Syyskuun 30 päivä.
Tänään olen ollut esittäytymässä tuomarin luona; minut oli otettu
valokuvan nojalla, hän näytti siltä, kuin olisi hän tuntenut helpotusta
nähdessään, että minulla oli kunnollinen ihokin. Huomenna alkaa
raataminen, ja eilen perehdyin huoneustoon. Eevalla ja minulla on
keskikokoinen huone, kummallakin on oma ikkuna ja oma pitkäseinä.
Eevan on hänelle hyvin luonteenomainen ja yhtä virkistävä kuin
hän itsekin. Ihanan, leveän turkkilaisen leposohvan yläpuolella,
joka on saatu ostetuksi monien kuukausien aikana kieltäytymällä
välttämättömimmistäkin, riippuu näin kuuluva kirjoitus: _Miehet
elkööt millään tekosyyllä asettuko naisten vaunuun!_ Räikeänä
vastakohtana ryhmittyy tämän luostarimaisen kirjoituksen ympärille
jäljennöksiä Sindingin ja Vigelandin rohkeimmista piirustuksista
ja edelleen kirjavassa sekasotkussa runoilijoita ja näyttelijöitä
ja demimondinaisia, Botticellin madonneja ja hänen omia tätejään.
Leposohvan vieressä on hänellä pieni, uhitteleva tupakkapöytä,
mutta ikkunan luona suuri kirjoituspöytä, jossa hän aina korjailee
kuosinmukaisiksi puseroitaan tai pallistaa hameensa tai silittää
kaularöyhelöitään, sanalla sanoen tekee kaikellaista muuta, mutta
ei kirjoita. Ikkunan välissä riippuu toinen miettimisen arvoinen
kirjoitus: _Järjestys on työn vipusin_, joka vallankin aamuisin,
jolloin koko huone on sekaisin, tekee hullunkurisen vaikutuksen.
Olen huomannut että Eeva on oikein hullaantunut tällaisiin
mietelauseisiin, sillä käytävän ovenpieleen on hänen käsialallaan
siniliidulla kirjoitettu: _Elä kulje tätä tietä, kun notaari on
kuultavilla tai näkyvissä_!
Omalle seinämälleni olen sijoittanut kotini arkihuoneesta peräisin
olevan vanhan, rehevän ja epäkuosikkaan punaisen sohvan, ja sen
yläpuolelle olen asettanut pari taulua: vanhempaini kapinettivalokuvat
soikeissa kehyksissä. Isän kuvaa saartaa lasin alla oleva kellastunut
tohtorinseppele. Isä poloinen, joka et tahtonut kirjoittaa kvinna
kv:llä; parasta oli että sinä sait kuolla, ennenkun he saivat oikeuden
hoitaa virkaa valtion palveluksessa ja paljon muuta. Ajatteles, jos
olisit saanut jonkun hameniekan opettajakuntaan! Sitten on minulla
kolme neljä Rembrandt jäljennöstä, joita minä oikeauskoisena ihailen:
Hendrijke ja Saskia, joita kohtaan tunnen vissiä myötätuntoa, ja kaksi
taiteilijan omaa muotokuvaa, toinen Saskian ajalta, toinen Hendrijken.
Sitten minulla on Rosettiltä kaunis ja intohimoinen naisenpää ja muuan
sanomalehtileikkele: Duse painunein päin ja tuskaisin, hiipunein
profiilein.
Toisessa huoneessa suoraan meille johtavine ovineen asuu Sakin
nuorin ja vanhin jäsen: Baby tai oikeammin Magnhild ja Emmy,
molemmat palvelevat samassa konttorissa, Yhtyneet Yhtiöt. Ennenkun
olin puhunut mitään Babyn kanssa, tuntui minusta, että hänen pieni
persoonallisuutensa vilahti esille ikkunalla olevista laseista, joissa
oli hyacinttisipulia ja pienestä Ruotsin multaa sisältävästä maljakosta
-- mullan oli hän ostanut Hötorgetilta 15 äyrillä litra -- johon hän
oli kylvänyt heinänsiemeniä. Hänen on ikkunan vieressä oleva tilava
ompelupöytä ompelulippaineen ja pieni mustetolppo ilman mustetta.
