Tukholma syyskuun 29 päivänä.
Mikään ei tule sellaiseksi kuin on kuvitellut!
Tätä minä en odottanut kymmenen vuotta sitten, kun kävin rippikoulussa
papin luona, sain ensimmäisen pitkän hameeni ja ostin ensimmäisen
käärön hiusneuloja, jotka muuten melkein heti karisivat hiuksistani.
Vielä vähemmän minä sitä odotin viisi vuotta sitten, kun täytin
kaksikymmentä vuotta ja hehkuin ensimmäistä ja suurinta rakkauttani.
Muistan, miltä tuntui, kun yhtä onnellisena kuin rikoksellisena hiivin
takakatuja ensimmäiseen kohtaukseen eräänä iltana ja pysähdyin joka
lyhtytolpan luona katsomaan kelloa, hänen odottaessa eräässä puistossa.
Arkipäivää ei enää olisi elämässäni, lupasin itselleni, taivasta ja
helvettiä, enimmin taivasta, ylös ja alas, alituista luisurataa. Ja
aluksi se meni, mutta sitten yks, kaks, kolme oli topp tykkänään, ja
siinä minä olin, aivan alhaalla. Olisipa joku silloin uskaltanut sanoa
minulle, että minusta tulee konttoristi, minusta, joka aina luulin
kuolevani seuraavan viikon keskivaiheilla, mutta nyt minä sitä olen.
Ei tullut muu neuvoksi. S.o. olisi kyllä tullut, mutta tämä oli
lähimpänä. Ja toisinaan, kun on oikein väsynyt, tavottaa lähintä.
Minä olen juuri näkevinäni silmäini edessä suuren armeijan
viyellapuseroita ja itseni viimeiseksi tulleena pakkolaisena. Lokakuun
ensimmäisenä päivänä alkaa harjoitus.
Muuan kirjailija on meistä työtätekevistä naisista sanonut, että on
rehellisesti myönnettävä, ettei rakkaus työhön, vaan nimenomaisesti
suoranainen puute pakoittaa meidät miehen työaloille. Se on varsin
oikein ja viisaasti sanottu, ja minä olen varma siitä, että tulen
vihaamaan tätä työtä, jonka nyt olen saanut. Sieluni ponnahtaa
vaistomaisesti taapäin kassakirjasta ja kirjoituskoneesta, mutta
täytyneehän meidänkin elää, Putten ja minun, ja varsinkin Putten,
ja vaikkapa Putte, omien sanojensa mukaan, on leski ja orpo, ei se
mihinkään riitä, hänen koulunkäyntinsä ja täysihoidossa oleminen
täällä Tukholmassa käy niin katkeran kalliiksi. Niinpä olen minä siis
velvollisuuden tunteen pakoittamana ottanut paikan erään tuomarin luona
rahaston- ja kirjevaihdon hoitajana, ja kaikki sanovat, että saatan
olla ylimmilleni iloinen, kun sain sen näin mukavasti ilman Schartaun
tai Pihlmanin antamaa todistusta ja minun ikäisenäni. Enhän minä ole
25:ttä vuotta vanhempi, mutta olen kuullut, että he tahtovat saada
nuoria ja sellaisia, joilla on vanhemmat, se tulee halvemmaksi. Minä
arvelen viattomuudessani olevani kylläkin halpa. 80 kruunua 7 tunnista
päivässä ja 50 äyriä jokaisesta ylimääräisesti työskentelemästäni
tunnista. Ylimääräisesti aion kyllä työskennellä, ja se tulee Puttelle.
Itse täytyy minun tulla toimeen noilla 80.
Saavuin kaupunkiin kello 7 aamusella kuin mikäkin huonekalupahanen,
s.o. huonekaluilla oli parempi, ne olivat hyvissä kääreissä ja
kannettiin kotiin. Minua ei kannettu, eikä minua vastaanottamassa
ollut ainoatakaan sielua, mutta eipä sitä siltä kannattanut antaa
mielensä kulossa kulkea. Voitin haluni ajaa hevosella ja astuin
raitiovaunuun luvaten itselleni, ettei sekään saisi tapahtua kovin
usein, koska piletti oli sama kuin leipää koko päiväksi, aamu-, ilta-
ja aamupäivävoileiviksi, ellei niitä laita liian suuriksi ja liian
monta.
