Kaarina saapui iltapäivällä Kalliolahteen. Hän oli saanut itsessään
syntymään jonkunlaisen jäykän välinpitämättömyyden tunteen, joka
teki hänelle mahdolliseksi kulkea kaikkien näiden ihmisten keskellä,
niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Jokunen ehkä heitti häneen kysyvän
katseen, sillä olihan ainakin muutaman täytynyt jotain arvatakin.
Eräs rouva huomautti, että johtajatar oli viime aikoina tullut huonon
näköiseksi. Kaarina vastasi tyynesti, että oli hiukan rasittunut. Kun
hän oli saanut jaetuksi hoidokkaille pienet ostokset, jotka oli heidän
tilauksestaan tehnyt, meni hän omaan huoneeseensa.
Elna tuli mukaan.
— Millainen matka sinulla oli? Näitkö tohtori Saarivirran?
— Näin.
— Mitä hän sanoi?
— Ei mitään erikoista.
Elnan olisi tehnyt vielä mieli kysyä, mutta hän heitti kuitenkin siihen
ja lähti pois.
— Mitähän heidän välilleen on tullut, ajatteli hän. Luultavasti tohtori
on häneen kyllästynyt. —
Illemmällä, kun Kaarina oli menossa puistoon saadakseen olla vähän
aikaa rauhassa, huusi Kivistö, jota hän ei vielä ollut tavannut, häntä
parvekkeeltaan.
— Merenneito, tahtoisin puhua kanssanne.
— Tulkaa tänne alas, vastasi Kaarina.
Kivistö tuli hänen luokseen.
— Teidän ei pitäisi sanoa minua merenneidoksi, ei ainakaan näin
julkisesti. Tehän teette minut naurettavaksi. Mikä merenneito minä
olen, käytännöllinen, proosallinen ihminen.
— Suokaa anteeksi, tein sen aivan huomaamattani. Minä olen tottunut
ajatuksissani nimittämään teitä niin.
He saapuivat turvepenkille, joka oli tehty järvenrantaan, syrjäiseen
puiston kolkkaan, ja istuutuivat sille.
— Oliko teillä hyvä matka? kysyi Kivistö.
Mutta silloin muisti Kaarina Kivistön lääkärissä-käynnin.
— Minun matkastani ei kannata puhua, mutta kertokaapa te, mitä lääkäri
sanoi.
Kivistö teki paljoa merkitsevän liikkeen kädellään.
— Sydämeni on kovin huonossa kunnossa — kaikin puolin, lisäsi hän
hymyillen.
— Ei kai nyt kuitenkaan — —
— Kyllä, kyllä. — Hän tarttui Kaarinan käsiin ja painoi kasvonsa niihin.
— Te ette tiedä, kuinka minä rakastan teitä.
— Älkää sanoko niin!
— Älkää kieltäkö. Kyllähän tiedän, että se on turhaa, mutta kerran sen
sanon enkä sitten koskaan enää: Ei kukaan ole koskaan rakastanut teitä
niinkuin minä eikä tule rakastamaan, ei koskaan. — Hän nosti kasvonsa
ja katsoi Kaarinaan. — Te itkette, oi, älkää itkekö! Minun takiani ei
ainakaan kannata itkeä — Vaikka tuskinpa te minun takiani itkettekään.
— Olenpa minä aika peto. Teilläkin tietysti on huolenne, ja minä aina
lisään kuormaanne.
Kaarina yhä itki.
— Mitä tekisinkään, kun olette niin lohduton?
— Älkää tehkö mitään. Istukaa vain tässä vähän aikaa, että ehdin
rauhoittua. Olen vain niin kovin väsynyt. Kun alan itkeä en voi enää
lopettaa.
He istuivat hetken ääneti. Sitten Kivistö taas alkoi:
— Olemme me ihmiset sentään kovin köyhiä. Te olette surullinen, ja minä
tekisin vaikka mitä auttaakseni teitä, mutta en voi.
— Voitte te tehdä minulle pienen palveluksen. Hakekaa minulle
lasillinen vettä ja hattu, se leveälierinen panama.
— Kas niin, nyt te jo taas nauratte.
— Niin, enkä itkekään enää pitkään aikaan.