Asemalle ajoi Kaarina Aarne Kivistön kanssa. Tämä oli matkalla
lääkäriin. Hän ei tahtonut lähteä Helsinkiin asti, vaan aikoi käydä
erästä lähiaseman luona asuvaa taitavaksi tunnettua tohtoria tapaamassa.
Kun he olivat istuutuneet kärryihin, sattui Kaarinan katse Kivistön
käteen, jonka tämä oli laskenut eteensä nahkapeitteelle. Hän katseli
sitä ja huomasi heikon sinertävän varjostuksen kynsissä ja tunsi
ankaraa omantunnonsoimausta siitä, että hän viime päivinä niin vähän
oli uhrannut ajatuksiaan Kivistölle.
Kivistö oli nähtävästi lihonut senjälkeen kun oli tullut Kalliolahteen.
Ei hän ollut myöskään lausunut valituksen sanaakaan senjälkeen kun
aivan alussa oli sydämensä Kaarinalle pari kertaa avannut. Hän oli
vain kulkenut siellä Kalliolahdessa — niinkuin näytti — tyytyväisenä,
melkeinpä iloisena, mutta nyt hän oli ilmoittanut aikovansa käydä
lääkärissä. Ja kun Kaarina tarkkaavasti katsoi hänen kasvojaan, niin
hän tunsi huolestuvansa.
— Tunnetteko itsenne sairaaksi? Ette ole mitään puhunut siitä, sanoi
hän.
— Ei kai se sen vaarallisempaa liene. Minusta vaan on paras käydä
välillä lääkärissä.
He ajoivat asemavälin ja Kivistö astui junasta.
— Onnea matkalle! huusi hän, ja samassa juna jo lähtikin. —
Kun Kaarina astui Helsingin asemahuoneelta torille, selvisi hänelle
äkkiä, ettei hän tahtoisi tavata tohtoria. Sillä ilmakehällä, mikä
kaupungin kaduilla ihmistä ympäröi, näyttää olevan kyky tehdä
järkeväksi ja käytännölliseksi. Mikä maalla tuntui mahdolliselta,
oikealta ja kauniilta, se näytti täällä olevan turhaa haavetta.
Hänkin ymmärsi täällä paremmin, minkätähden tohtori oli juuri niin
kirjoittanut.
Kaarina asui naimisissa olevan sisarensa kodissa. Sisar lapsineen oli
maalla, lanko hänkin opettajana lomakursseilla.
Kaarinalta kului pari päivää Kalliolahden asioiden hoitamisessa.
Kolmannen päivän aamuna piti hänen lähteä. Edellisenä iltana valitti
lanko, ettei voinut olla hänelle seurana, koska oli pakotettu lähtemään
lomakurssilaisten ensimäiseen yhteiseen illanviettoon.
— Mutta sinähän voisitkin tulla mukaan minulle seuraksi, huudahti hän.
Sinua on niin vähän saanut nähdäkin. En tiedä, huvittaisiko se sinua
niin suuresti, mutta olisihan se jotain muuta kuin Kalliolahtea.
— Minua vähän väsyttää. Sopiikohan minun sitäpaitsi tullakaan, kun olen
aivan ulkopuolinen.
— Tietysti minun turvissani. Laittauhan valmiiksi puolen tunnin
kuluttua lähtemään.
Kaarina oli kaiken varalta pannut vaalean kesäpuvun matkaansa. Sen hän
muutti ylleen ja oli hyvissä ajoin valmiina.
— Olet todella väsyneen näköinen, sanoi lanko. Ehkäpä ei minun olisi
pitänyt kehoittaa sinua lähtemään. Sinullahan on ollut juoksemista
pitkin päivää. Voithan vielä jäädä kotiin lepäämään.
— Ei se mitään. Lähdetään vaan.
Ensimäinen, jonka Kaarina näki astuessaan ylioppilastalon juhlasaliin,
missä illanvietto pidettiin, oli tohtori. Kaarinasta tuntui, että
heidän katseensa kohtasivat toisensa hänen astuessaan saliin, mutta
tohtori ei häntä huomannut luultavasti sentähden, ettei voinut odottaa
näkevänsä häntä tässä ympäristössä.
* * * * *
Aluksi oli ohjelmaa loppumattomiin — ainakin Kaarinan mielestä. Sitten
alkoi seurustelu, joka näytti olevan sangen kankeaa. Lomakurssilaiset
olivat vielä vieraita toisilleen, pysyttelivät pienissä ryhmissä,
naiset ja miehet erillään. Opettajat kulkivat ryhmältä ryhmälle lausuen
joka paikassa muutamia sanoja. Tohtorikin liikkui hiukan, mutta ei
tullut ollenkaan sille suunnalle, missä Kaarina oli.
— Niin onkin parempi, ajatteli Kaarina, hyvä, oikein hyvä.
