Maaliskuun 15 p., mutta pakkanen.
-- Nyt sinä saat kuulla, sanoi Eeva.
-- Sitä olen jo kauan odottanut, sanoin minä.
Hän meni pois ovelle ja sulki sen.
-- Se on suuri salaisuus, sanoi hän. Minä jätän hautajaistoimiston.
-- Minne sitten aiot lähteä? kysyin minä.
-- Minä lakkaan palvelemasta, sanoi hän ylpeästi. Olen saanut jonkun,
joka sen sijaan palvelee minua.
-- Kerro, ystäväiseni, sanoin minä salaa hieman kateellisesti
huokaisten. Minkätähden, minkätähden on se toiselle niin helppoa ja
niin kumman pulmallista minulle?
-- Se on satu, sanoi hän.
-- Niin, sanoin minä, niin tietysti. Aivan uusi.
-- Me, niin, me tavattiin ensi kerran, kuules, viisi vuotta sitten. Me
kävimme kauppaopistoa Göteborgissa ja olimme jotakuinkin yhtä taitavat.
Ja aatteles, nyt on hänellä 4,600 vakinaista palkkaa ja minulla on
1000, eikö se ole merkillistä?
-- Kyllä, kovin on, sanoin minä. Entä sitten?
-- Niin, saatathan ajatella, että ei sitä juuri mennä kihloihin
kauppaopistossa, vaikkapa kuinka riittävästi toisistaan pitää.
Ajatellaan, että voihan vielä tulla joku prinssi, ja me erosimme ilman
lupauksia. Minä sain paikan, mutta vaihdoin yhtenään, niin hänkin teki,
ja niin jouduimme toistemme jäljiltä. Tiedäthän kuinka se käy.
-- Kyllä, tietysti, sanoin minä. Se menee rikki. Eteenpäin.
-- Nyt et saa uskoa, että minä unhoitin, sanoi hän ja katsoi kelloaan
kymmenennen kerran, minä muistin vain hiukan vähemmin hyvin. Ja sitten
minä niin kokonaan antauduin leipähuoliin!
-- Sinä, kyllä! Sinä olet tunnettu siitä! Tuliko hän sitten Tukholmaan
ja haki sinut?
-- Sanoinhan sinulle, että se oli kokonainen romaani, sanoi Eeva
loukkaantuneena. Oi, ei toki, niin yksinkertaista se ei ollut, hän
tuli Tukholmaan, vaan ei hän minua hakenut. Ymmärräthän, ettei hän
tiennyt, että minä olin täällä. Minä sain sattumalta kuulla että hän
oli kaupungissa eräältä meidän molempain entiseltä toverilta, joka
oli nähnyt hänet Engelbrektin kadulla harmaassa päällystakissa. Siitä
tulee tänä keväänä kuluneeksi kaksi vuotta, ja yhteen aikaan kuljin
minä vilkaisten ympärilleni kadulla nähdäkseni hänet, mutta kaikilla
herroillahan on harmaat kevättakit! Toisinaan kun olin pahoillani,
avasin telefoonikataloogin ja _katselin_ hänen nimeään.
-- Ei, kuulehan, sanoin minä, nyt sinä varmasti uskot ajatelleesi
vain häntä koko ajan. Etkö muista herroja klubissa, jossa minä sinut
ensi kerran näin, ja tuota edellisessä toimistossa, josta sinä niin
usein juttelit? Tätä et ole koskaan maininnut. Sinä et saa luulotella
itsellesi, että hän on sinun ainoa rakkautesi.
-- Niin, sinä et siedä, että ihmisellä on kuvitteluja, sinä, sanoi Eeva
ja heitti niskaansa. Sinä olet, jumala paratkoon, niin kuvitteluja
vailla, kun itse saat sen sanoa. Paljonko kello on? Minkätähden ei Baby
tule?
