Maaliskuun 19 päivänä.
Kun viimeksi kävin Emmyn luona, pyysi hän minua ottamaan Putten mukaani
seuraavalla kerralla, kun tulen häntä tervehtimään. Poika ei tietenkään
ensin juuri ollut halukas tulemaan, mutta minä puhuin kauniisti hänen
kanssaan ja vetosin hänen tunteisiinsa gentlemannina. Minä voin nähdä
hänen seisovan siellä edessäni lakin laitaa pureskellen ja koettaen
näyttää karskilta silmien tullessa suuriksi ja sumuisiksi, kun minä
kerron hänelle täti Emmystä, joka on hyvin kipeä ja kärsii kovia
vaivoja eikä ehkä jää elämään. Silloin sanoo hän: "Olkoon menneeksi
sitten, Pegg," ja panee pienen laihan, ruskean, voimakkaan kätensä
omaani, ja minä olen suutelematta sitä vain sen takia, että isä
viimeisillään sanoi, että minun olisi koetettava pitää häntä lujilla.
Se oli viime pyhänä, aurinko paistoi ja sulatti nopeasti lunta, ja
Putte hiihteli pelkillä puolianturoillaan, niin että vesi roiski hänen
ympärillään. Minulla oli muutamia Hötorgetilla ostamiani lumipisaroita,
Putten piti antaa ne Emmylle, mutta hän ei tahtonut sitä tehdä. Oli
melkein valtavata nähdä, kuinka Emmyn kasvot loistivat kirkastettuina,
kun hän näki Putten, oli aivan kuin piilevä äidinrakkaus, joka käy yli
kaiken ymmärryksen, olisi leimahtanut ilmi.
Puttella ei tietenkään ollut älliä kysyä hänen vointiaan eikä
myöskään ilmaista sääliään tai toiveitaan. Mutta Emmy puheli hänelle
koulusta ja läksyistä ja opettajista, ja niin hän tuli vauhtiin ja
kertoi kaskuja Görelin miehestä, mutta toisinaan hän huomasi olevansa
liian kovaääninen ja silloin hän madalsi ääntään vilkaisten hieman
ujostuneena minuun.
Hän huvitti Emmyä. Emmy antautui kokonaan sille hetkelle, hänen
katseensa riippui Putten pienessä poikasuussa, ja koko hänen kasvonsa
ilmaisivat yhtä ainoaa rajatonta halua saada sitä suudella, saada
käsillään sivellä hänen vaaleita, koneellaleikattuja hiuksiaan ja
tuntea hänen pienet, likaiset, luisevat sormensa, poskellaan.
Vaikka minulla tuskin oli sydäntä siihen, täytyi minun kuitenkin
kehoittaa Puttea menemään ja lähetin hänet pois monilla varoituksilla,
että hän ajoissa menisi Rantatielle enon luo päivällisille. Ja samassa
kun hän oli mennyt, katosi loiste Emmyn kasvoista, aivan niin kuin
kynttilästä, joka sammutetaan, ja minä näin, että hän oli sairas ja
kuoleva.
Minä pidän niin paljon pojasta, sanoi hän, ja minä olen ajatellut,
että hänen pitäisi saada vähän rahaa, kun minä en enää itse niitä
tarvitse. Oi, ystäväni, niitä ei ole paljon, on niin kauhean vähän,
mutta säästinhän minä joka vuosi muutaman kruunun, ja nyt minä olen
ajatellut, että Putte saa ne!
Kyyneleet nousivat silmiini, minun täytyi purra hampaani yhteen, etten
itkisi. Minun kävi niin suunnattomasti sääli Emmyä, hänen yksinäisen
ja vaivaloisen elämänsä takia, elämän ilman iloa ja tarkoitusta. Jos
minä olisin tuossa maannut, ajattelin minä, niin olisin voimattomassa
vihassa puinut nyrkkiä, olisin kieltäytynyt kuolemasta, olisin pyytänyt
saada tietää millä oikeudella minun annettiin kuluttaa elämäni koneena
ja lennätettiin tunkiokasalle, kun koneisto on loppuun kulunut.
