Aarne Kivistö oli lähtenyt Kalliolahdesta. He olivat päättäneet niin
Kaarinan kanssa. Oli oikeastaan välttämätöntä, että hän meni lääkärin
hoitoon ja muutenkin ehkä hänen oli paras lähteä.
— Tulen pian takaisin, sanoi hän hyvästellessään. Saanhan tulla?
— Kun ensin tulette hiukan terveemmäksi, niin sitten palaatte, vastasi
Kaarina. —
Niin hänkin nyt oli poissa. Aluksi tuntui se Kaarinasta suurelta
helpotukselta, mutta pian hän huomasi, että Kivistö oli jättänyt
jälkeensä suuremman tyhjän sijan, kuin mitä Kaarina oli voinut
luullakaan. Melkein vastoin tahtoaan hänen täytyi myöntää, että
hän joskus ikävöi häntä. Sellaiseen hän oli kuitenkin saanut
tottua. Niiden monien ihmisten joukossa, jotka olivat oleskelleet
Kalliolahdessa neljän vuoden kuluessa, oli sattunut olemaan muutamia,
jotka erityisesti olivat hänen mieltään kiinnittäneet. Kuukauden pari
he olivat viipyneet, joskus vain jonkun viikon tai ehkä päivän, ja
sitten oli voinut käydä niin, ettei hän senjälkeen ollut kuullut heitä
mainittavankaan.
Elna jäi Kalliolahteen koko kesäksi. Hänellä oli aivan ihmeellinen
taito täyttää kaikki Kaarinan vapaat hetket, varsinkin sen jälkeen,
kun Olli Haapa oli matkustanut pois ja Elna lopullisesti kyllästynyt
puutarhatöihin. Hän oli tosin terve eikä kaivannut erikoista hoitoa,
mutta aina hän kuitenkin osasi muistuttaa itsestään. Joskus hänen
seuransa kovin kyllästytti Kaarinaa, joskus hän taasen ajatteli, että
ehkä oli hyvä, ettei hänelle jäänyt paljon aikaa mietiskelyyn.
Päivät kuluivat taas vanhaa latuaan. Kaarina suoritti jonkunlaisella
kiihkolla tehtäviään, joita viime aikoina oli vähemmällä harrastuksella
hoitanut. Hän tahtoi pyyhkiä viivan sen yli, mikä oli ollut. Hän tahtoi
alkaa uudestaan ja alistui siihen, että hänet oli uhrattu tieteen
alttarille. Se oli ehkä välttämätöntä. Hän puri hammasta tuskalleen,
teki työtä ja kesti.
Mutta se, mikä ehkä eniten auttoi häntä kestämään, oli puoleksi
itsetiedoton ajatus, että kaikki ei kuitenkaan voinut olla lopussa,
että jotain täytyi tapahtua. —
* * * * *
Jotain tapahtuikin, mutta vasta syksyllä.
Silloin menivät tohtori Saarivirta ja Elna Ström kihloihin.
Näin se kävi.
Elna oli elokuussa palannut Helsinkiin. Hän uhkui elämänvoimaa ja
kauneutta. Kaikki hänen tuttavansa onnittelivat häntä siitä, että hän
oli niin pulskistunut Kalliolahdessa.
Hän oli itse täynnä toiminnanhalua ja sotaista innostusta, eikä ollut
montakaan päiviä oleskellut kaupungissa, ennenkuin hän oli suunnilleen
selvillä siitä, mihin aikoihin tohtori Saarivirta kulki kirjastoihinsa.
Elnalle sattui samoihin aikoihin asioita kauppoihin, ja niin he sangen
usein tapasivat toisensa, pysähtyivät aina hiukan juttelemaan, menivät
joskus yhdessä kahvilaan tai tekivät pienen kävelyn. Elna osasi aina
vilkkaasti ja hauskasti jutella. — Usein puhuivat he Kalliolahden
elämästä. Kaarinaa ei Elna maininnut kuin ohimennen. Tohtorista tuntui
kuin olisi kaihi pudonnut hänen silmistään. Hän ei ollut aikaisemmin
huomannut, kuinka herttainen tuo tyttölapsi oli.
Kerran he taas aivan sattumalta tapasivat toisensa kadulla.
— Minne olette menossa? kysyi tohtori.
— En minnekään, lähdin vain kaunista syksypäivää ihailemaan, vastasi
Elna, joka tosin oli hyvinkin tärkeällä asialla, mutta joka myös tiesi,
että täytyy jotain uhrata jotain voittaakseen.
— Sittenhän kuljette samoilla asioilla kuin minäkin. Emmekö voisi
lähteä yhdessä kävelylle?
Elna suostui mielihyvällä. He kulkivat Kaisaniemen läpi Alppilaan.
Alppilassa joivat he kahvia ja kiipesivät sitten suksimäelle katsomaan
kellastuvaa metsää. Elna, joka oli ollut aivan harvinaisen vilkas
ja iloinen, tuli vähitellen hiljaiseksi. Haaveksivin silmin katsoi
hän luontoon ja huokasi syvään. Luottavaisesti kuin lapsi nojasi hän
tohtoriin seistessään suksimäen kaiteen luona. Ja äkillisen tunteen
valtaamana kietoi tohtori kätensä hänen vyötäisilleen ja suuteli häntä.
Elna painautui häneen ja puristi kasvojaan hänen rintaansa vastaan.
Sitten hän nosti kasvonsa ja kiinnitti tohtoriin hymyilevän kyyneleiset
silmänsä:
— Olemmeko nyt oikein kihloissa? kysyi hän.
Mitään sellaista ei tohtori ollut tullut ajatelleeksi, mutta sillä
hetkellä hän ei voinut muuta vastata kuin:
"Olemme, tietysti olemme", ja uudelleen suudella vapisevia huulia; —
muutenhan hän olisi käyttäynyt kovin pahasti tuota luottavaista lasta
kohtaan.
Kun hän oli eronnut Elnasta, alkoi häntä kauheasti harmittaa, että oli
näin antanut yllättää itsensä, eikä hän päivän pitkään muuta ajatellut,
kuin mitenkä parhaiten saisi asian korjatuksi, ettei käyttäytyisi
epähienosti Elnaa kohtaan. Myöhemmin kuitenkin, kun hän oli jonkun
verran tyyntynyt, alkoi hän katsoa asiaa toiseltakin kannalta. Hänestä
tuntui, että hän oli jo tarpeeksi kauan elänyt yksinäistä elämää.
Kerran hänen kuitenkin täytyi mennä naimisiin, sillä säännöttömään
poikamiehen elämään hänellä ei ollut taipumuksia. Miksi hän ei siis
menisi naimisiin nyt, kun kohtalo työntämällä työnsi hänelle osaa, jota
useimmat olisivat häneltä kadehtineet. Hän oli melkein tahtomattaan
joutunut kihloihin herttaisen nuoren tytön kanssa, jolla vielä oli
senverran omaisuutta, ettei tulevaisuudesta tarvinnut suuria huolehtia.
Mutta Kaarina! Niin, Kaarina. Eihän tohtori voinut mitään sille
asialle. Eihän hän voinut saada mahdotonta mahdolliseksi. Ja olihan
Kaarina jo lohdutuksensa löytänyt ja jollei olisikaan vielä, niin
löytäisi kai ennen pitkää.
Kaarinan takia järjesti tohtori kuitenkin asiat niin, että kihlaus
päätettiin julkaista vasta juuri ennen häitä. Hän pyysi myös Elnaa
olemaan kertomatta asiasta muille kuin lähimmille omaisilleen.