-- Enhän minä voi sellaisia rakastaa!
-- Rakastaa, nauroi Sussu, tarvitseeko niitä sitten rakastaa?
Ajattelepa onneasi, jos saisit hänet mieheksesi. Suuren talon
omistajaksi pääsisit! Eikö kelpaisi herrastella, vai mitä? -- -- --
Jos hän sinusta huoliikaan. Hänellä, näes, on valta valita. Ottaa,
kuin hyllyltä vaan, taittaa, ja syö, kuin leipää, he, he!
-- Mutta hän on niin lyhyt ja vanha!
-- Ikä on miehen kunnia ja pätkällä usein tanu pää!
-- Hän on niin ruma ja kuinka minä voisin -- -- -- hyi, jos hän
vaikka suutelisi minua!
-- Niin siitä et sinä lainkaan pahenisi. Huuhtoisit suusi kalliilla
viinillä, ilahuttaisit silmääsi kullalla ja purppuralla.
-- Hyi!
-- Älä äyki, Leeni! Kauniin miehen suutelot maistuvat toiselle
naiselle ja ovat katkeria, eikä ole, millä katkeruuden alas nielisi.
Ole viisas, Leeni!
-- Minä en voisi ajatella tuollaista ähertävää, vanhaa ukkoa omanani,
toisti Leeni.
-- Voisitko, kysyi Sussu, ajatella kivimuuria omanasi?
-- Se on toinen asia, myönsi Leeni.
-- Ja sinä voisit niin vähällä vaivalla saada suuren kivi-talon ja
paljon kunniaa.
-- Mitä minä kunnialla tekisin. Minulla on sitä niin paljon, kuin
tarvitsen. Joka vähään tyytyy on onnellinen. Ja ehkäpä -- -- --
-- Mitä, jatka vain!
-- Ei mitään.
-- Niin, jatkoi Sussu, tämähän on vain puhetta. Tuskin Gustafsson
sinusta huolisikaan.
Leenin tapa oli kuvitteluilla jatkaa kaikkia asioita. Niin nytkin.
Hän alkoi kuvitella, miltä rikkaana olo tuntuisi. Hän olisi suuren
kivitalon omistaja, kulkisi jylhän pihan poikki, kävelisi kadulla
oman talon kohdalla ja saisi sanoa: tämä on minun. Vaarikin saisi
tulla Helsinkiin asumaan ja näkemään ja tohtorinnalle hän kirjottaisi
kirjeen ja kysyisi, eikö herrasväki haluaisi tulla minun talooni
asumaan, minulla kun nyt sattuu olemaan yksi, sivistyneelle perheelle
sopiva huoneusto vapaana. Mitähän kotipuolellakin sanoisivat? Olipa
sillä Leenalla onni, vaikka olikin musta, eipä olisi uskonut,
sanoisivat. Aamulla ei tarvitsisi herätä aikaseen, vaan saisi lojua
niin myöhään, kuin suinkin haluaisi ja kesäisin hän matkustaisi
kotipuolelle oikein hienona. Hänellä olisi mukana paljon sormuksia ja
kultakello, suuri, suunnaton kultakello ja silkkiset alusvaatteet.
-- Huolisikohan se Gustafsson minusta, Leeni eräänä iltana maata
mennessään kysyi Sussulta.
-- Joko se sitten sinulle kelpaisi, kysyi Sussu.
-- Ei, mutta -- --
-- Mutta mitä?
-- Olisi mukavaa olla rikas. Eikö olisikin?
-- Miks'ei. Köyhän on aina mukava olla rikas.
-- Jos minä olisin rikas, puhui Leeni, niin minä pyytäisin teidät
luokseni asumaan. Meillä olisi niin hauskaa. Ostaisimme hienoja
vaatteita ja viinejä ja matkusteltaisiin ulkomaille, -- voi, kuinka
hauskaa! Ettekö tulisikin?
-- Et sinä, hyvä lapsi, minusta enään silloin välittäisi, sinä saisit
muita, parempia tuttavia.
