Sellaiset sanat tuntuivat niin pahoilta ja näyttivät elämän aivan
uudessa valossa. -- Eivätkö ravintolavieraat pitäneetkään hänestä?
Miksi ne sitten olivat näyttäneet, aivan kuin olisivat pitäneet?
Vaarilta, muorilta ja Anni-tädiltä oli Leeni lapsena saanut
vastauksen moneen pulmalliseen kysymykseen. Nyt kääntyi hän Sussun
puoleen.
-- Minä en käsitä, miksi kaikki herrat ovat minulle niin kohteliaita,
hän kierrellen kysyi.
-- Kun sinä olet nuori ja kaunis, vastasi Sussu. Niin ne olivat
minullekin ennen.
-- Milloin ne lakkasivat olemasta teille kohteliaita?
-- Enhän sitä aivan tarkalleen tunnin määrää muista, milloin se
tapahtui, mutta tuossa kuuden aikaan iltapäivällä se lienee ollut,
nauroi Sussu.
-- Oi, puhukaa oikein!
-- Se tapahtui hiljaa ja huomaamatta. Itsekin havaitsin sen vasta
sitten, kun peili ei enää näyttänyt yhtään sileää paikkaa naamastani.
Ja niin sinullekin tapahtuu. Ja niin tapahtuu kaikille.
-- Herrasväellekin?
-- Sitä en luule.
-- Miksi sitten meille?
-- Siksi, että olemme kapakkanaisia.
-- Eikö kapakkanainen sitten olekaan ihminen, kysyi Leeni silmät
vettyen.
-- Miks'ei, vastasi Sussu. -- Mutta ihmisiä on, Jumala paratkoon
monta lajia ja kapakka-ihmiset eivät ole sitä parasta lajia. Niin
sanovat ne, jotka asian tuntevat.
-- Miksi he sitten tulevat kapakkaan, huonojen ihmisten joukkoon?
-- Ne tulevat juomaan.
-- Minä olen niin onneton, niin onneton, valitti Leeni itkien.
-- Voi lapsi parka, kysyi Sussu, kukapa tässä maailmassa onnellinen
mahtanee olla?
-- Sellaiset, joita pidetään kunniassa.
-- Älä luule. Minua tosin ei kukaan koskaan ole kunniassa pitänyt,
enkä siis tunne, mitä kunnioitetun elämä on, mutta jos kaikkien
niiden herrain vaimot, joita minä eläissäni olen tullut tuntemaan,
ovat onnellisia, niin pitäkööt onnensa, en minä sitä kadehti. Elä
itke, Leeni, eläkä ole noin hienotunteinen, se on niin tyhmää ja
naurettavaa! Ota elämä, niinkuin se tulee, ole iloinen niin kauan,
kuin voit ja sure sitten, kun et enää iloita osaa! Vaikka tuskin sinä
osannetkaan iloita, sinä, joka paremmin sopisit maalaismuijaksi, kuin
nuoreksi kaupunkilaistytöksi.
Leeni kalpasi kunnioitusta. Hän oli luullut sitä itsellään olevan,
mutta huomasi erehtyneensä. Piiatkin, jotka kutsuivat häntä
ryökinäksi, häpesivät tulla hänen kanssansa kadulle. --
Ei hän osannut ajatella, että tarjoilijan toimi oli häpeällistä,
hän piti itseään huonona. Hän oli syntynyt synkkänä yönä vaarin
kiukaalle, häntä ei oltu ristitty, koskaan hän ei ollut rukoillut
Jumalaa, eikä hän oikein tiennytkään, mikä Jumala oli. Leeni tunsi
olevansa musta ihminen, jolla oli musta sielu.
Yksinäisyyden tunne alkoi painostaa häntä, mielikuvitukset alkoivat
jälleen luoda uutta elämää, jolla ei ollut mitään tekemistä
todellisuuden kanssa. Synkkiä ja painostavia, onnettomuutta
uhkaavia ajatuksia risteili mielessä. Iltasin hän itki luuloteltua
surkeuttaan, kunnes nukkui. Sydäntä ahdistava suru tuli hänelle niin
välttämättömäksi, että hän vain odotti yötä ja itkua.
Surumielinen haaveilu teki Leenin silmät kauniiksi ja hänen
olentoonsa tuli jotakin omituisen arkaa. Vieraat alkoivat
kohdella häntä hienommin, jopa joskus sivukaduilla, tervehtiäkin
hattua nostaen. Se ei Leeniin vaikuttanut. Hän ei edes vastannut
tervehdyksiin. Hänestä tuntui, kuin olisivat ne tahtoneet lahjoittaa
hänellekin hiukkasen ihmisarvoa ollakseen sen jälkeen ilosia hyvästä
teostaan. Jota enemmän hän tunsi katkeruutta, sitä paremmalta tuntui
sydämeen. --
Joitakuita aikoja edellisen tapauksen jälkeen, eräänä aamu-päivänä,
tuli kapakkaan muuan nuori herra. Se kysyi syytä, miksi Leeni-neiti
ei koskaan vastannut hänen tervehdykseensä.
-- Minä en tahdo, vastasi Leeni, että paremmat ihmiset saattavat
itsensä häpeään minun tähteni.
-- Kuinka niin, kysyi herra.
-- Te olette herrasmies ja minä olen vain kurja kapakan palvelija.
-- Luuleeko neiti, etten minä ymmärtäisi antaa teidän täisellenne
ihmiselle arvoa, oli hän missä asemassa tahansa.
Nuoren miehen ääni oli vilpitön ja silmissä oli jotakin kyyneleen
tapaista.
Leeni katsoi ihmetellen häneen. Tytön ruskealle poskelle nousi puna.
