Lokakuun 9 päivänä.
Ajatteles, sunnuntaiaamu! On oltu siioissa koko viikko, ja kun ei ole
oltu työssä, niin on _ajateltu_ sitä. Toimisto, toimisto, ja: olenko
nyt muistanut sitä ja muistanut sitä? Ja toisinaan olen keskellä
yötä herännyt unennäöstä ja sanonut: Kassakirja! Ja minun päässäni
on kirjoituskone takonut, sormeni ovat liikkuneet ajatusten kanssa
tahdissa ja nakuttaneet ne ilmi Remingtonilla.
Päällikkö on hyvä ja avulias ja sanoo, että minun on kysyttävä häneltä,
jos on jotakin, josta en voi selviytyä omin päin. Mutta enhän minä
tahdo mielelläni hänelle näyttää, että olen niin hämmentynyt, kuin olen.
Sakki nauraa minulle sentähden, että elän ja puhun vain toimistosta ja
sanoo, että sellaista heillä on tarpeeksi toimistoajalla, ellen tule
hauskemmaksi pian, saan muuttaa. Enin minua ivaillaan siitä syystä,
että olen niin täsmällinen aamuisin.
-- Noin erinomaisia mekin oltiin silloin, kun olimme uusia, sanoo Eeva.
No niin, sai sitten ensimmäinen viikko kuluneeksi, ja kun minä kello
5 lauantaina iltapäivällä suljin kassakaapin ja laskin alas verhon
kirjoituspöytäni eteen, ajattelin minä, että nytpä minä annan palttua
kaikelle aina maanantaiaamuun asti.
Syötyäni päivällistä menin noutamaan Puttea, joka asuu täysihoidossa
Itämalmilla erään leskirouvan luona kolmen neljän muun koulupojan
kanssa. Alistuin hänen takiaan käymään kaksissa elävissäkuvissa ja
sokerileipurissa ja menin sitten kotiin hänen kanssaan ja asetin hänet
kirjan ääreen. Sitten polskuttelin kotiin lopen väsyneenä tihusateessa
märin hameenhelmoin, juuri kun kaikki ihmiset riensivät teattereihin.
Mutta minun täytyi varata muonaa myymälästä sunnuntaiksi ja sitten
vihdoinkin kämpiä portaita ylös.
Kotona vallitsi haudan hiljaisuus; vasta kun menin sisähuoneeseen
noutamaan tulitikkuja, huomasin jonkun esineen sohvalla. Kun menin
sen luo ja valaisin sitä, näin että se oli Emmy, kokoonluhistuneena,
elottomana, tunnottomana. Mahdotonta oli saada hänestä sanaakaan, ja
niin minä tulin aivan kauhuihini.
Hän on mennyttä, ajattelin minä, ei varmaankaan enää koskaan voi hoitaa
paikkaansa; mitä me hänelle teemme? Odotin odottamistani, vaan kukaan
ei tullut. Minä seisoin ikkunan ääressä ja näin lamppujen syttyvän
toisen toisensa jälkeen kaikissa linnan ikkunoissa, niin että rakennus
muistutti meidän liitulinnaamme, johon kotona panimme kynttilöitä,
joiden valo säteili aukkojen läpi. Vastapäätä olevassa huoneustossa
paloi tuli takassa ja punaverhoinen lamppu pöydällä. Siellä oli
kotoista elämää, vanha herra ja vanha rouva ja jokin, joka muistutti
lapsenlasta, olivat pöydän ympärillä, jolla oli omenia ja pähkinöitä.
Oli aivan kuin olisi ollut pimeässä katsomossa ja seurannut toiminnan
kulkua valaistulla näyttämöllä; toimintaa ei paljon ollut, mutta lämpö
tuntui suoraan yli pihan, ja samoin tunnelma. Mutta minun sydämeni
huusi äkkiä aivan aiheettomasti jotakuta, jota en koskaan ajattele,
mutta jonka kanssa kerran toivon saavani omistaa lapsenlapsia.
