Seuraavana aamuna saapui Elna Ström Kalliolahteen. Niinkuin usein
silloin, kun on kysymys sievistä ja rikkaista tytöistä, oli maine
jonkun verran liioitellut hänen kauneuttaan. Hän oli tosin soma, ja
hänen ulkomuotonsa oli erikoinen, mutta varsinainen kaunotar hän ei
ollut. Hiukset olivat vaalean ruskeat, kulmakarvat tummat, hiukan
vinot, silmät kauniin ruskeat. Kasvot olivat pienet ja pyöreät, vartalo
siro. Koko olento teki lapsellisen vilkkaan ja pehmeän vaikutuksen.
Hän saapui varhain aamulla, pitkän yömatkan jälkeen ja meni kohta
huoneeseensa lepäämään.
— Minne olet ajatellut sijoittaa neiti Strömin? kysyi johtajatar
taloudenhoitajattarelta kulkiessaan ennen aamiaista ruokasalin läpi.
— Tuossa verannanpuoleisessa pöydässä on eniten tilaa.
— Hyvä on.
Pöytä oli toisessa päässä salia kuin se, missä tohtori ja Kivistö
istuivat, ja jossain johtajattaren alatajunnassa liikkui sen johdosta
tyytyväisyyden tunne. Ovelta kääntyi hän jo takaisin.
— Paikka verannanpuoleisessa pöydässä ei kuitenkaan ole sopiva neiti
Strömille, sanoi hän. Hänen täytyy saada istua muun nuoren väen
joukossa. Sijoita hänet esimerkiksi tähän tohtorin viereen.
— Mutta siinähän on herra Kivistön paikka.
— Vastapäätä sitten.
— Ei siinäkään ole tilaa.
— Hyvä ystävä, onhan tässä pöydässä ennenkin istunut kymmenkunta henkeä.
— Ainoastaan silloin kun on suuri tilanpuute, mutta nyt...
— Sijoita vain neiti Ström siihen jollain tavalla. Hänen täytyy istua
siinä.
Taloudenhoitajatar katsoi ihmeissään johtajattaren jälkeen.
— Mikähän häneen nyt tuli? Tavallisesti hän ottaa järkisyyt huomioon. —
Elna Ström ei kauan pysynyt huoneessaan. Hän ei saanut unta, vaan
nousi ja lähti tarkastusmatkalle. Hän käyskeli pihat, puistot, rannat,
karjopihat ja joka paikan, tarkasteli myös rakennuksen sisältäpäin,
niin että hänellä aamiaiselle soitettaessa oli jokseenkin selvä käsitys
jokaisesta lepokodin nurkasta.
Aamiaiselle hän tuli vähän sen jälkeen, kun muut jo olivat ryhtyneet
syömään. Vähääkään ujostelematta astui hän saliin. Johtajatar vei hänet
paikalleen ja esitti lähinnä istuville. Kivistö näki hänen nopealla,
varmalla katseella mittelevän koko seuruetta. Nähtävästi joutui
suurin osa, niiden joukossa Kivistö itse, punnituksi ja köykäiseksi
huomatuksi. Tohtori sitävastoin kirjoitettiin hyväksyvällä katseella
armoitettujen listaan.
Mutta tohtori ei itse pannut siihen huomiota. Hän oli kokonaan
kiintynyt kysymykseen Kalliolahden kalastusmahdollisuuksista, sillä
hän oli päättänyt käyttää loppu-aikansa oikein ahkeraan urheilun
harjoittamiseen. Keskustelu kääntyi eri urheilulajeihin, niiden
etuihin ja huonoihin puoliin. Elna lausui ilmi suuren ihastuksensa
kalastukseen, jos vain oli joku, joka pani madon koukkuun, sillä sitä
eivät hänen hermonsa lainkaan kestä. Vielä aamiaisten päätyttyäkin
jäätiin pöytään juttelemaan. Johtajatar lyöttäytyi heihin.