Pöydän alahyllyllä on rikkiluettu ja jumaloitu Heine, Levertinin
runokokoelmat ja Blicher-Clausenin Violin, joka on selästä halennut.
Vuoteella lepää sirosti patja, jossa on Allumin kuva vihreällä
satiinilla, mutta hän kääntää aina hänen kasvonsa alaspäin -- päivisin.
Ollen vanhin pitäisi kai Emmyn Sakissa edustaa Kokemusta. Mutta minä en
luule, että hän elämästä tuntee juuri muuta kuin sen harmaan työ- ja
kieltäymyspuolen. Summan kaikesta mitä hän on oppinut, on hän esittänyt
gobeliinipisteillä tummanvihreäpohjaiselle kankaalle, kääntösohvansa
yläpuolella. Siinä on aivan lakoonisesti luettavana.
_Opi kärsimään valittamatta_!
Minä mainitsin siitä jotakin Eevalle, ja hän kertoi hieman
sääliväisesti hymyillen, että Emmyllä, niin kauan kun hän oli kuulunut
Sakkiin, aina oli ollut juuri samallainen seinäkoriste. Gunhild,
Sakin entinen jäsen, joka oli ollut hänen erityinen sydänystävänsä,
oli saanut sellaisen kuuliaislahjaksi. On varsin anteeksiannettavaa,
että hän siitä oli vallan kauhistunut, mutta Emmy oli näyttänyt niin
säteilevältä ja toivonut, että se saisi koristaa vierashuonetta.
Minä olin eilen päivällisillä Rantatien varrella asuvan rikkaan enoni
luona, ja kaikki perheen jäsenet sanoivat: pieni poloinen, tule tänne
usein, niin pidämme sinusta huolta. Görel, serkkuni, uskoi minulle,
että hän käyttää niin paljon, kuin minä saan kuukaudessa palkkaa,
vain hajuvesiin, hansikkoihin ja suklaihin. Mutta niinpä onkin
hän paksu ja tuoksuu aina hajuvesille. Kaikesta huolimatta lähdin
sieltä kiitollisena ja iloisena siitä, että en ollut suostunut tädin
tarjoukseen asua yhdessä talousneidin kanssa velvoitettuna palvelemaan
Görelliä ja juoksemaan hänen kanssaan pukuja koettamassa Jankella.
Kun tulin kotiin, oli kaikkialla pimeää ja hiljaista; kuinka minä
nautinkaan pistäessäni avaimen omaan lukkoon ja käydessäni ympäri ja
tuntiessani olevani kotona!
Mutta miten olikaan tulivat Baby ja Emmy. Baby visersi kuin lintunen
ja Emmy vähän vingahteli, niinkuin hänen tapansa on. Mutta pian
nousi rajuilma ja sen mukana tuli Eeva, virkeänä, punaposkisena ja
säteilevänä. Mutta hän oli tuskin ehtinyt oven sisäpuolelle, ennenkuin
hän hänelle ominaisella tavalla kiljahti kauhusta: -- Taivaan taatto,
fotogeeni!
-- Minä menen, sanoi Baby alistuvaisesti.
-- Ei, tyyntykää te, minullahan on päällysvaatteet ylläni.
Ja sitten pyörähti hän keittiöön noutamaan öljykannua ja lennähti
nuolena portaita alas.
Ennenkun minä edes ehdin saada tulitikut käsiini, soiteltiin jo
ovikelloa.
-- Minun täytyi painaa nappia nenälläni, vakuutti hän totisena, ja
hänellä oli todellakin kädet täynnä. Öljykannu oikeassa kädessä,
pilsnerpullo puristettuna kainaloon ja paketti kynttilöitä ja toinen
pilsnerpullo vasemmassa.
-- Oletko kulkenut tuolla tavalla kadulla? kysyin minä kauhuissani.
