Oli tohtorin lähtöpäivän aamu. Unettoman yön jälkeen istui Kaarina
kansliahuoneessa tilikirjojensa ääressä. Hän työskenteli kiireellä,
sillä viime aikoina sattuneen vilkkaan liikkeen takia oli paljon
asioita selvitettävänä, ja Kaarina tahtoi saada työnsä nopeasti
valmiiksi. Hän aikoi nimittäin lähteä pois aamupäiväksi. Hän ei
tahtonut olla läsnä silloin kun tohtori lähtee. Sillä kun hän kuvitteli
sitä hetkeä, jolloin tohtori istuutuisi rattaille ja hän seisoisi
muiden joukossa ja huiskuttaisi hänelle hyvästiksi, ja sitten ehkä
muutamat, jotka jotain aavistivat, katsoisivat häneen kysyvästi
ja säälivästi, — niin — häntä kauhistutti! Hän oli siis päättänyt
lähteä vierailemaan erään tuttavaperheen luo, jossa ei ollut moneen
aikaan käynyt, ja polttaakseen sillat takanaan oli hän juhlallisesti
ilmoittanut tulostaan. — Kanslian ovelle kolkutettiin, ja tohtori astui
sisälle.
— Tulin pyytämään laskua.
Kaarina etsi kirjoistaan, kirjoitti laskun ja ojensi sen tohtorille.
Tämä maksoi. He eivät vaihtaneet muita sanoja kuin asiaan kuuluvat
kiitokset. Mutta kun tohtori aikoi poistua, sanoi Kaarina
mahdollisimman huolettomaksi tekeytyen:
— On parasta, että sanon teille samalla hyvästit. Aion kohta suuruksen
jälkeen mennä vieraskäynnille, enkä arvattavasti palaa ennen teidän
lähtöänne.
Tohtori ei voinut salata hämmästystään ja pettymystään.
— Siinä tapauksessa en voi muuta kuin kiittää teitä kaikesta, vastasi
hän.
Kaarina toivotti hänelle onnellista matkaa, ja tohtori poistui. Kaarina
istui hetken liikkumatta paikallaan puristaen kynänvartta sormiensa
välissä. Sitten hän äkkiä nousi, soitti tallimiehelle ja sanoi, ettei
tarvinnut hevosta. Hän aikoi lähteä kävellen. Jos hän lähti kohta,
ehti hän kyllä jalankin sopivaan aikaan perille ja pääsi olemasta
suuruksella muiden kanssa. Nopeasti järjesti hän paperinsa sekä
kirjansa ja meni. Hänellä oli nelisen kilometriä käveltävänä. Taival
oli osittain aivan suojatonta aukeaa ja päivä näännyttävän lämmin. Hän
ei ollut sitä huomannut lähtiessään Kalliolahden varjoisesta puistosta,
mutta kun hän pääsi perille, jaksoi hän tuskin jalkaa liikuttaa, ja
sydän painoi lyijymöhkäleenä rinnassa.
Hänet otettiin hyvin ystävällisesti vastaan.
— Kuinka sinä olet kalpea!
— Mikä sinut panikin lähtemään jalan tällaisena päivänä. Voihan ihminen
saada auringonpiston vähemmälläkin. — Eikö Kalliolahdessa ole hevosia?
— Sellaisia huudahduksia sateli hänen ympärillään.
Hän vajosi kuistin korituoliin ja pyyhki hikeä otsaltaan.
— En tiennyt lähteissäni, että oli niin lämmin. Pidän muuten kävelystä.
Hänelle tuotiin mehuvettä ja sitten kahvia. Hänelle puheltiin ja
kyseltiin kaikenlaisia asioita. Hän vastasi kaikkeen, koetti näyttää
huolettomalta, hymyili, mutta hänellä oli täysi vaiva pidellä lusikkaa,
niin ettei se liian paljon kaliseisi kupin laitoja vastaan. Kesken
kaiken pisti hänen päähänsä ajatus: Mikä minun, hullun, pakotti tänne
tulemaan? Olisin voinut mennä metsään ja maata siellä tämän aamupäivän.
Hänet vietiin rakennukseen katsomaan muutamia uudistuksia ja
parannuksia, joita siinä oli tehty ja sitten vähän matkan päässä
olevaan huvimajaan ihailemaan kaunista näköalaa. Hän katseli kaikkea ja
kiitteli hyväksi.
