Elna Ström oli sattunut näkemään Kaarinan ja Kivistön turvepenkillä
puistossa juuri sillä hetkellä, jolloin Kivistö suuteli Kaarinan käsiä.
Pari viikkoa sen jälkeen käväisi Elna Helsingissä. Hän tapasi tohtori
Saarivirran kadulla. Tämä ei ollut huomata häntä, mutta Elna pysäytti
hänet.
— Terveisiä Kalliolahdesta, huudahti hän iloisesti.
Tohtori säpsähti.
— Tekö? Hauska nähdä. Mitä Kalliolahteen kuuluu?
Elna selitteli, ketä oli lähtenyt, ketä taloon muuttanut ja muita
enemmän ja vähemmän mielenkiintoisia asioita.
— Olinpa unohtaa suurimman uutisen, sanoi hän lopuksi. Taidamme pian
saada viettää kihlajaisia.
— Kenenkä kihlajaisia?
— Johtajattaren ja herra Kivistön.
— Älkää toki joutavia!
Tohtori koetti turhaan näyttää välinpitämättömältä.
— Mitä joutavia se olisi. Kivistö on tosin hiukan nuorempi, mutta
sellainenhan on nykyään muodissa. Sairaaloinen hän myös on, mutta se
on parhaasta päästä hermoissa. Parempaa vaimoa hän ei voisi itselleen
toivoa kuin Kaarina. Varakas hän on myöskin, niin ettei siinäkään ole
esteitä. Eikö kaikki sovellukin erinomaisesti?
— Soveltuu kyllä, mutta se ei vielä riitä todistukseksi.
— Todistus minulla myöskin on. Olen omin silmin nähnyt heidät
sellaisessa tilanteessa, joka ei anna epäilyksille sijaa. Hyvästi!
Saanko viedä terveisiä?
— Kyllä, viekää paljon! — —
Pari päivää sen jälkeen tapasi tohtori erään opintotoverinsa, jolle hän
muun muassa tuli maininneeksi olostaan Kalliolahdessa.
— Onpa sieltä kuulunut hiukan huhujakin, naureskeli toveri. Taisit
joutua siellä pauloihin. Joko saa onnitella?
Tohtori selitti innokkaasti, että hän oli yhtä vapaa kuin ennenkin sekä
ettei löytynyt mitään syytä onnittelemiseen.
— Sitähän minäkin. Ainahan ihmiset joutavia puhuvat. Eihän
järki-ihminen noin vaan yhtäkkiä... Sellainen tulevaisuuden mies kuin
sinä olet, on kyllä tilaisuudessa valitse maan ja tekemään erinomaiset
naimiskaupat. Eihän se tyttö siellä kuulu mitään erikoista olevan,
köyhä, ei kaunis, ei edes aivan nuorikaan.
Tohtorista tuntui hänen toverinsa puhe sietämättömän raa'alta ja
loukkaavalta, ja jonkunlaisella kiihkolla, joka ei ollut ominaista
hänelle, kävi hän selittämään Kalliolahden johtajattaren eteviä
ominaisuuksia. Hän ei tosin ollut kaunis, mutta hänellä oli miellyttävä
ulkomuoto ja naisellinen olento. Hän oli lempeä, hyvä, oikeamielinen,
sivistynyt, viisas ja toimelias — —
Toveri ihmetteli hänen intoaan ja hänessä heräsi epäluulo, ettei huhu
sittenkään ollut aivan aiheeton ja että hän oli tullut kovakouraisesti
koskeneeksi arkaan kohtaan.
Tohtori erosi kohta toveristaan, ja hänessä kyti vielä pitkän aikaa
suuttumus tätä kohtaan. Kun hän rauhallisemmin asiaa ajatteli,
täytyi hänen tosin myöntää, että hän kyllä itsekin ehkä kymmeniä
kertoja kuullessaan kihlauksista ja naimiskaupoista oli voinut antaa
samanlaisia lausuntoja, mutta tämä oli sentään liikaa, tulla hänelle
vasten kasvoja arvostelemaan Kaarinaa. Ja muistutellessaan mielessään
kaikkea sitä, mikä teki Kaarinan rakastettavaksi, hän uudelleen
lämpeni ja voimakas kaipauksen tunne täytti hänen sydämensä. Tässä
mielentilassa alkoi hänestä myöskin uutinen, jonka Elna Ström oli
kertonut ja johon hän ei ollut kovin paljon huomiota pannut, tuntua
kiusalliselta. Siellä Kalliolahdessa hän oli tuskin huomannut Aarne
Kivistön olemassaoloakaan. Olisiko nyt Kaarina? — — ja näin pian. — Se
tuntui melkein mahdottomalta, mutta kuka ne naiset ymmärtää. Kivistö
on sellainen kalpea intresantin näköinen, puhuu kirjallisuudesta,
soittaa, suu täynnä kauniita sanoja. Kyllähän naiset sellaisesta
pitävät. Kun hän ajatteli sitä mahdollisuutta, että Elna Ström todella
oli oikeassa, niin hän kuumeni niin, että teki mielensä juosta asemalle
ja lähteä ensi junassa Kalliolahteen ottamaan kaikesta selkoa. — Mutta
hän hillitsi toki itsensä. Hänhän oli tehnyt päätöksensä. Hän oli
taistellut sangen kuuman taistelun ja voittanut. Pitikö hänen nyt, kun
hän jo oli alkanut rauhoittua, heittää kaikki käsistään. Ei, ei, hän
tiesi, kuinka paljon voi tukahduttaa ja unohtaa, kun vain muutamina
kriitillisinä hetkinä osaa pysyä lujana.