XIV.

Yhä helmikuu.

Görel on tohtorin kanssa Nizzassa, ja minä olin mukana järjestämässä,

niin että kaikki kävi laatuun Grand Hotel'issa.

Minut oli vilpittömästi kutsuttu, mutta epäröin, sillä ajat olivat

ankarat, ja maailmalliset huvit, niinkin epäiltävää laatua kuin

toisten häät, ovat tuskin moraalisesti oikeutettuja, kun lakko on

tullut puhtaaksi tappioksi, Baby on sokerileipomossa Sturekadulla ja

polttoöljy maksaa 18 äyriä litra.

Mutta Sakki oli saanut päähänsä että minun piti mennä, ja kun minä

selitin, ettei minua haluttanut esiintyä loistavien ylhäisökanojen

joukossa köyhänä sukulaisena, verhottuna kainouteen ja äskensilitettyyn

musliiniin, kaulassa kahdesti pantattu ja lunastettu kultainen sydän

samettinauhassa, vastasivat he, että minä saatoin olla huoleti puvun

suhteen.

-- Sinä saat mitä tarvitset, sanoi Eeva, siihen annan Sakin kunnian

vakuudeksi.

-- _Siitä_ et saa paljoa panttilainaajalta, sanoin minä epäileväisesti.

-- Elä ole epäuskoinen, vaan usko, varoitti Eeva, se asia kyllä

järjestyy, kunhan sinä vain et ole liian jäykkä lainaamaan, niinkuin me

toiset teemme, kun joka toinen vuosi on jotkut kenraalikekkerit.

Ja vallan oikein, päivää ennen häitä tuli Baby ja toi silkkialushameen,

jonka hän oli lainannut, en tiedä mistä, ja Eeva ihanan pitkän liinan,

joka oli pelkkää chiffonia ja pitsejä, sekä viuhkan. Itse olin

ostanut kauniit, pitkät, valkoiset hansikkaat ja hiuksiin monilla

kieltäymyksillä pienen kultaperhosen.

Gerda -- hän jolla ei ole rakastajaa -- jolla oli viettelevä kiihko

kaikkeen, mitä vain vaatteiksi sanotaan, tuli niin kiltisti meille

eräänä iltana neuvottelemaan minun raakasilkkihameestani. Hän on

täydellinen nero, josta olisi pitänyt tulla ompelijatar, saattaa kai

vieläkin muuttaa uraa. Hänen neronsa, minun ahkeruuteni ja muutamien

pitsimetrien tuottama tulos tyydytti jotakuinkin minun laidoille lyötyä

kunnianhimoani.

Kaikki tytöt auttoivat minua pukeutumaan, mutta sattui niin hullusti,

että Eevan täytyi ommella nappi kiinni, enkä minä tullut sitä

ajatelleeksi, ennenkuin se oli liian myöhäistä. Niin että nyt en joudu

koskaan naimisiin, ja sitä minä ajattelin koko matkan enon vaunuissa.

Se tuntui hyvin surulliselta. Sakki oli suudellut minua jäähyväisiksi

ja sanonut rohkaisevasti: "Kuinka suloinen oletkaan, tee nyt hyvät

naimiskaupat ja muista meitä, kun tulet Grandiin!" mutta siitä

huolimatta koski se minuun varsin kipeästi.

Kidutus loppui kuitenkin lyhyeen, kello 11 olin taas kotona.

Koko Sakki tuli yöpukimissa eteiseen ja sanoi:

-- Noo?

-- Häät, sanoin minä kärttyisästi, ovat naurettavia; mauttomia pitoja.

Ainoa lohdutukseni siitä, ettei minulla ole mitään toiveita -- kiitos

sinulle, Eeva, -- joutua naimisiin, on, että siten säästyn tästä

komediasta.

-- Olen yhtä mieltä kanssasi -- teoreettisesti, sanoi Eeva. Ajattele

sen sijaan:

"Ah yhtä olla tietämättä toisten,

ei kotia, ei arkiaskareita".

