Kivistö makasi vuoteen omana. Hän oli jo alkanut tuntea itsensä
sangen terveeksi, kun äkkiä oli taas tullut suuri väsymys ja ääretön
kyllästyminen kaikkeen. Hän ei jaksanut nousta, eikä hänen tehnyt
mielensäkään nousta. Kolme päivää oli jo kulunut, ja yhä hän loikoi
haluttomana ja velttona. Ainoa, mikä herätti hänen mielenkiintoaan,
oli kysymys siitä, muistaisiko johtajatar käydä häntä katsomassa
ja joutaisiko hän viipymään hänen luonaan. Pieninkin viivästyminen
huolestutti häntä, ja kuitenkin suoritti johtajatar kaksi käyntiään
päivässä hänen luonaan sangen suurella täsmällisyydellä.
— Olkaa niin hyvä, pyysi hän, kun johtajatar taas tuli iltakäynnilleen,
ottakaa käsityö ja käykää oikein mukavasti istumaan tuohon nojatuoliin,
muuten minusta koko ajan tuntuu siltä, kuin jos laskisitte minuutit ja
ajattelisitte kaikkia velvollisuuksianne.
— Teenkö minä niin rauhattoman vaikutuksen. Odottakaahan hetkinen, niin
tuon käsityön, enkä pidä ollenkaan kiirettä.
Pian hän istuikin nojatuolissa sukankudin kädessä. Kivistö makasi
ääneti, kuunteli sukkapuikkojen hiljaista helinää ja katseli
rauhallisia kasvoja, jotka olivat painautuneet työn yli. Ne olivat
aivan tavalliset kasvot, eivät kauniit, eivät erikoiset millään
tavalla. Niin hän ainakin oli ajatellut, kun hän ne ensi kerran näki,
mutta tällä hetkellä ne olivat hänestä ylen suloiset, ja hän olisi
maksanut paljon, jos nuo kädet, jotka nekin olivat aivan tavalliset,
olisivat ojentuneet hänelle. — Hän huokasi tahtomattaan. Johtajatar
nosti päätään ja katsoi häneen kysyvästi.
— Arvatkaapa, johtajatar, mitä nyt toivoisin, jos se vaan olisi
mahdollista.
— Että olisitte aivan terve.
— Niin, sitäkin tietysti, mutta jotain muuta myöskin: Tahtoisin olla
kymmenen vuotta vanhempi.
— Olipa sekin toivomus. Kuinka vanha te sitten olette?
— Suokaa anteeksi, vastasi Kivistö naurahtaen. Kaksikymmentäkaksi
vuotta.
— Tehän olette sitten aivan kadehdittavassa ijässä.
— Mutta minä tahtoisin olla kymmenen vuotta vanhempi.
— Mielelläni antaisin teille omasta ijästäni kymmenen vuotta.
— Mutta silloinpa minä en enää tahtoisikaan olla kymmentä vuotta
vanhempi.
Puna levisi äkkiä johtajattaren kasvoille.
— Te ette varmaankaan tiedä, mitä te tahdotte, sanoi hän ja nousi
istualtaan, mutta minäpä sanon, mitä minä tahdon. Minä tahdon, että te
huomen-aamuna olette aivan terve, nousette varhain, kävelette, olette
muiden kanssa. Jos se tulee liian rasittavaksi, niin te voitte taas
levätä, mutta teidän täytyy huomenna yrittää. — Ja seisoen Kivistön
vuoteen ääressä sekä katsoen häntä lujasti silmiin hän toisti: Huomenna
te olette terve, eikö niin?
Kuten käskette, johtajatar, mutta istukaa nyt vielä. Älkää vielä menkö!
Ettehän te voine olla millännekään siitä, mitä puhuin. Kyllä kai te
olette tottunut siihen että sairaat, varsinkin hermostuneet, ihastuvat
hoitajiinsa ja lääkäreihinsä. Istukaahan nyt. Nämä pitkät illat ovat
niin kovin ikäviä.
Johtajatar istuutui.
— Minulla olisi vielä toinenkin toivomus. Teidän nimennehän on Kaarina,
eikö niin? No niin, minä toivoisin että olisin Eerik nimeltäni, niin te
ette työlästyisi minuun.
Kaarina nauroi.
— Enhän minä ole teihin työlästynyt.
