
eläimellisten ja alkeellisten voimien herra, ja niiden levottomuus ei
sitä kiihoita eikä painosta. Se on jumalallinen itse ijäisessä ja
muuttumattomassa puhtaudessaan.
"Ihminen, jossa tämä jumalallinen olemuspuoli kerran on herännyt ja
joka käytännössä on kokenut sisäistä elämää, ihminen, joka on astunut
sisään taivaan kuningaskuntaan ja jaksaa seisoa lujana omilla
jaloillaan, ei enää tarvitse ulkonaisen elämän riehuvien myrskyjen
kasvattavia kokemuksia hankkiakseen vastustuksen kautta itselleen
voimaa. Hänessä ei myöskään koskaan enää nouse halu palata takaisin
maailman huvituksiin ja narrimaisuuksiin. Hän ei vetäytyessään
yksinäisyyteen ole mistään kieltäytynyt, sillä emme sitä voi sanoa
kieltäytymiseksi, että heitämme luotamme sellaista, jota pidämme vain
paheena. Tätä ihmistä ei voi pitää askeettina, sillä hän ei alistu
minkäänlaiseen kidutukseen tai itsensä kurittamiseen. Ei ole itsemme
kieltämistä se, että kieltäydymme sellaisesta, mistä emme itse välitä.
Todellinen askeetti on se, joka elää maailmassa ja jota maailman
kiusaukset ympäröivät, -- jonka sielussa eläimelliset ainekset vielä
ovat toiminnassa ja vaativat halujen tyydyttämistä, -- ihminen, jolla
on käsissään tyydyttämisen keinot, mutta kuitenkin ylevän tahdon
voimalla voittaa eläimellisen itsensä. Kun hän on noussut tuon tilan
yläpuolelle, voi hän vetäytyä maailmasta pois ja käyttää energiansa
itsensä laajentamiseen ja henkisten voimiensa palvelukseen. Silloin hän
on täydellisesti onnellinen, sillä hän voi nyt hankkia kaiken
haluamansa oman sisäisen maailmansa piiristä. Hän ei enää odota
tulevaista palkintoa taivaissa, sillä mitä voisi taivas hänelle enempää
tarjota kuin autuutta, joka hänellä jo on. Hän ei enää kaipaa muuta
kuin kykyä hyvän tekemiseen maailmalle.
"Jos voisitte perustaa teosofisia luostareita, joissa älyllinen ja
henkinen kehitys kävisivät käsi kädessä, joissa opetettaisiin uutta
maailmankaikkeuden peruslakeihin perustuvaa tiedettä ja joissa
ihmisille samalla kertaa opetettaisiin itsensä voittamista, silloin
tekisitte maailmalle hyvän työn. Sellainen luostari tuottaisi myöskin
suurta hyötyä älyllisille tutkimuksille ja sellaisten oppituolien
perustaminen kylväisi henkiselle taivaalle ensiluokan tähtiä, joiden
säteistä virtaisi koko maailman läpäisevän älyllinen valo. Niiden
oppilaat olisivat paljon korkeammalla kehityskannalla, kuin aikamme
materialistiset tiedemiehet ja heidän tutkimuksilleen avautuisi paljon
laajempi työkenttä. He tuntisivat kaikki todella korkeimmat
auktoriteetit, saisivat käyttää kaikkien oppineitten tutkimusten
tuloksia, mutta olisivat samalla vapaita tieteellisen oikeauskoisuuden
rajoituksista ja voisivat siis täysin itsenäisesti ajatella. Näistä
luostareista tulisi älyn keskuksia, jotka valaiseisivat koko maailmaa.
Ja kun itsehillinnän voima kasvaisi samassa suhteessa, kuin
älyntoiminta, niin voisivat niiden asujamet pian saavuttaa adeptiuden
asteen."