-- Kukapa kapakka-naiselle mitään arvoa antaisi, hän sanoi ja
ikäänkuin itseään puolustaen hän lisäsi: En tiennyt tähän tullessani,
että se olisi häpeällistä. Jos vain saisin muuta sopivaa työtä,
vaihtaisin heti.
Siinä Leeni valehteli. Hän ei voinut ajatellakaan mitään sopivampaa
tointa itselleen.
-- Ettekö tienneet kapakka-elämää pahaksi?
-- En. Olen kotosin sydän-maalta.
Heidän tuttavuutensa jatkui. Se oli Leenin ensi rakkaus.
Kaarlo Ylistö, -- niin oli nuoren miehen nimi, oli nuori ylioppilas,
ensi vuottaan Helsingissä. Hän oli rikkaan tukki-asioitsijan
poika. Hänen isänsä oli nuorena viettänyt hurjaa elämää, mutta oli
sitten rikastunut ja vakaantunut. Äiti taasen oli uskonnollinen,
pehmeäluontoinen ja kaunis nainen. Poika tuli äitiinsä ja oli
tovereistaan huolimatta säilyttänyt hienon, aristelevan luonteensa.
Siitä syystä toverit kutsuivatkin häntä vieno-pojaksi.
Ylistö alkoi vähitellen seurustella ulkonakin Leenin kanssa. Hän
tunsi sanomatonta onnen ja ylevyyden tunnetta saadessaan olla nuoren,
viattoman tytön suojelijana. Tuttavien ivalliset ja tarkoittavat
silmäniskut hän kesti lujasti. Hän oli näkevinään köyhän naisen
surkean elämäntaistelu, oli lukenut "Ylösnousemuksen" ja tunsi, miten
hyvin se sopi hänen omaan elämäänsä. Hänkin olisi ollut valmis vaikka
mihin konnantyöhön, mutta nyt, nyt oli -- herännyt -- -- --
Leeni oli onnellinen. Hän oli niin onnellinen ja rakastunut, kuin
viidentoista vuotias tyttö saattaa olla. Hän ei osannut salata
tunteitaan, vaan ilmaisi ne huonetoverilleen Sussulle. Mutta Sussupa
ei ollenkaan ihastunut.
-- No, jopa otti, hän vain alkoi harmitella, kun rakastuukin nuoreen,
sievään herrasmieheen! Vai se nyt se oli sinunkin lorusi loppu!
-- Ei, se on vasta alku, nauroi Leeni. -- Ja nyt minä menen
rippikouluunkin.
-- Ohoo, vai jo tuli Jumalakin mieleen! No niin, eihän ilman sitä
pääse vihillekään, joka vihille pääsee.
-- Ettekö luule minun pääsevän, kysyi Leeni.
-- Miks'ei, mutta et tämän herran kanssa. Se pettää sinut, kuin
harakan.
-- Se on vale! Kuinka te uskallatte tuolla lailla solvata?
Hän on niin hyvä ja hieno ja on sanonut kunnioittavansa minua.
Ja sitten -- -- --
-- No?
-- Hän ei ole vielä edes suudellutkaan minua ja tuskin hän sitä
koskaan tekeekään.
-- Ei taida edes hääpusua antaa! Onpa se hienotunteinen miehiään,
mistähän se on kotoisin?
Leeniä harmitti Sussun ivailu ja hän muuttui pisteliääksi.
-- Kuinka te, vanha ihminen, viitsitte olla noin kade? Olisiko se nyt
niin ihme, jos minä saisin miehen, vaikka te olettekin jäänyt ilman?
-- Suurempiakin ihmeitä on tapahtunut, nauroi Sussu hyväntahtoisesti.
-- Maailmassa on naitu miljoonia naisia, vaikka minä olenkin jäänyt
ilman. Älä ajattele, hyvä lapsi, että minä sinun onneasi kadehdin.
Toivoisin, että saisit pitää sen niin ehjänä, kuin suinkin. Mutta
minä olen vanha ja kokenut ja minullakin oli kerran nuoren,
turmeltumattoman ehjä rakkaus. Se meni sirpaleiksi ja haudattiin
lokaan.
-- Mutta se, jota te rakastitte, ei ollutkaan kunnon mies, väitti
Leeni.
-- Kuinka sinä luulet, että minä muuten olisin häneen luottanut,
ellei hän olisi ollut kunnon mies? Ei, hän oli paras, kaunein,
urhoollisin ja jaloin mies maailmassa, eikä hänessä ollut yhtään
vilppiä.
-- Miten sitten lempenne on lokaan haudattu?
-- Näes, neuvoi Sussu, vasta sitten, kun hän oli minut pettänyt ja
hyljännyt, huomasin, ettei hän ollutkaan maailman kunniallisin mies.
-- Mutta Ylistö ei olekaan mikään petturi -- -- --, ja minä en anna
pettää itseäni.
Sussu hymähti. Hän ei enään koskaan väittänyt vastaan, kun Leeni
kehui rakastettuaan tai puhui rakkaudestaan. Hän kuunteli vain
kärsivällisesti nuoren tytön lapsekasta rakkauden lavertelua. Miksipä
riistäisi hän sitä lyhyttä onnen aikaa, jota seuraa pitkä, pitkä,
iloton elämä, ajatteli Sussu.
Mutta eräänä yönä, kun Leeni palasi teaatterista, -- hän oli siellä
ollut Ylistön kanssa, hän tarttui Sussua kaulasta ja itki. Sussu ei
kysynyt syytä, silitteli vain Leenin sysimustia hiuksia.
