Päällikkö pysähtyi ja alkoi jutella. Hän ei ollut aivan yhtä kaunis
kuin tavallisesti, mutta näytti kiltimmältä ja hiukan alakuloiselta. Ja
kun mies sitä on, täytyy hänen tuossa tuokiossa kertoa siitä mieluummin
alle 30 olevalle naiselle.
-- Kuulkaa neiti, sanoi hän, minä olen alakuloinen, ja tunnen olevani
yksin ja tarvitsevani myötätuntoa.
-- Minä näen sen, sanoin minä:
-- Todellakin? Niin, saatoinpa sen arvata. Ettekö haluaisi kääntyä ja
kävellä minun kanssani? Minä tarvitsen jonkun rinnallani, joka aina on
iloinen ja pirteä, muuten en voi kyntää kaupungin läpi tänä kauheana
iltana ulkonaisen ja sisäisen tasapainon säilyttäneenä. Luulenpa
että te voisitte tuntea olevanne sopusoinnussa, vaikkapa kulkisitte
Kuningattaren katua rapakkoisena sunnuntai-iltana.
-- Varmasti, sanoin minä, sillä mielestäni eivät minun tunnelmani ja
mielialani koskeneet häntä.
-- Mutta on sittenkin olemassa jotakin, jota sanotaan
sunnuntai-ikävystymiseksi, sanoi hän opettavaisesti.
-- Onko? sanoin minä.
-- Ettekö sitä tiedä?
-- Minulla ei ole varaa eikä aikaa eikä haluakaan siihen, sanoin
rohkeasti. Sillä naisen paras valtti on olla heikko, kun mies on
voimakas ja että, kun hän suvaitsee näyttäytyä heikoksi, olla olevinaan
voimakkaampi kuin onkaan.
-- Niin, mutta mitä te ajattelitte, ennenkun tapasitte minut, kun
kävelitte yksin eikä teillä ollut mitään millä olisitte ajatuksia
häätänyt?
-- Oh, vastasin minä ajattelemattomasti, minä ajattelin vain, mistä
saisin hyvän ja huokean viitan poikaselleni jouluksi.
Oi taivas, silloin näin lyhdyn valon, että hän luuli että minulla
oli lapsi, että Putte oli minun harha-askeleeni, mutta en saanut
hiiskaustakaan suustani, ja hän huomautti, että kaduilla oli likaista.
Mutta meidän tallustaessamme alas Satamakatua, selvisi minulle äkkiä
asian leikillinen puoli ja jouduin rajoitettuihin varoihini nähden
oikein hirtehisen tuulelle.
Hän ehdotti ravintolaa, arveli kai sen sopivan tilanteeseen, ja minä
suostuin salaisesti sielussani hymyillen.
Me saimme viiniä ja yli lasien ja kapeakaulaisen pullon riippuivat
hänen katseensa minun kasvoillani arvatenkin mielen kiintoisen
entisyyteni takia. Hänen ilmeinen intonsa hämmästytti minua, oli aivan
kuin ei hän olisi koskaan ennen nähnyt hairahtunutta parempaa tyttöä.
Hän joi varsin paljon, ja niinä tunteina, jotka seurasivat, sain
selvän käsityksen hänen juomapäästään. Ilmapuntari osoitti alun
pitäen tunteellisuutta, ja hän puhui hyvin kauniisti olemassaolon
Arvoituksesta ja Elämän Lyhyydestä.
-- Kuinka hyvin te ymmärrätte, sanoi hän hetkisen kuluttua ja kihnautti
tuolinsa vähän enemmän minuun päin, niin että minä sanoin:
-- Paljonko on kello; emmekö jo lähde?
Lähde, emme, päinvastoin, me juomme enemmän.
Oli jotakin rauhoittavaa minussa, ja jos me olisimme olleet yksin olisi
hän pannut päänsä minun olalleni niinkuin lapsi. (Voipihan hän koettaa
konttoriaikana.)
-- On niin turvatonta nykyään maailmassa, sanoi hän, taivas on tyhjä,
eikä siellä ole ketään, joka kieltäisi siitä tai tästä pitäen silmällä
ihmisen omaa parasta.
Minä kysyin, kuinka hän tiesi, että taivas oli tyhjä.
-- Ei, en minä sitä tiedä, vastasi hän, mutta sen tiedän, että "hissi
on toistaiseksi suljettu," niinkuin sanotaan.
-- No, sitten saapi käydä portaita. -- Ja sillä tavalla me jatkoimme.
Jumala tietää, etten sanonut mitään syvämielistä, enimmäkseen hymyilin
vain niin maailmanviisaasti kuin taisin. Mutta kun erosimme seisoi hän
kauan ja kiitti minua siitä, että olin läsnäolollani antanut hänelle
sellaisen turvallisuuden.
