Lokakuun 16 päivä.
Sunnuntain jälkeen tulee helposti maanantai, sanoo Eeva.
Kello on noin 8, mutta vielä ei kukaan ole liikahtanut. Kello tulee
kymmenen minuuttia yli, ja voihkina kuuluu Emmyn ja Magnhildin
makuuhuoneesta.
Maanantai-aamun murhenäytelmäpä nyt alkaa. Toisen huokaukset
vuoroittavat toisen, toinen selittää olevansa onneton, kun makaa niin
kauan, toinen sanoo olevansa mieletön, mutta sittenkään ei kumpikaan
liikahda.
-- Oppikaa kärsimään valittamatta, tytöt! sanon minä ja olen yhdellä
hyppäyksellä sängystä.
Toiset seuraavat jäljessä, mutta tämä on ainoa hetki päivästä, jolloin
Eeva on vaarallisella tuulella. Näin käy joka ainoa päivä, sama tyly
ja liianvarhainen tempautuminen levosta, sama valitus ja kiire ja
sama nelistäminen konttoriin. Minä olen jatkanut tätä kaksi viikkoa,
mutta minusta tuntuu, että minulla on vuosia tällaista yksitoikkoista
olemassa oloa takanani. Kun olen jatkanut tätä muutamia vuosia, tulevat
luultavasti nämä vuodet tuntumaan viikolta.
En luule, että konttoriherroilla juuri persoonallisesti on mitään
minua vastaan, vaan että ne persoonallisesti eivät hyväksy minun siellä
oloani. En luule, että päälliköllä juuri on mitään periaatteita
naiskysymyksissä, ne ratkaisee hän omasta puolestaan yksinkertaisesti
ja järkiperäisesti, sanotaan, mutta molemmilla nuorilla juristeilla on
sitä useampia. Tänään nousi välillämme kauhea riita päällikön ollessa
aamiaisella. Kävi niinkuin aina käy, minä tulin vaiennetuksi vaan en
vakuutetuksi.
Asia koski meidän naisten oikeutta tehdä työtä, ja ajatteles, että
meidän päivinämme täytyy riidellä siitä asiasta!
Mutta molemmilla nuorilla herroilla, hyvin nuoria he muuten
ovatkin, oli järkkymättömän selvänä, että meillä ei ollut mitään
tekemistä työmarkkinoilla, ettemme siellä milloinkaan olleet tehneet
muuta kuin kiusaa. Meidän siellä olomme oli muka syynä alenevaan
avioliittofrekvenssiin. Mehän suorastaan aivan uhalla otamme leivän
miesten suusta.
-- Mitä meidän sitten teidän mielestänne pitäisi tehdä? kysyin minä.
Ollako työtä tekemättä?
-- Tietysti!
-- Kävisikö se yhtä hyvin ilman meitä?
-- Paljon paremmin.
-- Jos me nyt kaikki yhtä aikaa jättäisimme työmme, voisitteko te astua
sijaan ja hoitaa sekä meidän että teidän?
-- Kyllä, se olisi kai varsin yksinkertainen asia.
-- Mitä me sitten tekisimme? Pitäisikö meidän kuolla nälkään?
-- Ette, te tulisitte elätetyiksi.
-- Teiltäkö?
-- Niin, onhan meillä kotimme --
-- Minulla ei ole mitään kotia, sanoin minä, ja minä olen köyhä ja
minulla on pieni veli. Minun täytyy tehdä työtä ja ottaa mitä voin
saada ja minun kohdassani käyvät teidän periaatteenne niin tyhjiksi ja
tarkoituksettomiksi.
Minä en ollenkaan itkenyt, vaikka varsin hyvin olisin voinut sen tehdä,
ja sitten tuli päällikkö.
Päivällä, kun puin ylleni eteisessä, tuli tuomari Tyrén luokseni.
-- Olen pahoillani, jos te olette pahastunut, sanoi hän.
-- Todellakin? kysyin minä. Mutta sillä ei teidän tarvitse
ruokahaluanne pilata.
-- Me sanoimme varmaankin aamiaisten aikaan jotakin, joka loukkasi
teitä.
-- Jos sanotte, että sanoitte jotakin tarkoituksella, loukata minua,
niin osaatte oikeaan, vastasin minä selin häneen. Tuollaista olen
totuttautunut lennättämään luotani. Hyvästi.
Toivonpa, ettei hän yritä ylen pian uudestaan. Hän näyttää muuten
olevan kiltti poika, eikä hän mahtane sille mitään, että hänellä on
niin alhainen käsitys naisesta, koska kaikki miehet ovat samaa mieltä.
Olen tavannut vain yhden, joka piti arvossa ihmisarvoani, eikä hänkään
sitä kuitenkaan tehnyt.
Baby tapaa tulla talouskouluun samaan aikaan kuin minäkin, mutta
tänään jäi hän tulematta, ja minun täytyi syödä yksin. Karja ruokitaan
pienten pöytien ääressä ja siellä on niin täyttä, että aina on muutamia
nälkäisiä eläimiä odottamassa paikkaa. Näkee usein seurueita, mutta
yhtä usein minunlaisia yksinäisiä, ja me istumme koettaen tutkia
toisiamme odotellessamme pippurinjuurikastiketta. Siellä on nuoria ja
vanhoja, enimmäkseen naisia ja enimmäkseen vanhoja. Minuun vaikuttavat
ne surullisen lystillisiltä tulevaisuuden kuvilta, nämä arvokkaisuutta
vailla olevat naurettavan vanhuuden perikuvat, yhtä vastenmieliset
hymyilivätpä ne sitten hallistunutta ja niukkaa tyytyväisyyttä,
kun kaalikäärylät tuodaan esille, tai narisevat pikkumaisesti ja
kärttyisesti samanlaisen näyn nähdessään. Kun minä tulen vanhaksi ja
olen ilman kotia ja lapsia, jotka minusta huolehtivat, niin keitän
ruokani kaakeliuunissa ja menen ulos hämärissä. Vanhasta muistuu
mieleeni mitä Putte eilen sanoi:
-- Kuules, Pegg, olisipa mainiota, jos pian menisit naimisiin.
