Tuuli oli kääntynyt etelään ja säät olivat käyneet lämpimiksi. Eräänä
päivänä ilmoitti johtajatar aamiaispöydässä, että aiottiin toimeenpanna
suuret istutustalkoot ja kehoitti hoidokkaita ottamaan niihin osaa.
Oli tarkoitus yhdellä iskulla saada kaikki kukkaryhmät valmiiksi.
Pitkin aamupäivää sitten suunniteltiin ryhmityksiä. Ne, joilla oli
taiteellisia taipumuksia, tekivät ehdotuksia taimien järjestelystä,
muut esiintyivät arvostelijoina. Lopuksi pysähdyttiin jokseenkin
tarkalleen siihen suunnitelmaan, jonka puutarhuri kohta aluksi oli
esittänyt.
Taivas oli käynyt pilveen, niin että kohta päivällisen jälkeen voitiin
käydä työhön.
Varustauduttiin työaseilla ja jaettiin tehtävät.
Elna ja Kivistö esiintyivät suurella asiantuntemuksella.
Taimilaatikoita ja ruukkuja kannettiin lavoilta ja kasvihuoneesta.
Lepokodin yksitoikkoisessa elämässä tällainenkin pieni ajanvietto
aiheutti iloisen mielialan.
Kaarina liittyi niihin, jotka istuttivat suurta lehtikasviryhmää
keskelle pihamaan ruohokenttää. Kukkaympyrän yli oli pantu kiikkulauta.
Sillä makasi Kivistö ja asetteli jättiläishampun taimia multaan.
Kaarina ojensi hänelle ruukkuja sitä myöten kuin työ edistyi.
— Oletteko iloinen tänään? kysyi Kivistö.
— Olen tietysti. Meillä maalaisilla mukautuu mieliala säiden vaihteluun.
— Niin, nyt onkin ihanaa. Tunnetteko kuinka ilma on pehmeätä kuin
pumpuli tai niinkuin lämmin maito?
— Eikö totta, että kostea multa tuntuu ihmeellisen suloiselta käsiin?
— Tiedättekö, tänään tunnen itseni ensimäistä kertaa hyvin pitkästä
aikaa onnelliseksi.
— Voimanne palaavat.
— Oi, älkää puhuko terveydestä nyt. Se on jotain voimakkaampaa, jotain
suurempaa. Tekisi mieleni nousta korkealle vuorelle ja huutaa ilosta.
Mutta tiedänpä, mitä teen. Soitan vielä tänä iltana.
— Menkää sitten kohta soittamaan!
— Ei, en vielä, vasta kun olemme lopettaneet. Minä tarvitsen yleisöä,
joka minua ymmärtää. Teidän täytyy olla kuulemassa, kun soitan.
— Ettehän te tiedä, olenko lainkaan soitannollinen.
— Vaikka ette olisikaan, niin te kuitenkin tulette minua ymmärtämään. —
Tiedättekö että teillä riippuu hiussuortuva pitkin poskea. — No, älkää
pyyhkikö sitä pois, ei se rumenna teitä. Kas niin, nyt teillä on kaksi
mustaa täplää otsassa. Ei se tee mitään. Ne vain kaunistavat teitä.
Nauraminen kaunistaa teitä myöskin. Teidän pitäisi aina nauraa.
Kaarina sieppasi kopan ja lähti lavoille hakemaan lisää taimia.
— Hän on aina sama, nauroi hän itsekseen. Joka päivä sanoo hän minulle
jotain kaunista. Jospa tohtori joskus jotain sellaista sanoisi — mutta
ei. Eikö hän osaa, vai eikö hän tahdo? Luulen melkein ettei hän osaa.
Kulkiessaan puutarhan kautta, näki hän tohtorin toimeliaasti kastelevan
vasta-istutettuja taimia.
— Mitenkä työ miellyttää?
— Erinomaisesti vaihteeksi.
— Eikö ole merkillistä, että kukkien istuttaminen on paljoa hauskempaa
kuin kaalien, vaikka taimia maallikko tuskin erottaa toisistaan.
— Minulla ei ole siitä mitään kokemusta, mutta jos toimitus muuten on
samanlainen, en voi ymmärtää, miksi toinen työ olisi hauskempaa.
