Sunnuntai, olen unohtanut päivämäärän.
Menin kotiin päin tavanmukaisilta sunnuntai-päivällisiltä Rantatiellä
asuvan setäni luota. Serkkuni Gördel oli ollut hirvittävästi kihloissa,
olin sietänyt häntä niinkauan kuin suinkin, mutta kun hän sanoi, ettei
hänen sulhasensa ollut koskaan rakastanut ketään muuta kuin häntä,
lähdin minä pois vedoten siihen, että Putten täytyi lukea läksyjään.
Mieshän oli viime kesänä kaikkien meidän silmiemme edessä ollut
suunnattomasti rakastunut erääseen kauniiseen, menneisyyttä omaavaan
rouvaan. --
Voi vetää viivan sellaisen yli, mutta ei kerskata vasten parempaa
tietoa.
Kun olin jättänyt Putten hänen tätinsä luo, suuntasin kulkuni kotiin.
Oli mielestäni ihanaa tietää, että siellä olisi pimeää, hiljaista ja
tyhjää. Minä vetäytyisin sohvannurkkaan yhdessä 25-äyrillä ostamieni
karamellien kanssa ja unelmoisin olevani vanha nainen, jolla on elämä
takanaan.
Kaupunki oli kiedottu elävienkuvien valoon ja hajusi huonoilta
savukkeilta. Tyhjä hautajaisvaunu oikaisi Punapuodin torin yli. Minä
kuljin Kuningattaren katua ja Tukholman sankarit ja ritarimiehet
ahdistivat minua kuusi kertaa Rauhankadun ja Kuninkaankadun välillä.
Kuudes oli päällikkö, mutta hän selviytyi oivallisesti sanomalla, että
hän oli tuntenut minut jo pitkän matkan päästä.
Päällikössä on jotakin, jota on mahdoton kuvailla. Ei vain siinä, että
hän on suuri ja iloinen syntinen, vaan siinä, että hän minussa herättää
sellaisen halun olla niin viehättävä ja kiehtova, kuin hän soisi minun
olevan. Toisinaan saatan ajatella: ah, jospa voisin käydä kauniintakin
kauniimmin puettuna saadakseni hänet polvilleen eteeni, jospa minulla
olisi hameet jotka kahisisivat kuin hiljainen nauru, Sjöbergin pieniä
kenkiä, joihin rakastuisi ja pitsejä ja sulkia ja 25 kruunun saippuoita.
Silloin hän rakastaisi minua.