-- En minä muista välittäisi. Muut naiset ovat minusta niin ikäviä
ja häjyjä. Te ja rouva yksin olette hyviä. Ja teitä minä aina pidän
tuttavanani. Rouvalle minä lainaisin rahaa niin paljon, että hän
saisi kaikki velkansa maksetuksi ja te saisitte aivan huoletonna asua
minun luonani. Voi, jospa muori ja Anni-tätikin vielä eläisivät!
Leeni eli mielikuvituksissaan rikkaan elämää ja nautti siitä. Jos
joku äkkiä olisi häneltä riistänyt tuon kuvitteen, olisi hän surrut
sitä yhtä syvästi, kuin rikas menetettyä omaisuuttaan sillä erolla
vain, että Leenin suru ei olisi ollut yhtä pitkä-aikaista. Hänellä
oli kuohuva ja monipuolinen haavevarasto. Kun yksi kaunis unelma
sammui, syttyi kohta toinen. Nyt oli hän rikas ja se miellytti häntä
yhtä paljon, kuin jos hän olisi ollut olevinaan suuri näyttelijätär
tahi hylätty, ylenkatsottu naisparka. Monena hän oli ollut eläessään,
maailman kuuluisimmasta laulajattaresta kadunlakasijaan asti.
Sussu huomasi pian, että Leenin mielessä pyöri Gustafssonin
kivitalo ja hän alkoi todellisesti miettiä asiaa. Entä jos Leeni
sittenkin pääsisi tuon vanhan konin puolisoksi, Sussu karaistuneella
tavallaan ajatteli. Entä jos se onni todellakin sattuisi olemaan
tytöllä! Hänkin, Sussu, ehkä pääsisi joutumasta kulkuriksi. Tyttö on
hyväsydäminen ja luotettava, Gustafsson on vanha ja sydäntautinen,
eikä voi kauan elää. Hän, Sussu, pitäisi huolta, ettei Leeni aivan
heti uusiin naimisiin menisi. Sääli tosin tyttöä, joka joutuisi
moisen rähjyksen syliin, mutta voisi sille pahemminkin käydä,
niinkuin monelle on käynytkin -- -- --.
-- Ole huomaavainen Gustafssonille kun hän tänään tulee kapakkaan,
äläkä ole näkevinäsikään muita!
-- Voi, voi! Mitenkä minä voin! Hän ähkii niin ilkeästi, mässyttää
suutaan, nauraa omille puheilleen, eikä ollenkaan kuuntele, mitä
toiset sanovat. Jospa hän olisi hiukankin toisenlainen.
-- Sellainen käytös tulee rikkaudesta, sanoi Sussu.
-- Hän on niin -- -- --
-- No, jos et tahdo, niin älä tahdo, minä siitä vähät välitän.
Itsehän tuota olet puhunut, että rikkaana olo olisi hauskaa. -- -- --
Ja mitäpä miehen näöstä, vaikk'ei sillä olisi, kuin pää, jos se
vain kykenee vaimonsa elättämään. Tunsin ennen erään tytön, joka
sanoi haluavansa miehen kauniin kuin päivän, vaikka se olisi köyhä,
kuin maantie. Kauniin miehen hän sai ja maantielle hän myöskin joutui
kahden lapsensa kanssa, joita mies ei muistanut ottaa mukaansa
karatessaan Puolaan, josta oli kotosin. Moni on katunut kaunista
miestä, mutta harva hyvinvointista. -- -- Ja kuoleekin tuo nyöpeli
pian.
Leeni päätti koettaa. Hän alkoi olla huomaavainen Gustafssonille.
Hän antoi hänen puristaa kättänsä, eikä vetänyt sitä pois, vaikka
tuntuikin pahalta. Ilkeää se oli, kauheaa. Ukon punanen naama levisi,
suuret ikenet näkyivät hymyilevästä, leveästä suusta ja silmät
kiiluivat sameriaina. Käsi oli kuuma, tahmea ja limaskainen. Vielä
jälestäpäinkin tuntui likaselta.
