Uudenvuodenaatto.
Jouluaaton aamuna tapahtui jotakin tavatonta kello puoli kahdeksan. Me
olimme jo toivottaneet toisillemme hyvää joulua ja lojuimme uinaillen
puoliveteessä, niinkuin tehdään minuuttia ennen, kun on noustava ylös.
Kaikissa ruukuissa ja maljakoissa, joita olimme saaneet kootuiksi, oli
kuusenoksia, puolukanvarsia ja mäntyjä, puhtaat liinat oli kaikilla
pöydillä, ikkunoillamme oli vastapuhdistetut messinkiset kynttiläjalat
ja Babyn nupussa olevat hyacintit.
Eeva oli juuri sanonut minulle: Me voimme kernaasti maata vähän vielä,
eivät ne voi antaa nenälle, jos tuleekin neljännestuntia myöhemmin
konttoriin, pitäähän sitä jollakin tavalla tuntea että on joulu,
kun minä kuulin kahvikolinaa käytävästä, ja notarin äiti näyttäytyi
hymyilevänä ja suopeana.
-- Ei, mutta kuinka hirveän erinomaisesti rouva Berggreniltä, sanoimme
me kaikki, ja hän asetti tarjottimen pöydälle ja sanoi:
-- Hauskaa joulua, neidit, ja pitäkää hyvänänne.
Se oli sentään pieni hauska alku, mutta Babysta, minä näin sen
hänen kasvoistaan, oli haikeata syödä notaarin äidin sahramileipää
ja hän näytti varsin synkeältä. Tuntui oikein hullunkuriselta, kun
huomasin Emmyn salavihkaa koettavan lohduttaa Babya seuraavalla
eriskummallisella tavalla:
-- Kas niin, elä ole pahoillasi, ajattele minua, minua ei ole kukaan
edes _pettänytkään_!
Meidän piti lopettaa kello 1 konttorissa, ja silloin oli Putten määrä
tulla sinne, sillä hän tahtoi silloin mennä ostoksille.
Kun aamusella tulin toimistoon tuntui minusta, että herrat näkisivät
päältäni mitä eilen illalla oli tapahtunut, ja minä pelkäsin tavata
päällikköä. Mutta hän näytti niin iloiselta ja huolettomalta, että minä
luulin hänen unohtaneen kaikki tyyni.
No, sen kyllä sitten huomasin, että hän ei ollut unohtanut. Koko
aamupäivän taistelimme hiljaista epätoivoista taistelua. Hän tahtoi
mennä eteenpäin tekstissä, minä tahdoin sitä estää, joulurauhaa oli jo
muutenkin kylliksi mullistettu. Ellei hän paranna tapojaan, en minä
mitenkään enää voi kauemmin pitää sormuksiani oikeassa kädessä. Se
tekee niin ilkeän kipeää, kun hän puristaa koko voimallaan.
Kello tuli 1, ja tuomarit menivät täsmälleen lyönnillä vilkaistuaan
sisälle minun huoneeseeni, jossa päällikkö oli ja toivotettuaan hauskaa
joulua niin merkitsevästi hymyillen, että minua halutti heitä lyödä.
Minunhan oli määrä yhtyä Putten karissa, mutta se veitikka viipyi, niin
että minä tuumin mennä ulos ja odottaa portilla, sillä ymmärsin, ettei
ollut ajattelemistakaan, että päälliköstä muuten pääsisi eroon.
Hän hyöri ympärilläni ja keksi kaikellaisia kysymyksiä pidättääkseen
minua: mitä minä tekisin joulunpyhinä, olinko ajatellut mitään lahjaa
hänelle, enkö haluaisi tulla hänen kanssaan kävelemään ja lopuksi,
olinko niin lystillinen, että olin hänelle vihainen eilisen illan takia.
Minä olin äärimmilleni hermostunut, kun Putte viimeinkin tuli. Minä
sieppasin lakin hänen päästään.
-- Kas niin, poikaseni, tervehdi tuomaria! sanoin minä salaisella
ilolla.
Se oli rahan arvoista.
-- No peijakas, sanoi hän.
-- Kuinka niin? kysyin minä.
-- Hänenkö piti saada päällysnuttu?
-- No mutta tuomari, sanoin minä lempeästi moittien, niinkö vähän voi
teihin luottaa, kun on kysymys joululahjasalaisuudesta?
