Tohtori viipyi yhä Kalliolahdessa, vaikka hänen työnsä oli
loppuunsuoritettu. Hän oli päättänyt suoda itselleen jonkun ajan
täydellisen levon, jota hän ei ollut saanut moneen vuoteen. Hän tosin
joskus puhui siitä, että olisi lähdettävä käymään kotipuolessa,
ennenkuin taas täytyi mennä Helsinkiin lomakursseille, mutta lähtö
näytti jäävän sikseen.
Istuttiin päivällisten jälkeen ruokasalissa kahvia juoden. Kivistö
uteli tohtorilta hänen äsken valmistuneen kirjoitelmansa aihetta.
— Se on kielitiedettä, astevaihtelusta suomen sukukielissä. Ja tohtori
alkoi selittää niitä merkillisiä vaiheita, joiden alaisina äänteet
olivat olleet. Johtajatar aina pisti väliin jonkun kysymyksen, joka
osoitti hänellä olevan jonkunlaista aavistusta siitä, mistä oli puhe.
Tohtorin silmät loistivat ja hän syventyi yhä enemmän aineeseensa.
— Osaapa tuokin innostua, ajatteli Kivistö.
Kun tohtori sitten tuli esitelmänsä loppuun, sanoi Kaarina.
— Yhtä tahtoisin vain vielä kysyä: Tulevatko ihmiset kaikesta tuosta
onnellisemmiksi?
Tohtori katsoi häneen, ja vaikka katse olikin hyväntahtoinen, oli siinä
kuitenkin halveksumista.
— Te ette ole turhaan nainen. Puhutte onnesta, silloin kun on kysymys
totuudesta.
— Totuudesta! Tekisi melkein mieleni esittää Pilatuksen kysymys.
— Ei pidä luulla minun millään tavalla kuvittelevan, että
kirjoittaessani tuosta asiasta tarjoaisin ihmisille viisauden kiveä,
mutta pienen, pienen hitusen totuutta voin ehkä kuitenkin löytää.
— Totuutta on niin monenlaista. Ei ole sanottua, että kaikki totuus on
tarpeellista.
— Mikä on se tarpeellinen totuus sitten?
— Minä en ole turhaan nainen. Minusta on tarpeellista se totuus, joka
tekee ihmiset onnellisemmiksi.
— Tarkoitatte ehkä, että kaikkien ihmisten pitäisi ruveta
sairaanhoitajiksi tai muiksi sellaisiksi ja heittää kerrassaan kaikki
nämä turhat tieteilemiset. Ettekö ole tullut ajatelleeksi, että
pieninkin totuuden kipinä osaltaan myötävaikuttaa yleiseen kehitykseen?
— Kyllä, kyllä ymmärrän. Kaikki tiedon haarat ovat tietysti pohjaltaan
yhteydessä toistensa kanssa. Edistämällä toista, edistetään myös
toista, ja muutamat vievät sitten siksi käytännöllisiin tuloksiin, että
niillä voidaan ihmisten onneakin rakentaa. Mutta tuo vyöry kulkee niin
auttamattoman hitaasti. Ja kun ajattelee ihmisten elämää, niin täytyy
sanoa, että yleinen avuttomuus on melkein pääasiallisena tunnusmerkkinä
kaikessa.
— Niinkö te sanotte? Luulin teidän olevan optimisti.
— Minä olen luonteeltani optimisti, mutta onhan minulla kuitenkin
silmät päässä. Ja minusta ihmiset ovat kovin vähän onnellisia. Kun
näen, kuinka suurin osa ihmisistä kärsii leivänpuutteesta ja monet
ylensyömisestä ja juomisesta, niin minusta vain tuntuu, ettei minulla
olisi oikein aikaa miettiä kaikellaisia astevaihteluita. Ihmiskunnan
onnen edistäminen sitä tietä tuntuu vähän hitaalta. Tuntuu niinkuin
olisi muuta tärkeämpää tehtävää ensin. Joskus sitä sitten joutaisi
miettimään teidän vaihteluitannekin. Mutta, niinkuin sanottu, minä olen
vain nainen.
— Ette ole kokenut sitä korkeaa iloa, sitä kohottavaa tunnetta, minkä
tieteen harjoittaminen itsestään tuottaa. Siinä voi elää todellisia
juhlahetkiä.
— Valitettavasti vain niin kovin harvat tulevat niistä osallisiksi.