-- Vedellä ja saippualla se on autettu, lohdutti Sussu, kun Leeni
siitä valitti.
Yhä ahkerampaan alkoi Gustafsson käydä ravintolassa, kun
huomasi ettei Leeni ollut välinpitämätön. Hän istuskeli lähellä
tarjoilupöytää. Siitä oli hyvä tilaisuus nähdä ja tarkastaa Leeniä.
Leeni oli kovin varovainen muiden miesten suhteen, tuskin rohkeni
katsoa ketään, hymyillä ei ollenkaan. Mutta sitä sulosempi hän koetti
olla ukolle.
Rouvakin huomasi asian ja kysyi, oliko Leeni todellakin ihastunut,
vai mitä merkitsisi se sellainen mielistelyn haaskaus.
Leeni ilmotti haluavansa päästä Gustafssonin vaimoksi.
-- Se ei olisi hullumpaa, myönsi rouva. -- Ukko on todellakin rikas,
hyvin rikas, -- sanovat häntä tosin kitsaaksi, -- mutta ehkä tuo jo
pian kuolisi. Muuten, ei se sentään niin vaan ole otettavissa. Se
on paatunut konna ja monen naisen pettämä. Se on kokeista pettynyt,
että ehkä -- -- --. Mutta sinä, Leeni, minä, joka olen pitänyt
sinua pienenä, ihanteellisena houkkiona, kosiskeletkin jo miestä,
joka sopisi sinulle isoisäksi. Leeni, Leeni, missä se meidän pikku
Leenimme on -- -- --! No, no, älä nyt noin hätäänny, en minä siitä
sinua moiti. Oikeinhan se on ja viisasta. Sussu kai on opettanut.
Seuraavalla kertaa, kun Gustafsson jälleen tuli ravintolaan, meni
rouva hänen luoksensa.
-- Tyttö näyttää olevan kovin mieltynyt teihin, herra Gustafsson.
Toivon, ettette käytä väärin nuoren tytön mieltymystä. Hän on vielä
niin lapsekas.
-- Heh, heh, nauroi ukko, taitaa olla tyttö keinoihin tottunut. Miten
se minuun, ikämieheen, heh!
-- Tuollaiset nuoret tytöt pitävät paljon enemmän ijäkkäistä, kuin
nuorista, muistanhan sen itsestäni. Vaikka en minä mene mitään
sanomaan, Sussuhan se vain tietää Leenin yökaudet teitä hokevan. Ja
olettehan te vielä komea ja rakastettava mies ja minä tahdoinkin vain
huomauttaa, että tyttö on vielä viaton lapsi ja minä olen päättänyt
pitää hänestä äidillistä huolta.
-- Heh, miehet ovat ehkä jo pilanneet tytön.
-- Se on ikuinen vale, vihastui rouva, enkä minä salli kenenkään
solvaavan Leeniä, en edes teidänkään. Hyi teitä, herra Gustafsson,
kun voitte tuolla tavalla sanoa tytöstä, joka teitä rakastaa.
-- Rakastaa, heh, heh -- -- --
Epäilevään vanhukseen oli rouvan puhe kuitenkin tehnyt syvän
vaikutuksen. Vanhus ajelutti partansa ja osti uuden, keltasen
kaulaliinan. Hänen silmiinsä tuli himmeä, rasvainen kiilto ja suutaan
hän alkoi pitää alituisessa hymyssä.
-- Mies ei ole enään pelastettavissa, nauroi Sussu rouvalle. --
Kohtalo on määrännyt Leenin perimään hänen omaisuutensa.
-- Elä puhu vielä mitään, epäili rouva. -- Ukko on viisas. Hän tahtoo
ehkä muuten vain ihanuudellaan tytön vietellä.
-- Leeni sanoo maksavansa rouvan velat, jos hän vaan pääsee
rikkaaksi. Tyttö on ihan hurmaantunut.
-- Sepä se, mutta minä en usko, että Gustafsson --
-- Eiköhän tuota jollakin tavalla voisi kietoa, onhan tyttö kaunis?