Raitiovaunu oli täynnä aamunkalpeita ja hieman viluisia työihmisiä.
Nähdessäni heidät koetin käyttää tilaisuutta ja kohottaa tunnelmaani
"ajattelemalla niitä, joilla on huonommin kuin minulla". Koska minun on
oltava konttorissa kello 9, olisi pitänyt olla tavattoman terveellistä
ajatella niitä, jotka alkavat aherruksensa kello 7, mutta tämäkin
on vain niitä vanhan väen monia taruja, sillä eivät nuo ihmiset
sanottavasti mieltäni kohottaneet.
Ja punainen vaunu mennä kolisi ylös Upplanninkatua, ohi rakennusten,
rakennusten ja pelkkien rakennusten, ja kun luulin olevamme
jotakuinkin Vanhan Uppsalan luona niin olimmekin Odenaukealla. Koko
Pohjoistullinkatu muistutti jo huonekaluvarastoa ja salli läheisesti
tutustua muuttavien perheiden elämään. Minun oli ylen vaikea päästä
omasta portistani sisään. Rakennus, jossa asun, on jotakuinkin uusi,
suuri kuin linna ja vastaa asukasluvultaan arvatenkin kolmannen
luokan kirkkoherrakuntaa. Holviportista tullaan sementoidulle ja
ylt'ympäriinsä rakennetulle pihalle, jossa on sisäänkäytäviä aina
F:ään asti. -- Jos ojentautuu, näkee mahdollisesti neliskulmaisen
taivaankappaleen, kooltaan kuin puseroon menevä kangas, mutta taivas
tuntuu olevan tavallista loitompana. Tämä piha vaikuttaa hiukan kuin
kaivolta ja minä ajattelen toisinaan Joosefia ja hänen tylyjä veljiään.
Me asumme neljännessä kerroksessa, mutta hissiä ei ole, rakennus on
suunniteltu jotakuinkin keskiluokkaa varten. Ihmiset sanovat, että
on hyödyllistä kavuta portaita, ja siitä kai johtuu, että ei koskaan
turhanpäiten mennä kotiin.
Kun viimeinkin olin tavaroineni päässyt hinautumaan neljänteen
kerrokseen, vaivuin hengästyneenä ullakkoportaiden alimmalle
askelmalle. Koputin keittiönovelle, vaan kukaan ei kuullut, silloin
aloin raivon puuskassa vasaroida, niin että koko talo heräsi.
-- Elisabethko siellä on? kuulin sisältä päin.
-- Niin, voithan ymmärtää, etteivät mitkään säädylliset ihmiset sillä
tavalla elämöi eivätkä tule tähän aikaan päivästä.
-- Niin, kyllä täällä on Elisabeth, sanoin minä, avatkaa!
Silloin he vihdoinkin aukaisivat, mutta silloin minä myöskin
ymmärsin heidän epäröimisensä, sillä he olivat kaikki enemmän tai
vähemmän yöpuvussa ja hiuspaperuksissa. Minun täytyi nauraa: tämä
siis oli Pohjoistullin Sakki, sivistyksen äärimmäinen vartio Waasan
kulmakunnalla. Mutta minä tunsin, että tulisin viihtymään sen kanssa.
Oli onni minulle, että eräs tämän iloisen ja kuuluisan Sakin jäsenistä
meni naimisiin ja asui nyt onnellisena maaseudulla, niin että minä sain
tulla hänen tilalleen. Me vuokraamme kaksi huonetta eräältä vanhalta
rouvalta, jolla kuuluu olevan poika, joka on notaari, meillä on osa
hänen keittiöönsä, ja minä otaksun, että on tarkoitus, että meidän on
elettävä pelkällä leivällä ja pala painettava alas teellä ja kahvilla
ilman kermaa. Päivällistä syövät toiset ulkona, milloin ja missä ja jos
kannattaa. Minä tulen nyt kuulumaan siihen ihmiskastiin, joka näkee
n.s. kotielämästä vain sen mitä voi varkain nähdä, kun pihan toisella
puolella asuvat naapurit ovat unohtaneet laskea kierrekaihtimen alas.