Kun te, sanoi hän, kerran tulette vanhaksi, olette te noita hiukan
lihavahkoja emäntiä, jotka aina tapaa kotona, kun heitä etsitään,
ja jotka istuvat tuolilla ikkunan ääressä ja hymyilevät ihmisille
ja antavat neuvoja, mutta vain silloin, kun niitä pyydetään. Kun on
tapahtunut jotakin kauheaa, kun on murhannut, kun ei uskalla olla
omassa seurassaan, silloin ajattelee ensimmäiseksi teitä ja menee
suoraa päätä ja panee päänsä teidän polvellenne. Te sivelette silloin
hiuksia ja sanotte: Poloinen, itke; minä näen että sinulla on vaikea
olla, mutta miettikäämme nyt, mitä olisi paras tehdä.
Päällikkö ihmetytti minua suuresti; olin kyllä nähnyt monta miestä
heidän herkkätuntoisina hetkinään, jolloin ne ovat pahempia kuin kukaan
meistä, mutta en olisi uskonut sitä omasta tuomaristani. Luonnollisesti
hiveli se myöskin mieltäni, mutta minä olisin pitänyt häntä suuremmassa
arvossa, jos hän olisi juonut vähemmin Bellion viiniä.
Oli jo varsin myöhä, kun tulin kotiin, niin että minä astuin hiljaa.
Käytävästä näin Babyn ja Emman huoneessa valon salaperäisesti liehuvan
edestakaisin, ja kun avasin oven kohtasi minua liikuttava näky.
Baby hajalla hiuksin ja puettuna alushameeseen ja pieneen valkoiseen
pitsiliiviin tanssi hiljaa ja hartaana bostonia toisessa kädessä
sytytetty lamppu, jolle hän hymyili ja johon hän loi katseita -- oi
nainen, nainen -- --!
Minä seisoin hiljaa ja ajattelin:
-- Tuollainen oli minun sieluni, kun minä aloitin. --
Lienen toden perästä hieman hermostunut näyteltyäni tuomarin tätiä,
sillä tunsin kyyneltyväni, mutta silloin sanoin:
-- Hm Baby, oletpa sinä saanut tulisen kavaljeerin.
Baby tuli minun luokseni päästämättä kuitenkaan lamppua:
-- Osaatko sitten sinä viedä?
Minä nyökkäsin.
-- Katsos, sanoi hän, tämä on hyvä, sillä siitä saa tuota pehmoista ja
liitävää, jota boston vaatii, ja minä kuulun nyt notaarin klubiin, ja
me tanssimme tiistaina.
* * * * *
Meidän emäntämme on matkustanut pois muutamaksi päiväksi erään
lapsenlapsen syntymisen takia, ja tämä on aiheuttanut Babyn pienen
rakkauden nopean ja minun mielestäni onnellisen ratkaisun. Se tapahtui
juuri sunnuntai-iltana. Me olimme päässeet vauhtiin tanssia bostonia
ja huvittelimme viattomasti hanurin soidessa. Mutta kun vihdoinkin
olimme tanssineet loppuun, joka uudella kierroksella yhä kevyemmin
puettuina, ja tulleet sänkyyn, kuulin minä yön hiljaisuudessa notaarin
tulla hiipivän kotiin naisen seurassa. Hänen huoneensa rajoittuu minun
huoneeni seinään, niin että minusta tuntui, kuin olisivat ne olleet
minun kamarissani. Vähitellen unohtivat ne kaiken varovaisuuden, ja
neljä tuntia makasin minä valveilla raa'an naurun ja tulistuvien
huudahdusten ja hyssäysten lakkaamatta siimaistessa yli koko ruumiini.
Naisen mentyä huomasin Eevan makaavan ja hienostaan kiroilevan, ja
kuulin muutamia hurjia ja sekaisia tämän tapaisia lauseita "yhtä hyvin
raitiovaunukuskia ja panimorenkiä -- -- --".
-- Hyvä Eeva, sanoin minä viimein, hillitse hiukan suuttumustasi.
Voitat sillä vain sen, että herätät Babyn.
Mutta Baby oli valveilla. Niin, Baby oli ensimmäisen kerran elämässään
valveilla, ja minä, minä sanoin, Eevan sytyttäessä valoa ja murhatessa
minut katseillaan:
-- Baby, sellaista on elämä, ei sinun pidä siitä välittää.
-- Eihän hänen ainakaan olisi tarvinnut sitä vetää tänne, nyyhki Baby,
nythän en kaiketikaan voi tanssia bostonia tiistaina.