-- Mieheni sanoi, jatkoi rouva Kukka, että hän ajaisi minut sinne,
missä pippuri kasvaa.
-- No niin minunkin mieheni, uhosi rouva Vuori, ei sekään kärsi
ollenkaan huonoja naisia. Meillä kun kerran oli piika, joka kuletti
kyökissä miehiä, niin silloin minä sen näin, miten hän inhosi!
-- Oi, huokasi neiti Tuulinen, miten voikaan nainen langeta? Minulle
se olisi kerrassaan mahdotonta.
-- Mitä, kysyi sisko.
-- Ihmettelen vaan, miten nainen voi siihen määrään unohtaa itsensä,
että alkaa elää langenneen elämää. Minä sanoin, että minä en sitä
voisi tehdä.
-- Sinäkö, ihmetteli sisko, sinäkö, viidenkymmeninen! Hyvähän meidän
on hyveillämme kerskata, jotka olemme vanhoja ja rumia. Toista on
nuorien ja kauniiden.
-- Nyt se taas alkaa, sanoi sisar tuskastuneena.
-- Ei minun rumuudelleni vielä kukaan ole sylkenyt, loukkaantui rouva
Lehmanen. -- Kyllä minulla tilaisuus olisi ollut elää, kuin viimeistä
päivää, jos olisin halunnut. Mutta, Jumalan kiitos, tähän päivään
asti olen pysynyt kunniallisena.
-- Kyllä minäkin joukosta näyn, kehui rouva Vuori rintaansa
kohotellen. -- Ja koska nyt puhe kerran on kääntynyt tällaisiin
asioihin, niin kerronpa teille asian, joka minulle sattui hiljan
eräänä iltana. Kun minä kävelin katua, niin tuli muuan herra takaa
päin luokseni, tarttui käsikoukkuun ja sanoi: saanko tulla saattamaan
neitiä? -- Hyi, hävetkää, sanoin minä, että kehtaattekin lähestyä
kunniallista ihmistä noin riettaissa aikeissa. Hyi, sanoin minä, hyi
toki, kuinka olette kelvoton. Ja tiedättekö, mitä tuo roisto minulle
sanoi? Hän sanoi: mistä te tiedätte minun aikeeni. -- Miks'en minä
tietäisi, minä sanoin. -- Sitten te tiedätte enemmän, kuin minä, hän
sanoi ja poistui.
-- Olisit huutanut poliisia, sanoi rouva Kukka. Minä olisin ensin
lintannut korvalle ja sitten huutanut poliisia ja käskenyt viedä
mokoman heittiömen putkaan!
-- Voi, siunaili neiti Tuulinen, miten minäkin olisin suuttunut! Minä
en olisi jättänyt moista konnaa rankaisematta.
-- Mutta eihän hän minulle mitään tehnyt, puolusteli rouva Vuori. --
Enhän minä voinut niin vähästä tappelemaan äityä.
-- Hyvänen aika! Oliko se vähän, että kadulla tarttuu siveään
naiseen, joka on vaimo ja monen lapsen äiti! Vai ei se ole mitään!
-- Mikä sitten mitään on, säesti neiti Tuulinen Kukan rouvan puhetta.
-- Mutta eihän pidä olla pikkumainen -- -- --.
Tällä kertaa eivät ystävyydet oikein hyvinä ystävinä lähteneet
Gustafssonilta.
Rouva Vuori oli suutuksissaan siitä, että hänen siveyttään ehkä
epäiltiin, toiset taasen siitä, että rouva Vuori oli pitänyt heitä
pikkumaisina.
Kadulla tuli sopu jälleen entiselleen, kun rouva Lehmanen kysyi
rouva Vuorelta, että oliko hän huomannut, miten vaiteliaaksi ja
noloksi rouva Gustafsson oli tullut heti, kun siveys-asiasta alettiin
keskustella.
Rouva Vuori ja toisetkin olivat sen huomanneet.
* * * * *
Onpa sinulla seuraa, nauroi Sussu vieraiden mentyä.
-- Ei ne kaikki tuollaisia ole. On minulla sivistyneitäkin tuttavia!
-- Miksi ei, vastasi Sussu, ainahan rikkaalla niitä on, varsinkin
noin nöyrällä rikkaalla, kuin sinä olet. Ethän sinä näy osaavankaan
olla rikas.
-- Miks'en?
-- Rikkaan tulee olla röyhkeä ja vaativainen, selitti Sussu. -- Sinä
istuit ääneti ja annoit noiden akkojen räkättää. Sinun pitäisi aina
ottaa sana toisen suusta, se on rikkaiden tapa. Silloin, kun rikas
puhuu, tulee toisten olla vaiti, kun hän nauraa, tulee toistenkin
nauraa ja jos hän on hiljaa, olkoot toisetkin. Kävelyllä pitää
rikkaan kulkea keskellä ja kun hän pysähtyy, pysähtykööt kaikki.
