* * * * *
Illalla maata mennessään alkoi tohtorinna puhua miehelleen
päivällisestä tapauksesta.
-- Minusta tuntuu, sanoi hän, kuin olisin syypää tuon tyttöparan
kohtaloon. Miksi pitikin minun tuoda hänet Helsinkiin.
-- Ellet sinä olisi tuonut häntä, olisi hän tullut yksin, sanoi
tohtori. -- Hän on yksi niitä, jotka ovat ikäänkuin määrätyt
kulkemaan paheiden häpeällistä rataa.
-- Mutta jos hänelläkin olisi ollut hyvä kasvatus, niin ehkäpä olisi
hänkin nyt hyveiden rataa kulkemassa, tai jos ei juuri sitäkään,
olisi hän ehkä säilynyt julkisilta paheilta.
-- Niin, se olisi ehkä niin, mutta mitä me voimme sille, että elämä
nyt kerta kaikkiaan on sellaista, kuin se on. Minä muistan tapauksen
nuoruuteni ajoilta. Kun ensi vuottani lueskelin yliopistossa, asuin
Merikadun varrella ja akkunastani oli laaja näkö-ala merelle.
Lukujeni lomassa en muuta tehnyt, kuin katselin ulos etäisyyteen.
Talviöinä oli tähtitaivas masentavan suuri ja aamuin, kun aurinko
nousi, kimalteli jää. Siellä syntyi herkkään ja suruista vapaaseen
mieleeni unelmia. Olisin tahtonut, että koko maailma olisi
tullut tuntemaan sen majesteetin, joka kaiken on luonut. Ja kun
kaupungilla katselin sotilasparaadia ja kuulin kunnialaukauksia
tykeillä ammuttavan, niin ihmettelin, miten ihmiset saattoivat
noin tökeröllä tavalla kunnioittaa suuruuksiansa! Minusta tuntui,
kuin olisin vain minä yksin käsittänyt ihmisten turhamaisuuden.
Niihin aikoihin nauroin sille, että edistys ja tietokin ja valistus
suljetaan kaavoihin ja muotoihin ja että kaiken sivistyksen alla ja
takana oli vain halpoja epäjumalia. Tietojen mahdollisuus tuntui
niin äärettömän suurelta -- -- -- No niin! Akkunani alla oli kallio
ja siinä työn puutetta kärsivät miehet tekivät hätä-aputöitä,
hakkasivat sepelikiviä. Niitä oli paljon kaiken talvea, mutta
huomiotani vetivät erityisesti puoleensa pari vanhaa ukkoa, näöltään
noin seitsemänkymmenistä. Eräänä pyrypäivänä, kun tuuli kiidätti
lumipilviä pitkin meren jäätä ja taivaan rannalla näkyi jäätä
murtavien laineiden kuohuja, istuin jälleen ja ihailin. Silloin näin,
miten toinen vanhuksista pisti sanomalehteä niskaansa estääkseen
pyryn tunkeutumasta takin alle -- -- --. Tuli mieleeni, että jos nyt
avaruuksien ja luonnonvoimien Herra vaatisi tilille minut, hänen
suuruutensa tuntijan ja käsittäjän, niin mitä sanoisin? Jos hän
kysyisi: missä on veljesi, niin kehtaisinkohan vastata: se hakkaa
sepelikiviä akkunani alla. -- -- Niin, vaimoni! Mitä me voimme tehdä?
Emme mitään!
-- Mutta ajattele, jos todellakin niin olisi, että Herra joskus
ilmottaisi meille, että veljemme veren ääni huutaa hänen luoksensa!
-- Siihen, hyvä ystävä, ei ole muuta vastausta, kuin olenko minä
veljeni vartija.
-- Mutta jos me olemme syypäät Leenin turmioon?
-- Tjaa! Kukapa sitä tässä maailmassa tietää? Helsinki on täynnä
kevytmielisiä ihmisiä, missähän syy sitten lieneekin. Sanotaan
syyn olevan yhteiskunnallisissa oloissa. Kai se niin lienee, mutta
on siinä ihmisen eläimellisyydelläkin osansa. Koira ei kärsi
vertaistaan, mutta uhrautuu kyllä ihmisen hyväksi. Ihminenkin
mieluisammin hellii koiraa, kuin toista ihmistä. Jos meren ranta
olisi yhtä täynnä kodittomia koiria, itkisi moni helläsydäminen
nainen itsensä kuoliaaksi ja koko kaupunki olisi touhussa asian
auttamiseksi.
