Kaarina ja tohtori palaavat verkonnostosta. Heillä on tänään kaunis
saalis veneenpohjalla. Kaarina soutaa hitain, tasaisin vedoin ja hänen
notkea vartalonsa taipuu kauniisti joka kerta. Tohtori istuu perässä ja
katselee häntä.
— Te olette soutanut jo liiaksi. Tulkaa perään!
— Ei, ei, minua huvittaa soutaminen. Katsokaa te vain miten pidätte
perää! — Kaarina on voimakkaalla vetäisyllä toisella airolla saanut
veneen kääntymään aivan väärään suuntaan. Tohtori meloo olan takaa
saadakseen veneen taas oikealle suunnalle ja Kaarina auttaa häntä
niin tehokkaasti, että vene kieppuu melkein ympäri. Nyt hän herkeää
soutamasta ja nauraa.
— Te ette osaa pitää perää.
— Olkaa kiltti tai rankaisen teitä! Mutta nyt vasta Kaarina alkaakin.
Hän soutaa vuoroin toisella, vuoroin toisella airolla, ja tohtori
ponnistelee turhaan pysyttääkseen venettä suorassa. Vihdoin räiskyttää
hän melallaan vettä Kaarinan päälle, mutta vastaukseksi saa hän
kokonaisen ryöpyn kasvoilleen. Silloin heittää hän melan ja harppaa
kokkaan.
— Älkää kaatako venettä!
Tohtori tarttuu Kaarinan ranteisiin ja puristaa niitä...
— Pyytäkää anteeksi!
Kaarina katsoo hänen kirkkaisiin silmiinsä ja vesipisaroihin hänen
tummissa hiuksissaan. Kuinka hän on kaunis! Kuinka hänen hampaansa
loistavat valkoisina!
— En, en, en! huutaa Kaarina nauraen ja ponnistelee irroittaakseen
ranteitaan, mutta tohtori pitää niitä rautaotteessa ja he katsovat
toistensa silmiin kiinteästi.
Äkkiä tohtori heittää ja palaa paikalleen. Hän on aivan kalpea.
— Suokaa anteeksi, sanoo hän, olin suunniltani.
Vastaus tulee melkein kuiskauksena. — Eihän minulla... Älkää turhia.
Kaarina tarttuu taas vapisevin käsin airoihin ja soutaa hiljaa
rantaan. Äsken hän ei tuntenut mitään, mutta nyt hän huomaa, että
hänen ranteensa ovat aivan hellät. Tohtori ei sano enää mitään, ja
Kaarinakin vaikenee. Hän ei uskalla edes katsoa mieheen joka istuu
häntä vastapäätä. Rannassa hän kohta astuu veneestä ja rientää taakseen
katsomatta rakennukselle.
Kun he suuruksella taas tapaavat toisensa, hakevat Kaarinan silmät
vaistomaisesti tohtorin katsetta, mutta se ei puhu hänelle mitään.
Silloin antautuu hän vilkkaaseen keskusteluun pöytätovereittensa
kanssa. Hän juttelee paljon, mutta mitä hän puhuu, sitä hän ei oikein
tiedä.