-- Millä sen kietoo, sanoi rouva. -- Eihän se edes juo määräänsä
enempää.
-- Entä jos rouva kutsuisi hänet tänne jonakin pyhänä, ehdotti Sussu.
-- No niin, ehkäpä sillä lailla! Mies olisi silloin meidän.
-- Leenin!
-- Meidän, toisti rouva. -- Leeni on vielä milt'ei lapsi. Kuka
tahansa lurjus voisi siltä petkuttaa jok'ikisen pennin ilman
viisaampain ohjausta. Se on sellainen ystävyyden nälkäinen.
Hiukkasesta hyvyyttä on Leeni valmis antamaan kaikkensa. Sellainen
joutuisi pian hunningolle.
-- Mehän tehdään Leenistä jo leski, vaikk'ei hän vielä ole
morsiankaan, nauroi Sussu.
Gustafsson ei ollut lainkaan niin vaikea voittaa, kuin rouva oli
luullut. Hän rakastui sokeasti Leeniin ja pyysi häntä vaimokseen.
Leeni suostui.
Mutta kun sulhanen rakkauden huumauksessa ensikerran puristi
morsianta rintaansa vasten ja suuteli hänen huuliaan, kulki Leenin
ruumiin läpi kuolema. Kauhea kuolema suuteli Leeniä limaisilla
huulillaan. Leeni riistäytyi irti ja juoksi kamariinsa itkemään.
Sulhanen oli ihastuksen vallassa. Kaiken piti olla valmista Leenin
kuudenteentoista syntymäpäivään, jolloin heidän häänsä vietettiin.
7.
On kulunut kaksi vuotta siitä, kun Leeni vietti häitään. Gustafsson
on kuollut ja Leeni on jo vuoden ollut leskenä.
Hänen kotinsa on upea, sellainen raskas, porvarillinen. Sali on suuri
ja siinä on paljon kukkia korkeilla jalustoilla. Ennen, Gustafssonin
eläessä oli salissa punaset plyshi-huonekalut, ovissa verhot ja
jokaisella pöydällä liina. Ne on Leeni poistanut. Huonekalut ovat
puusta ja seiniltä hän on karsinut liiat maalaukset. Olihan se ajan
vaatimus.
Paljon oli Leeni odottanut rikkaudesta. Paljon hän oli saanutkin,
mutta kuitenkaan ei elämä tuntunut vastaavan kuvitelmia.
Häntä väsytti.
Hän tunsi kyllästymistä hyviin ruokiin ja huonoja hän ei enään olisi
voinut syödä. Kun palvelija tuli ilmottamaan, että pöytä oli katettu,
pöyristytti Leeniä.
Ruokajärjestys oli sama, kuin vainajankin aikana. Se oli peritty
tapa, johon Leeni oli tottunut. Aamulla toi palvelija sänkyyn kahvia
ja monenlaisia leivoksia, sitten seurasi aamiainen ja aamiaisen
jälkeen jälleen vehnäskahvi. Sitten päivällinen, johon kuului
vähintäinkin kolme lämmintä ruokalajia ja päivällisen jälkeen taasen
kahvi ja leivoksia. Illallinen oli miedompi ja syönti-urheilu
päättyi yöksi teehen ja leivoksiin. On selvää, että haaveileva,
mielikuvituksista rikas, luonnon helmassa syntynyt Leeni pakostakin
alkoi muuttua tökerön ympäristönsä kaltaiseksi.
Hänen seurapiirinsä halveksi häntä takanapäin. Olihan hänen nimensä
ennen ollut vain Leena Alinantytär ja olihan Gustafsson nainut hänet
kapakasta. --
Hänen tuttavansa olivat muuten hyvin erilaisia. Sussu ja kapakkarouva
olivat hänen jokapäiväisiä tovereitaan, mutta heitä hän ei koskaan
kutsunut samaksi aikaa, kuin muita vieraita. Eräs neiti, joka oli
sanomalehtiin kirjottanut kolme kertomusta, oli Leenin hyvä ystävä.