Rikas saa aina pitää toisten mielipidettä vääränä, hän saa taputtaa
olkapäälle, ketä hän tahtoo ja kutsua lapseksi ja lapsekkaaksi köyhää
vanhustakin. Kun siten käyttäytyisit parisen vuotta, niin sitten jo
olisit jotakin.
-- Mitä minä sitten olisin, kysyi Leeni.
-- Rikas.
-- Olenhan minä jo rikas.
-- Mutta et kuitenkaan osaa esiintyä. Mikä rikas se on, joka ei nauti
rikkaudesta johtuvia edellytyksiä?
-- Voi, miten minä nautinkin, sanoi Leeni. Minä olen niin tyytyväinen
elämääni, että ette usko. Minulla on hyviä ja sivistyneitä ystäviä ja
minä saan, mitä ikinä haluan. Osaan, Jumalan kiitos, valita ystäväni
niin, että minulla on niistä henkistä hyötyä. Noita rouvia en pidä
ystävinäni.
-- Etkä minua, sanoi Sussu.
-- Teitä ja rouvaa pidän myöskin ystävinäni.
-- Näes nyt, sinä valitset ystäviä.
-- Niin teen. Johan minä sen äsken sanoin.
-- Köyhällä ei ole vara valita ystäviä. Minäkin olen jäännös
köyhyytesi ajoilta.
-- Te olette niin hyvä, Sussu, ja minä pidän teistä niin kovin paljon.
-- Pidätkö?
-- Pidän, kertoi Leeni, usein öillä, kun minua hirveästi pelottaa,
tuntisin olevani turvassa, jos te olisitte luonani.
-- Pelkäätkö sinä pimeää, kysyi Sussu.
-- Pelkään, jatkoi Leeni. -- Ja sitten minua pelottaa tämä rikkaus.
Minusta tuntuu, kuin olisi siinä jotakin vierasta, johon en tahdo
sulaantua. Pelkään kuolemaakin öisin. Gustafsson-vainaja kuoli
mielestäni niin julmasti.
-- Hyi! Miten hän kuoli?
-- Sitä minä en tahdo osata selittää, eikä siinä niin mitään
erinomaista ollutkaan, minusta vain itsestäni tuntui, niinkuin siitä
olisi puuttunut hengen lähdön pyhyys. Kun mummo kuoli, tuntui kuin
seinäkellokin olisi alkanut hiljasemmin naksuttaa ja kiuaskin tuvan
nurkassa ikäänkuin pieneni. Mummon kasvot olivat totiset, kaikki
kurtut olivat kadonneet ja kuoltuaan oli mummo kuin nuortunut. Ehkä
olikin hän nuortunut. Vaari näytti niin vanhalta ja kuolevaiselta
kuolleen vaimonsa rinnalla, että kävi sääliksi häntä. Nyt on vaarikin
kuollut ja päässyt mummon luo. -- Gustafssonin kasvot muuttuivat
kuoltua kamalan kovan ja raa'an nököisiksi. Tuntui, kuin olisi hän
riisunut yltään verhon, jonka takaa joku kamala olento esiintyi. Minä
pelkäsin hänen kuollutta ruumistaan niin, että kauhistun, kun muistan
sitä.
-- Miehesi oli eläessään koronkiskoja, sanoi Sussu. -- Harvaa ihmistä
hän säästi, joka hänen kynsiinsä joutui, -- näin meidän kesken sanoen.
-- Taisi olla, myönsi Leeni. -- Minulle hän oli hyvä. Melkein aloin
häntä rakastaa. Hän oli niin huomaavainen, ei koskaan sanonut pahaa
sanaa, eikä tehnyt mieltäni vastaan. Ja mitä koron kiskomiseen tulee,
niin siitäkin hän usein puhui minulle. Pitäisikö minun, hän sanoi,
antaa säästäväisyydellä ansaitsemani rahat ilman korkoa ensimäiselle
hurjistelijalle korttipeliin ja rivoon elämään. Jos kerran ylhäiset,
hän sanoi, niin alentuvat, että lainarahoilla huristelevat, niin
saanen kai minäkin ottaa niin suurta voittoa, kuin suinkin irti saan.
Ei hän, Gustafsson-vainaja kenellekään rahojaan tarjoillut. -- -- --
Minun mielestäni, jatkoi Leeni, hän oli oikeassa.
-- Mutta miksi sitten, kysyi Sussu, pelkäät niin rehdin ja kunnon
miehen näkymätöntä haamua?
-- En tiedä.
-- No, jatkoi Sussu, se menee ohi. Pian kaiketi otat nuoren miehen
ratoksesi. Etkö otakin?