-- Minä olen niin onneton, niin onneton, etten tahdo, enkä jaksa
elää, alkoi Leeni vihdoin itkun seasta sanoa. -- Sussu, minä tahdon
kuolla!
-- Niin, niin, lapseni, parasta taitaisi olla, että kuolisit. Elämä
on niin kolkkoa.
-- Teaatterissa muuttui hän kummalliseksi. Hän näytti ikäänkuin
pelkäävän jotakin. Minun kanssani hän ei näytelmien väli-ajoilla
ollenkaan seurustellut ja lopulta hän kokonaan katosi. Sain yksin
tulla kotiin. Mitähän se merkitsee? Sanokaa, kulta Sussu, mitä se
merkitsee?
-- Hän on varmaankin siellä tavannut jonkun tuttavan, eikä ole
tahtonut, että se olisi saanut vihiä, kenen kanssa hän seurustelee.
-- Luuletteko, että se on niin?
-- Aivan varmasti.
-- Entä jos hän on minulle vihanen?
-- Sano minulle totuus, kysyi Sussu, oletko koskaan ollut hänen
luonansa?
-- En.
-- Aivanko varmasti?
-- Aivan varmasti.
-- Sitten hän ei ole suuttunut sinuun.
-- Mistä te sen tiedätte, Sussu?
-- Minä uskallan vaikka vannoa, että niin on. Huomenna hän tulee ja
selittää syyt.
Leeni rauhottui. Riisuessaan hän laverteli.
-- Jospa tietäisitte, miten kovasti minä häntä rakastan. Eikö hän
ole kaunis? Hänellä on niin mukava tapa nyrpistää otsaansa ja
sikertää silmiään. Pidättekö te sellaisesta tukan väristä, kuin
hänellä on? Minusta se on kaunis väri; vaikka hän sanoo pitävänsä
enemmän mustista hiuksista ja silmistä. Olisinkohan minä kauniimpi,
jos olisin vähän vaaleampi ja lihavampi? Minä olen mielestäni
liian hoikka, mutta katsokaa, Sussu, ei minulta ollenkaan näy
kaulajänteitä, kun päätäni käännän. Hän ottaa lyhkäsiä askeleita ja
kulkee minuun päin kumarassa -- -- -- Sussu, nukutteko?
-- Nukun, nuku sinäkin, että jaksat aamulla herätä!
Sussu alkoi hengittää raskaasti. Syvä hyljätyn tunne valtasi Leenin.
Hän alkoi sängyssään valittaa. Itku ei kuitenkaan auttanut, se lisäsi
vain sydämen tuskaa. Hän alkoi itkeä niin rajusti, että Sussu heräsi.
-- Mikä sinun on, hyvä lapsi, kuu et nuku?
-- Minä pelkään, että hän sittekin on hyljännyt minut.
-- Voi, miten hassu sinä olet, kun sellaista luulet. Hän ei ole sinua
hyljännyt, usko nyt, kun minä sanon!
-- Tohditteko vannoa?
-- Tohdin.
-- Lyödäänkö vetoa?
-- Lyödään.
-- Paljonko?
-- Vaikka kuinka paljon.
-- Kymmenen markkaa.
-- Olkoon menneeksi.
Leeni rauhottui jälleen ja nukkui levottomaan, painostavaan uneen.
Monesti hän oli pettynyt, pettyisikö hän nytkin? Jumalat, taivaat,
enkelit ja harppujen säveleet olivat kadonneet. Suurmaailmakin
ihmeilleen oli hävinnyt mielikuvituksista. Monesti hän oli niitä
kaivannut, vaikka ne olivat olleet vain omien kuvitusten utukuvia.
Niiden sijalle oli tullut paljon uutta. Kaupungissa hän oli tullut
tietämään olevansa kaunis, hyvin kaunis sentähden, että oli musta.
Ennen hän oli luullut olevansa hirveän ruma -- -- --
Lisäksi oli nyt tullut uusi tunne. Paljon hän oli rakastanut vaaria,
muoria ja Anni-tätiä, mutta nyt hän tiesi, ettei se ollutkaan mitään.
Hän oli rakastunut. Illalla oli hän ylen onnellisena mennyt
rakastettunsa kanssa teaatteriin. Se oli mennessä sanonut Leenin
olevan hurmaavan kaunis ja Leeni oli suuttunut ja sanonut
hänen tekevän pilkkaa mustasta tytöstä, joka oli niin musta ja
pihkasilmäinen kuin neekeri ikään. -- --
5.
Missä enemmän ihmisiä yhteen sattuu, siellä saman hengen lapset
ryhmittyvät. Niin syntyy erityisiä joukkoja kiehuvassa ihmiskeossa.
Jumaliset pitävät kiini kirkosta, oppineet etsivät toistensa seuraa,
taiteilijoilla on omat kuntansa, rikkailla pohatoilla samoin omansa.
Niin jatkuu muodostus alkaen ylhäältä, kunnian ja vallan kukkuloilta
ja käyden alaspäin aina niihin kurjuuden ja häpeän soliin asti, joita
silmistämme peittää yö. Tarkoitan paikkoja, joihin nälkä ja ylen
raskas työ vievät usein kukkeimmat neitoset.
Moni asettaa tietämättömyyden ja laiskuuden syyksi sen, että nainen
lankeaa. Mutta se on erehdys. Ei löydy niin tietämätöntä neitosta,
ettei hän kauhistuisi, jos joku ehdottaisi häntä ilotytöksi. Ja se
seikka, että vain työläisten joukosta sellaisia tulee, todistaa,
ettei laiskuudenkaan ole syy. Jos laiskuus johtaisi naisen huonoon
elämään, täytyisi ilotyttöjen joukossa olla joku ylemmänkin luokan
jäsen.