Se oli hyvin typerää minulta, mutta johtui siitä, että heidän lamppunsa
oli aivan samallainen kuin meidän olisi ollut, ja joka olisi palanut
joka ilta heittäen hiljaista, punaista valoaan yli meidän -- pyhän ja
vaiteliaan onnemme.
Ehdittyäni näin pitkälle, laskin kierrekaihtimen alas ja ajattelin:
tuo on kyllä hyvä, mutta minullahan on Vapaus. Ja sydämeni sisimmässä
inhosin minä sitä, niinkuin naiselliset naiset tekevät, kun niillä se
on.
Jumalan kiitos, vihdoinkin tulivat tyttöset, ja pyhä hiljaisuus
keskeytyi.
-- Missä on tunnontarkka? (Se olin minä.) Valoa sähkö-öljylamppuihin!
Nyt sitä vietetään sapatti-iltaa! Minä olen ostanut kukkia 50 äyrillä
Hötorgilta.
-- Hush! sanoin minä. Emmy on heikko. Hän makaa kuin pieni esine
sohvalla, ja minä olen turhaan koettanut herättää häntä henkiin.
-- Ooh, sinä et vielä tunne tapojamme! Hän on käyntinsä käynyt tälle
viikolle. Siinä kaikki. Vielä kestää hän vetää muutaman kerran.
Hänellä on enemmän voimia kuin luulet uhrata Yhdistyneitten Yhtiöitten
alttarille. Vai kuinka Emmy?
-- On, kun täytyy olla, sanoi Emmy. Mutta jos saisi eläkkeen, olisi
sitä kuollut aikoja sitten.
-- Emmy puhuu aina täytymisestä, sanoi Baby, mutta minä puolestani käyn
alati odotellen jotakin hauskaa, joka ottaa minut pois Yhdistyneiltä
Yhtiöiltä. Ellei minulla olisi sitä lohdutusta, menehtyisin.
-- Minulla on ainoastaan kuolema odotettavissa! vastasi Emmy ja kääntyi
seinään päin.
-- Tule, Baby! sanoi Eeva. -- Hänen selkäänsä pakottaa varmaankin taas.
Ota Levertin mukaasi!
-- Baby, sanoin minä, paljonko sinä saat palkkaa?
-- Kuusikymmentäviisi. Kuinka niin?
-- Ja kuinka kauan olet ollut Yhtiöissä?
-- Tuskinpa vuottakaan vielä. Elä sano mitään palkankorotuksesta!
Pyysin kerran viime keväänä, kun en voinut elää
kuudellakymmenelläviidellä!
-- Noo?
-- Niin, päällikkö vastasi tähän tapaan: neiti kai tietää, ettei tämä
ole mikään huoltolaitos.
Ne ottavatkin mieluummin Yhtiön palvelukseen parempia tyttöjä, joilla
on isä, joka kustantaa heille huoneen ja siivouksen ja valmistettua
ruokaa kolmesti päivässä.
-- Onko tarkoitus, sanoin minä, että palkka käytetään hansikkoihin ja
hajuvesiin ja Suchard suklaaseen?
-- Niin on tarkoitus, sanoi Eeva. -- Mutta Baby voit sen kernaasti
kertoa. Tehän aiotte lakkoilla uudenvuoden alla, ellette kaikki saa
palkankorotusta. Eikö se olekin komeata, Elisabeth?
-- Se kuulostaa niin kummalliselta, sanoin minä. Sivistyneet tytöt
eivät tapaa lakkoilla.
-- Ei, sitä ne eivät tapaa tehdä, sanoi Eeva. Mutta nyt koittaakin uusi
aika.
Emmekä me koko iltana puhuneet muusta kuin lakosta ja sen onnistumisen
mahdollisuuksista ja meidän asemastamme.
Eeva loimusi ihan tulena ja liekkinä lakkosuunnitelman puolesta, ja
hän uskoi täyttä totta sen onnistumiseen. Baby on vähemmin innostunut.
Odotteleehan hän jotain hauskaa, joka ottaa hänet pois Yhtyneiltä
Yhtiöiltä ja koko konttorielämästä. Ja sitten hän viisi välittää siitä
miten toverien käy, sillä sellaisia me olemme.