Samoin eräs toinen neiti, näyttelijätär. Sen isä oli tosin vain
kirvesmies ja äiti pesijä, mutta tytär itse kävi teaatterikoulua
ja oli jo kerran esiintynytkin. Kaksi herrasmiestä, toinen heistä
oli taiteilija, toinen muuten sivistynyt, kuuluivat niinikään rouva
Gustafssonin jokapäiväiseen seurustelupiiriin. Näin ollen tuli
herkkä-oppinen Leeni hyvin pian käsittämään sivistyksen ja taiteiden
arvoa.
Ukkonen ja salama teaatterissa, kun Leeni ensi kertaa oli niitä
ollut katsomassa, olivat hänestä tuntuneet kovin lapsekkailta ja
näyttelijät niin teeskenteleviltä, että hän oli kokolailla hävennyt.
Nyt, kun hän oli sivistynyt, hän käsitti toisin. Kirjailija-neiti
selitti hänelle näytelmän sisältöä ja kirjottajan temperamenttia,
vaikka hänestä, neidistä aina tuntui, ettei kirjailija ollut jaksanut
saada esiin kaikkea, mitä ehkä oli aikonut. Se ja se kohta olisi
voinut olla värikkäämpi ja voimakkaampi, tuo taasen esimerkiksi
niin ja niin ja tuo kolmas paikka olisi voinut jäädä kokonaan pois.
Näyttelijätär selitti Leenille näytelmätaidetta. Tuon ja tuon
näyttelijän mimiikki on liioteltua, tuolla toisella on lausunnossa
paljon anteeksi antamattomia virheitä. Leeni oppi ymmärtämään
plastiikkaa. Hän nautti nähdessään siroja ja harkitulta liikkeitä ja
käsitti niistä yhtäpaljon kuin sanoistakin.
Hän oli vieraantunut Sussun ja entisen rouvansa karkeista tavoista.
Sussu ja kapakkarouva alkoivat hänestä näyttää tyhmiltä ja
raa'oilta. Kuitenkin tunsi hän suurta kiitollisuutta heitä kohtaan
muistellessaan menneitä aikoja. Kieltämättä oli ollut hauskaa yhdessä
Sussun kanssa, lukitussa sänkykamarissa juoda viiniä ja jutella.
Se elämä oli ollut tuttua ja viihdyttävää. -- Rouvalle olikin
Leeni jo osoittanut kiitollisuuttaan, -- lainannut rahaa. -- Nämät
uudet tuttavat, joita rikkaus oli tuonut, eivät ne, totta puhuen,
oikein viihdyttäneet, mutta hänen täytyi sietää niitä sivistyneenä
henkilönä. Ja täytyi tunnustaa, että heidän kauttansa hän oli saanut
tietoja, äärettömän paljon tietoja. Ennen oli Leeni ihaillut tähtien
peittämää taivasta sellaisenaan, nyt hän ihaili sitä suurena,
äärettömänä, jossa jokainen tähti oli maailma.
-- Mitä hyötyä sinulla on siitä tiedosta kun et itse sinne kuitenkaan
pääse, oli Sussu sanoa tokaissut, kun Leeni asiasta oli hänelle
puhunut.
Sussu oli niin sivistymätön.
-- Onhan kuitenkin, vastasi Leeni, ihanaa tieto, ettei ole yksin
tässä avarassa, äärettömässä tyhjyydessä. Ajattele, Sussu, kuinka
kauheaa, jos tämä maanpako olisi ainoa suuressa, loppumattomassa
avaruudessa.
-- Entä sitten, toisti Sussu, jos sinä et ole äärettömyyttä mitannut,
ei sinulla siitä myöskään ole käsitystä ja miten voi ihminen
kauhistua sellaista, jota hän ei näe, eikä käsitä?
Leeni ei ymmärtänyt, mitä Sussu tarkotti.
Sussu oli niin vanha ja sellainen, kuin oli.
8.
