Jouluaaton aattona.
Oli aika elämässäni, ennenkun olin täyttänyt kaksikymmentä, jolloin
suurin suruni oli, ettei minulle koskaan mitään tapahtunut. Minä
kuljeskelin jännitetyssä ihmettelyssä, jokaisen kohtauksen kadulla,
jokaisen sanantuojan paketteineen, jokaisen kirjeenkantajan posteineen
piti tuoda mukanaan tuo odotettu, aavistettu ja aavistamaton.
Kun ei mitään tullut, kävin huolestuneeksi ja ajattelin: pitääkö minun
rehkiä kaiken ikäni harmaassa ikävässä, tuleeko minun kirjassani
olemaan vain valkoisia lehtiä? Ah, sen jälkeen on minulla ollut kyllin
ja yllin kyllin elämän seikkailuja. Olen lakannut lukemasta niitä.
Rikkaille ihmisille sopii joulu, se tekee ne vielä rikkaammiksi, mutta
köyhät tekee se vieläkin köyhemmäksi, kun se heitä ollenkaan tavottelee.
Mutta joulu tulee pahoille ja hyville vaatimuksineen, ja tottumus
totella vaikuttaa, että sytytetään kynttilät ja annetaan toinen
toiselleen lahjoja ja ollaan iloisen näköisiä, niinkuin ei mikään muu
olisi mahdollista.
Kun se tuli lähemmä ja lähemmä joululehtineen ja ilmoituksineen
ja puhdistuksineen ja monine muine hommineen, oli hetkiä, jolloin
ajattelin: Minä tahdon istua pimeässä ja uhmailla sen läpi. En tahdo
kähveltää itselleni joulutunnelmaa toisten kodissa; en tahdo näytellä
joulua, se on äitelää. Mutta sitten tulin ajatelleeksi Puttea ja minä
ymmärsin, että minun täytyi. Oli kai myöskin parasta niin. Lopultakin
voi niin vähän tehdä elämästä, eipä juuri enempää kuin vastata
ystävällisesti puhelimessa ja valmistaa hiukan hauskuutta Puttelle. Ja
niin se on tehtävä.
Me olemme panneet parastamme kaikki neljä. Neljätoista viimeistä
päivää olemme tehneet työtä konttorissamme, ja tultuamme kotiin
olemme kukin kauas yli puoliyön ommelleet työtämme, jonka olemme
onnistuneet saada arvotuksi -- päällikkö osti 10 arpaa -- ja josta
aiomme kukin ansaita roposen. Lantit aiomme panna kestityskassaan. Baby
on laihtunut kaksi kiloa, ja minulla on renkaat silmien ympärillä ja
näytän jumalaparatkoon surkealta, mutta niinpä olen saanut Puttelle
päällysnutun ja höyrykoneen, ja siitä olen onnellinen.
Kummallisen sattuman kautta on päällikölläni ollut työtä konttorissa
ilta illan perästä, tuskinpa saattaa epäillä hänen tarvitsevan ansaita
lisää päällystakkia ja höyrykonetta varten. Hänellä on hyvin vaikea
pysyä levollisesti omassa huoneessaan, niin että oikeastaan häiritsee
hän minua vain. Eilen illalla sanoin sen hänelle ja pyysin häntä
ajattelemaan, että olin köyhä ja minun tarvitsee ansaita. Silloin otti
hän minua molemmista käsistä ja selitti, että ne eivät olleet luodut
nakuttelemaan hänen kirjoituskonettaan. Siksi olivat ne liian pienet
ja pehmeät, ja että oli verinen synti että minä menettäisin nuoruuteni
ja kauneuteni konttorityössä. Olisi ollut paljon parempi, jos olisi
luvannut minulle palkankorotusta, mutta sitä hän kyllä varoi.
On olemassa uudenlaista flirttiä, jota en ole ennen kokenut,
konttoriflirttiä. Sillä on erityinen sanaluettelonsa, omat tilanteensa
ja erikoiset inhottavuutensa. Tavallisissa tapauksissa, ellen ilman
sydämentykytystä saata pudistaa jonkun miehen kättä, jos meillä on
jotakin kiusallista välillämme, en aivan yksinkertaisesti tapaa häntä
enää enempää kuin haluan, minun ei tarvitse häntä nähdä, eikä puhua
hänen kanssaan.