-- Niin, mutta hänhän on suuri poika.
-- On kyllä, sanoin minä, meidän väliä on kaksitoista vuotta, mutta hän
on niin isokasvuinen. Hän tulee isään.
Ja sitten me menimme. En tiedä, mitä päällikkö ajatteli. Aikanaan saan
sen kyllä tietää.
Putte tahtoi välttämättömästi Länsipitkälle. Minä en sinne ollenkaan
halunnut, mutta hän vain marssi sinne päin, ja joka kerta kun me
tapasimme jonkun vanhanpuoleisen naisen, aivasti hän säännöllisesti
ihan äkkiä, juuri kun olimme vieretysten, niin että minun täytyi sanoa:
Lapsi, poliisi tulee sinut ottamaan!
Silloin ryhtyi hän toiseen menettelytapaan ja sanoi yhtenään ääneen:
-- Pegg, eikö sinunkin mielestäsi tuon naisen pitäisi näyttää vähän
enemmän makaroonivekaroitaan?
Viimein tultuamme valtiopäivätalolle täytyi minun tarttua häntä korvaan.
Vai niin, Pegg, sanoi hän silloin, kun poikanen on säästänyt koko viime
viikon ja jakanut Lontoon elävien kuvien ilmoituslehtisiä voidakseen
kalistaa kokoon keikarimaisen lahjan sisarelleen, niin kurittaa tämä
häntä jouluaattona, sitä en olisi uskonut.
Hän on Anderssonskan Kalle ihan ilmielävänä, mutta niinpä onkin hänellä
koko lukukaudenaikana joka ainoassa aamurukouksessa ollut kirja
raamatunkansien välissä.
Luonnollisesti pyysin minä häneltä raukkamaisesti anteeksi ja hän
kirkastui ja ohjasi askeleensa valtiopäivätalon pohjoispäähän, joka on
virralle päin.
-- Mutta Putte, sanoin minä, sinähän teet kierroksen, mutta hän lähti
otattamaan, ja kun minä tavotin hänet, seisoi hän kaivellen kivijalassa
olevaa rakoa.
-- Se on minun säästöpankkini, ymmärräthän, sanoi hän, mutta sinä saat
kääntyä poispäin, ei sinun tarvitse nähdä kuinka paljon minulla on.
-- Mutta lapsonen, miksi teet näin, sanoin minä.
-- Muuten tuhlaisin ne ostoksiin, ymmärräthän, heti paikalla, sen saat
uskoa että pojat panevat paljon rahaa leivosmuruihin Wienerleipomossa,
mutta minä olen säästänyt, minä. Hän näytti säteilevän ylpeältä
kieltäydyttyään Wienerleipomon herkuista minun tähteni.
Sitten piti hänen katsella jokaista ikkunaa, sillä nyt oli ostettava
Peggylle jotakin oikein hienoa. Lopulta astui hän päättäväisesti sisään
pieneen korutavarakauppaan, ja minä ihmettelin liikutettuna mikä
ikkunan monista kauhistuksista oli hänen mielensä vanginnut. Vasta kun
hän tuli ulos, ilosta paistavana, sain hänet Sulun kohdalla istumaan
viereeni punaiseen vaunuun ajaaksemme kotiin.
Äkkiä sanoi Putte kaikuvalla äänellä:
-- Pegg, minkätähden sanoi sinun päällikkösi: "No, peijakas!" kun hän
näki minut?
Raitiovaunu taukosi tuokioksi hengittämästä, ja minä sain tulta
poskiini.
-- Sitä en luule hänen sanoneen, vastasin minä kiireesti. -- Mutta
kuules, Putte -- sekoittaakseni pois asian -- menisitkö sinä minun
asialleni, kun tulemme kotiin? Muistan että tänään on minun vuoroni
ostaa spriitä, mutta minulla ei ole pulloa mukanani. Juoksethan sinä
alas ostamaan, minä olen niin väsynyt.
-- Eikö nainen ole ajatellut, kuinka väärin on totuttaa lasta löytämään
kapakoihin, sanoi äkkiä muuan vanha herra vieressäni, ja läpi
raitiovaunun kävi kuin humina.