Muuten olen minäkin sentään vähän lueskellut. Pitkät talvi-illat
täällä soveltuvat siihen niin hyvin. Olenpa opiskellut yliopistossakin
kolmisen vuotta.
— Niinkö! Mitä?
— Luin kieliä.
— Sittenhän olemme melkein kun virkaveljet. Minkätähden jätitte lukunne?
— Minusta ne veivät minut niin kauas elävästä elämästä.
— Sentähden, että teitä eivät alkeelliset opinnot yliopistossa
huvittaneet, te nyt julistatte tuomion kaikelle tieteilemiselle?
— Enhän minä sitä tee. Minusta vain on vaikea käsittää, että joku
ihminen voi panna kaiken harrastuksensa jonkun aivan äärimmäisyyksiin
menevän tieteellisen totuuden tutkimiseen, niinkuin esimerkiksi —
suokaa anteeksi — joihinkin käytännössä aivan merkityksettömiin
astevaihteluhistorioihin...
— Vaikka en olekaan luonnontutkija, niin otan tässä luonnontieteistä
esimerkin. Teistä tuntuvat tietysti aivan tarpeettomilta hyönteisten
hampaiden tutkimiset y.m. sellaiset, mutta niiden kautta joku Darwin
tulee kehitysoppiin, tästä johdutaan perinnöllisyysteoriaan, joka voi
tulla aivan arvaamattoman tärkeäksi juuri ihmisten onnelle.
— Niin, ihmiset uskovat kyllä kehitysoppiin ja perinnöllisyyteen, mutta
jos heihin tämän vahvan uskon sijaan olisi saatu istutetuksi vähän
enemmän vastuunalaisuuden tunnetta, niin se yhdistettynä pelkkään
jokapäiväisen elämän antamaan opetukseen olisi merkityksellisempi
ihmisten onnelle kuin Darwinin kehitysopit.
— Entäs, oletteko ajatellut historiaa — —
— Älkää vain puhuko "historian lahjomattomasta tuomiosta", sillä ei
mikään saa minua makeammin nauramaan. Se on yhtä vähän lahjomaton,
kuin ne asiakirjat, joille se perustuu ja ne ihmiset, jotka sitä
valmistavat. Historian antamasta opetuksesta myös puhutaan niin paljon.
Historia antaa opetuksiaan, mutta käytännössä niitä ei ole niinkään
helppo toteuttaa. Ajatelkaapa nyt: kun Suomessa alkoivat vaikeat ajat,
niin mitenkä auttoivat meitä historian opetukset? Oppineet, viisaat
ihmiset omaksuivat aivan päinvastaiset mielipiteet menettelytavoista.
Jokainen perustaa historian opetukseen ja huutaa historian tuomiota
itselleen avuksi. Vieläpä soimaavat toisiaan. Vähän pienemmällä
historian opetuksella ja vähän suuremmalla säädyllisyydellä eivät olot
meillä olisi niin sietämättömiä kuin ovat. Ja luuletteko ehkä, että
historian opetus vapautti Dreyfus'in. Eipä suinkaan, vaan parin miehen
uhrautuvaisuus ja siveellinen kunto. Ilman heitä hän vieläkin istuisi
Pirunsaarella.
— Aivan niin. Mutta se olikin juuri historian tuomio, jota näiden
miesten kunto joudutti. — Kun te nyt sangen näppärästi olette syössyt
tieteet jalustoiltaan, niin sanokaapa puolestanne, mitenkä te olette
ajatellut ihmiskunnan onnen äkkiä ja käytännöllisesti rakennettavaksi?
— Nyt te olette aivan suotta pilkallinen. En minä koeta horjuttaa
tieteiden jalustoita. Mutta minä vain luulen, että voi löytyä kovin
muodollista äärimmäisyyksiin vietyä totuuden etsimistä, jonka hyödystä
voi olla epäilyksiä.
— Te ette ole vielä vastannut siihen, kuinka ihmiset äkkiä olisivat
tehtävät onnellisiksi?
— En tiedä sitä, mutta minusta kannattaisi jokaisen joka päivä asiaa
miettiä. — Oikein tuli kuuma.
— Kuuma minunkin tuli, myönsi tohtori, ja molemmat nauroivat.
— Kuumapa taisi tulla tohtorille, ilakoi Elna. Kaarina oli koko ajan
voitolla.
Varjo levisi Kaarinan kasvoille.
— Kukapa tässä voitolle tuli! Ihmisillä on tietysti erilaiset
mielipiteet ja varsinkin taipumukset, ja jokaisen täytyy seurata
taipumuksiaan.