Babyn silmät loistivat, kun hän kuuli rakasta Levertiniään ja hän yhtyi:

"Kun kuulas hämäryys se suvi-illoin

häähunnun valkoisen ja hennon lailla

kietaisi kudelmiinsa kaupungin,

niin komerossa ikkunanpa silloin

yhdessä viipyä ne tapasi

nuo kontua ja kotiakin vailla,

mi lempi toisiaan, mut visusti

kuin pyhätön sen maailmalta salas,

nuo ypöyksinäiset, mies ja nainen,

mi salaa matkatovereita olla halas."

Baby, joka pariin kuukauteen oli ainoastaan puhunut yleisistä

harrastusperistä, oli nähtävästi saanut taudin uudestaan. Hän

istui kokoonkyyristyneenä minun sohvannurkassani, yöpaita tiukasti

vedettynä paljaiden jalkojen ympärille ja hiukset riippuen hajallaan

joka puolella. Kun kumarruin eteenpäin katsomaan häntä, huomasin,

että hän oli sulkenut silmänsä, suun hymyillessä haaveksivaisesti

ja onnellisena. Ja minä kuulin hennon kuiskauksen, jonka tottunut

korvani tulkitsi näin kuuluvaksi: "to Mennesker -- -- --". Kun Baby on

haavemielinen, turvautuu hän aina tanskan kieleen. Se on jälkikaikua

Blicher-Clausenin ja Ingeborg Maria Sickin teosten lukemisesta.

Minä rakastan Babya, mutta juuri nyt hän harmitti minua. Ja kun sitten

Eeva alkoi kerrata: "nuo kontua ja kotiakin vailla, mi lempi toisiaan

--" sekottaessaan vademecumia vesilasiin, pisaran joka jambia kohti, en

enää voinut pysyä hiljaa.

-- Elä yritäkään näytellä epämoraalista, sanoin minä. Sinä olet

kuitenkin lopulta, niinkuin me kaikki, pieni raukka, joka olisit ihan

suunniltasi ilosta, jos joku tahtoisi rehellisesti mennä naimisiin

kanssasi, niin että pääsisit olemasta nimeltäsi Gustafson ja saisit

maata niin kauan, kun haluat aamusella.

Ainoa tilaisuus elämässä, jolloin Eeva jää vastauksen velkaa, on

silloin kun hänellä on vettä suussa, ja sitä hetkeä minä aina käytän

hyväkseni ja sanon hänelle sydämeni ajatuksen. Silloin tanssii hän aina

hurjasti ympärilläni ja uhkaa minua hammasharjalla, tukehtumaisillaan,

kunnes hän vihdoinkin saa äännetyksi. Mutta sitten!

-- _Kuinka sinä sen tiedät_, ettei ole ketään joka tahtoo? sanoi hän

viimein varmuudella.

Baby heräsi.

-- _Kuka_, Eeva? kysyi hän ahneen näköisenä.

-- Se on lorua, Baby, sanoin minä ylimielisesti.

-- Mutta te ette ole lainkaan tiedustelleet minkälaista oli häissä.

-- Oliko siellä ihania naisia? Oliko heillä kauniit vaatteet? sanoi

Eeva, ja minä huomasin, että hän oli iloinen päästessään näin ehjin

nahoin äskeisestä vastentahtoisesta typeryydestään.

-- Missä on kauniita naisia, siellä on aina vieläkin kauniimpia

vaatteita, sanoin minä, ja täällä oli kumpiakin. Mutta melkein

kaikki olivat ikäviä kuin tapeetit. Minä kysyin itseltäni, mistä se

johtuu, että me, joilla tuskin on aikaa hoitaa kauneuttamme, vielä

vähemmin korkeampiin harrastuksiin, ylipäänsä olemme niin paljon

hupaisempia. Sillä sitä me olemme. Minusta me olemme oikein herttaisia

ja ymmärtäväisiä, niin että meidän kanssamme on hyvä olla tekemisissä.

Joka ei suinkaan ole asian laita kaikkien naisten suhteen.