-- Odotatko sinä todellakin Babya? kysyin minä. Tiedäthän sen yhtä
hyvin kuin minäkin, että hän on pikakirjoitus-iltakurssilla. Kerro nyt
enemmän, minun täytyy kuulla kaikki, ennenkuin hän tulee? Soititko sinä
lopulta hänelle?
-- Minä, en. Minä tapasin ajatella, etten minä joutuisi mihinkään
tekemisiin hänen kanssaan, ennenkun saisimme toimistoon tilauksen hänen
hautajaistensa johdosta. Jos olisi käynyt päinsä olisin muuten mennyt
naimisiin toisella taholla, siinä saatat olla oikeassa.
-- Hän tai joku toinen!
-- Juuri niin, aivan, mutta nyt se onkin hän! Se tapahtui eräänä
päivänä aivan joulun alla, kun pari toveria konttorissa sairastui ja
johtaja tuli ja sanoi minulle, että minulla olisi aamiaisloma puoli
4 ja että minä sitten tulisin takaisin. Minä olin vihainen, vaan
täytyi totella, ja menin Sturebyffeehen niinkuin tavallisesti.
Muistan ihmetelleeni millaiset uudet päivällisvieraat siellä
olisi tähän aikaan. Toisen ikkunapöydän ääressä istui muuan herra
sanomalehtineen -- -- --
-- Taisit kuitenkin saada hänet huomaamaan sinut? kysyin minä. Sillä
silloin hän kyllä on se oikea!
-- Ei hän minua huomannut. Oli lampaanpaistia, tiedäthän kuinka kastike
kylmenee. Mutta kun hän antoi lehden vaipua, oli hän kuitenkin se
oikea, ja hän oli niin miehistynyt.
Siinä sukeutui kai kohtaus!
-- Ei suinkaan. Minä menin vain hänen luokseen ja sanoin: Hyvää päivää,
tekö olette? Kuinka te olette tänne eksynyt?
-- Etkö sanonut mitään muuta? kysyin minä.
-- En, äsh, kyllä, miten typerä olet! Ja hän oli hyvin punainen
kasvoiltaan ja vastasi: -- En ole ollenkaan eksynyt, minun konttorini
on Stureplanilla ja minä olen syönyt täällä joka päivä melkein vuoden
ajan.
-- _Minä myös_, sanoin minä, ja sitten emme enää tienneet mitä sanoa.
Mutta kuules, Pegg, kyllähän tämä on äärettömän ihmeellistä? Täällä
me olemme käyneet samasta ovesta ja syöneet samaa ruokaa saman pöydän
ääressä kokonaisen vuoden eikä meillä ole ollut aavistustakaan siitä.
Ja sitten sattumalta, sentähden että toveri on sairastunut, tulen
minä varemmin, ja me huomaamme toisemme. Muuten olisimme ehkä syöneet
siellä koko ikämme aavistamatta sitä milloinkaan. Mutta ethän sinä usko
kaitselmukseen, sinä?
-- En, kyllä j.n.e. tahdon nähdä sulhasesi ensin. Mihin aikaan hänen
piti tulla? Puoli kahdeksan? Kello on nyt seitsemän. Sitten hän on
täällä viiden minuutin kuluttua. Kuinka olette sittemmin tavanneet?
-- Hän muutti heti ruoka-aikansa, niin että me syömme nyt aina yhdessä.
Ja me menemme keväällä naimisiin, hänellä on sellainen luonne.
-- Niin, nyt olet satamassa, sanoin minä. Mutta, pikku ystävä, luuletko
tulevasi onnelliseksi?
-- Luuletko minun menevän naimisiin umpimähkään? vastasi hän
loukkaantuneena ja meni ovelle kuuntelemaan astuntaa, niin että minä
ajattelin: Nyt hän on tuossa paikassa täällä.
-- Niin kai sitä aina tehdään, sanoin minä. Eivätkä kaikki mene
naimisiin tullakseen onnelliseksi miehensä kanssa.