Leeni punastui.
9.
Se vaikutusvalta, mikä Sussulla oli ollut Leeniin, heikkoni
heikkonemistaan, kunnes se vihdoin kokonaan loppui.
Leenin seurustelu- ja ystäväpiiri oli yhä kasvanut, laajentunut ja
muuttunut. Gustafsson-vainajan tuttavatkin olivat saaneet kokonaan
väistyä. Leenillä oli pelkkiä sivistyneitä ystäviä.
Hän harrasti sivistystä ja kulki etevien tuttaviensa kanssa
taidepaikoissa. Uhrasipa hän varojaankin taiteelle. Muuan nuori
maalari sai maalata alttaritaulun, jonka Leeni osti ja lahjoitti
kotipitäjänsä kirkkoon. Paikkakunnnan ja pääkaupungin sanomalehdet
ylistivät jalomielistä lahjoittajaa. Hänestä alkoi tulla tunnettu
henkilö.
Pienestä, heiveröstä Leenistä kehittyi valistunut rouva Gustafsson.
Tuskin kukaan, joka ei tiedä, uskoisi, että pieni, haaveileva R:n
kapakan Leeni ja rouva Gustafsson ovat sama henkilö. Vaikea on hänen
itsensäkään sitä uskoa. Eikä hän tahdo sitä muistella, ei millään
muotoa, se tekee niin kiusallisen vaikutuksen.
Leenin elämä olisi nyt niin hyvää, kirkasta ja kaunista, ellei sitä
pimentäisi muisto, että hän on ollut kapakkanainen.
Sussu vain harvoin käy hänen luonaan, rouva ei milloinkaan.
Leenin katsantokanta on äärettömästi laajentunut. Hän tuntee
kirjailijat, hän tuntee taiteiden suunnat. Hän ostaa aina uusimman
teoksen, lukee sen, jos se on hauskaa, selailee, katsoo alun ja
lopun, jos se on ikävää, reutoo kansia, että näyttäisi käytetyltä ja
sulkee kirjakaappiin todistamaan emäntänsä sivistystä. Mieluisammin
hän kuitenkin ravitsee sieluansa keveillä lemmenromaaneilla. Niitä
hän lukee yöllä, levolla ollessaan. Romaanien luku on sammuttanut
hänen omintakeisen mielikuvituksensa ja haaveilu-elämänsä, jolle hän
jo nauraa.
Hän, joka ennen ei tietänyt, oliko muuta maailmaa olemassakaan, kuin
se, jossa hän itse eli, hän tietää nyt, miten suuri ja laaja maailma
on ja miten paljon siinä on ihmisiä ja kansallisuuksia. Leenistä on
tullut isänmaallinen, kansaansa ja kieltänsä äärettömästi rakastava
ja niiden oikeuksia puolustava nainen. Ja vielä laajemmallekin
ulottuu hänen tietonsa.
Hän tietää, että maailmassa on ollut suuria aatteen miehiä,
jotka ovat antaneet henkensä niiden totuuksien puolesta, joista
ihmiskunnalla nykyään on paljon hyötyä ja siunausta. Myöskin hän
tietää, että koko ihmiskunta kerran on ollut yhtä lapsekkaalla
kannalla tiedon suhteen, kuin hän itse ennen oli.
Leeni oli ostanut itselleen taideteoksen, maalauksen, joka esitti
kerjäläisukkoa. Kuva oli niin luonnollinen ja elävä, että Leenin oli
tapa sanoa: tekisi mieli panna lantti ukon käteen.
Sussu oli silloin kyläilemässä Leenin luona.
Hänkin sanoi kuvaa luonnolliseksi ja eläväksi, mutta lisäsi,
ikäänkuin itsekseen, että jokainen kadulla kulkeva kerjäläinen
kuitenkin oli elävämmän näköinen.
-- Olisit, hyvä ystävä, jatkoi hän, ostanut jonkun kauniimman tai
lahjoittanut tuon kuvan hinnan yhdelle niistä kuvista, joiden
rinnassa sykkii elävä henki. Luulen, että olisit voinut elämälle
pelastaa sielun.
-- Mutta taide, selitti Leeni, taide on kehittäjä. Tuo kuva synnyttää
tunteita ja ajatuksia, säälintunnetta kurjuutta ja kurjia kohtaan.
-- Säälintunnettako, kysyi Sussu. -- Pitääkö sitäkin olla.
-- Tietysti. Muutenhan ei kukaan köyhiä auttaisi.
-- Vai niin. Taide on siis semmoista, joka synnyttää lähimmäiseen
rakkauden tunnetta. -- -- Sittenhän se onkin perin tarpeellinen
jumalanlahja rikkaille ihmislapsille. Se on melkein yhtä hyvä
kiihottaja kovalle sydämelle, kuin viinaryyppy huonolle ruokahalulle.
