Kun Kivistö kahvin jälkeen meni huoneeseensa, olivat siellä tavarat
edelleen hajallaan pöydillä ja tuoleilla. Hän oli juuri aikeissa
soittaa palvelijatarta, kun ovelle koputettiin ja johtajatar astui
huoneeseen.
— Tulin katsomaan, että täällä on kaikki kunnossa. Oletteko tyytyväinen
huoneeseenne? Jos teiltä jotain puuttuu, niin ilmoittakaa vain minulle.
— Kaikki on, niinkuin olla pitää. Suokaa vain anteeksi, että täällä on
näin huono järjestys. Olen juuri purkamassa tavaroitani.
— Olette varmaankin väsynyt matkan jälkeen. Enkö saisi auttaa teitä
tavaroiden järjestämisessä.
— Eihän voi tulla kysymykseen, että vaivaisin teitä. Jaksan kyllä itse,
ja sitäpaitsi, ehkä joku palvelijoista...
— Teidän ei tarvitse ollenkaan ottaa huomioon kohteliaisuussyitä minuun
nähden. Minähän olen sairaanhoitajatar.
— Mutta teillä on tietysti paljon työtä ilman tällaistakin.
— Ei ainakaan liiaksi. Minulla ei ole mitään tekemistä taloudessa.
Olen täällä etupäässä pitääkseni huolta hoidokkaiden mukavuudesta. Jos
teillä siis on sellaista tavaraa, jota ette erityisesti tahdo itse
järjestää, autan teitä mielelläni. Ehkä teen sen paremmin kuin joku
palvelijattarista.
— Sitä en ollenkaan epäile. Mielellänne saatte panna kaikki niinkuin
tahdotte. Toistaiseksi olen vain saanut epäjärjestystä toimeen.
— Niinpä käykää tuonne parvekkeelle siksi aikaa, tai ehkä tahtoisitte
loikoa täällä leposohvalla ja seurata järjestämistä, niin löydätte
vasta tavaranne, ja voimme hiukan jutella.
— Valitsen leposohvan. Vaikka olenkin tullut tänne lepäämään,
niin hiljaisuus vaivaa minua, ainakin nyt aluksi, kun olen siihen
tottumaton, hiljaisuus ja varsinkin luonnon kauneus. Varmaankaan te
ette voi sitä ymmärtää.
— Ymmärrän teidät niin hyvin. Olen itsekin kokenut samaa.
— Ei voisi uskoa sitä, kun näkee teidät.
Mutta kun hän samalla hymyillen katsahti johtajattareen ja kohtasi
hänen katseensa, suuren, viisaan, hyväntahtoisen katseen, niin hänelle
yht'äkkiä selvisi, että vaikkei johtajatar koskaan olisikaan kokenut
samaa kuin hän, niin hän kuitenkin ymmärtäisi häntä. Kaikki hän
käsittäisi, kaikesta hänelle voisi kertoa. Ja tuntuisi hyvältä puhua
kaikesta, josta hän tähän asti oli koettanut vaieta niin paljon kuin
mahdollista. —
— Tiedätte ehkä, että olen harjoitellut soittoa ja että äsken annoin
pianokonsertin.
Johtajatar nyökkäsi vastaukseksi.
— Ehkä myöskin satuitte lehdestä lukemaan, että tilaisuus täytyi
keskeyttää konsertinantajan sairastumisen takia. Minä nimittäin
pyörryin kolmannen numeron aikana. Ihmiset tietysti sanoivat, että
pelkäsin niin kauheasti. Nauravat minulle kaikki. Mutta kuitenkaan
minä en ollenkaan pelännyt. En tiedä, kuinka selittäisin sen teille.
Ensi alusta olin täysin selvillä siitä, etten onnistuisi, ja kun
aloin kolmatta numeroa, tunsin selvästi, etten jaksaisi loppuun,
mutta minä en pelännyt. Soitin kylmästi eteenpäin, kunnes en enää
nähnyt koskettimia... Sitten minä makasin kaksi viikkoa. Lääkäri
sanoi, että olen kovin rasittunut. Teinkin viimeaikoina, ylenmäärin
työtä. Sydämessäkin kuuluu olevan jotain. Nyt minun ei pitäisi soittaa
kuukausimääriin muuta kuin ehkä vähän ajankuluksi. Ei minun teekään
mieleni soittaa. Se päinvastoin kauhistaa minua. — Tällainen pitkä
työttömyys merkitsee luonnollisesti soittoniekalle suurta taantumusta.