-- Voi, voi. Älä puhukaan enää, se on kauheaa!
-- On, on! Minä olen väsynyt kaikkeen armeliaisuuteen. Tahtoisin
mieluisammin potkasta, kuin auttaa. Mikä auttaja minä olen? Auttakoot
itse itseään.
* * * * *
Kun Leeni oli pujahtanut ulos tohtorin avaamasta ovesta, meni hän
asuntoonsa ja tehden itsensä kipeäksi pani maata ja oli nukkuvinaan.
Siinä hän sitten mietti.
Hän mietti kostoa tohtorille, tohtorinnalle ja ennen kaikkea piialle,
johon hän tiesi parhaiten pääsevänsä käsiksi. Hurjia, mielettömiä oli
koston suunnitelmat, mutta ne lauhduttivat vihaa, joka poltti hänen
sydäntään. Kun hän vihdoin todenteolla nukkui, oli uni jo tyyntä ja
rauhallista. --
Aamulla oli hänen mielensä sairas. Hän tunsi väsymystä elämään,
kaikkeen.
Hänen oli kalvava ikävä Aartolahdelle. Hän ikävöi paikkoja ja
paikkakuntalaisia, enemmän kuin vaaria. Vaaria oli Leeni ikävöinyt
hiljaa päivästä päivään, mutta nyt oli kaipaus rajua, rintaa repivää
-- --. Pajulampi, pieni, vihertävä metsäjärvi välkkyi puiden välistä.
Se näkyi navetan katolle ja pihapihlajan oksalle. Niityn vieritse,
läpi viidakon, poikki metsien ja marja-ahojen kulki polku Anni-tädin
mökille. -- Anni-tätiä Leeni ei yhtään ikävöinyt. -- Niskalan riihen
takana oli suuri kivi, jossa joskus toisten lasten kanssa oli oltu
talosilla ja riihen nurkkaa pitkin oli helppo päästä katolle, jossa
leikittiin taivasta, -- riihen sisällä oli kadotus. Kerran oli muuan
tyttö pudonnut ja taittanut jalkansa ja sen jälkeen olivat aikuiset
kieltäneet taivaisilla olon ja olipa Niskalan isäntä uhannut panna
katolle julmat ketunraudat. --
Aartolahdella olivat kaikki ihmiset hyviä ja hyvää tarkoittaen ne
toruivatkin, jos toruivat. Eivät tuntuneet lyönnitkään pahoilta.
Täällä ihmiset hymyten toruivat. Eivät lyöneet, eivätkä hosuneet,
mutta olivat siltä niin julmia. --
Niin kulkivat Leenin mietteet hänen viimeisenä vapaa-aamunaan. Hän
ei olisi hennonut nousta, hän olisi tahtonut yhä vain miettiä. Siinä
oli uutuuden viehätystä. Ensi kerran hän sängyssä maaten ajatteli.
Sänkynä oli sohvan kansi, peittona likanen miehen takki, huone oli
kylmä ja haiseva, mutta sanomattoman hyvältä tuntui siltä loikominen
yläällä oloon verraten. Jos hän olisi rikas, pitäisi hän itsellään
pienen, hyvin lämpösen kamarin ja siellä hän aina, aina vain lojuisi.
Vaarin hän ottaisi luoksensa ja teettäisi vaarille uudet vaatteet.
-- Etkö aijokaan nousta koko päivänä, vai miten, kysyi vaimo.
Leeni säpsähti. Mustana aukeni maailma hänen eteensä. Häntä
värisytti, kun hän pukeutui.
-- Ethän minua unohda, puhui vaimo jälleen, kun Leeni jo valmistui
lähtemään. -- Sinusta tulee pian hieno neiti ja minä olen tällainen
akka vain. Tottahan joskus muistat viinipullolla. -- Vaimon oli
tapana salaa mieheltään ryypiskellä.
Leeniä hävetti luvata viinipullolla muistaa.
-- Saapa nähdä, jatkoi vaimo, tokko tulet enään tervehtimäänkään.
-- Tulen varmasti!
Leeni alkoi koota tavaroitaan viedäkseen ne uuteen paikkaansa, mutta
vaimo katsoi ne niin turhiksi, ettei niitä kannattaisi hotelliin
viedä ja pyysi ne itselleen. Leeni ei kehdannut kieltää. Tavaroiden
joukossa meni muori-vainajan oma kutoma, kaunis ryijykin. Leeniä
tuppasi itkettämään. Peitteessä oli vielä vaarin mökin haju ja se oli
hänen ainoa muistonsa lapsuuden kodista.