Adepti oli lausunut nämä sanat erikoisen suurella lämmöllä, aivan kuin
hänen tarkoituksensa olisi ollut vedota minun myötätuntooni saadaksensa
minut tällaisia luostareita perustamaan. Hänen silmissään oli
myötätunnon ilme ja säälillä ajatteli hän surkean, tietämättömän
ihmiskunnan tilaa, ihmiskunnan, jonka karmaan ei hän järjestönsä
sääntöjen perustalla saanut sekoittua. Minäkin valitin
kykenemättömyyttäni sellaisten luostarien perustamiseen ja toivoin
olevani rikas voidakseni edes yrittää. Mutta heti luki imperaattori
ajatukseni ja sanoi:
"Erehdyt, ei rahojen puute tee tämän aatteen täytäntöönpanoa
mahdottomaksi, vaan mahdotonta on löytää sopivia ihmisiä luostareihin
asumaan, jos sellaisia perustettaisiinkin. Olisimme huonoja
alkemisteja, jos emme kykenisi hankkimaan vaadittavia rahamääriä
tehdäksemme ihmisille tällaisen todellisen hyvän teon. Sen voin sinulle
täysin todistaa, jos sitä haluat. Mutta kulta on ihmisten kirous,
emmekä tahdo sitä kirousta suurentaa. Levitä kultaa ihmisten eteen ja
niissä herää halu saamaan enemmän. Anna heille kultaa ja muutat heidät
perkeleiksi. Ei, emme tarvitse kultaa, vaan ihmisiä, jotka janoavat
viisautta.
"On tuhansia, jotka kaipaavat tietoa, mutta vain harvoja, jotka etsivät
viisautta. Älyllinen kehitys, teräväpäisyys, viekkaus, oveluus ovat
nykyään muka henkisen kehityksen merkkejä. Mutta tämä käsitys on vallan
väärä. Eläimellinen viekkaus ei ole älyä. Teräväpäisyys ei ole
viisautta ja oppineet ovat viimeiset, jotka totuutta kestävät kuulla.
Ovatpa vielä monet okkultistinne ja rosenkreuziläisenne ryhtyneet
tutkimuksiinsa vain kiihkeän uteliaisuuden tyydyttämiseksi. He ovat
koettaneet päästä perille luonnon salaisuuksista voittaakseen tietoa,
jota he sitten tahtoisivat käyttää pirullisten tarkoitusperien
saavuttamiseksi. Osoittakaa meille miehiä ja naisia, jotka eivät pyydä
muuta kuin totuutta, niin pidämme huolta heidän tarpeistaan. Kuinka
paljon rahaa tarvitseekaan se ihminen elatuksekseen, joka ei
mukavuudesta välitä! Kuinka paljon tarvitaankaan keittiön
ylläpitämiseksi ihmiselle, joka ei herkkuja kaipaa! Mitä kirjastoja
tarvitsee se, joka voi lukea luonnonkirjaa! Mitä ulkonaisia kuvateoksia
tarvitaan häntä miellyttämään, joka on aistinelämästä luopunut ja on
tahtonut vetäytyä vain omaan itseensä! Mitä maallisia näköaloja
tarvitseisi tarjota niille, jotka elävät oman sielunsa paratiisissa!
Mitä seuroja kaipaisivat ne, jotka seurustelevat oman korkeimman
itsensä kanssa! Kuinka voimme heitä ilahduttaa, jotka elävät Jumalan
läheisyydessä!
"Niin tosiaankin, se teosofinen luostari, josta uneksin, on vielä
ylevämpi kuin omamme. Se on korkealla tämän maan yläpuolella ja
kuitenkin voidaan se vaivatta perustaa ja ilman kustannuksia. Sen
munkit ja nunnat ovat kohonneet yli itse piirin. He ovat äärettömän
laajan temppelin rakentaneet ja se on kaikkihengen läpäisemä, hengen
joka on kaikkien yhteistä omaisuutta.
"Siellä lakkaa maailmansielun jakautuminen ja yhteys on astunut
sijalle. Siinä luostarissa ei vallitse sukupuolieroavaisuutta, ei
erilaisia makuasioita, ei mielipiteitä, ei toivomuksia. Se on paikka,
minne eivät paheet ulotu. Siellä ei synnytä, ei naida eikä kuolla, vaan
eletään kuin enkelit. Jokainen jäsen on hyvän voiman keskus. Jokainen
voi sukeltaa äärettömään valomereen, -- jokainen on itsessään kaikkea,
mitä hän tahtoo, -- tietää kaiken, mitä hän tahtoo tietää. Hän kasvaa
voimassa ja laajentaa olemustaan, kunnes kykenee kaikkeutta syleilemään
ja on yhtä sen kanssa."