Mutta jos olen konttorissa ja mies on siellä, niinkuin tietenkin on,
silloin en voi häntä välttää. Joka aamu odottaa minua kohtaloni, työ
ja huoli toimeentulostani pakottaa minut menemään sinne missä tiedän,
että se mies on, josta pidän liian paljon tai liian vähän halatakseni
tavata häntä, pakoittaa hengittämään samaa ilmaa, näkemään, puhumaan,
vastaamaan, päivä päivältä siihen asti, että -- --
Lorua.
Tänään menin viiden ajoissa varsin hyvällä tuulella talouskouluun.
Käteni olivat täynnä myttysiä, ja minä iloitsin siitä, että kotiin
tultuani saisin ne lakata, panna liinoille ja kirjoittaa niihin
joulusäkeistöt. Hetkiseksi olin kokonaan unohtanut Babyn suuren
eilen saamansa surun. Mutta kun näin lapsiparan, muistin äkkiä hänen
kassavajauksensa ja ymmärsin, ettei tässä ollut toivomistakaan mitään
hauskaa, ennenkuin se asia oli selvä. Kyyneleet nousivat silmiini
nähdessäni hänen istuvan yksin ja alla päin, niin kalpeana ja
surullisena koskemattakaan ruokaan, enkä minä ehtinyt vielä istuakaan,
ennenkun hän sanoi: Elisabeth, onko sinulla 67 kr ja 58 äyriä?
-- Ei ole, kultaseni, sanoin minä, mutta minä voin hankkia ne -- ehkä.
Etkö ole löytänyt rahoja?
-- En, sanoi hän ja pudisti synkästi päätään. Vaikka olen laskenut ja
yhä vain laskenut! Koko päivän taas tänään. Ei näytä olevan mitään
mahdollisuutta niitä löytää. Vaikka menenhän minä, tietysti, heti taas
sinne etsimään. Minä etsin koko yön, niin että elkää huoliko siitä, jos
en tule kotiin. Ja juuri jouluksi, Pegg! Mitä minä teen?
Minä sanoin niinkuin kaikki vanhat viisaat ihmiset kaikkina aikoina:
"Syö ensin, muuten et osaa laskea. Sinä löydät ne kyllä, ellet ole
hermostunut". Ja Baby arveli, niinkuin kaikki nuoret ihmiset kaikkina
aikoina, että vanhat ihmiset ovat välinpitämättömiä heidän suruilleen
ja tulevat typeryyksineen, mutta hän söi kuitenkin. Tilasipa hän vielä
jonkinlaisen hirtehispilan valtaamana jälkiruokaakin.
-- Pegg, tämä on elämän todellisia suruja ja sen todellista vakavuutta.
Tämän nyt sain siitä, kun kuljin alla päin notaarin naikkosen tähden
ja luulin olevani onneton. Bah -- kaikki sielun tuska on vain pötyä.
Sappikivi ja kassavajaus ovat todellisia suruja! Hyvästi, Pegg, jos
löydät 67:58 kadulta, niin voit soittaa 6359:ään, sillä siellä minä
olen. -- Ja hän hymyili pientä haikeaa hymyä ja meni kassalle: --
Vasikanpaisti ja mantelileivos hillon kera -- 60 äyriä ja 30, 90, olkaa
hyvä.
Minä jäin sinne vielä hetkiseksi ja mietin ankarasti. Sitten menin
takaisin konttoriin. Siellä istuin tunnin ja koetin tehdä työtä,
odottaen kohoavassa jännityksessä päällikön tuloa.
Hän tulikin, lempeällä, suopealla Ruusunlehtituulella.
-- Tuomari on aina ollut ystävällinen, sanoin minä, eikö olisi
mahdollista, se on ehkä hävitöntä, mutta pyytäisin etukäteen palkasta
-- 100 kruunua --. Kuinka vihasinkaan häntä sen katseen takia, jonka
hän sai silmiinsä.
-- Sitten saa neiti huonot raha-asiat yhä eteenpäin, sanoi hän ja
katsoi kiinteästi minuun.
-- Voinhan korvata rahat tekemällä työtä iltapäivisin, ehdotin minä.
-- Ehkäpä on muita keinoja.
Ymmärsin varsin hyvin hänen tarkoituksensa, mutta sanoin:
-- Niin, voihan koettaa, jos joku minun sukulaisistani haluaisi minua
auttaa.