Ei maita, ei, vaikka mitä eteen tuotaisiin, mutta annapa, kun ottaa
aika kolauksen priimaparasta viinaa, niin ruoka menee, kuin kuumille
kiville. Onpa se!
-- Taiteella on toinenkin tarkotus. Se kehittää kauneus-aistia.
-- Eikö sen tarkotuksena myöskin ole kokonaan poistaa rumuutta
maailmasta.
-- Se onkin sen ylevin tarkoitus, mikäli minä sitä käsitän. Taide
loitsii kovasta ihmisrinnasta esille rakkautta kaipaavan hengen,
joka pyrkii suurempaan ja suurempaan kauneuteen, eikä tahdo viihtyä
muualla, kuin lemmen ja kauneuden pyhätöissä.
-- Tuo oli kauniisti ja taiteellisesti sanottu, myönsi Sussu,
vaikka en minä oikein vieläkään voi käsittää. Ei minun tarvitse
nähdä tuota kuvaa tunteakseni sääliä. Itse elävä kurjuus tekee
minuun sen vaikutuksen, että antaisin henkeni, jos voisin hiukankin
lähimmäisteni kurjia olosuhteita parantaa. Miten voi ihminen palvella
käsiensä töitä ja niiden kautta luulla saavuttavansa rakkautta ja
kauneutta kaipaavaan sieluunsa. Miksi hän ei kulje suoraa tietä?
-- Älkää puhuko noin, Sussu, kielsi Leeni, te olette ikänne ollut
kapakassa ja siellä ei -- -- --
Leeni ei saanut jatkaa. Sussu oli noussut seisomaan.
-- Niin, minä olen ollut ikäni kapakassa, hän sanoi, enkä tosin
voikaan käsittää asioita, joita te, rouva Gustafsson, olette päässyt
käsittämään, te, joka niinkin pian pääsitte pois kapakka-elämästä.
Mutta yhden asian huomautan sentään teille. Jos te olisitte
jääneet, kuten minä, ijäksenne kapakkaan, ei teilläkään olisi niitä
sivistyksen mahdollisuuksia, joita teillä nyt on. Te olisitte aivan
yhtä sivistymätön, kuin minäkin. Nyt te olette saanut periä nylkyrin,
verenimijän, -- anteeksi, sivistymätön puhuu taiteettomasti, --
sellaisen ihmisen saastaisesti koottu omaisuus on teille tehnyt
mahdollisuuden päästä valistuneeksi, siis aivan, kuin jos minä
murhaisin tietäjän päästäkseni hänen tietojensa perille. Eikö niin?
En tiedä, miten ajatukseni lausuisin. Minusta tuntuu, kuin olisi
sellainen valistus tarpeetonta ja arvotonta, johon rahaa tarvitaan,
jotta sen osallisuuteen pääsisi. Eiköhän todellista valistusta voida
saavuttaa ilman kultaa? Vai miten?
Leeni vastasi:
-- Aurinko paistaa, näemme sitä tai emme. Me emme sitä näe ilman
silmiä. Tarvitsemme silmät nähdäksemme valon, joka kuitenkin jo on
olemassa.
-- Huono esimerkki, Leeniseni, huono esimerkki! On suuri ero auringon
valon ja ihmisvalistuksen välillä, yhtä suuri, kuin on ero silmänkin
ja rahan välillä. Ihminen silmineen kuuluu sille, jolle aurinkokin
kuuluu, mutta raha on yksinomaan ihmisestä.
-- En tahdo kiistellä kanssanne, sanoi Leeni. Meillä on liian suuri
ero mielipiteissä. Te olette solvanneet miesvainajatani veren
imijäksi ja jos joksikin, -- kapakoitsija hän ei ainakaan ollut.
-- Ei enempää, kuin minäkään, sanoi Sussu katkerana.
-- Minä en ole solvannut teitä, mutta te olette solvannut meitä.
-- Jos niin on, merkitsee se sitä, että kapakka-Sussu on liikaa tässä
talossa. No niin! Ehkä joskus tavataan. --
Sussu oli poissa.
Leeni tiesi, että oli menettänyt hyvän, oikein hyvän ystävän ja
hupaisen toverin. Hänet valtasi synkkä ikävä ja muistot menneiltä
ajoilta tulivat mieleen. Sussu oli aina ollut niin viisas ja
viihdyttävä. Tuskin hänellä enään koskaan olisi sellaista ystävää.
Nykyiset olivat niin kovia ja outoja, eikä sivistyskään, sen Leeni
itselleen salaisesti tunnusti, häntä ollenkaan tyydyttänyt. Se oli,
kuin ahdas puku tai mauton ruoka, -- hän piti sitä yllään, kun muoti
niin vaati, hän söi sitä, kun niin oli tapa. Niinhän tekivät kaikki.