Hetkeksi näytti siltä, kuin adeptin sielu olisi lentänyt Nirvaanan
valtakuntaan, mistä ei meillä kuolevaisilla voi olla mitään käsitystä.
Mutta pian palasi valo takaisin hänen silmiinsä. Hän pyysi hymyillen
anteeksi, että oli antanut tuon aatteen ihanuuden tempaista hänet
mukaansa. Uskalsin väittää, että luultavasti tarvittaisiin miljoonia
ajanjaksoja, ennenkun ihmiset saavuttaisivat sen tilan.
"Oi", sanoi hän, "ne vaatimukset, mitkä meidän aikamme sivistys panee
seuraajilleen, pakoittavat useimmat ihmiset suuntaamaan melkein kaiken
aikansa ja voimansa ulkonaisiin asioihin, sensijaan, että he
käyttäisivät sitä sisäiseen kasvuun. Jokainen ihminen on saanut
määrätyn energiamäärän, jota hän saattaa omakseen sanoa. Kun hän kaiken
tämän energian tuhlaa joko aistin tyydytysten saamiseksi tai älyllisiin
pyrkimyksiin, niin ei hänelle jää mitään jumalallisen idun
kehittämiseksi sydämessään. Kun hän aina hajoittaa henkensä ulospäin,
ei hänellä ole aikaa koota ajatuksiaan sisäänpäin, joka kuitenkin on
välttämätöntä itsetuntemuksen saavuttamiseksi. Työtätekevät luokat,
liikemiehet, tiedemiehet, lääkärit, lakimiehet ja papit, kaikki
toimivat ulkonaisissa asioissa, eikä heille jää aikaa voimien sisäiseen
kokoamiseen. Enemmistö on aina keskittynyt ajamaan takaa varjoja ja
harhakuvia, jotka heille parhaimmassa tapauksessa ovat hyödyllisiä,
niin kauan kun he elävät, mutta joiden hyödyllisyys häviää sydämen
lakatessa lyömästä. Aikansa ja voimansa ovat he käyttäneet
huolehtiakseen niinsanotusta elämän välttämättömyydestä ja he
puolustavat itseään sillä, että se on heidän velvollisuutensa. Mutta
luonto ei välitä puolustuksistamme. Syyn ja seurauksen laki on sokea,
eikä muutu todistuksista. Ihminen, joka kiipeää vuorenhuipulle ja
vahingossa syöksee kielekkeeltä alas, on yhtä suuressa vaarassa taittaa
selkänsä kuin ihminen, joka vapaaehtoisesti on siitä heittäytynyt.
Ihminen, joka ei kykene astumaan eteenpäin, jää yhtä kauas jälkeen,
kuin se, joka ei halua edistyä. Luonto ei kuitenkaan ole niin julma,
kuin miltä se pintapuolisesti katsottuna näyttää. Se, minkä ihminen
elämänsä ylläpitämiseksi tarvitsee, on itse asiassa sangen vähäistä, ja
sangen helposti voidaan hankkia. Sillä luonto on kaikista lapsistaan
yltäkylläisesti huolehtinut. Jos ei joku voi saada itselleen tulevaa
osaa, niin on jokin asia vakavasti poissa tolaltaan, joko hänessä
yksilöllisesti tai kokonaisuuden yhteiskunnallisessa järjestelyssä.
Yhteiskuntaoloissamme on epäilemättä paljon väärää, jonka auttamiseksi
valtiomiehet ja filosofit koettavatkin toimia. Mutta heidän
ponnistuksensa menestyvät vasta kun heidän onnistuu luoda maailmalle
lakeja, jotka ovat sopusoinnussa luonnonlakien kanssa; ei sitä ennen.
Ehkäpä joskus tulevaisuudessa voidaan sellaiseen asioiden tilaan
päästä. Mutta meillä ei ole aikaa sitä odottaa. Jokaisen yksityisen
pitää koettaa luoda sopusointua omaan yksilölliseen elimistöönsä ja
elää luonnonlakien mukaan. Sillä tavalla saadaan sopusointua myöskin
yhteiskunnalliseen elimistöön. Kaikki ne monet asiat, joita sanotaan
elämän välttämättömyyksiksi, ovat vain kuviteltua välttämättömyyttä.