-- Niin, sanoi Eeva miettiväisenä. Mutta meneppäs ja sano se.

Konttoristeja! Ihmiset näkevät aina kangastuksena tärkkikauluksia

ja vahakangashihoja, mustepilkkuja, hämmennyksissä olemista ja

miesmäisyyttä. Me olemme ruusuja, jotka kukkivat salassa, mutta jos

ihmiset tietäisivät, kuinka meidän elämämme tekee meidät viisaiksi

ja vaatimattomiksi, neuvokkaiksi ja kärsivällisiksi, olisimme me

suunnattoman haluttuja.

-- Uskotko? sanoi Baby innokkaasti.

-- Tietenkin uskon. Olen sitä mieltä, että konttoristina erinomaisesti

suorittaa opintonäytteen avioliittoa varten. Paljon paremmin kuin

perhetyttönä. Sillä perhetyttö on tavallisesti pieni hölmö.

Ja sinä olet ehtinyt noin pitkälle elämässä etkä tiedä, että juuri

niille antavat miehet suurimman arvon, sanoin minä kiusotellen. Etkö

sinä, pieni otus, tiedä, että miehet rakastavat naisia, joilla ei ole

älliä nousta raitiovaunuun oikealta puolen tai oppia ylimenoja ja

panemaan polettia matkakapistuksiinsa.

Semmoinen ei ole juuri _minun_ kokemukseni, sanoi hän hiukan

salaperäisesti hymyillen, niin että minä sain aihetta uskoa, että

jotakin todella oli tapahtumaisillaan. Olin kysymäisilläni, mutta

ajattelin: saanen kai sen sitten tietää.

Sitten poikkesi hän taas äkkiä asiasta:

-- Oliko serkkusi kallisarvoisesi koteloitu?

-- Sinä puhut niinkuin hän olisi puoligrammaa aspiriniä, sanoin minä.

Kyllä, sen saat uskoa! Laske yhteen kaikkien meidän tämän kuukauden

palkat, niin saat jotakuinkin puolet siitä, mitä kapseli maksoi.

-- Oliko hän liikutettu?

-- Kyllä, sanoin minä, ihastuttavaan nenäliinaan, joka on ollut minun

äidinäitini oma. Eikö se ollut häikäilemätöntä? Luonnollisesti olisi

minun pitänyt periä se. Minä ajattelin sitä koko vihkimisen ajan.

-- Että sinä et häpeä sitä kertoa, sanoi Baby. Oliko ruoka hienoa?

Joitko sinä paljon samppanjaa? Kun me istuimme täällä tänä iltana ja

ikivanhoja voileipiämme natustaen söimme itsemme leivänkylläisiksi

kolmannen kerran tänä päivänä, ajattelimme sinua.

Ikkunapöydällä Dagens Nyheter tarjottimena oli tyhjä leipäkori,

voirasia ja pari kaljapulloa, hyvin tuttu, ja minulle, jolla oli vielä

silmissä Grandin kristalli- ja viinikimallus, jotenkin liikuttava näky.

-- Oi, sanoin minä, onko teillä vielä pilsneriä jälellä? Ja voileipää?

Tai paljas leipäpala? Minä tahdon syödä omaa leipääni. Minä en halua

kadehtia raukoilta heidän multasieniään ja timanttejaan. Minä olen

tyytyväinen itseeni, kohtalooni ja pilsneriini.

-- Se on vain pilsnerkaljaa, sanoi Baby ovessa puteli kädessä. Ja

puolikkaan ranskanleipää saat, vaan et enempää, loppu on aamuksi.

-- Sinä et ole sanonut sanaakaan herroista, sanoi Eeva.

-- Paras viimeiseksi. Oi, tiedätkö, minut esiteltiin vanhalle,

viimekesäiselle liehittelijälleni. Meillä oli oikein hauska.

-- Ihailiko hän sinua vielä?

-- Kyllä, sanomattomasti. Varsinkin kun minä sattuneesta syystä sanoin

hänelle, että rakastan toista.