Mutta elämää ja viihdytystä ei hänellä enään koskaan tulisi olemaan,
ei toivoakaan. Ennen hän aina oli tulevaisuudesta toivonut jotakin.
Huominen, ylihuominen ja kaikki tulevat päivät olivat ennen olleet
verhojen takana. Yksitellen ne olivat vaienneet. Jokaisen verhon
takana oli aina ollut jotakin uutta. Nyt tunsi hän aukaisseensa
viimeisen verhon, nyt hän edistyi vain siinä, missä hän oli.
Kun Leeni isänmaallisissa juhlissa muiden mukana huusi elämää
sankareille, tai kun konserteissa soiton sävelet kohottivat hänet
korkealle yli jokapäiväisyyden tai teaatterissa suuri näyttelijätär
loihti esille ihmissydämen syvyyksien ilot ja tuskat, silloin tunsi
Leeni suurta onnea ja nautintoa. Mutta se oli niin lyhyt-aikaista.
Sijalle tuli väsymys, tyhjyys, mitättömyys.
Sen tulkitsi Leeni syntyvän kaipuusta, -- ihmishengen ikuisesta
kaipauksesta.
Mitä hän kaipasi?
Olivatko vaari ja muori jotakin kaivanneet? Muorin mökkiin sopivat
ilta-auringon säteet. Usein ne olivat kullanneet pienen mökin.
Anni-täti, oliko hän kaivannut?
Ne olivat kaikki kuolleet.
Sussu, kaipasikohan se mitään?
Polttava ikävä kalvoi Leenin rintaa. Sussu oli ollut jäännös
entisistä ystävistä.
Hän päätti kutsua Sussun jälleen luoksensa.
Päätös jäi kuitenkin toteuttamatta. Ja ikäväkin katosi pian.
Pian häipyi mielestä koko entisyys. Se häipyi niin kokonaan, että
Leeni kaihtamatta kertoi lapsuudestaan, äidistään, muorista,
vaarista, ruuuankummista ja kapakassa olostaan. Ja kun hän näitä
kertoi hienoille tuttavilleen, ihmettelivät ne, miten Leeni oli
voinut sivistyä, kohoutua, vaikk'ei ollut saanut mitään varsinaista
pohjaa sivistykselleen. Sitä Leeni itsekin ihmetteli ja hän alkoi
pitää itseään tarmokkaana naisena.
10.
Vuosien kuluessa oli Leeni vain kaunistunut.
Hän oli nyt 25-vuotias, kaunis, rikas, lapseton leski.
Ne perheet, joissa oli naimattomia miehiä, hiukan nyrpistivät
neniään, kun tuli puhe rouva Gustafssonista. Heillä ei ollut mitään
hänen nykyisyyttään vastaan, mutta hänen menneisyydestään liikkui
pahoja huhuja. Hän oli entinen kapakka-nainen ja samoin oli ollut
hänen äitinsä.
Muuten he eivät pitäneet Leeniä aivan mahdottomana olemaan
paremmankin perheen jäsenenä.
Kosijoita ei puuttunut.
Mutta Leeni oli tarkka.
Ennen, lapsempana oli hän ollut herkkä lemmelle, nyt hän ei ollut.
Hän näki nuorien, vanhojen, viisaiden, typerien, köyhien ja rikkaiden
kilpailevan hänen suosiostaan ja se teki hänet varmaksi ja kovaksi.
Tuttavansa rouvan kysymykseen, eikö hän monesta kosijastaan ollut
tavannut yhtään mieleistänsä, vastasi Leeni nauraen: olen montakin,
mutta siitä pelosta, että sattuisi joku vielä miellyttävämpi, en ole
tohtinut valita. Sanokaa, mitä pitäisi tehdä!
Leskeksi Leeni ei kuitenkaan aikonut jäädä. Hän kyllä menisi
naimisiin, jos vain sopiva kohdalle sattuisi, -- -- -- se sopiva,
hieno, kaunis ja oppinut.
Sellaisiakin oli kosijoiden joukossa.
Leeni oli nuori ja hänellä oli aikaa odottaa.
* * * * *
Eräissä kutsuissa Leeni tapasi herra Fors'in.
Se tuntui pahalta. Hän toivoi, ettei herra Fors häntä ollenkaan
tuntisi.
Keneltäkään Leeni ei enään salannut entisyyttään. Kaikki sen
tiesivät. Ilmitulemista hän siis ei pelännyt, mutta mitä? Jotakin hän
vain pelkäsi, -- -- ja harmittikin, että oli joskus ollut kapakassa.
Mutta herra Fors ei ollut tuntevinaan.