Paitsi jokapäiväisiä vieraita, oli Leenillä paljon sellaisiakin,
jotka harvemmin kävivät häntä tervehtimässä. Gustafsson-vainajan
sukulaiset ja liiketuttavat, jotka vainajan eläessä eivät mitenkään
olleet voineet leppyä siitä, että hän oli ottanut itselleen nuoren
vaimon, muuttuivat hänen kuolemansa jälkeen pian. Makasihan vainaja
maan povessa, eivätkä hekään tahtoneet olla pikkumaisia. Tuon
tuostakin he pistäytyivät nuorta rouvaa tervehtimässä.
Eräänä iltapäivänä tuli joukko naistuttavia tervehdyksille.
Sussu oli silloin Leenin luona ja hän huomasi ensin vieraiden tulon.
-- Näkyypä tänne tulevan aika liuta akkoja, hän sanoi.
-- Keitä, missä?
-- Tuolla! Näkyypä siellä olevan syylänenäisiäkin. Mitähän ne?
Vieraat tulivat sisälle saliin, viisi naista, kullakin pieni
käsityölaukku mukanaan. Siinä oli rakennusmestari Wuoren lyhyt ja
tanakka rouva, teurastajamestari ja voikauppias Kukan suuriluinen ja
röhkeä-ääninen puoliso, sekä sisarukset Tuulinen, joista toinen on
huonokuulonen ja toisella on karvapäinen syylä nenässä. Viimeisenä
tuli kauppias Lehmasen neljänkymmenen vuotias leski, jota pidettiin
hyvin viisaana ihmisenä. Hän ei ollut mennyt naimisiin, vaikka oli
kaunis ja rikas, vieläpä pieni kuuluisuuskin, hän, näet, oli tyttönä
ollessaan, kun maaherra kulki hänen kotikylänsä ohitse ja tunniksi
pysähtyi majataloon, valittu antamaan kukkasia maaherralle. Silloin
oli nykyinen rouva Lehmanen ollut meijerska, ihaillut runoutta ja
voin väriä. Keltasia kukkia oli hän tarjonnut maaherrallekin. Voin
väriseen pukuun puettuna hän niitä oli tarjonnut kuvernöörille, joka
hymyillen oli ottanut ne vastaan ja kiittänyt kädestä. Kyläläiset
olivat varmaankin kateudesta levittäneet huhun, että kuvernööri olisi
muka unohtanut kukkaset majatalon uuniin.
Sellainen henkilö oli rouva Lehmanen. Toisista saliin astuneista
naisista ei ole mitään sanottavaa, heidän elämässään kun ei mitään
erinomaista ollut sattunut.
Leeni toivotti vieraansa tervetulleiksi, esitti heille Sussun, --
neiti Sofian -- ja pyysi heitä istumaan.
Vieraat eivät kuitenkaan heti tottele, vaan alkavat katsella salin
seiniä ja esineitä.
-- Voi, miten täällä on hienoa ja kaunista, sanoi rouva Lehmanen.
-- Ja niin maukasta, säesti rouva Vuori.
-- Jos tämä olisi minun asuntoni, niin minä panisin sohvan tuohon
nurkkaan kulmittain ja kukkaset sohvan taakse, se olisi paljon
kauniimpaa, oli rouva Kukan mielipide.
-- Ei, kyllä minusta sopisi sohva paraiten akkunain väliin, neiti
Tuulinen sanoi.
-- Mitä, kysyi huonokuulonen neiti nähdessään sisarensa suun
liikkuvan.
Sisar huusi:
-- Eikö sinustakin, Amalia, sopisi sohva paraiten akkunain väliin?
-- Juu, kyllä se sopisi. Muutetaanko se siihen?
-- Ei sitä muuteta, selitti Kukan rouva kovalla äänellä, mutta etkö
sinäkin tykkää, Amalia, että sohva passaisi paraiten tuohon nurkkaan
ja kukkia taakse, se olisi minun mielestäni niin fiiniä. Miksi ei
rouva Gustafsson aseta sitä siihen?
-- Se sopii minusta siihen, missä se on, sanoi Leeni melkein
vihasesti.
Sussu oli vaiti.
