Ruokasaliin oli kokoontunut niin paljon väkeä, ja sellainen
puheensorina täytti huoneen, että tuskin olisi uskonut olevansa
äskeisessä hiljaisuuden tyyssijassa. Asukkaat näyttivät olevan
parhaasta päästä naisia. Jokunen vanhanpuoleinen herra, parisen heikon
näköistä nuorukaista ja puoli tusinaa lapsia täydensi seurueen.
Oltiin juuri istuutumassa pöytään, kun vielä Kivistön lähin
pöytänaapuri saapui ja esitettiin. Hän oli tohtori Saarivirta,
kolmenkymmenen paikkeilla oleva mies, joka ehdottomasti herätti
huomiota komealla ulkomuodollaan. Tumma tukka oli tiheä ja hiukan
aallokas, piirteet säännölliset, iho terveen ruskahtava. Silmät olivat
vaaleammat kuin mitä olisi hiusten väristä voinut päättää, kirkkaat,
teräksenharmaat. Kädet, jotka hän nosti pöydälle, olivat leveät,
hyvinhoidetut, valkoiset. Koko miehestä uhkui terveyttä ja voimaa.
— Mitähän tuokin on lepäilemässä, ajatteli Kivistö ja sai kohta
vastauksen kysymykseensä, kun eräs pöydässä istuvista naisista
hymyillen kysyi tohtorilta, kuinka tämän työ sujui.
Puhuteltu vastasi — ääni oli matala ja hiukan taipumaton, niinkuin
sellaisen ihmisen, joka ei paljon keskustele — että työ oli sujunut
hyvin; hän saisi sen valmiiksi pikemmin kuin oli toivonutkaan.
— Tohtori on siis työtä tekemässä täällä, missä muut laiskottelevat?
kysyi Kivistö.
— Tiesin tämän paikan olevan erittäin rauhallisen ja järjestyksen
moitteettoman. Minulla oli kiireellinen työ suoritettavana, enkä
tahtonut kuluttaa aikaa asunnon etsimiseen. Siksi tulin tänne, vaikka
oikeastaan olisin tahtonut sellaiseen paikkaan, missä ei ole niin
paljon ihmisiä. No niin, eiväthän ihmisetkään häiritse, kun ei anna
niiden häiritä.
— Tohtori on aivan rautaisen säntillinen työssään, huomautti äskeinen
nainen. Ei ihaninkaan ilma, ei kuvaus viehättävimmästäkään näköalasta,
jota lähdemme katsomaan, saa häntä luopumaan määrätunneistaan. Mutta
huomennapa tänne odotetaan uutta tulokasta, neiti Elna Strömiä. Hän
kuuluu olevan oikea sulotar ja rikas sitäpaitsi. Saa nähdä, miten
silloin käy tohtorin ahkeruuden...
— Tässäpä nyt juuri on esimerkki siitä, kuinka ahkeruus palkitaan. Nyt
kun sulotar saapuu, olen valmis kahta viikkoa ennen määräpäivää ja voin
rauhassa käyttää aikaani näköalojen ja sulottarien ihailemiseen.
— Todella, ihmetteli Kivistö. Minusta on käsittämätöntä, että joku
kiireellinen työ voi joutua valmiiksi kahta viikkoa ennen määräpäivää.
Minulta ne tavallisesti valmistuvat kahta viikkoa jälkeen määräpäivän.
— Ainahan voi asettaa itselleen joka päiväksi vahvistetun työerän.
Ja jos sitten huomaa, että saakin enemmän päivittäin tehdyksi, tai
niinkuin minulle sattui, ettei tehtävä ole niin työläs, kuin mitä oli
ajatellut, niin silloin voi saada sen valmiiksi ennen määräpäivääkin.
— Niin, voihan, voi, myönteli Kivistö.
Keskustelu loppui siihen, eikä ainakaan tohtori yrittänyt sitä
uudelleen virittää.
Päivällisen jälkeen tarjottiin kahvi ensimäisen oikean kesäpäivän
kunniaksi ulkona puistossa. Kun oli tarpeeksi lausuttu ylistyssanoja
päivän ja paikan kauneudesta ja ulkosalla nautitun kahvin erinomaisesta
mausta, kääntyi keskustelu erääseen äsken pääkaupungissa sattuneeseen
surulliseen tapaukseen. Kahdeksantoista vuotias poika oli onnettomasta
rakkaudesta ampunut itsensä. Sääliteltiin onnetonta poikaraukkaa.
Kummasteltiin, että hän oli tehnyt tekonsa, vaikka oli niin nuori.
Kivistö koetti selitellä teon johtuneen juuri siitä, että hän oli niin
nuori, sillä siinä oli epäilemättä nuoruuden intohimoista tuskaa,
pettymystä, ehkäpä turhamaisuuttakin...
— Turhamaisuutta? Ettäkö ihminen menettäisi itsensä turhamaisuudesta,
huudahti joku.
— Turhamaisuudesta tekee ihminen melkein vaikka mitä, väitti Kivistö.
Tohtori piti itsestään selvänä, ettei nuorukainen ollut oikein
täysijärkinen. Muuten oli mahdotonta ymmärtää hänen tekoaan.
Johtajatar oli kuunnellut muiden keskustelua. Nyt hänkin puuttui
puheeseen. Hänkin piti juuri sitä, että mies oli niin nuori,
jonkunlaisena selityksenä teolle. — Jos hän olisi enemmän elämää
kokenut, niin hän olisi tiennyt, että se on nousua ja laskua. —
Yleensäkin minun on vaikea ymmärtää sitä, että ihmiset tekevät
itsemurhia. Minun olisi aivan mahdotonta kuvitella, että esimerkiksi
itse lopettaisin päiväni. Ainakaan en tekisi sitä rakkauden takia.
— En minäkään voisi sitä kuvitella teistä, huudahti rouva Kanervio. Kun
seisotte siinä niin iloisena, terveenä ja rauhallisena kuin suruton
ja viileä aallotar, niin ei todellakaan voisi uskoa teidän niin
rakastuvan, että siihen kuolisitte. Merenneidot eivät kuole rakkaudesta.
Kuului hyväksymishuutoja: Niin juuri, olette kuin merenneito! ja naurua.
— Merenneito, huudahti johtajatar, ja hänen äänessään oli hiukan
tyytymätön sointu, mutta sitten hän naurahti iloisesti — niin, vaikkapa
vain merenneito. Sillä monista katseista, jotka sillä hetkellä
kohdistuivat häneen, hän näki yhden hyväksyvän, ihailevan, tohtorin
silmistä.
— Shto eto merenneito, kuului joukosta korkea naisen ääni. Se oli
venäläisen everstinnan, joka usein kesäisin oleskeli Kalliolahdessa.
Hänelle selitettiin, mikä merenneito oli. Muuten hän kyllä oli
ymmärtänyt keskustelun.
— Niet, niet, puheli hän. Ei ole merenneito. Lämmin sydän. — Lihava
rouva kieri keränä johtajattaren luo, syleili häntä ja suuteli poskelle
— Galobushka! Ei ole merenneito.