Lanko esitti hänet muutamille naisille, jotka alkoivat ystävällisesti
keskustella hänen kanssaan. Tulipa siihen eräs, joka oli jonkun aikaa
ollut Kalliolahdessakin ja nyt innokkaasti lausui ilonsa julki,
nähdessään Kaarinan. Kaarina jutteli hänen kanssaan ja päätti yhtä
ja toista kysellessään, että lähtisi pois kohta kun tilaisuus siihen
tulisi. Hänen seuratoverinsa hajaantuivatkin, ja hän nousi lähteäkseen.
Silloin seisoi tohtori hänen edessään. Kaarina näki, kuinka hänen
silmänsä hetkeksi laajenivat hämmästyksestä. Sitten hän riensi Kaarinan
luo.
— Te olette täällä. Oletteko ehkä ollut koko illan?
— Olen, lankoni kanssa. Hän luennoi myöskin kursseilla, niinkuin ehkä
tiedätte.
— Tiedän kyllä.
Syntyi hetken hiljaisuus.
Sitten alkoi tohtori.
— Te olette saanut kirjeeni?
— Niin, sain sen ja tahtoisin sanoa teille jotain... — Tahtoisin
kiittää teitä siitä, että kirjoititte. — Epätietoisuus olisi ollut
vaikeampaa. —
Tohtori katsoi hänen kalpeisiin kasvoihinsa ja luki niistä paljon
enemmän, kuin mitä muutamat epävarmalla äänellä lausutut sanat
puhuivat. Loistavissa silmissä paloi suuri liekki. Niiden ilmeeseen
mahtui tällä hetkellä niin paljon suurta rakkautta, tuskaa, pelkoa,
ylpeää uhmaa. Tohtori katsoi niihin kuin lumottuna. Jotain hänen olisi
pitänyt sanoa, mutta mitä. Hetken leimusivat Kaarinan silmät, sitten
liekki niissä taas sammui.
— Hyvästi, sanoi hän kättään tarjoamatta, kääntyi ja riensi pois.
Tohtori kiiruhti hänen jälkeensä.
— Saanko saattaa teidät kotiin? Minä luulen, ettei meidän pitäisi erota
näin.
Kaarina nyökkäsi ääneti myöntymyksen merkiksi. He astuivat kadulle. Oli
jo puolenyön aika. Valaistusta juhlasalista tullessa tekivät tyhjät
kadut kylmässä harmaassa hämärässä kumman aution vaikutuksen. Kaarina
sitä ei huomannut, mutta tohtoriin vaikutti se painostavasti ja hänen
oli vaikea mitään sanoa, mutta hän alkoi kuitenkin kuumeisesti puhua.
Hän puhui siitä, kuinka rajattomasti hän ihaili Kaarinaa, kuinka
tämä vastasi kaikkia hänen naiselle asettamiaan vaatimuksia, kuinka
onnellinen hän olisi, jos voisi, mutta hän ei voinut. Hän puhui miehen
kutsumuksesta, monivuotisista sitkeistä ponnistuksistaan, sanoi,
että rehellisen miehen ei sopinut rakastamalleen naiselle tarjota
tulevaisuutta, joka oli aivan saavuttamaton. Niin hän puhui.
Kaarina kulki ääneti hänen vieressään, eikä kuunnellut hänen puhettaan.
Äsken, siellä juhlasalissa olivat hänestä heidän välinsä selvinneet.
Ei hän tarvinnut enää mitään selityksiä. Vähitellen heidän kulkiessaan
laukesi hänessä hermo jännitys ja suuret kyyneleet alkoivat vuotaa
hänen silmistään. Hän ei niitä pyyhkinyt. Ne valuivat hitaasti pitkin
hänen poskiaan. Hän ei huomannut niitä harvoja kävelijöitä, jotka
tulivat heitä vastaan, vaan kulki yksikseen ja itki, niinkuin ei
koko maailmassa olisi ketään muuta ihmistä ollutkaan. Hän unohti
tohtorinkin, joka kulki hänen rinnallaan ja selitteli jotain. Vasta
asuntonsa ovella hän heräsi horroksistaan. Äkillisellä liikkeellä
koetti hän pyyhkiä kyyneleensä, ettei toinen niitä huomaisi,
mutta tohtori oli nähnyt hänen itkevän, ja yhtäkkiä hänen kaikki
suunnitelmansa ja päätöksensä, koko hänen viisautensa näytti häviävän.
Hän tarttui Kaarinaan ja puristi häntä rajusti rintaansa vastaan.
— Kaarina, armas, minä rakastan sinua. Älä toki itke. Minähän rakastan
sinua.
Mutta Kaarina työnsi hänet luotaan.
— Ei, sanoi hän.
— Rakkahin. Minähän rakastan sinua. Etkö tahdo tulla omakseni?
— En, en tahdo.
— En ymmärrä sinua.
— En tahdo. Se on kaikki turhaa. En tahdo. Nyt on jo liian myöhäistä.
Tohtori tarttui uudelleen Kaarinaan.
— Liian myöhäistä? Sinä et tahdo? Selitä toki!
— En tahdo, että sinä kerran sanoisit minun käyttäneen hyväkseni sinun
heikkouttasi.
Hän riistihe irti ja katosi taloon.