Elna makasi leposohvalla Kaarinan huoneessa. Kalliolahdessa pidettiin
ennen päivällistä "hiljaista hetkeä", jolloin hoidokkaat menivät
huoneisiinsa ja talonväkikin liikkui mahdollisimman vähän. Elna oli
ottanut tavakseen viettää hiljaisen hetkensä Kaarinan luona. Kaarina
käytti tavallisesti tämän ajan kirjeenvaihtonsa hoitoon.
— Sinä olit mainio eilen, Kaarina, alkoi Elna.
Kaarina kääntyi tuolillaan.
— Mainio, koska niin?
— Silloin kun pitelit pahoin tohtoria tieteineen. Kunnioitin sinua.
Kyllä sinäkin osaat.
Osaan?
— Oletkohan noin typerä, vai teetkö itsesi typeräksi. Osasit muuttaa
taktiikkaa tietysti. Kyllähän sinä ymmärrät, ettei yhteenkään mieheen
loppumaton hyväntahtoisuuden päivänpaiste vaikuta.
— Sitäkö sinä tarkoititkin. En minä niin typerä ole, etten tietäisi
taktiikoista. Olenpa lukenut jonkun englantilaisen misstress'in
kirjankin miesten pyydystämisestä. Siinä puhuttiin jotain lumisateen
välttämättömyydestä keskellä lämmintä kevättä, mutta jos luulit, että
se eilinen oli lumisateen tapaista, erehdyit täydellisesti. Kaikkihan
kävi sovussa. Keskustelin vain omaksi huvikseni ja hiukan tietysti
härnätäkseni tohtoria, sillä hänen horjumaton varmuutensa kaikissa
asioissa joskus vähän kiukuttaa ihmistä. Vai taktiikkaa! Vielä tässä
mitä!
— Älä puhu noin halveksivasti taktiikasta, sillä siitä kuitenkin
riippuu melkein kaikki. Emmehän me enää elä vanhaan hyvään aikaan,
niin että saisimme istua ja odottaa jonkun miehen tulevan meitä
valloittamaan. Sellaista tapahtui silloin, kun suurin osa miehistä
vielä mielellään meni naimisiin. Nyt ovat asiat kerrassaan toisin.
Nykyään meidän on toimittava. Sentähden he saavat olla kuinka ikäviä ja
mahdottomia tahansa. Meidän täytyy olla intelligenttejä, hauskoja, yhtä
vaihtelevia kuin muodit. Sillä tavoin niitä hölmöjä valloitetaan.
— Vai niin niitä valloitetaan, nauroi Kaarina, ja kääntyi taas pöytään
päin. — Mitäpä jos nyt kuitenkin lepäisit.
— Ei minun nyt tee ollenkaan mieleni levätä. Minusta on niin hauskaa
jutella tästä asiasta. Ei kai sinun kirjeesi ole kovin tärkeä?
— Ei niin erittäin.
— Pidän sinulle pienen esitelmän taktiikasta. Ensimäinen pykälä on
vaihtelevaisuus kaikessa. Käytös vuoroin kuuma, vuoroin kylmä. Ei
saa olla oma itsensä. Ei saa olla liian johdonmukainen. Täytyy olla
salaperäinen, täytyy olla erikoinen.
— Annoit minulle juuri oivallista havainto-opetusta, kun selitit Olli
Haavalle, että mielelläsi sairastaisit lavantautia, saadaksesi tuntea
kuoleman läheisyyttä ja saadaksesi maata kauan muiden hellimänä... Mitä
viidenpennin erikoisuutta lienet lasketellutkaan. En kuullut kaikkea.
— Olkoon vain viidenpennin erikoisuutta, mutta se tehoo. "Das ewig
weibliche", ymmärrät kai? Huomenna kerron hänelle esimerkiksi, etten
koskaan voisi olla vuoteen omana kahta päivääkään, että vanhempani ja
lääkärini joskus ovat polvillaan rukoilleet minua pysymään alallani,
mutta minä en vain ole voinut. Silloin hän kohta ajattelee: "Tuossa
tytössä on tempperamenttia". — Jos sitten vielä käännyn puoleesi ja
sanon: "Sinä Kaarina olet tietysti totellut lääkärien ja vanhempiesi
käskyjä", ja sinä tuntien asiasi oikeuden vastaat myöntävästi, niin
olet kerrassaan muserrettu. Usko minua, viidenpennin erikoisuus menee
miehiin kuin voi kerjäläiseen.