Mikä sitten olisi syy? Koreilemishaluko? Ehkä lie. Mutta
vastatkoon nainen, jolla on tilaisuus kunniallisesti tyydyttää
tuo luonnollinen halu, vastatkoon hän rehellisesti, voisiko hän
tyytyä vanhanaikaiseen, rikkinäiseen takkiin, lättäisiin kenkiin,
kurtistuneeseen hameeseen, huonoon ruokaan ja voisiko hän katsella,
miten kauniisti toiset ovat puetut, miten hyvää ruokaa he syövät
ja miten helpolla työllä he toimeen tulevat? Olisi hyvä tarkoin
tutkia itseään, pitkäaikaisen elämän kautta tarkoin koetella,
josko voi moiteettomasti pysyä kaikissa mahdollisissa asemissa,
joita elämä esiin tuo. Vasta sitten on kyllin pätevä syyttämään
tietämättömyydestä, laiskuudesta ja koreilemishalusta toisia.
Sitäpaitsi emmehän ollenkaan syytä tietämättömyydestä, emmekä
laiskuudesta ilonaisten ylläpitäjiä.
Kaarlo Ylistö tapasi, ollessaan Leenin kanssa teaatterissa
joukon tuttaviaan. Niiden seurassa oli muuan hänelle tuntematon,
mustaverinen, hiukan ontuva herra, joka kaikin tavoin koki osottaa
halveksumistaan Ylistöä kohtaan. Ylistö ei kuitenkaan käsittänyt,
mitä herran omituiset eleet tarkoittivat, vaan katsoi ihmetellen
häneen. He olivat teaatterin tupakka-huoneessa.
-- Kuule, veli, alotti vihdoin yksi tuttavista mennen Ylistön
luokse, kyllä sinä sentään menet vähän liian pitkälle tullessasi
nurkkakapakan tarjoilijattaren kanssa teaatteriin. Täällä on paljon
naisia, jotka tuntevat sinut ja minut, enkä tiedä, voinko enään sanoa
tuntevani sinua.
-- Niin, kyllä se niin on, säestivät toiset, kyllä sinä liiaksi
unohutat itsesi, Ylistö. Tuskin rappeutunut lurjus kehtaisi kulkea
tuollaisten kanssa ja sinä vedät hänet mukanasi tänne saakka -- -- --
-- Milla oikeudella te solvaatte viatonta ja siistiä tyttöä, joka on
minun mukanani, kysyi Ylistö tulisesti.
Tuntemattomalta pääsi suuri nauru.
-- Kysy tältä herralta, sanoivat toverit. -- Hän tuntee tytön
tarkemmin ja voi sinulle sanoa, millainen se on.
Heidät esitettiin toisilleen, Kaarlo Ylistö ja Otto Fors.
-- Mitä te sitten olette tietävinänne, kysyi Ylistö koettaen saada
ääntään tyyneksi.
-- En minä hänestä muuta tiedä, kuin että siisti ja viaton hän
ainakaan ei ole.
-- Kuinka te sen voitte tietää.
-- Minä sen tiedän, jos kukaan. -- Otto Fors kierteli merkitsevästi
hymyillen viiksiään.
-- Minä en tuollaista usko, vastasi Ylistö. Hän koetti olla
välinpitämätön, mutta sydämeen pisti pahasti ja arkuus oli
hiipinyt uljuuden sijalle. -- Päinvastoin pidän minä teitä kehnona
kielikellona ja naisen solvaajana.
-- Herra, tiuskasi Fors, punnitkaa sananne! Minä en tosin tiedä,
minkälaisia teidän nais-ihanteenne ovat, mutta kapakkatyttöä en minä
pidä naisena, enkä katso ansainneeni kielikellon nimeä silloin, kun
olen totuuden sanonut ja kun olen nähnyt ja kuullut nuoren miehen
maineen ja onnen olevan vaarassa.
Kaarlo Ylistö oli hyvän äidin kokematon poika. Hän uskoi. Olihan hän
lukenut romaaneista, miten petollinen ja kavala nainen on ja miten
teeskentely kuuluu heidän luonteeseensa. Nyt oli häntä, kuten monta
muutakin kavala tyttö vetänyt nenästä. Hän tunsi vihaavansa koko
naissukua. Vastikään hän oli tahtonut olla nuoren tytön suojelija,
nyt päätti hän olla kokonaan toista. Aina hän tahtoi jotakin olla.
Hän oli tuntenut suurta tyydytystä saadessaan olla kapakkanaisen
suojelijana, nyt tunsi hän milt'ei iloa siitä, että oli petetty,
nenästä vedetty mies, joka vihaa naisia. Tai miksipä vihata, sillä
jota vihaa, sitä kunnioittaa. Hän tahtoi halveksia naisia -- --
Toverit eivät asiasta enään olleet tietävinään ja ehdottivat, että
jo ennen näytelmän loppua lähtisivät pitämään hauskaa. Ylistö ei
vastustanut. Hän tahtoi alkaa elämää, hän, kuten muutkin.
-- -- -- Ilkeältä tuntui kuitenkin ja hävetti, hävetti niin, että
korvia poltti, kun yöllä paksu, roikkuvarintainen, maalattu nainen
puoli-alastomana istui hänen syliinsä. Ylistö olisi tahtonut heittää
koko olennon permannolle, potkasta sitä, lyödä ja repiä, sillä niin
ilkeä ja häpeämätön se oli. Toiset nauroivat ja käskivät hänen pitää
hyvänään.
-- Älä ole noin ujo, Ylistö! Miehisty sinäkin kerran ja totu, niin et
joudu joka kapakkatytön narriksi.
