Emmy ei koskaan mennyt tohtorin luo. Mutta tohtori tuli hänen luokseen.
Kun hän oli toimittanut talonsa, lopettanut päällystän ja maksanut
kaikkiin kassoihinsa, sanalla sanoen päättänyt tulla kipeäksi, tuli
hänestä äkkiä loppu. Aamulla emme voineet saada häntä sängystä, vallan
välinpitämättömänä makasi hän siinä, milloin ei heikosti valittanut
pakotusta seljässä.
-- Meidän on kutsuttava tohtori tänne sanoi Eeva.
-- Niin, mutta, sanoin minä, se tulee liian kalliiksi. Eikö ole syytä
odottaa vielä päivä, ehkäpä hän toipuu sen verran, että voi itse mennä?
-- Me puhumme tietysti _meidän_ tohtorille, niin ei se maksa mitään,
vastasi Eeva, kummissaan siitä, etten kyennyt hallitsemaan niin
yksinkertaista tilannetta. Etkö tiedä, kuka meidän tohtori on?
-- En.
-- Sepä kummallista. Hän on Tukholman kiltin tohtori. Meitä on koko
joukko, jotka aina käymme hänen luonaan, kun meitä mikä vaivaa, ja hän
sanoo, ettei hän köyhiltä konttoritytöiltä ota mitään.
Minä soitan, mutta luuletko sinä voivasi jäädä kotiin ja ottaa hänet
vastaan?
Tein sen, ja hän tuli puoli yhdeksän ajoissa. Minä avasin eteisen oven
hartaudella, jonka toivon huomaantuneen olennossani. Minua melkein
ihmetytti, että hän oli tavallisen ihmisen näköinen. Mies, joka sulasta
hyvyydestä antoi meille jotakin vaatimatta korvaukseksi työtämme, tai
joitakin muita oikeuksia meidän persoonaamme! Joka aivan itsestään
ajatteli, että me saimme rehkiä ja uurastaa, ja vaivautui meidän
tähtemme! Hän mahtoi olla aivan erikoinen laadultaan. Mutta minä tunnen
olevani iloinen siitä, että hän on olemassa, ja kun olen katkera, olen
ajatteleva häntä.
Siitä tuli pitkä tutkistelu. Minun piti vastata tohtorin kysymyksiin,
Emmy ei jaksanut. Tuloksena oli, että hänet viipymättä oli vietävä
Sapattivuoren sairaalaan leikattavaksi. Selkäpakotus oli ollut
vaarallisen sisäisen vaivan oire.
Niin, tämä on ikävä tapaus, mutta ei mikään harvinainen, sanoi tohtori.
Siihen on syynä tuo luonnoton hiljaa istuminen, johon varsinkaan naisen
ruumista ei ole luotu, ja sitten liikarasittuminen ja huono ruoka.
Hänen olisi aikaisemmin pitänyt hakea apua. En voi ymmärtää, että
hän on viivytellyt näin kauan, sillä aivan varmasti on hänellä ollut
vaikeat tuskat.
_Minä_ ymmärrän sen, ajattelin minä.
-- Luuleeko tohtori, ettei hän koskaan voi parantua?
Hän vastasi, ettei hän siitä uskaltanut lausua mielipidettään. Ja
sitten katsoi hän minuun ja sanoi:
-- Neiti ei itsekään näytä erittäin terveeltä.
-- Minäkö? sanoin minä. Olen niin uusi ammatissa, niin että minulla ei
ole oikeutta olla vähintäkään huononnäköinen.
(Mutta tosiasia _on_, että minä kyllä tunnen ammattisäryn seljässäni,
kun olen liian kauan kirjoittanut koneella.)
Hoitakaa itseänne kuitenkin ajoissa, neiti, sanoi tohtori
jonkinlaisella mahtavuudella. Sillä uskokaa minua, muuten ette kauan
kestä.
Minä kohautin olkapäitäni.
-- Ei se tee mitään.
-- Monet nuoret tytöt ovat vastanneet minulle noin, sanoi hän
sävyisästi, mutta sellaisella äänellä, kuin minä olisin ollut tyhmä
pieni lapsi.
-- Mikä teitä kaikkia vaivaa? Eikö teillä ole lainkaan elämänhalua?
Ilman sitä ei voi sulattaa ruokaa, niinkuin ehkä tiedätte!
-- Ooh, sanoin minä, ei tarvita erin paljon elämänhalua sulattamaan
_meidän_ ruokaamme.
Minä sain nyt tehdä selkoa siitä mitä me tapaamme syödä: kahvia,
voileipää, suklaata, voileipää, yksi ruokalaji keittokoulussa, teetä
tai pilsnerjuomaa ja voileipää.