-- _Päällikköä_?!

-- Sillä silloin väitti hän, että sittenpä juuri olikin oikea aika

meidän alkaa uudestaan.

-- Aioitteko?

-- Kyllä, minä sanoin hänelle, ett'en hänestä ollenkaan välitä, ja

silloin selitti hän uskovansa, että minä olin mieltynyt kaikkiin

miehiin, vieläpä niihinkin, joita kerran olin rakastanut. Mutta minä

sanoin, ettei hän saanut pyytää mahdotonta. -- Eikö teillä todellakaan

ole enempää leipää.

-- Kyllä, jos lupaat romahtaa alas myymälään varhain huomenaamulla,

ennenkuin minä menen, sanoi Baby, niin saat minun aamiaisosani, ja hän

solui alas lattialle ja meni hyräillen:

"Ah yhtä olla tietämättä toisten -- --"

Eeva ja minä katsoimme hänen jälkeensä. Hän on liian suloinen olemaan

sokerileipomossa, sanoimme me molemmat. Samassa huusi Emmy minua ja

minä menin hänen luokseen.

-- En tahtonut juuri kysyä sitä siellä sisällä, sanoi hän, mutta _mitä_

sinun tädilläsi oli yllään?

Ja minun täytyi unisena ja kuolemanväsyneenä istahtaa kertomaan Emmyn

ommellessa. Vihdoin käänsi hän kalpeat ja peräti kiusaantuneet kasvot

minuun.

Katso, nyt olen lopettanut päällystän, sanoi hän. Opi kärsimään

valittamatta! Ja huomenna menen lääkärille. Minä maksoin eilen

neljännekseltä sairaus- ja hautauskassaan. Niin että kaikki on nyt

selvää; kas vain, että hänellä oli sinisenpunaista, vaikka hän on niin

paksu!

Kun vihdoinkin olimme vuoteessa, ja Eeva ja minä olimme yksin, sanoi

hän:

-- Pegg sinä et saa suuttua, mutta minä olen sitä mieltä, että jos

sinunlaisella tytöllä on ikävä häissä, niin on se varmasti sentähden,

että se, josta pitää, ei ole siellä.

Minä hätkähdin, niinkuin tehdään, kun joku tieten tai tietämättään osaa

oikeaan.

On monta, joista pidän, jotka eivät olleet mukana, sanoin lyhyesti.

Mutta tiesinhän minä, että hän oli oikeassa. Tiedänhän, että on mennyt

siihen, että minä, niinkuin maa, lainaan kaiken valoni toiselta.

-- Pegg, ole varuillasi, sanoi Eeva lempeästi. Minä niin pelkään, että

siinä on jotakin. Sinä olet niin muuttunut.

-- Niinkuin jotkut muut.

-- Jotkut muut, niin. Mutta ei samasta syystä. Olen sitä mieltä,

että jos joku konttoristi saa päällikön jumalakseen, silloin voi hän

lähettää terveisiä kotiin. Minä olen vanhempi ammatissa kuin sinä.

-- Niin, sitä mahdat olla, sillä minä en laisinkaan ymmärrä mitä

tarkoitat.

-- Kyllä sinä ymmärrät, mutta koska sinä tahdot selvää puhetta, niin

sanon sinulle, että on useampia kuin yksi päällikkö, jotka mielellään

tahtoisivat saada nuoret ja suloiset konttorityttönsä lisäksi

Perhekirjaansa, ja siihenhän me kuitenkin Jumalan nimessä olemme liian

hyvät.

-- Jos tarkoitat _minun_ päällikköäni, niin hänellä ei ole perhettä,

sanoin minä.

-- Ja sinä et sittenkään koskaan tule muuksi kuin lisäksi, sanoi Eeva.

Se, jonka hän kerran ottaa käydessään viittäkymmentä, on arvattavasti

nyt pensionaatissa Schveitzissä ja hänen isänsä omistaa talon

Rantatiellä.

-- Aina yhtä viisas, sanoin minä.