Huvimajassa tuli joku maininneeksi, että kello oli kaksi.
"Kahden tunnin perästä tohtori lähtee", ajatteli Kaarina.
Senjälkeen katseli hän vähän väliä kelloa, niin että se herätti
isäntäväen huomiota.
— Anna nyt jo kellosi olla rauhassa, puheli talon tytär. Ennen
päivällistä et missään tapauksessa pääse pois, eikä sinun tarvitse
lähteä ennen illallistakaan. Saatamme sinut sitten iltaviileässä
joukolla kotiin. Kyllä sinun hoidokkaasi tulevat sinutta yhden päivän
toimeen. Eikö niin?
Kaarina oli kyllä ajatellut jäädä koko päiväksi sinne. Hän oli luullut,
että olo ihmisten joukossa, joita hän ei joka päivä nähnyt, toisessa
ympäristössä kuin Kalliolahti, tekisi hänelle hyvää, mutta nyt, kun
hän ajatteli, että hänen täytyisi oleskella koko päivä näiden ihmisten
seurassa, jotka eivät hänen sydämensä tuskasta mitään tienneet, hänelle
selvisi, ettei hän sitä mitenkään kestäisi, ei mitenkään. Hän oli aivan
liian paljon luottanut voimiinsa. Ne alkoivat nyt jo pettää. Hänen
täytyi panna parastaan käsittääkseen, mitä he hänelle puhuivat ja
voidakseen oikein vastata. Hän siis kieltäytyi jäämästä päivällisille,
ja isäntäväki oikein suuttui häneen.
— Älähän nyt turhia. Et sinä siellä Kalliolahdessa niin korvaamaton
ole, koettivat he houkutella, mutta niinkuin hän olisi luullut henkensä
siitä riippuvan, pysyi hän päätöksessään lähteä.
Vihdoin tyytyivät he siihen, ja kellon käydessä neljää lähtivät he
joukolla häntä saattamaan.
Hän oli päättänyt jäädä jonnekin tien oheen istumaan, ettei
missään tapauksessa kohtaisi tohtoria. Nyt häntä pelotti, etteivät
saattajat ajoissa kääntyisi takaisin. Se oli kuitenkin turha pelko.
Puoli kilometriä kuljettuaan he valitellen kuumuutta kääntyivät.
Surkuttelivat häntä, jonka täytyi vielä marssia niin pitkältä.
Hän soperteli jotain siitä, että oli tottunut kävelemään, sai taas
kuulla huomautuksen kalpeudestaan ja jatkoi sitten yksin matkaansa.
Ensin kulki hän hitaasti, mutta vähitellen hänen huomaamattaan vauhti
kiihtyi ja lopuksi asteli hän nopein askelin pölyistä maantietä.
Hän sanoi sata kertaa itselleen, että hänen pitäisi viipyä, antaa
kaiken mennä menoaan. Hän oli lähtenyt kotoa siinä varmassa päätöksessä
ettei enää tapaisi tohtoria. Nyt, jos he kohtaisivat toisensa,
näyttäisi melkein siltä, kuin hän olisi järjestänyt tämän tapaamisen.
Hän päätti sata kertaa pysähtyä, istuutua tienviereen ja odottaa kunnes
aika varmasti olisi liian myöhäinen, mutta tuntui, kuin olisivat hänen
jalkansa vieneet häntä hänen tahtomattaan eteenpäin.
Nyt hän jo saapui aukealle ja hänen katseensa tarkasti sen
silmänräpäyksessä laidasta laitaan. Ei näkynyt rattaita. Tuossa oli
Kalliolahden tienhaara...
Hän kulki kuin lentäen. Joka hetki odotti hän näkevänsä rattaiden
pyyhältävän ohi. Pieninkin risahdus sai hänen sydämensä jysähtämään.
Kun hän saapui tienhaaralle, vaipui hän istumaan ojanreunalle, ja hänen
huuliltaan pääsi helpotuksen huokaus, mutta sitä seurasi kohta ajatus:
Turhaa kaikki. Jos hänellä on jotain minulle sanomista, niin hän olisi
voinut sanoa sen jo kymmenen kertaa.