Mutta Emmy oli vain tyytyväinen.
-- Kun minä herään aamuisin tai makaan unettomana öisin ja ajattelen,
ettei minun aamusella tarvitse mennä konttoriin, tuntuu se minusta
niin _suloiselta_, tiedätkö, sanoi hän. -- Ja jos tietäisit, kuinka on
hauska, kun on lupa olla väsynyt!
Elämä on häntä luita myöten kalunnut, ettei hänellä ole muuta
aistimusta jäljellä kuin väsymyksentunto ja lepäämisen nautinto. Hän
on fyysillisesti tyytynyt kuolemaan, ja tie toiselle puolelle tulee
tasaiseksi ja kauhuttomaksi. Elämä ottaa voidakseen antaa, kiusaa
voidakseen säästää, vihastuu voidakseen sovittaa. Lopultakaan ei voi
muuta kuin paljastaa päänsä ja vaieta.
Rantatiellä oli perhepäivälliset häämatkalta kotiutuneiden kunniaksi.
Siellä oli iloa ja riemua ja prameutta, eikä kukaan paitsi eno,
huomannut, että minä olin alakuloinen. Päivällisen jälkeen, joka oli
valmistettu tämän periaatteen mukaan: joka ei tahdo työtä tehdä,
syököön sitä enemmän, huusi hän minut luokseen.
-- Elisabeth, mikä sinun on, sanoi hän ystävällisesti. -- Etkö voi sitä
kertoa?
-- Minä en voi mitään kertoa, hyvä eno, sanoin minä.
-- Eiei, eiei, sanoi hän, et ehkä minulle, vaan hyvälle tädillesi!
Pelkäänpä että vedin suuni nauruun. Mutta aviomiehet ovatkin niin
tietäväisiä ja naurettavia, kun on kysymys heidän rouvistaan.
Uskoutua tädille! Arvattavasti saisin paljon enemmän ymmärtämystä
sanomalehtimuijalta. Samalla lensi jonkun jumalan lähettämä ajatus
minuun:
-- Mutta jos eno voisi antaa minulle sata kruunua, sanoin minä.
En minä oikein ehtinyt ajatella, mihin ne olivat tarpeen, mutta luulen
jotakuinkin tuumineeni näin: Rahalla pääsee aina pitemmälle kuin ilman.
Minä sain kaksisataa; ja minä olen enolle ijäti kiitollinen siitä,
ettei hän maininnut sanaakaan minkäänlaisista ehdoista eikä antanut
minulle minkäänlaisia ohjeita näiden käyttämiseen.
Minä otin häntä kaulasta ja suutelin häntä ystävällisesti viileällä
kunnioituksella ja hiukkasen säälien. Säälin aiheutti täti. On
hirveätä, kun vähälahjaiset naiset joutuvat naimisiin, mutta tietenkin
on vielä pahempi, elleivät ne siihen joudu.
Koko sunnuntaiyön olin valveilla, ja sieluni kulki ikävöiden
vertavuotavin jaloin kohti aamua.
Eeva, joka oli ollut niin jatkuvasti kihlattu koko päivän, että hänen
valkoinen viyellapuseronsa oli seljästä kokonaan sulhasen takinhihan
mustaama, makasi ja viserteli unessa ja sanoi aina sopivien väliaikojen
perästä: Gustav. Baby makasi hiljaa ja levollisesti sillä välin kuin
minä milloin makasin kaikki valtimot pielusta vasten suhisten, milloin
istuin kädet ristissä polvien ympärillä ja valitin äänettömästi koko
ruumiillani.
Toisena hetkenä puhui järkeni: "Minä en voi hävittää elämääni miehen
takia, joka ottaa minut kuin urheilun -- 'big gamé' ja ehkäpä ei edes
big".
Toisena hetkenä vastaa sydämeni: Se ei ole hävittämistä, ja entäpä jos
olisikin, mitä sitten? Kenelle minä säästäisin itseni, minä ilman muita
myötäjäisiä kuin Putte?
Minä en _voi_ jäädä!