Ei ollut niin hauskaa lauantai-iltana kuin muulloin, Emmyn takia. Vain
pieni varovainen boston ennen maata panoa.
Mutta tuo vastapäätä oleva pieni punainen lamppu ei ole ollut minulle
terveellinen, En voinut nukkua, minä makasin valveilla tunti tunnin
perästä ja vaelsin yhä enenevässä ahdistuksessa vanhoja kuluneita ja
katkeria ajatusteitä pitkin kaukana Pohjoistullinkadusta ja konttorista
ja päälliköstä ja Remingtonista.
Mutta maltas, sunnuntaiaamu! Ja aamuaurinko paistoi ikkunaruuduista ja
kellonsoitto kuului Waasankirkosta. Ja minä makasin puoleksi torkkuen,
väsyneenä ja onnellisena niinkuin silloin, kun vaiva on tauonnut.
Äkkiä kuulin Eevan sanovan:
-- Nuorin nouskoon keittämään kahvia!
Ja Magnhild vaikeroi:
-- Ei suinkaan minun nyt taas tänään tarvitse olla nuorin! Minähän
olin; nuorin viime sunnuntaina.
Jonka jälkeen minä tein teeskennellyn yrityksen nousta vuoteesta, mutta
minut estettiin siitä tiuskaamalla: Koetappas vaan! Ja niin minä näin
Magnhildin liehuvan ohitseni ovelle yöpaidassa ja letti niskassa. Oli
koruton ja jotenkin lapsellinen, mutta tuntuva nautinto saada yön
synkeiden ajatusten jälkeen maata liikkumattomana ja kuulla kuppien
iloista kalinaa keittiöstä ja tuntea kahviaroomin leviävän sisälle
huoneisiin asti.
Heti senjälkeen istumme me kuin neljä valkoista kyyhkystä lentäneinä
tarjottimen ympärille ja joimme niin, että saimme suuhumme vatsahappoa
ja ylistimme jumalia. Se oli Sakin jumalanpalvelus ja kello puoli 12
olimme me vaatteissa.
Heti senjälkeen tulee pieni lemmikkini Putte ja tahtoo Peggyn kanssaan
Urheilupuistoon. Eeva ja Emmy katoavat myöskin taholleen, mutta Baby,
joka jumala paratkoon on kutsuttu pois illaksi, jää kotiin ja koettaa
sirostaa silkkipuseroaan.
Ja saatatko arvata, kertoo hän minulle, kun kotiudun, että minulla
on ollut oikea pieni seikkailu. Kun te olitte menneet, soitettiin
puhelinta ja kysyttiin notaarin äitiä. Hän ei ole kotona, kerroin
minä, ja silloin selitti ääni, että hän oli notaari, ja että hän
oli unhoittanut avaimensa ja täytyi hänen turvautua minun apuuni
päästäkseen sisälle. Minä lupasin pitää varalta, ja heti sen jälkeen
sain laskea hänet sisälle. Hän esitti itsensä hyvin juhlallisesti, ja
se oli minusta naurettavaa, kun kerta jo niin monen monta kertaa olen
sattunut tapaamaan hänet käytävässä aamunutussa ja letti riippumassa.
Hän kiitti hyvin seikkaperäisesti ja tiedätkö, hän on oikein
rakastettava ja tutunomainen. Eikä hän ole noin punssista punottava
kuin muut herrat.
-- Ei, mutta hän on kalpea jostakin muusta, ajattelin minä.
-- Hän kysyi enkö tavannut mennä kävelemään tällaisina kauneina
sunnuntaiaamupäivinä. Ja hän toivoi, että menisimme yhdessä jonakin
päivänä.
-- Onko tämä ensimmäinen kerta, jolloin joku herra on huomannut, että
sinä olet olemassa, Baby? kysyin minä. Kuinka vanha olet?
-- Kahdeksantoista, Pegg, mutta minä olen aina asunut Halmstadissa.
Minä laskin käteni hänen kiharaiselle päälleen ja rukoilin jonkinlaisen
pienen rukouksen hänen puolestaan.