— Ette kauan levännytkään? lausui hän Elnalle.
— En minä voi päivällä nukkua, minä, joka en saa yölläkään unta.
Sentähdenhän tänne tulinkin. Ajatelkaa, vaikka kuinka myöhään panisin
maata, niin aina herään viiden, kuuden ajoissa. Ei kysymystäkään
nukkumisesta, vaikka kuinka koettaisin.
— Katsokaapa tuota neitiä, joka syö viereisessä pöydässä.
Elna katsoi sinnepäin ja näki nuoren naisen, joka erosi muista
päivänpaahtamien terveiden kasvojensa kautta. Hän oli tullut myöhemmin
pöytään ja söi kiireellä ja hyvällä ruokahalulla.
— Mitä hänestä?
— Hänellä on aivan päinvastainen vaiva kuin teillä. Häntä nukuttaisi
niin äärettömästi aamusella, mutta täytyy nousta.
— Sepä ihmeellinen vaiva. Mikä hänen on?
— Hän on puutarhuri. Teidän pitäisi jakaa hänelle hyvyyttänne, auttaa
häntä aamusella, kun kuitenkin olette valveilla, niin hän saisi vähän
enemmän nukkua.
— Mielelläni sen tekisin, mutta minä en mitenkään voi kaivaa maata.
Jos pieninkään hiekanjyvänen menee kynteni alle, niin puistattaa koko
ruumista.
— Mutta sitten, kun on sata jyvästä kynsien alla, niin ei enää
puistatakaan. Sitäpaitsi voisitte auttaa häntä muussa kuin
kaivamisessa. Juuri aamuisin tarvittaisiin teitä avaamaan lavoja ja
kastelemaan. Herra Kivistöstä saatte arvattavasti toverin.
— Siinä muodossako saankin halonhakkuuannokseni.
— Eikö tohtorikin rupea puutarhuriksi? kysyi Elna.
— Luulen, että tyydyn kalastamiseen.
V
Tuntui siltä kuin olisi kevät katunut, että niin aikaisin oli
loihtinut kaiken ihanuutensa ihmisten nautittavaksi, sillä muutaman
kauniin päivän jälkeen alkoi pohjoinen itsepäisesti puhaltaa, ja
ilmat muuttuivat kolakoiksi. Hoidokkaat alkoivat pysytellä sisällä,
pistäytyivät vain joskus kävelyillä männikössä. Aika tahtoi usein
tulla heille pitkäksi ja he napisivat huonoja säitä. Johtajatar pelasi
seurapelejä toisten kanssa, kertoi satuja lapsille, keskusteli tohtorin
ja Kivistön kanssa, koetti järjestää musikaalisia illanviettoja j.n.e.
Kivistö alkoi yhä paremmin viihtyä Kalliolahdessa. Eräs paikka häntä
varsinkin miellytti. Se oli lavatarha. Siellä hän suoritti määränsä
ruumiillista työtä. Aluksi tuntui se hänestä raskaalta ja ikävältä.
Ensimäisiä kertoja auttaessaan puutarhuria kastelussa, mietti hän
jo mielessään, että se myöskin tulisi olemaan viimeinen, mutta
jonkunlainen velvollisuudentunto pani hänet uudelleen yrittämään.