-- Olen, montakin kertaa, mutta en päivän valolla. Meillä on myymälä
tuolla alhaalla portinpielessä, josta ostamme kaikellaista ja jossa
ne yleensä suopeasti antavat velaksi. Sattuu kuitenkin toisinaan
huonoina aikoina, kun vero on hikoiltava esille, että me saamme
käydä loitompaakin kuukauden lopussa. Te olette kukin velkaa minulle
kaksitoista ja puoli äyriä öljystä ja pilsneristä; kumman näistä sitten
haluatte kaataa kurkkuunne tai lamppuihinne on minulle yhdentekevä.
-- Mutta kuinka hienoa sinulla onkaan, Elisabeth! Isänsydän ja
Rembrandt! Mutta sinä oletkin aina ollut valinnassasi erittäin tarkka.
-- Valitessani vanhempia, niinpä niin, sanoin minä. Mutta emmekö saa
kohdakkoin vähän ruokaa?
-- Jos haluat juomaa, saat heti paikalla, sanoi Eeva, ja tavallisella
nopeudellaan avasi hän pullon ja kaatoi minulle lasiin.
-- Miksi ette mieluummin juo maitoa? sanoin minä.
-- Ooh, sanoi Eeva taivastellen, paljonpa sinulla vielä onkin
opittavaa. Luuletko sinä että maitoa on noin vain juotavaksi? Kallista
se on ja tiukalla se on, eikä sitä toisinaan saa rahallakaan. Juo,
sinä, se ehkäisee kuvotuksia.
Minä vakuutin, etten tuntenut oireitakaan siihen suuntaan.
-- Vai et tunne? Varmasti tunnet, sanoi hän. Alkaa aina kuvottaa, kun
tulee Tukholmaan, ennenkuin tottuu. Olisitpa nähnyt minut neljätoista
päivää sitten, kun tulin lomaltani. Minä kuljin täällä kuin sisuksensa
menettänyt silli ja kirosin. Kadut tuimelsivat minua puhumattakaan
noista rumista rakennuksista. Minusta tuntui, että olisin halunnut
asettua Odenaukealle oksentamaan! Ja olisinpa mielinyt panna pienen
pommin konttoriportaiden alle. Mutta nyt olen siihen tottunut! Nyt on
virastoni mielestäni iloisin ja kodikkain hautajaisvirasto maailmassa.
-- Jospa minäkin jonkun ajan kuluttua ajattelisin samoin
asianajotoimistostani.
-- Varmasti niin teet. Konttorielämä on hekumallista hiljalleen
tappavaa myrkkyä. Sinä tulet kyllä olemaan tyytyväinen maailmaasi.
Ainoastaan parempina hetkinäsi olet tunteva, että tyttöjen ei pidä olla
konttorityttöjä, vaan naimisissa ja heillä pitää olla lapsia, joiden
kanssa juosta kilpaa niityillä, keittiö ja kangaspuut eikä laisinkaan
_kultuuria_. Ja niinä hetkinä on sinun kuuma olla, sen lupaan.
-- Ei sillä ole väliä, Eeva, sanoin minä, minun paremmilla hetkilläni
on niin pitkät väliajat.
Baby oli sillä välin pujahtanut keittiöön; nyt tuli hän sisään
kauhistus maalattuna kasvoilleen.
-- Meillä ei ole ollenkaan voita kotona, kuiskasi hän.
-- Minulla on, selitin minä, ja oli liikuttavaa nähdä, kuinka he
ilostuivat, kun minä otin esille maalaiseväitäni: voita, leipää ja
munia. Meillä oli ylen hauska illallinen, tunnelma oli korkea, Baby
sai esille Levertinin ja lausui voileipien lomassa. Sitten sammutimme
lamput, sytytimme ampelin ja polttelimme kukin savukettaan.
Vasta kello kymmenen vaimeni naurujen mainingit, ja me järjestäydyimme
yöksi.
Kun olimme maanneet hiljaa hetkisen, sanoi Baby juhlallisesti:
-- Nyt menee yläluokka oopperakellariin.
Ja sitten me nukuimme.