— Kyllä, jos tyttö on kaunis.
— Ei kauneus ole välttämätön. Mistä niitä kauniita tyttöjä joka
paikkaan riittäisikään. Onhan kauneus hyvä apu, mutta oikea taktiikka
on vielä tärkeämpää. Siinä täytyy tietysti olla älyä. Kaikkia miehiä ei
kohdella samalla tavalla.
— Kohtelit heitä nyt millä tavoin tahansa, niin luulisi kuitenkin
löytyvän sellaisiakin, jotka näkevät sinun taktiikkasi läpi.
— Sinä tarkoitat varmaan sellaisilla miehillä tohtori Saarivirtaa.
Sellaisia kuin hän valloitetaan kahdessa viikossa.
— Sinä olet jo ollut täällä kaksi viikkoa.
— Enhän minä ole ollenkaan yrittänytkään. Minä vain tarkoitin, ettei
tohtori luullakseni ole ollenkaan vaikeimpia. Päinvastoin. Hän on
nähtävästi jokseenkin tottumaton naisten seuraan. Mutta hänhän oli jo
kiinnitetty, kun minä tulin. — Ei sinun tarvitse punastua... — Sanalla
sanoen minun ei tehnyt mieleni ruveta pitkäaikaiseen piiritykseen.
— Rupea sinä vain! Vielähän on vähän aikaa.
— Älähän nyt toki. En kai minä rupeaisi teidän välejänne sotkemaan.
Pidän niin paljon sinusta ja pidän niin paljon Ollista. Luulen melkein,
että olen rakastunut häneen. Häneen minä kohdistan kaikki voimani.
— Ei sinun tarvitse paljonkaan voimiasi hänen takiaan tuhlata.
— Mitäpä, jos koettaisin voimiani Kivistöön päin?
— Taitaisitpa turhaan ponnistella. Joka tapauksessa kiellän sinua
kerrassaan. Hän on aivan liian sairas ja hermostunut, että häntä saisit
ruveta huviksesi rääkkäämään.
— Se ehkä piristäisi häntä. Muutamat miehet ovat sitä iloisempia, kuta
enemmän heitä rääkätään.
— Kivistö ei kuulu niihin.
— Ehkä ei. Tunnen häntä niin vähän. Mutta luulen että tohtori
Saarivirta kuuluu niihin. Häneen nähden voisit pienellä rääkkäyksellä
saada ihmeitä aikaan. Yritäpäs vaan olla hiukan häijy.
— Olenhan sanonut, ettei minulla ole mitään halua valloittaa häntä.
— Sinä olet aivan mahdoton. Olet tietysti niin varma asiastasi. Mutta
minäpä sanon sinulle, että vielä vaikeampaa kuin valloittaminen on
kiinnipitäminen.
— Mutta entäpä, jos minua nyt ei huvittaisi "pitää kiinni". Jos olisin
liian laiska tai ehkä liian ylpeä. —
— Sinun kanssasi ei pääse minnekään. Yhden asian vain sanon sinulle:
Syytä itseäsi!
— Itseänipä tietenkin. Ketä muuta. — Nyt minun onkin jo mentävä alas.
— Olehan nyt vielä hetkinen. Sanon vain samalla, mikä on taktiikan
toinen pykälä. Se on vaarinottaminen oikeasta hetkestä. Katsos,
jokaisella miehellä on heikkoja hetkiä. —
— Tiedän, tiedän! En jouda enää kuulemaan. — Sanohan kuitenkin vielä,
kuinka vanha sinä olet.
— Yhdeksäntoista vuotta.
— Ilmankos sinä oletkin niin viisas.