Hän hämmästyi ja varoitti, laati ruokajärjestyksen ja sanoi, että hän
kirjoittaa sanomalehtiin. Luulenpa hänen vielä puhuneen tulevasta
sukupolvesta, oli sanalla sanoen lyyrillinen. Kun hän meni, oli hänellä
yksi ihailija kaikkien entisten lisäksi. Toivon, että voidaan koota
aarteita taivaassa.
Sitten joutui Emmy Sapattivuoren sairaalaan ja Sakissa oli taas täysi,
mutta jonkinlaisen alakuloisuuden verhoama sopusointu. Me käymme
häntä tervehtimässä niin usein kuin voimme, hän on vielä liian heikko
leikattavaksi. Minua niin kauhistuttaa ajatella hänen kohtaloaan, sillä
keskusteluni jälkeen tohtorin kanssa, on kuin siinä näkisin kuvastuvan
oman vastaisen kohtaloni. Se ei ole totta, tietenkään, ettei se mitään
tee. Elämäni näyttää minusta päinvastoin kallisarvoiselta, tärkeältä ja
ansaitsevan kaiken sen työn, mikä sen puolesta tehdään. Kuolemanajatus
on seurannut minua jo jonkun aikaa kuin kylmä varjo, ja se taistelee
yhä voimakkaammassa tempossa sielustani elämisenhalun kanssa.
Minä luen vuoteni ja saan sellaisen halun painaa elämää sydäntäni
vasten, vaikkapa sitten polttaisinkin itseni samalla. Sama se, sillä
menettelinpä niin tai näin, täytyy minun kuitenkin lopen kulua ja tulla
kolmenkymmenenviiden vuotiaaksi ja joutua Sapattivuoreen.
Ja kesken tätä sama-se-tunnelmaa täytyy minun sanoa itselleni, että
olen rakastunut häneen, ja että hän tietää sen! Kuinka se on voinut
niin pitkälle mennä, en ymmärrä, ja kuinka hyödytön ja kuvitteluja
vailla oleva rakkaus voi kestää ja saada sellaisen vallan ihmisen
yli, en tiedä. Tiedän vain että tilanne on kestämätön, ja että elän
ainaisessa hermojännityksessä. On alituisesti kohtauksia, ja ellei
tätä olisi ollut, olisi kirjanpäätös pitänyt yhtä paljon nopeammin.
Nyt se tuli selväksi vasta eilen. Minä olin siellä iltapäivällä
niinkuin tavallisesti ja tuomari myös. Ja kun minä vihdoinkin näin,
että sain kirjat pitämään yhtä, oli kai varsin luonnollista ja
anteeksiannettavaa, että minä syöksyin ylös ja aloin ylistää:
On selvä hei!
Se liian varhain ollut ei!
Silloin näin hänet ovessa ja peräydyin vaistomaisesti lähintä seinää
vasten. Siellä seisoin hyvin hiljaa ja katsoin häntä suoraan silmiin
ajatellen nopeasti ja selvästi: _Nyt annan perään_, sillä minä olen
suuri raukka.
Siihen aikaan kun minun äitini oli nuori, oli varmasti helpompi
selviytyä miehistä ja miesten rakkaudesta. Silloin oli käsivarsi
vyötäisten ympärillä sama kuin sormus sormessa, suutelo sama kuin
kihlausilmoitus, eikä kenestäkään tytöstä pidetty kiinni, ellei hänestä
pidetty.
Mutta _nyt_!
Hän otti minut sanaakaan sanomatta syliinsä ja suuteli minua, ja minä
en saanut ääntä enkä voinut liikuttaa itseäni. (-- "Sitten sanon
hänelle, sitten -- -- --".)
Sitten otti hän, yhä vielä sanomatta sanaakaan, minut omaan
huoneeseensa ja sijoitti minut matalaan nahkatuoliin, mutta itse istui
hän karmilla käsivarsi minun kaulallani.
-- Antakaa minun mennä, sanoin minä tarmottomasti.
-- Niinkö luulette? sanoi hän liikuttamatta lihastakaan. _Nyt_!
Äänessä oli niin paljon varmuutta, että se harmitti minua, joka
tavalliselta moraaliselta näkökannalta koitui minulle pelastukseksi.
-- Ohoo, sanoin minä. -- Vielä ei maksa vaivaa olla liian varma.
-- Minä olen ensi hetkestä asti ollut varma sinusta! sanoi hän
pirtistyttääkseen minua.
Minä muistin juuri hänen kerran sanoneen, että oli hauska nähdä minut
salamoivan vihaisena, ja sentähden nauroin minä vain niin harmillisesti
kuin suinkin ja ponnistin päästäkseni ylös. Mutta koettakoon, ken voi,
nousta ylös matalasta nahkatuolista, kun joku, joka on voimakkaampi
istuu karmilla eikä anna siihen lupaa. Minun on käytettävä kieltäni,
ajattelin minä, mutta minä en pillitä, ennenkuin viime tingassa, jos ei
muu auta.