Ja Ylistö häpesi ujouttaan ja koettaen voittaa itseään hän piti
paksua tyttöä sylissään. Tyttö pani kätensä Ylistön kaulalle ja alkoi
suudella. Tytön vetelät, kuivat huulet koskettivat hänen poskiaan ja
kuuma, ummehtunut ilma tuppasi tukehduttamaan. Ylistö olisi tahtonut
itkeä, jos olisi kehdannut. Toverit tilasivat juomia ja hänkin sai
vihdoin tilaisuuden laskea sylistään tytön.
Mutta sitten alkoi Fors vaatia lisää seuraa. Heitä oli neljä miestä
ja vain kaksi naista.
Ylistöä kauhistutti. Hän tahtoi kotiin, mutta toverit eivät laskeneet.
Hetken kuluttua tuli sisälle kaksi uutta naista.
Toinen niistä oli kalpea ja heiverö. Hänen silmissään oli jotakin
vavahtelevaa ja pelokasta, hän näytti vasta-alkavalta. Hänestä ei
kukaan välittänyt ja tytöt väittivät hänen olevan hiukan typerän.
Ylistö alkoi seurustella hänen kanssaan, sillä tyttö tuntui hänestä,
kuin tuulahdus homehtuneessa huoneessa. Hän pyysi tyttöä istumaan
viereensä sohvalle. Toiset olivat lähteneet, viereisiin huoneisiin.
-- Miten te olette tänne joutuneet, kysyi Ylistö, puhetta tehden.
Tyttö katsoi häneen terävästi.
-- Aivan samoin kuin tekin. Miksi sellaista kysytte?
-- Se ei ole totta. Minä pääsen täältä pois, mutta te jäätte.
-- Tekin jälleen ja jälleen tulette, samahan se on, vaikka aina
täällä on.
-- En minä koskaan enää tule, vakuutti Ylistö. -- Miten kehtaatte
olla tuollainen?
-- Mimmoinen sitten?
-- Tuollainen, kuin olette ammatiltanne?
-- Mitä se teihin kuuluu?
-- Eipä kuulukaan, vastasi Ylistö. -- Olisin vain tahtonut tietää,
miten nainen, joka on olevinaan niin siisti, voi joutua tällaiseen
pesään.
-- Säästäkää vaivojanne! Se, joka minut tänne saattoi, oli paljoa
suurempi herra, kuin te, niin tekö minut sitten -- --?
-- Kuka se oli?
-- Ei täällä ketään nimeltä mainita.
-- Kuule, tyttö, ei huolita olla häjyjä, pyysi Ylistö tullen äkkiä
avomieliseksi. -- Näes, minä olen ensi kertaa tällaisessa paikassa,
enkä ole yhtä perehtynyt, kuin toverini. Näes, minua inhottaa
tällainen elämä. Kuinka te naiset voitte pitää tällaisesta.
-- En tiedä, vastasi tyttö surumielisenä, minä luulen, ett'ei kukaan
meistä juuri liikoja pidä tästä.
-- Miksi sitten olette täällä? Voisittehan tehdä jotakin muuta.
-- Ei se piiankaan virka hääviä ole.
-- On se toki parempaa, kuin tämä, onhan se kunniallista.
-- Oletteko ollut piikana? Ei orja ehdi kunniaansa ajatella. Minä
en ainakaan tiedä, mitä kunnia on. En tullut sitä tuntemaan piikana
ollessani enemmän kuin täälläkään.
-- Oletteko vanhakin, kysyi Ylistö.
-- Seitsemäntoista.
-- Vasta! Voisittehan vielä jättää tämän elämän. -- En tiedä, -- ehkä
parempaan, -- mutta tämän parempaa ei minulle tule.
-- Mutta kun tulette vanhaksi?
-- Sinne on vielä aikaa. Ainakin kymmenen vuotta. Sillä ajalla olkoot
omat surunsa.
-- Te olette sievä ja siistin näköinen.
-- Vai niin. Herrat eivät pidä minusta.
-- Miksi eivät, Ylistö kysyi.
-- Ehkä siksi, että olen siistin näköinen, kun kuitenkaan en
ole siisti. Minä en tahdo jaksaa muuttua. Olen surullinen ja
raskasmielinen, enkä osaa viehättää. Suutun pienemmästäkin. Minun
laiseni ei oikein kelpaa.
-- Minulle te kelpaatte, sanoi Ylistö ja veti tytön syliinsä.
Tyttö ei kauan istunut siinä.
-- Ollaan vakavia, hän sanoi ja istuutui tuolille. -- Mitäpä me
turhia.
-- Olenko sitten niin ruma mielestänne?
-- Hah, haa, minäkö näöstä! Ei lainkaan. Muuten vaan en tahdo.
-- En ole ilman -- --
-- Rahaako? Sen tiedän. Otetaanpa viiniä ja jutellaan.
He juttelivat kauan. Ylistö unohti, missä hän oli ja samoin lienee
tyttökin unohtanut.
Tyttö kertoi koko elämä kertansa. Se oli surkea tarina.
Hän oli yhdeksän vuotiaana eronnut äidistään ja joutunut lapsen
piiaksi maalaistaloon. Lapsi oli itkuinen, eikä ollenkaan nukkunut
ilman tuudittamatta. Yökaudet sai tyttö istua kehdon vieressä
permannolla ja soutaa isännän ja emännän vedellessä pitkiä unia.
Usein hän torkkuessaan oli lyönyt nenänsä kehdon laitaan, niin että
veri tuli. Ja kerran hän ulkona käydessään yöllä hetkiseksi vain
nukahti portaiden viereen hangelle.