Entä, jos se ei tuntenutkaan?
Koko illan herra Fors oli kovin huomaavainen ja Leeni tunsi suurta
kiitollisuutta.
Jos herra Fors tuntee hänet, on se hyvin hieno ja jalo mies, kun noin
käyttäytyy -- --!
Leeni tahtoi saada varmuutta.
-- Minusta on, kuin olisin nähnyt herra Forssin ennenkin, olette
tutun näkönen.
-- Olenkin nähnyt rouvan ennen, hän vastasi, mutta halukkaammin minä
tahtoisin, ettei rouva muistaisi, missä ja milloin, sillä siinä
tapauksessa muistaisitte minua sangen raakana henkilönä, joka minä en
kuitenkaan ole. Ihmisen elämässä sattuu joskus tapauksia, joita se ei
tahtoisi muistaa ja jotka voivat katkeroittaa koko elämän. Minulle
on eläessäni sattunut yksi sellainen tapaus, -- oi, rouva, älkää
muistelko nähneenne minua ennen.
Voi, miten nöyrä ja hyvä hän oli tuota sanoessaan! Hän ei tahtonut,
että Leeni muistelisi, mitä kapakassa oli tapahtunut.
Herra Fors oli kaunis mies ja silmissään oli jotakin voittamatonta.
Hän katsoi niin suoraan ja viattomasti.
Hänellä oli pyöreä pään muoto, hiukset painuivat sileinä päätä
myöten, niska oli voimakas, vartalo hoikka ja irtonainen.
Kävellessään hän ontui hiukan ja katse kiintyi heti hänen olentoonsa,
silmien alla oli leveältä tummaa.
Hän ei puhunut paljon, mutta kuunteli tarkoin naisten turhintakin
lörpötystä.
Kaikki tuo kohotti hänen arvoaan Leenin silmissä.
Heistä tuli ystävät.
Herra Fors pyysi, ettei rouva Gustafsson muistelisi, mitä heidän
välillään kerran oli tapahtunut ja rouva Gustafsson pyysi, ettei
herra Forskaan muistelisi paikkaa, missä he ensin olivat toisensa
nähneet.
Ystävyys jatkui kunnes Fors tunnusti rakkautensa Leenille.
* * * * *
Hän oli paljon kokenut nuorimies. Hän tunsi paljon naisia ja monet
suhteet oli hänestä tehneet järkevän miehen, joka osasi ottaa asiat
käytännöllisesti ja joka tiesi naisten heikot puolet.
Hän oli pienen, kirkassilmäisen, kalpean ompelijattaren ensimäinen
lemmitty. Tyttö rakasti häntä, eikä vaatinut muuta, kuin saada aina
olla hänen omansa. Hän istui kaiket päivät ja ompeli, niin että
rintaan pisti, mutta aika kului iltaa ajatellessa, jolloin he saivat
olla yhdessä.
Usein pettyi tyttö. Ei saapunutkaan armas joka ilta hänen luoksensa.
Silloin itki pikku ompelijatar yön ja seuraavana päivänä oli poski
entistä kalpeampi -- -- --
Hän ei elämältä muuta toivonut, kuin saada olla Otto Porsin salainen
lemmikki, hän ei muuta rukoillut, kuin että taivaan Isä pitäisi
huolenaan, ettei hän häntä koskaan hylkäisi, -- sitten hän ei
jaksaisi elää.
Oli kulunut monta iltaa, eikä Otto ollut käynyt hänen luonaan. Mitä
oli tapahtunut? Olikohan hän jo hylännyt hänet. Tyttö ei voinut
nukkua öisin ja päivillä ei tullut työstä mitään. Fors oli kieltänyt
hänet kirjoittamasta itselleen, kun hänellä oli niin huono käsiala.
Nyt hän kuitenkin päätti kirjoittaa ja koettaen kaikkein parasta
käsi-alaansa hän kysyi syytä ja pyysi tulemaan vielä kerran. -- --
Otto saapui samana iltana ja ilmotti olevansa kihloissa ja aikovansa
mennä naimisiin.
Tytön tuska oli rajaton. Hän uhkasi tappaa itsensä ja ilmottaa kaiken
tulevalle rouvalle. -- --
-- Älä ole milläsikään, lohdutti herra Fors. -- Luuletko sinä,
hupakko, että minä rakastan sitä naista jonka nain? Minun, näes,
täytyy mennä naimisiin, sillä muuten minut perii hukka. Olen velkojen
rasittama ja sinäkin kuihdut työstä. Ajattele, miten ihanaa, kun
sinunkaan sitten enään ei tarvitse tehdä työtä, vaan saat olla, kuten
itse haluat! Minä pidän huolen sinusta.
-- Mutta onhan hän kaunis, kauniimpi, kuin minä, itki tyttö.