-- En, täytynee myöntää, etten sitä ole, vastasin minä
totuudenmukaisesti, jonka jälkeen kolmas henkilö sekaantui keskusteluun
selittäen, että alaikäiset eivät saa noutaa spriitä. Koska nyt näytti
sukeutuvan kodikas yleinen keskustelu, tein päätökseni ja astuin Putten
kanssa vaunuista, vaikka meillä vielä oli pari pysäkkiä jälellä.
Poika oli onnellinen, hän luuli, että hänet lähetettäisiin tavalliseen
anniskelupaikkaan ja nolostui aika lailla, kun minä sanoin, että oli
kysymys denaturoidusta spriistä Sakin teehen ja kiharoihin.
Me pidimme välikohtauksen johdosta aika lailla hauskaa, mutta ehkäpä
huvitti ystäviäni vielä enemmän juttu päälliköstä ja harha-askeleesta.
Puttea ei koko iltana sanottu muuksi kuin harha-askeleeksi.
Kello 7 tulivat jouluvieraamme, leikillinen Y. Y:stä, joka oli niin
yksin maailmassa, ettei yhtään kotia paitsi meidän ollut avautunut
hänelle, ja Gerda, joka edelleen huonolla tuloksella etsi hyväksyttävää
rakastajaa.
Koko talossa oli joulu, ja me laskimme ikkunoistamme eri huoneustoissa
olevat joulukuuset yhteensä kuudeksi, mutta meidän oli seitsemäs ja
Putte sai sytyttää kynttilät. Tytöt olivat liikuttavan hyviä Puttelle,
liikuttavan, hän oli päivän sankari ja sai joululahjoja meiltä
kaikilta. Minä olin suudella hänet kuoliaaksi Länsipitkältä peräsin
olevan kamalan, 75 äyrin rintaneulan takia. Minä säilytän sen hänen
lapsilleen, joilta odotan paljon iloa vanhuudessani. Me annoimme
toisillemme pikkuesineitä, ja Emmy sai 10 erilaista saippuaa, sillä se
tavara on hänen ainoa, suuri intohimonsa.
Tunnelma oli hyvä, ja kun se pyrki pettämään, turvauduimme hanuriin.
Illallinen piti meitä täydessä työssä pari tuntia, minä panin kaikki
työhön sitä ennen, sen kuluessa ja sen jälkeen, ja vuoron perään
hämmensimme me kaikki puuroa. Baby ehdotti sitä tarjottavaksi, kun se
oli kiehunut neljännestunnin, niin että notariolle oli kyllä onneksi,
että hän ajoissa vetäytyi takaisin. Minun täytyy tunnustaa, että kun
minun vuoroni tuli, ja minä olin yksin keittiössä, itkin minä hiukan
äkkiä ja katkerasti kaivatessani äitiäni ja kotiani, joita en enää
koskaan saa nähdä. Kukaan ei sanonut mitään, mutta luulenpa, että tätä
muistettavaa puuroa keitettäessä punertuivat meidän kaikkien silmät.
Ja notaari kierteli käytävässä ja eteisessä, niinkuin hän olisi ollut
kissa. Siveellisyyden nimessä täytyi minun pari kertaa hätistää hänet
sieltä pois.
Kun olimme syöneet ja vieraiden suosiollisella avulla pesseet astiat ja
siistineet, teimme me Puttelle tilan pienen varjostimen taa ja saimme
hänet suurella vaivalla menemään maata. Kaikki tytöt tahtoivat suudella
häntä, kun hän makasi siellä ja oli suloisen näköinen, mutta minä
varoitin heitä. Vähitellen asetuimme me lepäämään jotakuinkin niinkuin
paimenet kedolla, Baby ja minä liesipieluksille, lampaannahoille ja
iltavaipoille vieraidemme kauan kursailtuaan pannessa pitkäkseen meidän
sänkyihimme ja sohviimme. Meillä ei ollut sydäntä antaa heidän mennä
kotiin ja paneutua levolle synkissä yksinäisissä huoneissaan, sinä
yönä. -- Eihän meidän joulussamme paljon uskoa ollut, mutta siinä
oli varsin paljon liikuttavaa ystävällisyyttä ja hiukan epäitsekästä
uhrautumista ja myöskin jonkinlaista urhoollisuutta, sillä kaikki
olivat iloisia, vaikka ei kukaan ollut naimisissa.