-- Minä olin, kertoi tyttö viiniä ryypäten, niin väsynyt, etten
ollenkaan tuntenut kylmää, vaan luulin luminietosta höyhenpatjaksi.
Lapsi oli sisällä alkanut itkeä ja emännän oli täytynyt ruveta
tuudittamaan. Kun minua ei kuulunut ulkoa, tuli emäntä katsomaan,
minne olin joutunut. Kun hän näki minut hangessa makaamassa, tarttui
hän tukkaani ja kuletti minut kehdon ääreen. Olin niin väsynyt ja
unen vallassa, etten tiennyt, mitä minun piti tehdä, vaan aloin
huojuttaa ruumistani ja hyräillä: aa, tuuti lasta, muori tuli
vastaan. Uusi tukkapölly vasta sai minut valveille. Sinä yönä tein
ensimäisen suuren päätöksen. Päätin karata. Oi, kuinka minä vihasin
hoidettavaani lasta, minä olisin voinut hyvällä mielellä sen tappaa
ja usein, kun vain oli tilaisuus, minä nipistelin ja ravistelin sitä.
Tuskin siitä tervettä ihmistä tulikaan, niin julmasti minä sitä
kohtelin. Minä vihaan vieläkin niin äärettömästi pieniä lapsia, jospa
Jumala minua varjelisi sellaisista.
Tyttö vaikeni.
-- Kertokaa vielä, pyysi Ylistö, mihin sitten jouduitte.
-- Jälleen lapsenpiiaksi, kertoi tyttö, tällä kertaa paikkaan, jossa
häjyyden lisäksi sain kärsiä nälkää. Sitten jouduin kadulle ja
kadulta tänne. Sen edemmäksi en vielä ole ennättänyt. Olenhan vielä
nuori.
-- Voi, voi, huokasi nuori mies, onpa se surkeaa, kun sievä,
seitsemäntoista vuotias tyttö ei mitään muuta ole saanut kokea,
kuin katkeruutta. Onko ihme, jos sydän kivettyy kaikelle hyvälle ja
puhtaalle.
-- Mistä te tiedätte, kysyi tyttö, onko minunlaiseni sydän kivettynyt
kaikelle hyvälle ja puhtaalle?
-- En tiedäkään, mutta arvelen vaan, että puhtaus- ja hyve-käsitteet
hiukan hämääntyvät täällä.
-- Ei lainkaan, tyttö virkkoi, minä olen huomannut, että meillä
täällä ovat hyve-käsitteet paljoa laajemmat, kuin niillä, jotka
täällä kulkevat. Niillä niitä ei näy ollenkaan olevan ja sen
raakuuden, mikä meillä on, olemme heiltä oppineet. Me olemme
teidän luomianne olentoja, varjoja, joita teidän salainen elämänne
synnyttää. Te kulette kunnioitettuina läpi elämänne, me kunniatta. Te
saatte siunatun kuoleman ja seppeleitä, meitä odottaa rakkarin kärryt
Ja kuitenkin olemme yhdessä juopotelleet ja hurjistelleet. Te vain
olette maksaneet kestit.
Ylistöä vapistutti. Hänen mielensä oli outo. Kertomuksista oli hän
lukenut, että roska-ihmisetkin joskus voivat puhua yleviä totuuksia,
mutta hän oli luullut niitä vain kertomuksiksi, joihin kirjoittaja
omia mietteitään oli kasannut. Nyt puhui seitsemäntoista vuotias
tyttönen hänelle paljon kokeneen ihmisen tavalla. Ylistö oli aivan
kokematon, mutta hän tunsi hirmuista syyllisyyden tunnetta. Viini
poltti hänen ohimoltaan, mutta äly oli selvänä. Häntä itketti.
-- Mikä teitä vaivaa, kysyi tyttö. -- Voitteko pahoin?
Ylistöä hävetti oma herkkyytensä. Hän koetti salata sitä ja otti aika
kolauksen lasistaan.
Se ei auttanut. Hänen sydäntään pakotti. Häneen koski niin kipeästi
hylätyn ihmislapsen kärsimys ja toivoton elämä. Hän alkoi ääneensä
itkeä.
Ennen lapsena, kun isä oli ollut julma ja raaka äidille, itki hän
aina nähdessään äidin surullisena ja kalpeana. Kuu äiti oli kysynyt,
mikä häntä oli vaivannut, sanoi hän milloin mitäkin. Väliin oli
pää olevinaan kipeä, väliin hammas. Oikeata syytä hän ei koskaan
kehdannut sanoa. Lienee kuitenkin äiti arvannut asian, koska aina
silloin otti pojan syliinsä, painoi pienen pään rintaansa vasten
ja alkoi yhdessä itkeä, katkerasti, kauan. Itku kevensi mieltä ja
tyynnytti sydäntä.
Tyttö oli mennyt Ylistön luo ja painaen hyväillen hänen päätään
rintaansa vasten alkoi itkeä rajusti, hillitsemättömästi.
-- No, saakeli, kuului samassa ovelta. -- Mitä se tyttö nyt on
sinulle syöttänyt, kun noin ulvot.
Se oli Fors. Ylistö oli juonut ja hänen verensä kuohui.
-- Ole vaiti, h--tin koni!
-- Se on toisen kerran kun te minua solvaatte, hyvä herra, sanoi
Fors, tätä minä en aijo sallia.
-- Hyvä on! -- Ylistö nauroi häjysti. -- Älkää sallikokaan!
Fors vetäytyi nopeasti takaisin. Hän pelkäsi mainettaan. Poliisi
olisi voinut sekaantua asiaan.
Sivuhuoneista olivat toisetkin tulleet salonkiin näkemään, mitä oli
tekeillä. He koettivat rauhoittaa Ylistöä, mutta eivät onnistuneet.