-- Mitä sitten? Ei mitään! Eikä hän niin kaunis ole, Häneltä puuttuu
sinun rakastava sydämesi ja kauniit, kirkkaat silmäsi. Sitäpaitsi hän
ei muutenkaan ole sinun vertaisesi.
-- Mutta täytyyhän sinun olla hänen miehenään, kun sinä kerran hänet
nait.
-- Siihen kyllä keinot keksitään. Ole huoleton!
-- Sinä petät minut!
-- En petä, vakuutti Fors, pidän sinusta paljon ja tästedes pidän
vielä enemmän. Pieni kultani, ole nyt hyvä ja rauhoitu, kaikki käy
hyvin.
Herra Fors puhui totta.
Tyttö oli pieni, hentonen ja sievä ja hän oli hänen ensimäinen
rakastajansa, miksi ei hän voisi pitää tyttöä edelleenkin omanaan?
Olihan sääli jättää häntä! Miksi ei tämä yhtä hyvin, kuin joku
toinenkin -- -- --.
Rouva Gustafsson oli kaunis, paljoa kauniimpi, kuin tuo kalpea
tyttönen, mutta mitään hellyyttä Fors ei tuntenut häntä kohtaan.
Oli vain hauskaa näytellä tovereille komeata morsiantaan ja
ähitellä -- -- --.
Täydellisesti olikin Fors vallannut morsiamensa. Hän oli kuin korppi
haaskalla. Kaukana saivat pysytellä pikku-linnut. Taiteilija,
jolla Leeni oli maalauttanut alttaritaulun kotipitäjänsä kirkkoon,
sydämistyi niin, että hänestä tuli kirjailija. Leeni oli lakannut
avustamasta häntä ja kostoksi kirjoitti taiteilija kertomuksen
seitsemästä varpusen pojasta, jotka nokkivat samalla likakasalla.
Yksi poikasista onnistui pysymään huipulla ja hän alkoi nokkia
ympärilleen, oikealle, vasemmalle, piipittää ja pöyhistellä
sellaisella voimalla, että toisten varpusparkojen täytyi jättää
mehevä kasa ja lähteä etsimään uusia -- -- --
Kertomusta eivät käsittäneet muut, kuin asianomaiset ja niin se oli
hyväkin. Muille ei sitä oltukaan kirjotettu.
* * * * *
Herra Fors oli tunnustanut lempivänsä rouva Gustafssonia ja pyytänyt
häntä omakseen.
-- Te olette ainoa nainen, jota koskaan olen rakastanut.
Hänen katseensa puhui enemmän, kuin sanat, se puhui ääretöntä lempeä.
Leeni luotti katseeseen ja se synnytti hänessä vastarakkautta.
Hänestä tuli rouva Fors.
11.
On myrskyinen syys-ilta.
Vanha nainen on istuutunut suuren kauppahuoneen rappuselle. Häntä
verhoavat ohuet, repaleiset vaatteet ja hän värisee vilusta. Tuon
tuostakin tulee hänen rinnastaan valittava, vinkuva huokaus.
Hän ei pyydä almuja, eikä hän näy huomaavankaan ohikulkijoita, hän on
omissa ajatuksissaan. Kuitenkin pysähtyy moni hänen luonaan ja antaa
almua. Vanhus ei katsahda silmiin antajaa, hän kiittää hiljaa ja
pistää rahan taskuunsa.
Tuuli tuiskuttaa ensi lunta.
Vähän on ihmisiä kadulla. Joku mieshenkilö vain ja vaaniva nainen.
Vanha vaimo huokasee syvään, valittavasti ja vilkasee katulyhdyn
lepattavaan loimuun.
Lyhdyn kohdalle on seisahtunut yksinäinen, keski-ikäinen nainen.
Vanhuksen huomattuaan hän säpsähtää, yrittää kiireesti poistua, mutta
seisattuu jälleen, katsoo vanhusta ja menee vihdoin hänen luokse.
-- Taivaan isä! Sehän on Sussu, sanoo hän itsekseen.
-- Kuka se on, joka minut tuntee? -- Vanhus katsoi tarkkaan.
Nainen meni lähemmäksi. Hänen poskensa ovat maalatut ja vahva
konjakin haju lähtee hänestä.
-- Kuka te olette, kysyi Sussu uudelleen.
-- Ettekö enään tunne minua? Olenko niin kovin muuttunut näinä
kymmenenä vuotena?
Nyt tunsi Sussu.
-- Leeni, rouva Fors, hän huudahti. -- Miten te olette täällä?
Kaukana siveistä ihmisistä on katunainen. Tuskin kukaan luulee
hänellä ystävää olevan.