Minä en _voi_ lähteä, hän on tullut minulle yhtä välttämättömäksi kuin
ruoka ja ilma.
Minä ajattelin Emmyä, ja minä, joka olin niin kärsinyt hänen
puolestaan, toivoin nyt, että niinkuin hän, olisin saavuttanut tuon
suuren välinpitämättömyyden.
Minä ajattelen minuuttani alun pitäen pyöreäksi ja voimakkaaksi
pieneksi taikinapalloksi, joka nyt on muodostumaisillaan kaluksi, jonka
pitää tulla niin ohueksi, että se kadottaa kaiken yksilöllisyytensä,
niin ohueksi että reunat huomaamatta haipuvat leivinpöytään. Sillä
tavalla elämä käsittelee, ja jota taipuvampi on, sitä pikemmin kaikki
taistelut taukoavat, mutta menetelmä on tuskallinen ja sitä vavahtelee
sen käden kovuuden alla, niinkuin kaulauslaudan.
Sillä tavalla päivä valkeni.
Tuomarit eivät sano koskaan mitään, siinä suhteessa ovat ne paremmat
kuin naistoverit, jotka eivät koskaan voi tyytyä vähempään kuin että
päivittäin pistävät arkin nuppineuloja sydämeeni. Mutta vaikka he eivät
mitään sano, luen minä heidän silmistään, että he näkevät ja ymmärtävät
ja että tätä he juuri ovat odottaneet. Hehän ovat nähneet saman
näytelmän pienemmillä muutoksilla kertaantuvan jokaisen soman tytön
kanssa, joka on ollut konttorissa -- ja muunlaisia ei täällä suinkaan
ole koskaan ollutkaan. He ovat olleet mukana alusta ylös huippukohtaan
ja sitten kehityksessä. Heidän täytynee tylsästi inhota tuota kaikkea
ja pitää minua säälittävänä ja hieman naurettavana, aivan niinkuin
minäkin pidän itseäni -- toisinaan.
Estelöihin nähden, joita tuomari pitää anteeksiannettavana
etäisperinnöllisyytenä, joka pian on väistyvä, ottaa hän malttaakseen
ja on säälivän suopea. On kuitenkin hetkiä, jolloin hän on kaikkea
muuta kuin malttavainen. Silloin saattaa hän kääriä minut intohimoon,
niin että minä melkein menetän tasapainoni, mutta silloin voi hän
myöskin suuttua ja vannoa, että hänen pitää joka tapauksessa minut
saada, tekeydyinpä kuinka kovaksi tahansa.
Minä kova!
Minä taukosin menemästä konttoriin iltapäivisin, silloin alkoi hän
soittaa tänne ja komensi minut tulemaan.
Minä olen nyt yksin kotona, ja tiedän, että kymmenen minuutin kuluttua
hän soittaa. Hän on sanova jotakin tärkeästä kirjeestä, joka on
tänä iltana lähetettävä, ja minä olen vastaava, että minä tulen, ja
sitten asetun peilin eteen kampaamaan, ja hiukseni säkenöivät ja
vääntelehtivät kamman alla kuin uhmaten ja kun tapaan peilissä silmäni,
loistavat ne vaarallisina ja mustina poskien purppuroidessa. Ja minun
käteni vapisevat niin, että vain vaivalla voin kiinnittää hattuni ja
napittaa hansikkaani. Sitten tulen portaita alas, tietämättä miten ja
raitiovaunussa minä istun ja hymyilen, niin että vieressäni istuva
herra siirtyi lähemmä --. Hiljaa eikö kuulunut jotakin? Ei -- Kohta sen
jälkeen olen minä hänen lumoissaan taas, nöyryytettynä ja häpeissäni,
mutta kiinni, kiinni --
Tyttö, tiedän sen, pitää olla kuin varmuustulitikku, joka syttyy vain
laatikon laattaa varten. Vaikka kuinka monta kertaa tahansa kastettaisi
tulikiveen ja vietäisi tulen läpi, syttyä ei saa -- ei ennenkun
laatikon laattaa vasten. Jospa vain olisi pieni suojaava perhelaatikko,
missä olla, mutta sitä ei ole.