Palvelija toi samassa kahvia ja vieraiden huomio kääntyi huoneen
kalustosta kahvikuppeihin ja niiden sisältöön.
-- Nämäpä ovat kauniita kuppia. Mitä ne ovat maksaneet tusina, kysyi
rouva Vuori.
-- En minä tiedä. Mieheni osti ne minulle.
Vieraat varmaankin tunsivat Leenin äänestä tuskastumista. He
lopettivat kyselemisen ja alkoivat tarkastella lusikoiden
hopeakontrolleja ja kehua kahvia.
-- Tämäpä on raarin makuista, kehui rouva Lehmanen. -- Ostaako rouva
paahdetuita kahvia, vai paahdatteko kotona?
-- Paahdetuita minä ostan.
-- Minä paahdan kahvini itse, sanoi rouva Kukka. -- Minä en tykkää
puodissa paahdetuista ja kotona taasen piiat polttavat ne karsiksi.
Ne nyky-ajan piiat eivät sitten kelpaa mihinkään.
Siihen sanaan tarttuivat kaikki.
-- Eivät ne muuhun kelpaa, kuin syömään ja herrastelemaan. Nythän
piiatkin jo pyrkivät ryökinöiksi.
-- Tiedättepä, nauroi rouva Lehmanen, mitä minun piikani sanoi
pesu-akalle pyykkituvassa. Se sanoi: näin me poloset saamme tehdä
kovaa työtä vähästä palkasta ja senaattorien rouvat saavat hyvää
palkkaa, vaikka ovat laiskoja.
-- Sellaistahan ne opettavat niille nyky-aikana. Puhuvat kaikkea
pötyä ja kasvattavat kohoihin tyytymättömyyden henkeä. Voi, voi
sentään! Vai jo pitäisi piikojenkin saada senaattorin palkkoja.
Etteivät häpeä.
-- Meidän piikamme, kehui neiti Tuulinen, on enemmän järkevä ihminen,
eikä se ollenkaan pyri paremmille päiville. Kun tuonnottain kysyin
siltä, että voiko se aavistaa, minkälainen ihminen se tunnettu
piikojen kiihottaja on, ei se sanonut tietävänsä. Ja kun sanoin,
ettei se ole, kuin entinen palveluspiika-kutjale, mikä lienee, niin
siunasi minun piikani ja ihmetteli, miten palvelijat voivat sellaisen
ihmisen puheeseen luottaa.
-- Kas vaan, onpa se ihminen!
-- Mitä, kysyi huonokuuloinen sisar. Hän oli koko ajan tarkasti
silmillään seurannut sisarensa suun liikkeitä.
-- Sanoin meidän piian olevan tavallisen hyvän ihmisen, huusi sisar.
-- Muuten, pauhasi rouva Kukka, muuten, Amalia, ei nyky-ajalla enään
olekaan kunnollista piikaa.
Palvelija toi samalla toiset kupit kahvia. Leeni tuli hämilleen, kun
palvelija oli saanut kuulla viimeiset sanat.
Tyttö punastui, laski tarjottimen pöydälle ja poistui kiireesti.
Rouva Kukka alkoi nauraa hohottaa:
-- Taisi koskea mampselin sappeen! Pitänee kai pumpulilla topata
polvensa, että saisi mainita piian nimeä, koska se on niin pyhä
nykyään.
Sussu, joka koko ajan oli ollut vaiti, kysäsi:
-- Onko se rouva Kukan voikauppa siellä hallissa?
-- On sielläkin meillä kauppa, vaikka itse pääkauppamme on E-kadun
varrella.
Rouva Kukka ei oikein pitänyt siitä, että hänen hallikaupastaan
mainittiin, hän häpesi sitä. Hänellä oli tytär, joka soitti pianoa
ja oli hermostunut. Se oli äitiinsä istuttanut häpeän tunteen hallia
kohtaan. Sussu nähtävästi tunsi asian.
Syntyi tuskastuttava hiljaisuus. Rouva Lehmanen, joka oli
hienotunteisin joukosta, otti esille käsityön ja kehotti toisia
tekemään samoin.