Tohtorin luota ulos potkittuna, asunnossaan puhtaaksi ryöstettynä,
köyhänä ja katkerana jätti Leeni hyvämaineisen maailman ja meni
hotelliin palvelemaan. Hän ei ollut silloin vielä viittätoista
täyttänyt.
2.
Eri vuorokauden aikoina näyttelee Helsinki eri puolia elämästään.
Varhaisena talvi-aamuna on kaupunki hiljanen, raukea ja puhdas.
Kivimuurit seisovat suorina riveinä kahden puolen katuja kilpaillen
komeudesta. Yksi pääsee yhtä kerrosta korkeammalle, kuin toinen,
mutta toinen työntää ylös torneja ja huippuja. --
Sitä myöten, kuin aurinko ylenee, vilkastuu liike. Se alkaa
yksinäisistä, totisen näkösistä miehistä, jotka lakasevat lunta
katukäytävistä ja jatkuu senjälkeen maalaiskuormiin ja lihaviin
tori-eukkoihin.
Kaupunki saa eloa. Yhä loistavammaksi, raittiimmaksi ja terveemmäksi
se muuttuu. Nuoria, punaposkisia palvelustyttöjä ja vakavia rouvia
ja emäntiä kiiruhtaa torille, missä kaikensäätyiset, -ikäiset ja
näköiset ihmiset keskenään asioitaan toimittelevat. Siellä kinastelee
hieno rouva viidestä pennistä luutamummon kanssa, siellä pitkä
pojanluikero kauppaa komealle, lihavalle herralle ehtakultaisia
kellonperiä seitsemälläkymmenellä pennillä ja ontuva italialainen
maalaistytöille paperiruusuja.
-- Tietääkö rouva, sanoo luutamummo puolustaen tavaransa korkeata
hintaa, että ennenkuin tällaisen luudan saa valmiiksi, niin jo siinä
pitää toinenkin hyppy hypätä. Varpuja ei saa ottaa, kuin penikulmien
takaa ja sittenkin sydän kurkussa, että milloin sattuu toisen maalla
olemaan.
-- Onko sulia sitten omaakin maata, kysyy toinen mummo ivallisena.
-- Ei niin, myöntää edellinen.
-- Kymmenen penniä saatte, ei enempää, tinkii rouva.
-- Olkoon menneeksi. --
Rouva etsii luutien joukosta paraan ja poistuu. Eukot mutisevat.
Liha- ja voikuormien ääressä on tungosta. Pyylevä, punakka rouva
kääntelee ja haistelee vasikan päätä, moittii laihaksi ja ostaa
viereiseltä myyjältä sian sorkat. Toinen ostaja, laiha, silmälasinen,
töyhtöniekka nainen maiskuttelee suutaan mehevien voikimppujen
ääressä. Tuon tuostakin hän pistää mustan sormikkaan rikkiöimestä
esille likasen, luisevan sormen, ottaa kynnellään rippusen voita
kuormasta, maistaa, nyrpistää nenäänsä ja jatkaa tutkimustaan
eteenpäin pitkin riviä. Nuori, kirkassilmä neitonen kulkee huoletonna
yli torin. Hän ei osta mitään. Hän tuskin tietää, että tori on täynnä
elukoiden päitä ja sisuksia. Ruoan hän saa valmiina pöytään, eikä
hän kysy, mistä mamma sen on laittanut, kunhan se vain on maukasta.
Odota, neitonen! Sinulla on edessäsi pitkä elämä. On edessäsi lempi
ja oma koti. Pian sinäkin saat haistella vasikanpäitä ja käristää
sian maksoja. -- --
Satumaisen nopeasti tyhjenee tori kahdentoista jälkeen. Kojut
katoavat, kuormat lähtevät koteihinsa. Joukko miehiä ja naisia
lakasee pois ruoan jätteet. Joku yksinäinen, risanen ukko keräilee
likasia, verisiä luita pussiinsa. --
Elämä on siirtynyt esplanaadille, kaupungin sydämeen. Kahdentoista
jälkeen on siellä hyvä tilaisuus tutustua helsinkiläis-ihmisten
muotoihin.
Tilapäisesti kulkee kävelijöiden joukossa joku työmies. Kalpeat
kasvot ja hyvin muodostunut, ajatuksia kätkevä otsa tekee hänet
kauniiksi, ylimyksestä erottaa häntä vain puku ja ulkonainen käytös.