— Kaikki tämä kuitenkin menisi, mutta siinäpä ei olekaan kaikki. Pahan
alkusyy on se, että minä en usko lahjoihini. Silloin konsertissa tunsin
sen niin selvästi. Oi, niitä kaikkia ystäviä ja vihamiehiä, jotka
kehuvat ja kehoittavat jatkamaan ja yhä jatkamaan. — Vaikka, mitäpä
minä heitä syytän. Sisimmässäni tiesin jo kauan, ettei minusta olisi
taiteilijaksi, mutta minulla ei ollut rohkeutta ajoissa keskeyttää.
Olin uhrannut liian paljon soitolle. En ollut käynyt edes kouluani
loppuun. Minusta ei ole soittajaksi. Käsitättekö miltä tuntuu, kun ei
ole enää mitään, mihin perustaisi?
— Ymmärrän kyllä. Vaikk'en olekaan samaa kokenut, olen kokenut jotain
samankaltaista. — Te miehet olette tietysti toisenlaisia kuin me, mutta
minulle tuotti kerran lohdutusta kertomus eräästä naisesta, joka tahtoi
kirjoittaa kirjoja. Mutta hänen voimansa pettivät, ja hän oli epätoivon
partaalla. Aika kuitenkin kului, ja eräänä päivänä huomasi hän olevansa
iloinen siitä, että jaksoi pyyhkiä pölyä kirjoista.
— Tarkoitatteko ehkä, että minä, joka en osaa soittaa, kerran olisin
iloinen siitä, että osaan virittää soittokoneita?
— En aivan sitäkään, naurahti johtajatar. Mutta jokainen ihminen
luulee erinäisissä elämänkohdissa, että se yksi, mitä hänellä on tai
mitä häneltä puuttuu, on ainoa tärkeä, ja sitten saakin huomata, että
elämässä on niin monenlaista, eikä mikään ole täydellistä. — Mutta
oikeastaan minun ei pitäisi puhua teille näin. Varmaankin tuo tunne
siitä, ettei teillä ole lahjoja, johtuu satunnaisesta ruumiillisesta
heikkoudesta. Ensin teidän on tultava terveeksi, ja sitten teistä tulee
taiteilija.
— Kiitoksia paljon hyväntahtoisuudestanne, mutta minä pelkään, että
liiankin hyvin tunnen tilani. Kertokaapa te nyt puolestanne, millaista
oli, kun teille tiet nousivat pystyyn.
— Ei se ollut mitään sen kummempaa, aivan tavallinen juttu vain.
Minulla oli taloudellisia ja muita vaikeuksia, mutta eivät ne
minua paljon rasittaneet. Minusta aina tuntui, että vaikka asiat
teoreettisesti katsoen näyttivätkin olevan hyvin hullusti, niin
käytännössä kaikki kyllä selviäisi.
— Mutta minusta tuntuu kuin kaikki kävisi huonosti käytännössä, vaikka
teoreettisesti olisikin kaikki selvää.
— Älkää puhuko noin.
— Niin, katsokaa, muutamat ihmiset ovat sellaisia, ettei heille mikään
onnistu.
— No, olkoon sitten, koska välttämättömästi niin tahdotte. Mutta, kun
kerran olette tullut tänne, niin teidän täytyy yrittää.
— Olen päättänyt yrittää. Teen kaikki, mitä käskette. Lääkäri puhui
jotain halonhakkuusta.
Johtajatar naurahti.
— Kaikki ne tuovat esille sen halonhakkuunsa. Ehkäpä keksimme teille
jotain hauskempaa. — Nyt ovat tavaranne järjestyksessä. Näkemiin! —
Kun johtajatar tuli alas, ympäröi joukko hoidokkaista hänet. He olivat
kuulleet, että äskeinen tulokas oli oikea pianisti ja iloitsivat jo
siitä, että saisivat kuulla hyvää soittoa. Mutta johtajatar selitti
heille, ettei kukaan saisi pyytää herra Kivistöä soittamaan, ei edes
saisi puhua hänen kanssaan soitosta.