Mielenliikutus ja viini olivat sävyisästä pojasta tehneet raivon. Hän
löi nyrkkiä pöytään, kiljui ja ärjyi.
-- Hyi onnetonta tuollaisia miehiä! Teidän näkönnekin ilettää minua,
te -- -- -- --
-- Ellette ole hiljaa, haen poliisin, penesi vanhin nainen, joka oli
jonkunlainen emäntä. -- Täällä ei saa räyhätä!
-- Hakekaa sata, ärjyi Ylistö, se ei minua liikuta --
Nainen oli lähtevinään mutta piiloutui keittiöön. Fors oli pujahtanut
ulos ja kiiruhti kotiinsa. Toiset kokivat tyynnyttää rajustunutta
toveria.
Kun Ylistö sai kuulla, että Fors oli poistunut, rauhottui hän.
-- Kuinka sinä noin käyttäydyt, toruivat toiset. -- Eihän se sovi
sivistyneelle miehelle.
-- Sanokaapa, kunnon miehet, mikä sitten sivistyneelle
sopii? Olkaa niin hyvät ja sanokaa, sopiiko syöstä saastaansa
seitsentoistavuotiseen, orpoon, kärsineeseen, turvattomaan naiseen?
Sopiiko, häh! Vai sekö vain sopii sivistyneelle, että hän hellii
mainettaan, on oppinut, matkii viisaiden puhe- ja ajatustaitoa ja
narraa toisilta itselleen palkkaa ja kunniaa -- -- --
-- Ole nyt! Sinä olet juonut liikaa! Lähdetään pois!
-- Lähdetään, lähdetään. Hyvästi, Lilli!
Hän suu teli tytön kättä, katsoi hellästi silmiin ja lähti.
Hän ei ollut pahentunut pahassa paikassa.
-- Tuo oli omituinen herra, Lilli sanoi tovereilleen.
-- Lienee ollut ensikertalainen, sanoivat toiset.
6.
Ei kuulunut Ylistöä seuraavana päivänä, ei toisellakaan. Turhaan
Leeni odotti. Jota enemmän aikaa kului, sitä tuskallisemmaksi kävi
hänen olonsa. Joka kerta, kun uusi vieras tuli kapakkaan, säpsähti
Leeni. Hän oli kuin kuumeessa. Väliin hän poistui tarjoiluhuoneesta
siinä toivossa, että Ylistö sillä aikaa saapuisi, -- mutta kauan
hän ei malttanut olla poissa, kun jälleen meni katsomaan. Ei, ei
tullut. Eikä Leeni tiennyt, missä Ylistö asui. -- Jos tästä oveen on
seitsemän askelta, hän tulee. Ensin astui Leeni pitkiä, sitten yhä
lyhyempiä ja -- seitsemän tuli. Hän rauhottui, mutta vain hetkeksi.
-- Jos ensimäinen, joka oven aukasee, on nuori ja tumma, hän tulee
tänään, jos vaalea, niin huomenna, jos vanha, niin ei koskaan. Vaalea
ja nuori tuli ja Leeni alkoi jälleen odottaa seuraavaa päivää.
Illalla sai Sussu antaa numeroita. Kaksikymmentä ja viisitoista, -- t
ja o, -- tulee, on, -- vielä kaksi! Ja vielä!
-- Antakaa, hyvä Sussu, vastaus sille ajatukselle, jota ajattelen!
-- Ihan varmasti, antoi Sussu.
-- Te tiesitte, mitä ajattelin.
-- Mistä minä sen olisin tiennyt?
-- Antakaa vielä vastaus, rakas Sussu, yhden kerran vain, pyysi
Leeni. -- Nyt minä ajattelen. No!
-- Sen tohtisin vaikka vannoa, antoi Sussu.
-- Minä ajattelin, että tuleeko hän vielä tänne, riemuitsi Leeni.
Sussu oli kärsivällinen lohduttaja. Päiviä kului. Leenin tuska
lisääntyi lisääntymistään ja usein Sussu öisin heräsi hänen itkuunsa.
-- Voi, miten onneton minä olen, niin onneton, ettei kukaan saata
sitä arvata. -- Se oli Leenin alituinen valitus.
Sussu myönsi, että niin oli. Hän ei yrittänyt sammuttaa kaipausta,
sillä hän tiesi, että se siitä vain olisi yltynyt. Hän koetti
käsittää sen suuruutta.
Eräänä päivänä vihdoin sai Leeni kirjeen. Se oli Ylistöltä. Siinä oli
seuraavat sanat:
Hyvä neiti! Nyt, kun pitkäksi aikaa poistun kaupungista, tahdon
teille sanoa, etten teitä ollenkaan halveksi. Päinvastoin, kun
tiedän, minkälaisten kohtaloiden alaiseksi nuori tyttö voi joutua,
olen valmis antamaan teille kaiken arvon. Voikaa hyvin. Kaarlo Ylistö.
-- Mitä tämä merkitsee, -- Leeni näytti kirjettä Sussulle, -- hän
sanoo antavansa minulle kaiken arvon, mutta poistuu kaupungista. Oi,
rakas Sussu, mitä tämä on?
Sussu tavaili kirjettä.
-- Tiedäpäs, hän alkoi selittää sisältöä Leenille, hän panee sinut
koetuksen alaiseksi. Jo edeltäpäin antaa hän sinulle anteeksi, jos
lankeat, mutta kunnioittaa sinua sellaisena, johon voi luottaa. Usko
minua, Leeni, hän rakastaa sinua ja jos käyttäydyt hyvin sen aikaa,
kun hän on poissa, nai hän sinut. Ole nyt hyvin varovainen miesten
suhteen, sillä eihän, näes, tiedä, kuka heistä on sinua silmällä
pitävä.