Ja koko ajan minä tiesin, että loppu ei riippunut hänestä, vaikkapa
ilmeisesti näyttikin siltä, niinkuin hän tilannetta hallitsisi, vaan
minusta. Mutta minä olin hölmö ja rakastin häntä.
Kuinka usein olenkaan nähnyt painettuna tuon yksitoikkoisen lauseen:
tahdotko tulla minun vaimokseni? Olen monta kertaa ihmetellyt tokko
sitä todellisuudessa on niin paljon käytetty, mutta nyt se kuitenkin
tuli esille, s.t.s. ei sanasta sanaan, koska hän tarkoituksella jätti
pois sanan vaimo.
Minä pudistin päätäni.
Se ei häneen laisinkaan vaikuttanut.
-- Minkätähden? kysyi hän hiukan ylimielisesti.
-- Minulla on pieni, naurettava syy, sanoin minä: Te ette minua rakasta.
-- Ooh! sanoi hän. -- Saatoin arvata, että te toisitte tuon esiin.
Mutta jos minä nyt "rakastaisin" teitä?
Hän lausuu aina verbin selvillä ja halveksivilla lainausmerkeillä.
-- Jos te sen tekisitte, sanoin minä, luulen että voisitte saada minut
vaikka mihin!
-- Mistä sinä sen tiedät, etten sitä tee?
-- Siitä että te kohtelette minua, niinkuin teette! sanoin minä. --
Sitä ette silloin ikinä tekisi.
Se tuli minulle varmuudeksi samalla hetkellä kuin sen sanoin, ja
minä takerruin kiinni siihen varmuuteen kaikella sillä naisellisella
ylpeydellä, mitä minulla kiireessä oli käytettävänä.
-- Jos minä rakastaisin (taas lainausmerkit) teitä, tekisitte te siis
mitä minä siinä tapauksessa en teiltä pyytäisi? sanoi hän. Vai kuinka?
Varsin oivallista logiikkaa. Te mutkittelette. Te teette verukkeita.
Pelkuri niinkuin kaikki muut? Tai ei, se on varmaankin vain sotajuoni?
Siinä kaikki mitä voitin. Hän ei ollut koskaan ennen näyttänyt kuinka
vähän hän minua kunnioitti. Rohkeuteni petti.
-- Antakaa minun mennä, sanoin uudestaan surkeammin.
-- Olkaa niin hyvä, vastasi hän kylmästi.
Ei ole minkäänlaisia esteitä. -- Mutta niitä oli sentään, sillä kun
minun piti nousta ylös, huomattiin, että hänen nutunhihansa nappi oli
tarttunut minun hiuksiini.
-- Myöntäkää, että te sentään olette kiintynyt minuun, sanoi hän.
-- Minulla on aina huono onni, sanoin minä ja nauroin vasten tahtoani.
-- Minä kiinnyn helposti kaikellaisiin hirviöihin, jotka eivät
hituistakaan ansaitse, että niistä välitetään.
-- Kiitän teitä! sanoi hän.
-- Ei ole mitään syytä kiittää, vastasin minä keveimmällä mielellä ja
menin ovelle.
-- Ettekö sano edes hyvästi?
Minä käännyin. Hänen äänensä tuntui väsyneeltä ja hänen silmissään luin
ainakin minä pettymistä ja alakuloisuutta.
Ja silloin tein minä kaikki taas tyhjäksi.
Minä menin suoraan häntä kohti ja hiivin vapaaehtoisesti hänen syliinsä!
-- Elisabeth, tiesinhän sen!
En tiedä kuinka kauan me seisoimme näin, lopulta kuiskasi hän jotakin
korvaani, joka teki minut aivan kylmäksi pelosta, jota en koskaan ennen
ollut tuntenut.
Ja minä pakenin pois, ennenkun hän sai aikaa tointua, mielettömänä,
takovin valtimoin.
Vavisten kuin galvanoitu sammakko menin minä kotiinpäin ajatellen:
-- Mihin tämä johtaa?
Ja sieluni silmällä näin hänet autossa menossa jonnekin pelaamaan
pokeria ja luin hänen ajatuksensa: nyt tulee minun vain hiukan pitää
puoliani niin -- -- --
Kaikesta huolimatta en sentään voinut olla nauramatta Eevalle
iltasella. Hän kulki kuin unissakävijä ympäri huonetta, huomaamatta
minua, ajattelematta missä hän oli tai mitä hän teki.
-- Eeva! sanoin lopulta. -- Herää!
Silloin hypähti hän ylös ja katsoi minuun ja silmät olivat kuin
auringot.
-- Pit... pitääkö minun päästää auki leninkisi?
-- Kiitos! sanoin minä vavisten. -- Ei, mutta sinun pitää istua tässä
sänkyni vieressä ja antaa minun itkeä viisi minuuttia, sillä minä olen
niin onneton, ja varmasti on vain sattuma, jos minulle käy hyvin!