Kadulla oleskelee kuitenkin sellaisiakin olennoita, joiden silmissä
katunainen on äärettömän korkealla. Ne ovat kerjäläiset, jotka
enimmän avun saavat katutytöiltä. Tytöillä on kivulloisen hellä sydän
ja usein he antavat viimeisen roponsa onnettomuustovereilleen. Sussu
oli joutunut kadulle. Hän oli kerjäläinen.
-- Miten te olette täällä, hän huudahti nähdessään Leenin maalattuna
ja konjakilta lemuavana kadulla.
Jos pohjoisnapa-retkeilijä tapaisi tuttavansa matkansa päämaalissa,
hän varmaankin kysyisi samalla äänellä, kuin Sussu kysyi.
Leeni ei tuntunut kuulevan.
-- Missä te asutte, Sussu? Onko teillä asuntoa?
-- On, on minulla asunto. Tahdotteko tulla sinne, Leeni?
-- Tahdon, vastasi Leeni.
He lähtivät.
Sussun kamari oli pieni ja siisti. Tuskin kukaan joka näki Sussun
kadulla ja kuuli hänen surkeat huokauksensa, olisi uskonut, miten
valoisa ja lämmin pesä hänellä oli. Jos se olisi ollut tunnettu,
ei hänen olisi kannattanut pitääkään sitä. Sussu tiesi sen ja
siksi lähti ulos aina silloin, kun ilma oli pahin ja puki ylleen
risaisimmat vaatteensa. Hän oli taiteilija, joka hyvin näytteli
osaansa. Kun kalliisiin turkkeihin puetut onnen-lapset ilman tuskaa,
huolettomina, auttamatta kulkivat hänen ohitsensa kadulla, ei hän
heitä kadehtinut. Hänellä oli itsessään kyllin.
-- Voi, miten täällä on kodikasta ja kaunista, huudahti Leeni.
-- Kyllähän täällä on.
Sussu ei kysellyt mitään. Leeni odotti. Sussu oli vain vaiti.
Vihdoin alkoi Leeni kertoa. Fors oli teeskennellyt tulista rakkautta
niin kauan, että oli saanut koko omaisuuden käsiinsä. Oli myynyt pois
kaiken ja pakeni rahojen kanssa ulkomaille. Mukanaan oli hän vienyt
rakastajattarensa, pienen ompelutytön. Leeni oli jäänyt köyhäksi
ja häväistyksi. Kaikki olivat olleet sitä mieltä, että syy oli
Leenin. Miten olisikaan nuori, parempi mies voinut viihtyä entisen
kapakkanaisen kanssa.
-- Minulla ei ole yhtään ystävää tässä maailmassa, valitti Leeni. --
Kaikki ovat minut hyljänneet.
-- Olihan sinulla ennen paljon ystäviä. Missä ne nyt ovat?
-- Eivät ne minusta enään välitä.
-- Mikähän siinä on syynä, kysyi Sussu.
-- Köyhyys. Olenhan nyt köyhä.
-- Mutta onhan sinulla sivistys jälellä, olethan henkisesti
kehittynyt! Eikö sivistyneillä ole kyllin sivistyksestään,
tarvitaanko siinäkin rahaa?
-- Sussu, Sussu, älkää puhuko siitä, mitä ennen oli. Oletteko minulle
vihanen, kun silloin -- --?
-- En, hyvä ystävä, sanoi Sussu. -- Minä en ole taiteen jalostuttama.
Unohtakaamme, mitä on ollut. Ympäri olemme käyneet, yhteen tulleet.
Sinä olet vain matkalla tehnyt pienen hyppäyksen -- luudan päältä
lattialle.
-- Sussu, minä olen -- --
-- Niin, tiedänhän minä, mikä sinä olet. Älä viitsi niistä puhua.
-- Minun täytyi, kun -- --
-- Niin, ystäväni! Kun köyhdyit, kun sivistynyt ystäväpiirisi sinut
häväistynä hylkäsi, niin täytyihän sinun -- -- --
-- Minä olen niin onneton ja kurja, valitti, Leeni. Jospa kuolisin! --
-- Sen sinä teet! Älä ole milläsikään, Leeni, sen me kaikki teemme.
Maailma ei enää tiedä, että Leeniä ja Sussua on olemassa. Pian emme
itsekään sitä tiedä.
Leeni jäi Sussun luokse asumaan ja heistä tuli jälleen toverit, kuten
ennen kapakka-aikana.
Mutta nytkään eivät he kauan saaneet olla yhdessä. Leeni pääsi
jälleen paremmille oloille. Hän kuoli.
Joku vuosi sitten nähtiin vielä vanha nainen istuskelemassa puodien
rappusilla. Hänen kurja näkönsä herätti sellaista sääliä, että
harvalla oli sydäntä kulkea hänen ohitseen almua antamatta. Se oli
vanha Sussu.