Vanhojen, korkeiden puiden takaa näkyi kevyeen huvilatyyliin tehdyn
päärakennuksen torneja ja parvekkeita. Hevonen kääntyi suurelle
pihamaalle, kiersi nurmikkoympyrän ja pysähtyi avoimen kuistin eteen,
jota koristivat kirkkaassa auringonpaisteessa vihannoivat ruukkukasvit.
Rattailta nousi nuori mies. Kyytipojan avulla nosti hän matkatavaransa
kuistille ja katseli hetken neuvottomana ympärilleen. Tuntui kuin
talo olisi ollut kuollut, niin hiljaista oli kaikkialla. Matkustaja
astui suureen valoisaan eteiseen. Avoimesta ruokahuoneen ovesta kuului
hiljaista astioiden kalinaa. Hän katsahti sinne; kaksi palvelijaa oli
pöytää kattamassa.
— Saisinko tavata johtajatarta? kysyi matkustaja.
— Johtajatar ei nyt taida olla sisällä. — Anteeksi, oletteko herra
Kivistö?
— Olen kyllä.
— Johtajatar luuli, että tulisitte vasta illalla, mutta huoneenne on
kyllä valmis.
Pian oli uusi tulokas tavaroineen toisen kerroksen huoneessa. Siellä
oli kaikki vaaleata, äskenmaalattua ja siistiä. Vuoteen luona
olevan sähkökellon nappulan vieressä oli numero. Peilin edessä oli
savimaljakko, jossa oli valkovuokkoja. Voi hyvin kuvitella, että
kaikissa niissä huoneissa, jotka olivat sijoitetut kahden puolen
pitkää käytävää, oli jokaisessa numero ja samanlainen maljakko
valkovuokkoineen.
Aarne Kivistö astui avoimesta ovesta pienelle parvekkeelle, joka
kuului hänelle yksin. Näky, joka avautui hänen eteensä, oli lumoava.
Vaaleanvihreä nurmikenttä kaartui pehmein piirtein alas rantaan.
Kummallakin puolen sitä olivat puiston vanhat puut sankkana seinänä.
Saksankuusten kevyt kevätvihreys loisti kirkkaana tummia petäjiä
vastaan. Pensaskasvien moniväriset ryhmät muodostivat kirjavan
etuvartioston ruohokentän reunassa. Alhaalla lepäsi lahti hiljaa
väreilevänä, kuvastaen vastapäisellä rannalla kohoavan kallion
punertavaa kylkeä epämääräisin piirtein, ja kauempana puiden latvojen
takana voi nähdä aavemman ulapan tumman sinen.
Nuoreen mieheen, joka eläen kaupungin muurien sisällä kiireisessä
työssä ei ollut mitään tiennyt kevään tulosta, vaikutti tämä näky,
auringonpaiste, leuto tuulen henki, keväinen tuoksu niin voimakkaasti,
että hän huumautuneena, suljetuin silmin nojasi kaidepuuhun. Siinä
epämääräisessä tunnelmassa, joka hänet valtasi, oli paljon tuskaa,
sellaista kalvavaa ikävää, jota voi tuntea ainoastaan tällaisena kevään
juhlapäivänä luonnon yltäkylläisyyden edessä, kun on väsynyt sairas ja
onneton.
Hän jäi pitkäksi aikaa liikkumattomana seisomaan. Kapeat kädet
puristivat kaidepuuta.
— Minun ei olisi pitänyt tulla tänne, ajatteli hän. Täällä on aivan
liian kaunista ja hiljaista. — Mutta sitten pudisti hän päätään,
ikäänkuin karkoittaakseen nuo ajatukset. — Ei, ei, tällaista pitääkin
olla. Minun täytyy levätä ja tulla terveeksi ja alkaa uudelleen.
Hän palasi huoneeseensa, avasi matkalaukkunsa ja alkoi purkaa
tavaroitaan. Mutta hetken kuluttua tunsi hän niin painostavaa
väsymystä, että heitti työnsä, jätti kaikki tavarat hujan hajan ympäri
huonetta ja laskeutui leposohvalle.
— Kumarassa seisominen on minulle vielä liian rasittavaa, ajatteli hän.
Pyydän palvelijaa järjestämään tavarani. Kylläpä huimasikin päätä.
Olen totisesti rasittunut, mutta täällä kyllä pian tulen entiselleni.
Tämähän on oikea rauhan paratiisi.
Hän makasi siinä ja kuunteli lintujen moniäänistä viserrystä, joka
avoimen oven kautta kuului puistosta. Pian alkoi häntä kuitenkin
lepäileminen kyllästyttää. Hän nousi sohvalta ja laskeutui alakertaan.
Siellä kysyi hän uudelleen johtajatarta.
— Minä olen johtajatar, kuuli hän nuorekkaan äänen takanaan lausuvan.
Hän kääntyi ja näki edessään pitkän, vaaleaverisen nuoren naisen.
Seistessään siinä puettuna vaaleaan pumpulileninkiin, iloinen hymy
kasvoillaan, oli hän hyvin vähän sen kuvan kaltainen, minkä Aarne
Kivistö oli muodostanut itselleen lepokodin johtajattaresta. Varmaankin
ilmaisi hänen katseensa jonkun verran hämmästystä, koska johtajatar
ohjatessaan hänet seurusteluhuoneeseen puoleksi leikillään uudelleen
vakuutti olevansa johtajatar.
— Niin, niin, tietysti. Olin vain kuvitellut jotain mustaa ja
valkoista, harmaahiuksista, vakavaa.
— Ikävä, etten siinä suhteessa voi tyydyttää teitä, naurahti johtajatar.
— Näinhän on paljoa hauskempi. Tekee vähemmän sairaalan vaikutuksen.
— Eihän tämä Kalliolahti olekaan sairaala.
— Ei, ei tietysti ei. Enhän minäkään ole sairas, mutta minulla on hyvin
ankara lääkäri. No niin, eihän varovaisuus ole koskaan haitaksi, puheli
hän huolettomalla äänellä.
— Eipä suinkaan. Suurin osa hoidokkaistamme on terveitä ihmisiä,
varsinkin kesällä.
— Minun täytyy muuten pyytää anteeksi, etten ollut ottamassa teitä
vastaan. Luulin teidän...
— Syy on kokonaan minun. Olinhan ilmoittanut tulevani myöhäisemmällä
junalla, mutta kun oli kaikki valmiina matkaa varten, niin tuli
yhtäkkiä sellainen kiire kaupungista, ettei mikään voima olisi voinut
minua siellä pidättää.
— Kukapa ei tällaisina päivinä mielellään olisi maalla.
Päivälliskellon soitto keskeytti heidän keskustelunsa. Johtajatar
osoitti Kivistölle hänen paikkansa ja esitti hänet samalla muutamille
pöytätovereille.