Mutta Amalia Tuulinen oli jäänyt miettimään palvelijatarkysymystä ja
vaikka toiset olisivat jo tahtoneet jättää koko asian, alotti hän:
-- Palvelijatar raukat! Olen niin usein miettinyt niiden asemaa.
Niillä on suurin huolenpito kodissa ja pienin tila, raskain työ ja
heikoin ruoka, pisin työaika ja kehnoin palkka.
-- Miksette pane piikaanne lasikaappiin, kirkasi rouva Kukka.
-- Eihän se nukke ole, kuin ihminen, vastasi huonokuulonen.
-- Puhukaa jumalan tähden jotakin hauskempaa, pyysi rouva Vuori.
Rouva Kukka alkoi naurahdella ja hänen nenänsä pää kapeni. Se
merkitsi, että hän tiesi jotakin. Hyvin usein hän jotakin tiesikin.
Niinpä hän nyt alkoi vähäisen vaiti-olon jälkeen kertoa, että
kaupungilla puhutaan hyvin rumaa eräästä rouvasta, jonka nimeä hänen
ehkä ei tarvitse mainita.
Ei hänen tarvinnut mainita nimeä, sillä kaikki tiesivät, kenestä oli
puhe.
Nyt oli rouva Kukka varmalta taholta saanut tietää, että mainittu
rouva oli luvattomissa suhteissa erään ulkomaalaisen herran kanssa,
joka asui pihan toisella puolen, Kantosen kulmahuoneessa.
Sen tiesivät toisetkin rouvat, se ei ollut mitään uutta, eikä siinä
ollut mitään puhumista. He alkoivat vain arvostella asiaa.
Rouva Lehmanen ei voinut käsittää sellaista. Sanoi häpeän punan
nousevan kasvoilleen joka kerta, kun sellaista ajattelee. Hän vaan ei
menisi toisiin naimisiinkaan, sitä vähemmin, hyi!
Rouvat Vuori ja Kukka eivät myöskään käsittäneet. Heitä pöyristytti.
Neiti Tuulinen ei neitosena ollenkaan ymmärtänyt niitä asioita.
Hiukan ivallisena kääntyi rouva Kukka Sussun puoleen.
-- Eikö neitikin tykkää, että sellainen nainen ei ansaitse naisen
nimeä, joka sillä lailla voi unohtaa itsensä, että alentuu moiseen.
-- Kyllä se niin on, myönsi Sussu. -- Ei niille pitäisi antaa
ihmis-arvoa. Mutta mikä siinä lieneekin, ovat herrat toista mieltä
asiasta. He pitävät paljoa enemmän kauniista, ilosista ja vapaista
naisista, kuin rumista, typeristä ja sipimäisistä.
-- Vai pitävät, ihmetteli rouva Vuori. -- Johan nyt! Minun mieheni
sanoi, että sellaiset naiset, jotka ovat sellaisia, -- hm, -- eivät
miehissäkään herätä muuta, kuin inhon tunnetta. Hän, mieheni, suuteli
sitä sanoessaan kättäni ja minä näin hänen silmistään, että hän oli
kiitollinen siitä, että olen niin kuin olen, etten anna, enkä tule
antamaan hänelle luulon aihetta.
-- Minä kysyin kerran mieheltäni, kertoi rouva Kukka, että mitä
sanoisit, jos minä olisin sellainen, ettet voisi minuun luottaa? --
Miten luottaa, hän kysyi. Hän ei edes voinut käsittää, mitä tarkotin.
-- Sellainen, selitin minä, etten tyytyisi yhteen mieheen -- -- --
-- No, no, ajattele toki, keskeytti neiti Tuulinen, että minä olen
naimaton nainen, joka en tuollaista käsitä.
-- Niin ja minä, lisäsi Sussu, minäkin olen naimaton nainen, joka en
noista asioista mitään käsitä.
-- Olkaa vaiti, vanhat ihmiset, tekö ette käsitä. Tuohan on
teeskentelyä.