— Ettekö? Teidän sijassanne olisin kauhean kyllästynyt meihin kaikkiin
hermoinemme, unettomuuksinemme, ruumiinpainoinemme ja mitä lieneekään
kaikki, jonka ympärillä meidän ajatuksemme kieppuvat.
— Onhan teidän joukossanne hyvinkin erilaisia ihmisiä.
— Minusta suurin osa on harmaata yksitoikkoista massaa. Kauanko te
olette ollut täällä?
— Viidettä vuotta.
— Yhtä mittaako?
— Kaksi viikkoa olen ollut poissa.
— Eikö teitä haluta ulos maailmaan. Tehän olette nuori. Minusta teidän
pitäisi kaivata jotain muuta, jotain uutta.
— Onhan joskus tehnyt mieleni maailmalle. Mutta minä suorastaan en ole
voinut lähteä täältä. Ei ole ollut muita mahdollisuuksia kuin tämä. Ja
niinpä en ole asiaa sen enempää ajatellut. Olen elänyt päivästä toiseen
vaan.
Kivistö naurahti.
— Niinpä te olette elänyt päivästä toiseen vaan.
Kaarina nousi.
— Nyt olen jo viipynyt liiankin kauan. Hyvää yötä!
— Hyvää yötä! Nukkukaa rauhallisesti — merenneito.
* * * * *
Kivistö heräsi varhain seuraavana päivänä. Niinkuin aina aamusella oli
hänellä painostunut mieliala, mutta hän teki paraansa vapautuakseen
siitä. Hän nousi ja katseli puutarhaan kierrekaihtimen raosta. Rannassa
oli aamusumu hiljalleen haihtumassa; kastepisarat kimmelsivät puissa ja
pensaissa.
— Parasta on pukeutua samalla. Muuten en tiedä, pääsenkö tänäänkään
pystyyn, ja minähän lupasin merenneidolle alkaa tänään uutta elämää.
Hän pukeutui aivan erikoisella huolella, harjasi kauan hiuksiaan ja
veti lopuksi ylleen uuden valkean flanellipuvun, jota hän ei ollut
kertaakaan vielä käyttänyt. Hän katseli kuvaansa peilistä ja oli
tyytyväinen.
Oli vielä hyvin varhainen aamuhetki, ja talossa vallitsi täydellinen
hiljaisuus, niinkuin silloin kun hän ensi kertaa astui siihen. Hän meni
puiston puoleiselle kuistille. Sumu oli kokonaan hälvennyt. Ilma oli
vielä kolakkaa, mutta aurinko paistoi jo lämpimästi. Kivistö istuutui
kuistille ja sulki hetkeksi silmänsä. Äskeinen raskas mieliala oli
kokonaan kadonnut. Hiukan heikoksi hän tosin vielä tunsi itsensä, mutta
hänen oli hyvä olla. Jonkunlainen raukea onnen tunne täytti hänen
mielensä.
— Missähän merenneito mahtanee olla, ajatteli hän. Ehkä hän ei vielä
ole jalkeilla. Varmaankin hän taas valmistautuu hoitamaan velttoa,
itsepäistä sairasta, mutta hän saakin nähdä reippaan nuorukaisen ja
vielä tennispuvussa, vaikkei tosin tennispelissä.
Eräs palvelijattarista alkoi liikkua ruokasalissa siivoustöitä tehden.
Toinen kantoi aamujuomatarjottimia yläkertaan.
Kivistö astui ruokasalin ovelle.
— Eikö johtajatar ole vielä tullut alas? kysyi hän.
— Johtajatar on jo aikoja ollut liikkeellä. Hän meni tohtorin kanssa
verkkoja kokemaan.
— Vai niin. Harrastaako johtajatar kalastusta?
— Joka aamuhan ne ovat kalassa olleet.
Kivistö meni takaisin kuistille ja niinkuin silloin hänen taloon
tullessaan oli hänestä nytkin hiljaisuus tässä talossa tuskallista
ja kaikki kauneus tuolla ulkona, vihreys, auringonpaiste, kaikki
painostavaa. Hän toivoi, ettei olisi tullutkaan.
Mikä minua oikeastaan vaivaa? puhui hän itselleen. Minä olen tietysti
rakastunut, mutta sehän on hullutusta. Ja mitä oikeastaan tahdon? Jos
minulle sanottaisiin, että tahtoni täytetään, niin en tahtoisi mitään.
Mitä siis minuun kuuluu, kenen seurassa hän oleskelee? Ei mitään, mutta
kuitenkin, kuitenkin —.