Hän nousi hitaasti ja jatkoi matkaansa. Hänestä tuntui nyt
yhdentekevältä, tapaisiko hän tohtorin vai ei, mutta kun hän
ensimäiselle mäelle noustuaan sen alapuolella näki rattaat, tuntuivat
hänen polvensa äkkiä niin heikoilta, että hänen hetkeksi täytyi
pysähtyä.
Nähdessään hänet, nousi tohtori rattailta ja astui häntä vastaan.
Kyytipoika ajoi edelleen mäelle. Ensi kerran näki Kaarina tohtorin
hiukan epävarmana.
— Te ehditte jo palata?
— Niin, Kaarinan ääni kuului oudon matalalta.
— Oli kovin hauskaa, että sain vielä kerran kiittää teitä kaikesta
siitä ystävällisyydestä ja huolenpidosta, joka tuli osakseni
Kalliolahdessa varsinkin teidän puoleltanne.
Kaarina tunsi äkkiä katkeruuden kiehuvan rinnassaan. — Hän on tomppeli,
ajatteli hän. Kohteliaasti hymyillen kääntyi hän tohtorin puoleen.
— Minua ilahduttaa suuresti, että olette ollut tyytyväinen oloonne
meillä. Emme ole tehneet muuta kuin mitä velvollisuuksiimme kuuluu.
Toivottavasti tahdotte suositella lepokotiamme myös muille.
Tohtori heitti häneen epäröivän katseen.
— Olenko loukannut teitä? En ymmärrä.
— Jatkan vain siinä äänilajissa, jossa te aloitte.
— Antakaa anteeksi! Tarkoitukseni ei ollut — Te käsitätte kai, että
tämä tapaaminen — tämä ero, tarkoitan, — on minulle sangen vaikea.
Minun pitäisi oikeastaan selittää... Sanalla sanoen, te tiedätte kyllä,
olette aavistanut, minkälaiset tunteet liikkuvat minussa. Minulla olisi
niin paljon puhuttavaa teille, mutta tämä lyhyt hetki... Oi rakas,
rakas, huudahti hän ja puristi hänen käsiään. Minulla olisi niin paljon
sanottavaa teille, mutta tässä en voi sitä tehdä. Saanko kirjoittaa
teille?
— Kirjoittakaa!
— Hyvästi siis; minä kirjoitan. — Tohtorin äänessä kuului helpotusta,
mutta Kaarina ei huomannut sitä.
Tohtori kiiruhti rattaiden luo, nousi niihin ja heilutti hattuaan.
Kaarina viittasi hänelle hyvästiksi. Hetki vain, ja rattaat katosivat.
Kaarina kääntyi ja astui Kalliolahtea kohti. Hän kulki reippain, kevein
askelin. Hän ei huomannut kuumuutta eikä pölyä, ei tuntenut väsymystä.
Siis kuitenkin tohtori rakasti häntä. — Jotain siinä tosin oli välillä,
jotain, jota täytyi selittää, josta täytyi kirjoittaa. Mutta oli
se mitä tahansa, niin ei mikään ollut mitään sen rinnalla, että he
rakastivat toisiaan.
— Me olemme molemmat köyhiä, ajatteli Kaarina, mutta me olemme molemmat
nuoria, terveitä ja työnhaluisia. Kuinka minä tekisinkään työtä. Voisin
siirtää vuoria. Äkkiä hän naurahti itsekseen.
— Olipa hän kömpelö, poika parka. Niin, ei hän juuri mikään kavaljeeri
ole. Vähän yksipuolinen hän on harrastuksiltaan, mutta hän on viisas
ja rehellinen. Hän on oikea ihminen, ja minä rakastan häntä. Kaikki on
hyvin, kaikki, ja minä olen ylen onnellinen. Kuinka onnellinen olenkaan!
Näin hän ajatteli itsekseen ja saapui melkein huomaamattaan perille.
Hän kulki salin läpi jossa istui muutamia hoidokkaita, mutta hän ei
nähnyt heitä. He vain huomauttivat toisilleen siitä, että hän oli aivan
valkea kasvoiltaan ja silmät loistivat suurina.
Kaarina meni huoneeseensa. Hän heittäytyi vuoteelleen ja puristaen
käsiään rintaansa vastaan hän muutaman kerran melkein tietämättään
kuiskasi: Minä olen onnellinen. Sitten hän nukkui syvään uneen.