Miljoonat ihmiset elivät ja olivat onnellisia, ennenkuin monet näistä
asioista, joita meidän sivistysolomme pitävät välttämättöminä,
ollenkaan olivat keksittyjä. Välttämättömyyden määritelmä on hyvin
suhteellinen. Kuningas voi pitää välttämättömänä omistaa tusinan
palatseja, aatelismies nelivaljakon. Kerjäläinen pitää yhtä
välttämättömänä ryyppypulloaan, parooni ja ravintolanpalvelija
frakkiansa. Näistä välttämättömyyksistä ja niiden hankkimisen
huolehtimisesta pääseminen on lyhin ja varmin tie. On asetuttava niiden
yläpuolelle, eikä enää saa pitää niitä välttämättömyyksinä. Täten
vapautuisi suuri määrä energiaa, jota sitten voitaisiin käyttää todella
välttämättömien asioiden saavuttamiseen, asioiden, jotka ovat ijäisiä
ja alati kestäviä, eivätkä palvellen ajallisia tarkoitusperiä aikanaan
häviä, kuten edelliset.
"Tuhannet ihmiset työskentelevät päästäkseen perille ulkonaisten
kappalten rakenteesta yksityiskohtia myöten, sekä nähdäkseen sen
kemiallisen tai fysiologisen prosessin, joka niiden sisässä tapahtuu.
Mutta heitä ei vähimmässäkään määrässä innostuta oman rakenteensa
tunteminen, eivätkä siitä välitä, mikä prosessi heidän sisässään
tapahtuu. Kuitenkin tuntuisi viimemainitun prosessin tunteminen paljon
tärkeämmältä, kuin edellinen. Tiede väittää tahtovansa oppia tuntemaan
luonnonlakien hienoimmatkin haaraantumat ja kuitenkaan ei se luo
vähintäkään huomiota siihen kaikkialliseen peruslakiin, josta kaikki
nuo haaraantumat lähtevät. Se on kuin hyönteinen, joka kiipeää
pudonneella lehdellä ja kuvittelee siinä voivansa päästä tuntemaan itse
puun ominaisuudet. Älyllisellä ihmisellä on todella mahdollisuus tutkia
kaikkia luonnonlakeja ulkonaisesti. Mutta ulkonaisten asioiden
tutkiminen on kuitenkin vain toisarvoisen tärkeätä, jos mieli päästä
tuntemaan sisäisen itsemme voimat. Tärkeimmät voimat vaikuttavat
sisässä. Näkyväiset vaikutukset ovat vain toisarvoisia ilmiöitä. Se,
joka pitää toisarvoisten asioiden tietoa tärkeämpänä, kuin sisäisten
asioiden tuntemista, hänellä on itse asiassa hyvin vähän viisauden
tietoa."
"Näitä oppeja eivät kouluoppineemme koskaan tule omaksumaan", arvelin
minä. "He halveksivat teosofian nimeä ja pitävät ulkonaisten asioiden
tuntemista ainoana saavutettavissa olevana tietona, ainoana, jolla on
minkäänlaista arvoa. Tätä tiedon harhakuvaa sanovat he 'eksaktiseksi
tieteeksi'."
"Valitan heidän epätäydellisyyttään", vastasi adepti, "vaikkakin
myönnän heidän mielipiteensä olevan oikeutettuja heidän kannaltaan. He
vastustavat teosofiaa siksi, etteivät he tiedä sen merkitystä. Ja koska
sitä nimeä niin usein käytetään väärin, on se kadottanut todellisen
merkityksensä. Emme voi tietää mitään muuta kuin sen, minkä
teosofisesti tiedämme, sillä teosofinen tieto on asioiden tuntemisen,
näkemisen ja ymmärtämisen tulos. Heidän näkö- ja tunnekykynsä ei
tunkeudu läpi asioiden ulkonaisen pinnan ja siis tuntevat he
teosofisesti vain ulkonaiset ilmiöt. Sisäiset syyt johtavat he
loppupäätelmistä, jotka usein ovat vääriä. On olemassa korkeampi aisti,
jonka avulla adepti kykenee tunkeutumaan tietoisesti asioiden sisimpään
hänen huomionsa käsitellessä kappaletta. Hän voi nähdä asioiden
henkisen syyn, jonka tähden hän myöskin kykenee niitä ymmärtämään. Tätä
eivät nykyajan oppineet käsitä. Koska he vain ovat oppineita ja heillä
on opittu tieto, ei heillä ole viisautta, eikä itsetuntemusta."