Jos me olisimme miehiä, olisi meidän "kokonaan oltava ravintolain
varassa." Tämä saattaa olla varsin huvittavaa, kun syntymästään asti on
ollut perhetyttönä vanhempiensa ja toisten kodissa.
Eeva, joka on ainoa, jonka ennestään tunnen, ja josta tulee
huonetoverini, esitteli:
-- Tässä on se uskovainen nainen omine vuodevaatteineen, jota me
sanomalehti-ilmoituksella olemme etsineet. Toivon että kaupunginlähetti
pian tuo sänkyvaatteet.
Kaikki syleilivät ja suutelivat minua ja auttoivat päällysvaatteet
yltäni, ja naurun ja puheen surina täytti huoneen, kunnes Eeva päästi
ulvonnan, joka olisi voinut kuolleetkin herättää.
-- Taivaan nimessä, Eeva? sanoin minä.
-- _Notaari_!
Ovi oli narahtanut käytävässä, ja samassa olivat tytöt kuin
poispuhalletut keittiöstä ja käytävästä, paitsi Baby, joka oli melkein
puettu ja vartioi kahvipannua, samalla kun hän pauloi kenkiänsä.
Luonnollisesti se ei ollut notaari, vaikka kyllähän se olisi hyvin
miehen tapaista saada levottomuutta aikaan kanatarhassa tähän aikaan
päivästä.
Heti sen perästä hätkähdin minä kuullessani uuden kimakan hätähuudon:
-- Tytöt, kello on kaksikymmentä minuuttia yli kahdeksan!
Minä seisoin vallan mykkänä siinä melussa, joka nyt seurasi. Oli
niinkuin pyörremyrsky olisi pyyhkäissyt läpi huoneen. Kahvikupit ja
sokeriastia sinkoutuivat esille piironginlaatikosta, voita ja leipää
viskautui esille keittiön kulmakaapista, Baby tuli kahvia läikytellen,
ja kaikki levittivät voileipiään tulisella vauhdilla ja polttivat
huulensa kahvilla, samalla kun he sen ohessa käsittämättömällä tavalla
koettelivat hattujaan peilin edessä. Heti puoli yhdeksän jälkeen mennä
kolistivat he kapat pujotettuina toiseen käsivarteen ja käsineet,
laukut ja vaaleanpunaiset voileipäpussit käsissä. Tuli äkkiä sellainen
hiljaisuus, että minä säpsähdin.
Odottaessani kaupunginlähettiä, lämmitin vettä kattilassa ja asetuin
pesemään aamiaiskuppia keittiössä. Se oli ensimmäinen kerta eikä
suinkaan viimeinen; minun kohtaloni on aina ollut läheisesti sidottu
pesuastiaan.
Nyt notaari todellakin tuli. Minä työnsin keittiön oven kiinni ja
hypähdin puulaatikolle, niin että saatoin ovessa olevasta lasiruudusta
tarkastaa mitä hän teki. Niinkuin olin aavistanut ei hän mennyt suoraan
ulos eteiseen, vaan teki kierroksen meidän molempain huoneittemme
läpi. Eihän hän muuta ymmärtänyt, kuin että kaikki olivat poistuneet,
niinkuin tavallisesti. Silloin laskeusin minä alas, menin hiljaa
kuin pieni enkeli sisälle huoneeseeni ja tulin parahiksi nähdäkseni
hänen penkovan Babyn kirjahyllyä. Hän pakeni pelkurimaisesti eikä
esittäytynyt; hän oli pitkä ja hiukan ikävästi hallistunut eikä
ollenkaan minun makuni mukainen.
Niillä on jo Yksi Mies romaanissa, ennen minun tuloani. Mitenkä sitten
tästä puoleen tuleekaan olemaan? En tiedä mitkä miehet ja mitkä
onnettomuudet odottavat minua täällä Tukholmassa, mutta sen voin
ainakin kokemuksen tietä laskea, että missä minä olen, sinne kokoontuu
vielä muutama vuosi eteenpäin aina -- --