-- Ush, Pegg, kuinka olet ilkeä! Etkö usko rakkauteen?
-- Enpä juuri, sanoin minä, olen rakastanut liian monta. Entä sinä?
Uskotko sinä?
-- En, sanoi Eeva, minä _tiedän_ sen.
Se kuulosti niin lapsellisen voitonvarmalta, niin järkkymättömältä ja
onnekkaalta, että minä häneen verraten tunsin itseni kaksinkerroin
kurjalta.
Ja sitten hän tuli. Minulle hän oli pettymys, minusta hän oli niin
vastenmielinen kuin alushameen pudottaminen, mutta eipä olekaan helppoa
kenen tahansa kestää vertailua hänen kanssa, jota minä rakastan. Tällä
oli kyllä suuri plus: hänen rehelliset aikomuksensa. Mutta minä sain
mielestäni aavistuksen siitä epätoivoisesta ja voimattomasta tunteesta,
joka isän ja äidin täytyy kokea, kun he näkevät tyttönsä avomielisesti
ja sokeasti antavan itsensä ja kaikkensa miehelle, jolle he eivät
laisinkaan häntä soisi.
-- Sinä et ole onnitellut minua? sanoi Eeva hänen mentyään.
Minä koetin, mutta silloin ääneni murtui. Ellen olisi tullut niin
hermostuneeksi päivittäisestä kiusaantumisesta konttorissa, ei minulle
milloinkaan olisi niin käynyt.
-- Suo minulle anteeksi, Eeva, sanoin minä, se on kaikki tyyni vain
iloa sinun puolestasi. Mutta jos minä hurjaannun jonakin päivänä ja
matkustan täältä pois, tahdotko silloin pitää huolta Puttesta, kunnes
minä ehdin vähän järjestää?
-- Että sinä voit pitää sellaisesta miehestä, sanoi Eeva, tietämättään
kerraten sen kysymyksen, jonka minä sydämessäni olin asettanut hänelle.
Hänellähän on tavallinen viettelemiskiihko tautina.
-- Ooh, ei tuo minun pitämiseni niin vaarallista ole, sanoin minä
niukasti. Pikemmin johtuu se vastenmielisyydestä, kun täytyy häntä
yhtenään nähdä. Ja minulla on se tunne, että minun on lähdettävä.
-- Että sinä voit pitää tuollaisesta hirviöstä, tunnethan hänen
maineensa.
-- Tunnen kai enemmänkin kuin sen, sanoin minä, mutta se haihtuisi
kyllä, kun vain pääsisin näkemästä häntä alati.
Ei kumpikaan meistä ollut huomannut Babya, ennenkun hän oli meidän
keskellämme.
-- Aikooko Pegg matkustaa, kysyi hän kauhistuneena. Silloin tulee
Sakista loppu.
-- Sinun pitää usein tulla tervehtimään minua, kun menen naimisiin,
Baby, sanoi Eeva tehoisasti. Ja niiden sanojen jälkeen unohduin minä.
Mutta sinä iltana vahvistettiin Sakin kohtalo.
Eeva jättää konttorin ensi kuun lopulla. Hän on nyt mukautunut
opettelemaan talouden hoitoa, huolimatta varemmista vakuutuksistaan,
että se oli tarpeetonta, koska hän menisi naimisiin sellaisen miehen
kanssa, joka sitoutuu syömään raakaa paistia. Emmy tulee pian kyllä,
niinkuin hän sanoi, "muuttamaan itsekseen asumaan", ja mitä minä teen,
tietää yksin Jumala. Babylle on tarjottu asunto sokerileipurin luona ja
siinähän onkin hänellä ainoa elämisen mahdollisuus, ellei hän onnistu
saamaan parempaa paikkaa.
Kuinka tahansa, meidän lyhyt, mutta mainehikas satumme on lopussa.
Allah on niin tahtonut.