Kun adepti oli tämän lauseen lopettanut, kuului yllämme ilmassa pienen
hopeakellon ääni. Katsahdin ylöspäin vaan en nähnyt mitään, joka olisi
voinut tuon äänen aiheuttaa. "Tämä on sen merkki", sanoi adepti, "että
järjestömme jäsenet ovat kokoontuneet seurusteluhuoneeseemme. Menkäämme
ottamaan osaa heidän keskusteluunsa. Varmaankin ovat sinulle
virvokkeetkin jo tervetulleita."
IV.
PÖYTÄKESKUSTELUA
Astuimme eteisestä ulos puutarhaan. Ihmeellisenä vastakohtana sille
jääkenttien ja synkkien mäntymetsien tarjoamalle lumotun romanttiselle
näköalalle, jonka ennen tähän ihmelaaksoon tuloani olin nähnyt, sain
täällä ihailla palmuja ja muita troopillisia kasveja. Korkeat
fuksiapuut kilpailivat upeissa kukkaispuvuissaan ruusupensaikkojen
kanssa. Ilman täyttivät tuoksullaan hyasintit, heliotropit ja tuhannet
muut kasvit, joiden nimeä en muista. Tämä ei kuitenkaan ollut
kasvihuone, sillä muuta kattoa ei ollut, kuin yläpuolella kaareutuva
kirkas, sininen taivas. Ihmettelin, lämmitettiinkö puutarhaa millään
tavoin maanalaisesti ja mieleeni iski ajatus, ettei näin suuri
ylellisyys oikeastaan ollut sopusoinnussa adeptin edellä lausumien
sanojen kanssa. Ne, jotka elävät oman sielunsa paratiisissa, eivät enää
välitä ulkonaisista aistinautinnoista, oli hän sanonut. Mutta adepti
näytti arvanneen ajatukseni jo ennenkuin se oli saanut määrätyn muodon
ja sanoi:
"Olemme luoneet nämä puutarhat tehdäksemme oleskelusi luonamme niin
miellyttäväksi kuin mahdollista. Kaikki puut ja kasvit, jotka täällä
näet, tulevat toimeen ilman puutarhuria. Ne eivät maksa meille mitään
muuta kuin pienen mielikuvitusvoiman ponnistuksen."
Menin ruusupensaan luo ja katkaisin siitä harvinaisen kauniin kukan. Se
oli todellinen ruusu, yhtä todellinen kuin konsanaan mikään ennen
näkemäni. Sen tuoksu oli suloinen ja lehtensä oli se sulkenut
keskipäivän auringolta.
"Varmasti ei tämä kädessäni oleva ruusu ole harhakuva, vaan aivan
todellinen ruusu", väitin vastaan.
Adepti hymyili vastaten: "Mikä on todellisuutta? Asiat näyttävät meistä
joko todellisuuksilta tai unilta riippuen siitä tilasta, missä
tajuntamme kulloinkin on. Muistatko unen, jonka näit muutamia öitä
sitten? Uneksit löytäneesi rahakukkaron. Sen tehdessäsi tiesit
uneksivasi, mutta kuitenkin näytti tuo kukkaro mielestäsi aivan
todelliselta. Arvelit, että jos vaan voisit sen pitää käsissäsi, kunnes
todella heräisit, niin ei se varmaankaan hupenisi käsistäsi. Heräsit
varovaisesti ja hitaasti ja kouristuksentapaisesti pidit kiinni
kukkarosta. Mutta kun avasit silmäsi, et pitänyt kädessäsi kukkaroa,
vaan lakananpielusta."
Hän oli oikeassa. Muistin tarkkaan uneni ja kun adepti niin monasti jo
oli lukenut ajatukseni, en ensinkään ihmetellyt, että hän oli unenkin
nähnyt. Mutta että ruusu olisi ollut unikuva, sitä en tahtonut ottaa
uskoakseni, vaan väitin, ettei se suinkaan voinut olla mielikuvitukseni
tuote.