-- Onkohan se niin?
-- On, aivan varmasti! Lue itse, jos ymmärrät!
Leeni luki ja huomasi, että kirje oli niin, kuin Sussu sanoi, Ylistö
siis on valmis antamaan hänelle kaiken arvon! Voi, miten hyvä ja jalo
se on!
Nyt ei Leeni enään odottanut Ylistöä pian tulevaksi ja ikävä muuttui
rauhalliseksi. Hän oli iloinen siitä, että sai olla koetuksella.
Olihan hänen nyt niin hyvä tilaisuus näyttää, miten kovasti hän
rakasti. Mitenkä olisikaan Ylistö voinut suoraan kapakasta naida
tuntematonta tyttöä. Sehän olisi ollut hullua!
Leeni neuloi pienen pussin, pani kirjeen siihen ja kantoi sitä
kaulassaan. Joka ilta ja aamu painoi hän sen sydäntänsä vastaan.
Aina oli hän sitä säilyttävä ja kun sitten hänen miehensä, Ylistö,
kerran kysyy, että mikä likanen pussi se on, niin hän vastaa: se
on noitapussi! -- Näytä, mitä siinä on! -- En näytä, sanoo hän
miehelleen ollen pelästyvinään, se on minun rakkain aarteeni tässä
maailmassa. -- Mistä sinä sen olet saanut? -- Siltä, jota eniten
rakastin. -- Kuka se oli? -- Se oli nuori ja kaunis. -- Hänen
miehensä tulee mustankipeäksi ja katsoo väkisin -- -- --
Suloisia olivat nuoren kapakkanaisen haaveet. Hän vaipui niihin,
erkani kauas todellisuudesta. Ylistö unohtui sellaisena, jona hän
hänet oli nähnyt ja sijalle tuli uusi, lämmittävä, elämää antava,
onnelliseksi tekevä Ylistö, jota hänen ei erinomaisesti tarvinnut
kaivata, koska se oli hänessä itsessään.
Ja vähitellen, ajan kuluessa, kun mitään tietoja ei tullut, haihtui
kuvakin pois tytön sydämestä.
Elämä pysyi kapakassa entisellään ja Leeni piti siitä. Hän oli kaunis
ja ihailtu ja tiesi olevansa voittamaton.
Kunnioituksen janokin oli hiljalleen kuollut. Hän ei kaivannut
tervehdyksiä kaduilla. Leeni osasi käsittää, että herrat niin
äärettömän mielellään olisivat tahtoneet seurustella hänen
kansaan ulkonakin, jos olisivat olleet vapaita. Mutta he olivat
sidotuita. Itsellään ei Leenillä ollut mitään kahleita, mutta hän
aavisti ne muissa sangen koviksi. Olihan hän itse nähnyt, miten
kohteliaasti herrat tervehtivät hyvin rumiakin, ilkeän ja vanhan
näköisiä naisia ja kapakassa sattui usein, että hienot herrat
olivat äärimmäisyyteensä asti huomaavaisia tökeröille ja tyhmille
kauppiaille.
Ja paljon oli Leeni kuullut keskusteluja.
Kerrankin oli muuan nuori mies uhannut naida erään voikauppiaan
paksun, rokon-arpisen lesken, jolla kehuttiin olevan kaksisataa
tuhatta rahaa ja kolmekymmentä vuotta sitten menetetty nuoruus. Hän
olikin nainut hänet ja nyt sama nuori herra mielisteli kaunista
kapakkatyttöä, jonka Leeni hyvin tunsi. Tyttö ei kuitenkaan sanonut
huolivansa naineesta miehestä. --
Mitä olisi Leeni siis tervehdyksistä huolinut, tai muista
turhuuksista. Nehän eivät mitään merkinneet. Herrat uhkasivat monesti
kuolemalla hänen tovereitaan, jos eivät nämät heitä lempisi ja
kokonaisia omaisuuksia he väliin menettivät kapakkanaisten takia,
joita eivät kadulla tohtineet tervehtää. Hänkö tervehdyksistä
välittäisi. Tuskin siitä kukaan mitään välittää. Sussukin sanoi
sellaista lapsellisuudeksi.
Leenillä oli paljon ihailijoita. Kauneimmat niistä olivat muuan
konttoristi, jolla oli pitkät, mustat viikset ja tulimustat,
loistavat silmät ja eräs saksalainen soittoniekka, joka oli
solakkavartaloinen ja jonka katse oli surullinen ja hellä. Mutta
Sussu kutsui heitä suuriksi lurjuksiksi ja naispettureiksi.
Sussulla oli niin omituinen maku.
Hyviä ja täysin sopivia ihailijoita oli hänen mielestään Leenillä
vain kaksi. Ja niitä hän kehui.
Toinen oli vahvavartaloinen ja lyhyt, niin lyhyt, että ulettui tuskin
Leenin olkapäähän. Sillä oli suppea takaraivo, harva, vaalea tukka,
se nauroi äänekkäästi, röhöttämällä ja raapi niskaansa vähän väliä
ja makeasti. Toinen taasen, Sussun mielestä vielä arvokkaampi oli
teurastaja Gustafsson. Hänkin tosin oli lyhyt ja lisäksi vanha,
mutta hänellä oli velaton kivimuuri keskellä Helsinkiä. Tästä syystä
oli hän kaikkein ansiokkain saamaan niin sievän tytön suosion, kuin
Leeni oli, mutta asia oli hyvin epävarmaa laatua, sillä Sussu tiesi
Gustafssonilla olevan paljon tarjokkaita.