Elna Strömistä ei hänellä juuri ollut seuraa. Elnalla oli nimittäin
tapana olla ottamatta huomioon sellaisia henkilöitä, jotka eivät
erikoisesti hänen mieltään kiinnittäneet. Hän pysyi sentähden aivan
vaiteliaana työskennellessään Kivistön kanssa, jota kohtaan hän tunsi
ennakkoluuloista kylmäkiskoisuutta. Vähitellen alkoi työ kuitenkin
Kivistöä miellyttää. Kun muualla kylmät tuuliset säät tekivät ulkona
oleskelun kolkoksi, vallitsi suojatussa lavatarhassa ainainen
tyven. Kainoinkin päivänsäde heijastui kirkkaana lava-akkunoista ja
tummanpunaisista kehyksistä, ja lavoja aukaistessaan tunsi hän lämpimän
ilman miellyttävästi hyväilevän kylmiä käsiään. Vähitellen oppi hän
tuntemaan hoitamiansa taimia, ja melkein päivä päivältä huomaamaan
niiden nopean kehityksen. Kerran kun hän raesateen jälkeen kolkkona
iltahetkenä hiukan huolissaan lähti katsomaan lavatarhaa ja ilokseen
näki taimien nostavan pirteitä latvojaan lava-akkunoita kohti, joista
suuret kirkkaat vesipisarat rapisten putosivat niiden lehdille, niin
hän ymmärsi hyvin puutarhuria, joka rakasti taimiaan kuin eläviä
olentoja. Jo aikaisemmin oli hän huomannut todeksi sen puutarhurin
lausunnon, että taimien kastelu tuottaa yhtä suurta nautintoa kuin jos
olisi janoissaan ja itse joisi vettä.
Hänen viihtymistään edisti myöhemmin uuden tulokkaan yhtyminen
puutarhatöihin. Se oli ylioppilas Olli Haapa. Hän oli sairastanut
ankaraa tautia, oli oikeastaan jo aivan toipunut, mutta oli kuitenkin
vielä tullut Kalliolahteen voimia kokoamaan. Hän toi mukanaan
kokonaisen aarteen säihkyvää iloisuutta. Hän ja Elna löysivät toisensa
melkein kohta, ja Elnakin muuttui kuin uudestaan syntyneeksi.
Ilmojen taas parannuttua toimivat he enimmäkseen avomaalla. Elna ja
Olli Haapa käänsivät maata ja esittivät kaikenlaisia voimannäytteitä.
Kivistön täytyi tyytyä istuttelemiseen, pensaiden leikkaamiseen ja
muuhun pieneen hommaan. Usein tuli johtajatar heidän seuraansa. Hän
istuutui hetkeksi lavan nurkalle ja katseli heidän puuhiaan. Joskus
otti hän talikon käteensä ja käänsi maata puutarhassa. Hän teki sen
olantakaa, nosti suuria multakokkareita eteensä ja heilutti talikkoa
voimainsa mukaan. Sitten hän istuutui ojanreunalle ja pyyhki hikeä
otsaltaan.
— Tuntuu niin hyvältä joskus vähän raataa, kun muuten aina tekee
sellaista, joka ei ole oikeata työtä.
Sitten hän taas lähti.
— Hän on aina hyvällä tuulella, huomautti Olli Haapa.
— Se kuuluu asiaan, se on hänen virkavelvollisuutensa, selitti Elna.
— Minä olen kyllä nähnyt sellaisia ihmisiä, jotka ovat viran puolesta
iloisia, mutta tämä on jotain toista. Hän on todella iloinen, väitti
Kivistö.
— Hän on varmaankin rakastunut, arvaili Elna. Sentähden hän on iloinen.
Nuo sanat herättivät Kivistössä epämääräisen harmin tunteen. Jos
johtajatar oli rakastunut, niin oli hän rakastunut tohtori Saarivirtaan
ja Kivistö ei olisi suonut sitä.
— Olen mustasukkainen, ennenkuin olen rakastunut, ajatteli hän, mutta
en voi auttaa sitä, ettei minusta johtajatar voisi olla rakastunut
tohtoriin. Hänen täytyy olla saman meille kaikille, se kuuluu hänen
virkavelvollisuuksiinsa. Hänen täytyy olla viileä merenneito, muuten
me tulemme mustasukkaisiksi. Mitäpä jos Elna Ström kuitenkin erehtyy.
Muutamat merkit kyllä viittaavat siihen, että hän ei erehdy, mutta
toiselta puolen he ovat hyvin vähän toistensa seurassa. Ainakin jakaa
johtajatar suosiotaan suurella tasapuolisuudella.