-- Etkö arvele, että voisin vielä vähän odottaa? kysyin minä
kummastuneena.
-- Tuskinpa, Pegg, silloin joudut ylijääneiden joukkoon.
-- Mistä sinä tuon olet saanut?
-- Pojat sanoivat niin viime lauantaina, kun sinä olit ollut minun
luonani. Mutta he luulivat, ettet sinä mahda sille mitään, sillä
ei ole niinkään helppoa napata itselleen miestä, kun ei ole mikään
messinkihakanen.
-- Ei ole -- mikä?
-- Kun ei ole raharikas tyttö, etkö sinä ymmärrä?
Putte, Putte! Lapsilta ja hulluilta saa kuulla totuuden.
Luulenpa että Sakki ymmärtää, että minulla -- niinkuin Eeva ennusti
-- on vaikea olla näin alussa. Kukaan ei sano mitään, mutta he ovat
kaikki niin ystävällisiä. Tänä iltana, kun tulin kotiin, istui Eeva
lattialla Fröding kädessään ja vartioi spriikeittiötä. Kiehautettiin
ylimääräinen kahvi ja luulenpa, että se tapahtui hiukan minun tähteni.
Täällä on kommunismi pantu käytännössä toimeen. Kaikki minun on Sakin
ja päinvastoin, ja se, jolla sattumalta on rahaa, auttaa mielellään
toisia, jos heillä ei ole. Eikä heillä tavallisesti olekaan. Me olemme
köyhiä, mutta ylpeitä.
-- Puhutaanpa nyt hiukan pahaa lähimmäisestämme, sanoi Eeva, kun kahvi
oli valmista.
-- Ei, sanoin minä, puhutaan ennemmin päälliköistämme. Miten on sinun
päällikkösi laita, Eeva, eikö hän ole --?
-- Rakastunut minuun, tietysti! Se on ominaista minun päälliköilleni.
Olen ollut kaikellaisissa konttoreissa, mutta melkein kaikkialla on
ollut joku, joka on halunnut suudella niskaan. Otin siis tämän paikan
hautajaistoimistossa, sillä arvelin että kuoleman alituinen läsnäolo...
Mutta tämä on pahin.
Kun muistelen kaikkea mitä tässä suhteessa olen kokenut ja sitten
ajattelin poloista vanhaa isääni, joka ei tahtonut laskea minua ilman
suojelevaa seuraa tasaantuneen lapsuuslemmen kanssa kirkkokonserttiin
Linköpingissä viime kesänä -- Händelin Largo ymmärräthän ja sellaista
-- niin, tiedätkö, silloin minua sekä naurattaa että itkettää. Ja kun
me sitten illastimme kaupungin automaatissa -- voileipää ja maitoa --
innostutti tämä teko häntä niin, että hän siitä sai aiheen kokonaiseen
pieneen siveellisyyskysymystä käsittelevään kirjaseen. Poloinen pikku
isä, jospa vain aavistaisit!
-- Eikö hän ole koskaan käynyt täällä? kysyin minä.
-- Kyllä, kerran, toissa keväänä. Hän kävi silloin päällikkönikin
luona "kuulemassa, kuinka hänen tyttärensä hoiti tehtäviään", ja pyysi
ukkoräähkää muka pitämään vähän isällistä huolta minusta.
Ja päällikkö pysytteli vakavana ja pyysi isän olemaan vakuutettu siitä,
että hän tunsi velvollisuutensa niitä nuoria tyttöjä kohtaan, jotka
ovat hänen työssään.
Mutta seuraavana päivänä oli minulla uusi ja tervetullut aihe antaa
hänelle käytävässä korvapuusti. Miten oivallista maalaisnaamaa sinä
nyt näytätkään, Elisabeth! Mutta odota vain, kyllä saat pian kokea,
sinäkin. Olethan sinä Sakin kaunotar.
Ja sitten sieppasi hän käsiinsä harmonikan ja lauloi niin että kaikui:
"Kaikilla on vikaa, kaikilla on vikaa, viattomuutta ei kellään."
-- No, mutta Eeva! sanoi Emmy ankarana.
-- Oh, sanoi Eeva, unohdin sinut kokonaan.
-- Entä Babyn, sanoin minä koetteeksi.
-- Oletko nähnyt, mitä Baby hommailee? kysyi hän takaisin. Hän tuli
kotiin puolituntia sitten ja pujahti keittiöön, ja olenpa varma
siitä, että hän hiljaisuudessa ahertaa saadakseen kaikkein pahimman
moskan pois kengistään ja helmoistaan. Sellaista ei ole hänelle
tapahtunut ennenkun eilen, mutta silloin olivat ne kuin se savimöhkäle,
josta meidän Herramme loi Aatamin. Voitko selittää, minkätähden
rakastavaiset parit aina retkeilevät siellä, missä menee yli kalossien?
-- Notaariko se on? kysyin minä.
-- Kyllä, ja eläintarhakävely.
Mutta oliko Eeva todellakin oikeassa siinä, että minä saisin kokea
jotakin uutta?
Voiko siitä tulla muuta kuin tuo vanha laulu uudella nimellä?