-- Ja te luulette, että minä antaisin teidän sitä tehdä! Te ette
voi saada rahoja liikkeeltä etukäteen, sillä se on vasten minun
periaatteitani, vaan te voitte saada ne henkilökohtaisesti minulta.
-- Ehto? kysyin minä liikeäänellä, mutta sydämen alkaessa ankarasti
tykyttää.
-- _Te itse_, sanoi hän ja tuli minua kohti. Minä nousin ja menin
pulpetin taa.
-- Ettekö te ymmärrä, että yhteensovittelu on hirveän halpamainen?
sanoin minä hehkuvin poskin.
Silloin alkoi hän nimittää itseään rumilla nimillä ja pyysi minulta
anteeksi monilla kauneilla sanoilla, ja minun piti välttämättömästi
pudistaa kättä hänen kanssaan merkiksi siitä, että kaikki oli hyvin
meidän välillämme. Mutta minä tahdoin käyttää tilannetta.
-- Kerronpa tuomarille, sanoin minä, että meillä konttoritytöillä on
salainen musta lista Tukholman hakkailevimmista päälliköistä.
-- Mielisinpä sen nähdä, sanoi hän.
-- Sen kyllä uskon, vastasin minä, mutta se ei käy päinsä. Se on
olemassa vain suullisena perimätietona. Ooh, kylläpä te hämmästyisitte!
Te olette siinä n:o 3, kaikki konttoritytöt Tukholmassa tietävät sen.
Se vain mairitteli häntä. Oi, se oli hullunkurista; oikein murtaakseni
hänet vedin esille koko historian Babysta ja kassanvajauksesta, mutta
hän ei uskonut minua.
-- Noin ulkokullatuksi en neitiä luullut, sanoi hän, niine kokemuksine
kuin neidillä on elämästä! Luonnollisesti ymmärsin, että hän tarkoitti
Puttea, mutta olin vaiti, sillä tiesin, ettei hän uskoisi, ennenkuin
hän saa nähdä Putten omassa 13-vuotiaan korkeassa persoonassa. Ja
vavisten yli koko ruumiin menin ulos eteiseen, lujasti päättäen mennä
Rantatielle ja nöyryyttää itseäni uudestaan Babyn tähden.
Minun seistessä kämmeltäen hansikkaiden kanssa tuli hän ulos
kirjekotelo kädessä.
-- Neiti olisi kuitenkin saanut 100 kruunua joululahjaksi, sanoi hän
tasaisesti.
Minä ilostuin ja hämmästyin tavattomasti ja ojensin hänelle käteni,
jota hän suuteli.
-- Näkyypä, etten minä sentään aina vaikuta rauhoittavasti tuomariin,
sanoin minä leikillisesti.
-- Eihän neiti sitä tahdokaan, kuiskasi hän aivan lähelläni.
-- Minun täytyy nyt mennä, selitin minä ja väistyin.
-- Vain silmänräpäys. Minä näen, että te yhä vielä olette vihainen
minulle siitä, että äsken olin niin häijy ja raaka? Ettekö tahdo
näyttää minulle, ettette minua vihaa, sillä sitä te ette saa tehdä.
Minun vastaukseni oli kaksi askelta taapäin, mutta ovella sai hän minut
kiinni, kietoi käsivartensa ympärilleni ja suuteli minua.
Minä olin aivan tahdoton, muistan vain ajatelleeni:
-- Ooh, että hän viitsii!
Mutta kun sitten tulin kadulle, en tiedä millä tavalla, väistyi kaikki
muu sen äkillisen ja suuren ilon tieltä, että nyt oli minulla joka
tapauksessa millä auttaa Babya ja vähän päällekin. Ja nyt luikin
tieheni hänen luokseen, ja taivasten tekijä kuinka se tyttölapsi
ilostui! Me riensimme kotiin, mutta ostimme koko joukon tavaraa
matkalla.
Siellä kotona pyöri Eeva ympäri hillittömän autuuden tilassa 50 kruunun
takia, jotka hän odottamatta oli saanut joulurahaksi.
Hän nauraa vielä unissaan minun tätä kirjoittaessani.
Kello oli yli 12. Joulu-ilta siis. Olenko minä tehnyt jotakin hirveän
pahaa? Siinä tapauksessa on kauheata, että minä en hituistakaan kadu,
tunnen vain veitikkamaista virkeyttä.