Niinä kahtena päivänä, jotka tohtori vielä vietti Kalliolahdessa,
vältti hän johdonmukaisesti joutumasta kahdenkesken Kaarinan kanssa
ja muutenkin oleskelua hänen seurassaan. Kaarina huomasi sen kyllä
pian, ja hänkin koetti olla tapaamatta tohtoria muuten, paitsi kun
välttämätön tarve vaati.
Hän ei voinut tohtorin käytöstä käsittää. Hän vietti nämä kaksi päivää
alituinen kalvava epätietoisuus mielessään.
Lähtönsä edellisenä päivänä vetäytyi tohtori kohta illallisten jälkeen
huoneeseensa, vaikka hän muuten aina jäi muiden kanssa iltaa viettämään.
Olli, joka kitara kädessä esitti kansanlauluja, keräsi suurimman
osan hoidokkaista kuistille. Kaarina istui yksin hämärässä
seurusteluhuoneessa. Kivistö meni hänen luoksensa.
— Muistatteko, sanoi Kaarina, kun kerroitte Andersenin merenneidosta,
niin sanoitte lapsille, että hän oli mykkä, ja etten minä siis voinut
olla se merenneito. Mutta minäpä sanon teille, että siinä suhteessa
juuri olenkin hänen kaltaisensa. Minäkin olen mykkä.
— Ette ole. Teissähän puhuu jokainen liike ja jokainen ilme.
Joka teidät on vain päivän tuntenut, on saanut selvän kuvan
persoonallisuudestanne, vaikka ette suutannekaan olisi avannut.
— Ja kuitenkin minä olen mykkä, — jollain tavoin...
Kivistö ei mitään vastannut, mutta itsekseen hän ajatteli: Merenneito
ei ole mykkä, mutta hän ei ota huomioon, että löytyy kuuroja ihmisiä.
Tahtoisin tappaa tuon kirotun tohtorin. —
Illalla myöhään tuli Elna juosten Kaarinan huoneeseen...
— Oi, Kaarina, jos sinä tietäisit, kuinka onnellinen olen, sanoi hän
ja puristi Kaarinaa kaikin voimin vyötäisistä. Olli rakastaa minua, ja
minä rakastan häntä niin suunnattomasti. Eikö hän olekin herttainen?
— On. Hyvin herttainen. Oletteko menneet kihloihin?
— Ei, ei vielä. Mehän olemme molemmat niin nuoria. Mutta melkeinpä
sentään olemme kihloissa. Silloin kukkainistutus-iltana hän puhui niin
paljon minulle. Hän on niin hyvä ja kunnon poika. Etkö luulekin?
— Luulen, luulen!
— Minä rakastan häntä niin kauheasti. En ymmärrä, kuinka kestän, kun
hän neljän päivän perästä lähtee.
— Tapaattehan te toisenne sitten taas.
— Niin tapaamme, mutta ero on kuitenkin niin vaikea. Hän on tänään taas
sanonut minulle niin paljon kauniita asioita. — Kuule, oletko sinä
kihloissa tohtorin kanssa?
— En.
— Koska sinä menet sitten?
— En koskaan.
— Älä sinä joutavia. Tohtori on oikein hyvä mies. Ollista minä
pidän ja hänestä, mutta en Kivistöstä. Hän katselee minua aina niin
pilkallisesti.