— En minäkään ymmärrä, mutta niin se vain on. Aivan niinkuin kylväminen
on hauskempaa kuin sadon korjaaminen. —
— Ei ainakaan minusta.
— Ehkä ei kaikista. —
Sataa, suuria raskaita pisaroita alkaa tippua tasaisen harmaalta
taivaalta. Kaikki hoidokkaat rientävät sisälle, mutta puutarhuri ja
Kaarina jäävät päättämään lehtikasviryhmää. Sitä on mahdoton jättää
keskeneräiseksi. Se näyttäisi huomena niin rumalta. Tohtori tulee
juosten puutarhasta, mutta nähdessään urhoolliset naiset ei hän tahdo
olla huonompi, vaan liittyy heihin. Sadepisarat taajenevat. Lopulta
sataa rankasti ja tasaisesti. Tohtori ojentaa taimia Kaarinalle ja tämä
pistää ne maahan. Heidän iloinen puhelunsa kuuluu kuistille.
— Tulkaa toki jo sisälle; kastutte likomäriksi, huudetaan heille
kuistilta.
Kaarina kohoaa pystyyn ja ojentaa käsivartensa.
— Ei tee mitään, vastaa hän nauraen. Ei ole mitään ihanampaa kuin
tälläinen lämmin kevätsade pitkien poutien jälkeen.
Siirrytään syömään, mutta nuo kolme jatkavat työtään. Ja ruokasaliinkin
kuuluvat heidän iloiset äänensä. Illallisten jälkeen, kun istutaan
salissa, tulee Kaarina ruokasaliin. Hän on muuttanut päälleen toisen
puvun. Se on valkea. Hiustensa ympäri on hän käärinyt valkean
silkkihuivin. Hänestä tuoksuu keväisen sateen viileys, ja hänen
silmissään on kostea kiilto.
Hän ei huoli illallisesta. Hetken hän istuu muiden kanssa. Sitten
hän siirtyy verannalle. Hoidokkaat häviävät vähitellen huoneisiinsa.
Tohtorikin astuu verannalle, mutta Kivistö jää saliin. Hän on jo ennen
illallisia avannut soittokoneen, mutta ei ole soittanut. Se, joka olisi
kuunnellut hänen soittoaan, on ollut poissa. Nyt hänen äänensä joskus
kuuluu hiljaisena kuistilta. Kivistö menee soittokoneen luo ja alkaa
soittaa.
Verannalla seisovat tohtori ja Kaarina vastakkain, kumpikin nojaten
pylvääseen. He katsovat pihalle. Sade on tauonnut. Auringon laskun
puolella on taivas käynyt selkeäksi. Sieltä valuu maisemaan
salaperäinen kellertävä valaistus. Maa höyryää, äsken istutetut kosteat
taimet loistavat kirkkaan vihreinä, veripunaisina ja hopeanharmaina.
He seisovat molemmat ääneti ja suuri pohjaton riemu täyttää Kaarinan
sydämen. Äkkiä katkaisevat sävelet hiljaisuuden. Soitetaan Massenet'n
Elegiaa. Kaarina säpsähtää: Miksi hän soittaa tuota? Hän oli äsken
kuitenkin niin iloinen.
Ja hän kääntyy lähteäkseen saliin, mutta tohtori pysäyttää hänet.
— Älkää lähtekö! Olkaa täällä!
Hän kääntyy takaisin. Hän nojaa kaiteeseen ja katselee pihamaalle.
Tohtori tulee hänen luoksensa.
— Katsokaa, sanoo Kaarina, kuinka taimemme loistavat. Ne ovat ihanat.
— Te olette ihana, te.
Tohtori laskee lämpimän kätensä hänen kädelleen, ja hänestä tuntuu,
kuin virtaisi siitä lämpöä hänen sydämeensä asti. Hän on niin
onnellinen, ja hän odottaa. Hän odottaa. — Mutta sitten hän irroittaa
hiljaa kätensä ja hiipii pois.
Kun hän on huoneessaan, muistaa hän Kivistön ja palaa saliin. Sali on
tyhjä.