Seuraavana päivänä oli Kaarinan mieliala sangen matalalla. Hän tunsi
suurta väsymystä kaiken sen jännityksen jälkeen, jossa hän oli elänyt
viimeiset ajat, eikä hän voinut lainkaan niin toivorikkaasti ajatella
tulevaisuutta kuin edellisenä päivänä. Täytyihän hänen ymmärtää, että
tohtorin epäröiminen nähtävästi johtui jostain suuresta esteestä, ja
sitä paitsi asusti hänessä taikauskoinen tunne, että hän ei voisi tulla
onnelliseksi, ettei se ollut sallittua. Hänestä tuntui mahdottomalta,
että onni tulisi hänelle näin yksinkertaisesti, näin kauniina keväisenä
tarinana, näin ilmaiseksi. Olihan ennenkin sattunut ajankohtia, jolloin
elämä oli näyttänyt hänelle onnenmahdollisuuksia, jolloin oli tuntunut
niin luonnolliselta, että kaikki kehittyisi toiveiden mukaan, ja
kuitenkin oli aina ilmestynyt jotain, joka oli tehnyt toiveet tyhjiksi.
Olisiko mahdollista, että nyt —
Kirje oli antava vastauksen kaikkeen. Eilen tuli tohtori kaupunkiin,
tänään hän kirjoitti, huomenna saapuisi kirje tai mahdollisesti jo
tänään iltapostissa, jos hän jo eilen kirjoitti.
Pitkin päivää suoritti Kaarina totutut tehtävänsä. Hänellä oli pari
heikompaa hoidokasta vaalittavanapa iltapäivällä hänen täytyi yleisen
mielipiteen painostuksesta panna toimeen pieni kahvinkeittoretki
saareen. Kaikki hän koetti tehdä reippaasti, huomaavaisesti,
työlästymättä, ja kuitenkin hänellä oli vain yksi ajatus: kirje.
Iltaposti tuli tuomatta sitä hänelle.
Seuraavana aamuna hän oli niin varma kirjeen tulosta, että hän
avatessaan postilaukkua melkein näki sen. Ja kun sitä ei kuitenkaan
ollut, katseli hän moneen kertaan laukun, ennenkuin tuli vakuutetuksi
siitä. Iltapostissa ei myöskään ollut kirjettä. Silloin hän oli
varma siitä, että se oli hukkunut tiellä. Kun hän seuraavana aamuna
jälleen oli turhaan odottanut, tuntui hänestä selvältä, ettei tohtori
sitä ollut kirjoittanut eikä koskaan kirjoittaisi. Hän päätti olla
kokonaan ajattelematta asiaa. Kuumeisella kiireellä otti hän itselleen
kaikenlaisia tehtäviä hajoittaakseen ajatuksiaan. Kuitenkin lähti hän
iltapäivällä kauppiaaseen, vaikka ostosten teko oikeastaan kuului
taloudenhoitajattarelle. Hän teki sen nyt itse voidakseen mennä
asemalle postia hakemaan. Hänelle ojennettiin postipakka. Hänen täytyi
pidellä postiluukun syrjästä ottaessaan sitä vastaan. Hän istuutui
asemahuoneen penkille ja silmäili hätäisesti kirjeiden osoitteita. Ja
tuossa se oli. Hän tunsi kohta suurella valkealla kuorella voimakkaan,
hiukan kankean käsialan.
Siinä kaikkien postinhakijoiden keskellä, melussa ja ovienpaukkeessa
hän avasi kirjeen ja luki:
Rakas neiti Kaarina!
Minun olisi pitänyt aikaisemmin teille kirjoittaa, mutta suuret
epäilykset siitä, kuinka kirjoittaisin, ovat saaneet minut
viivyttelemään. Ensimäiseksi pyydän teiltä anteeksi sitä, että
ollenkaan olen teidän elämänne tielle joutunut. Mielelläni olisin myös
tahtonut kadota siltä niinkuin tulin, mutta nyt minusta tuntuu, että
on paras puhua teille rehellisesti kaikki, sillä te, joka olette niin
viisas ja hyvä, tulette varmasti minua ymmärtämään. Jos voisin mennä
naimisiin, niin olisi minusta suuri onni omistaa teidät, sillä te
olette tehnyt minuun unohtumattoman vaikutuksen, mutta valitettavasti
on asemani sellainen, etten voi ajatella naimisiin menoa samalla
kokonaan luopumatta niistä suunnitelmista, jotka olen elämälleni
tehnyt. Koko haluni on saada tehdä tieteellistä työtä, mutta niinkuin
epäilemättä tiedätte, ei siitä kukaan rikastu. Itselläni minulla
ei ole varoja, päinvastoin olen jokseenkin pahasti velkaantunut.
Naimisiin meno merkitsisi minulle siis luopumista elämäntehtävästä,
johon koko sielullani olen kiintynyt.
Toivottavasti te ymmärrätte minua ja suotte minulle anteeksi, jos olen
tuottanut teille mielipahaa. Epäilemättä tulette piankin unohtamaan
uskollisen ystävänne
Yrjö Saarivirran.
Kaarina nousi kärryihin ja ajoi hitaasti takaisin Kalliolahteen.
* * * * *
Seuraavana aamuna oli Kaarinan ensi ajatus, että hänen pitäisi mennä
tapaamaan tohtoria. Hän tahtoi nähdä hänet ja puhua hänen kanssaan.
Mitä hän hänelle sanoisi, sitä hän ei tiennyt. Hänestä vain tuntui,
ettei hän voinut tyytyä siihen, mitä kirje niukkoine harkittuine
sanoineen lausui. Oliko todella mahdollista, ettei ollut sijaa
sovitteluille. Hänestä tuntui, että hän itse olisi ollut valmis vaikka
minkälaisiin uhrauksiin, mutta mitäpä hänellä olikaan uhrattavaa.
Tohtori oli ehkä oikeassa, mutta kuitenkin löytyi varmasti miehiä,
jotka olisivat toisin menetelleet.
Pian Kaarina kuitenkin luopui ensimäisestä mielijohteestaan. Jos
asiassa oli jotain järjestettävää, niin se oli tohtorin tehtävä eikä
hänen, ei missään tapauksessa hänen. Hän ei kuitenkaan ollut edes
kirjeeseen vielä vastannut, ennenkuin hänen sittenkin täytyi lähteä
Helsinkiin. Hän sai kutsun tulla neuvottelemaan Kalliolahden asioista
laitoksen omistajan kanssa. Sen mahdollisuuden varalta, että hän
tapaisi sattumalta tohtorin, ei hän kirjoittanutkaan.
Olihan siihen aikaa vastakin. Ja, mitäpä hän kirjoittaisi.