Elatuksen murhe pitää työmiestä laihana, taistelu tekee hänet
viisaaksi ja tarkka katseiseksi. Hienoston jäsentä estää lihomasta
ja rumentumasta aisti. Jyrkän vastakohdan kummallekin tekee lihava
keskiluokan jäsen. Porvari näkee hyvää ruokaa, hän syö, ahmii,
hänen vatsansa kasvaa, hän ilettää sekä työmiestä, että herraa.
Ylimys ei tahdo mitään huomata, työmies nykäsee toveriaan ja nauraa.
Isovatsainen ylpeilee häpeästään ja luulee työmiehen kadehtivan.
Arvokkaana ja vaatimattomana esiintyy ylimysnainen
iltapäivä-kävelyllään, vain tottunut silmä hänet huomaa. Pikku-rouvat
ylpeilevät siellä, missä hän ei tahdo mitään huomiota herättää.
He kulkevat pää pystyssä, loistavissa, mauttomissa puvuissa ja
näyttelevät kirkkaita alushameita ja pianon jalan mallisia sääriään.
Joku laitakaupungin pimeä kaunotarkin uskaltaa joskus eksyä joukkoon.
Hän herättää kiusallista huomiota, pysyisi poissa -- -- --! Tai
tohtii joku nuori mies osajoukosta harhautua syrjäteiltä tänne.
Nöyränä, pujahdellen hän pian kiirehtää pois, laidemmalle missä
jälleen voi vapaasti hengittää. --
Tottumuksen voima on suuri. Vaikka jokainen tietää, että sulat, nahat
ja karvat, joita pukuina käytetään, ovat elävistä olennoista nylettyä
lainatavaraa, hävetään kuitenkin huonoa pukua. Nuori mies häpeää
risojaan ja kadehtii komeata turkkia, enemmän ulkomuodon, kuin vilun
tähden ja nuori nainen kadehtii linnun siipiä toisen naisen
hatusta. --
Risaset vaatteet synnyttävät katkeruutta ja johtavat rikoksiin.
Hienossa verhossa voidaan salata paljon virheitä. Esplanaadilla
kävelevät talvipäivinä ne, joilla on kaikkein jaloimmat karvat,
höyhenet, nahat ja sulat.
Ulkokuoresta ei kuitenkaan voi sisäistä onnea päättää. Mitä tuntenee
rikas, jolta kulta alkaa luisua -- -- --? Mitä kaunotar, kun
vanhuus uhkaa? Kauneutensa on hänellä ollut kaikki, miltä tuntunee
silloin, kun peili, vanha, raaka todenpuhuja ei näytä muuta, kuin
pelkkää rumuutta? Mitäpä siitä! Elämä on taistelua ja jalot sielut
taistelevat hiljaisuudessa, Esplanaadilla on vain kauneutta ja hymyä.
Tulee ilta, Helsingin keskus on laajana, ilosena ihmismerenä. Pimeä
tekee ihmiset tasa-arvoisiksi, siitä huolettomuus. Keinotekoinen valo
ei voi poistaa pimeyden rakkaustyötä. Lyhdyn valossa näyttää jokainen
puku jos ei juuri hyvältä, ainakin mukiin menevältä. Nuori tyttö
kulkee ilosesti nauraen, vaikka kengän korko onkin väärässä ja vaikka
varvas väkisenkin pakkaa ulos. Nuori mieskin tohtii likennellä. Ei
näy enään välittävän siitä, että palttoon kaulus kiiltää ja liian
suut heilimöivät. Pimeydelläkin on hyvät puolensa.
Iltasin Helsinki iloitsee. Kaikki, jotka vain pääsevät, ovat silloin
liikkeellä. Nuori äiti kulettaa poikaansa leikkikauppoja katsomassa.
Poikanen on ihastuksen vallassa.
-- Näetkö, äiti!
-- Näen, näen.
-- Ai jee! Ai jee, kuinka virma se on! Sillä on oikea jouhinen
häntäkin. Hum! Soo, putte, soo, -- hei, hevonen!
Poika riskaa uljasta puuhevosta, joka on kaupan akkunan sisäpuolella.
-- Tule nyt! Mennään jo kotiin, isän luo.
-- Äiti, mitähän tuo maksaa? Osta se minulle!
-- Se on kallis, ei meillä ole varaa!
-- Maksaakohan se kymmentä penniä?
-- Se maksaa monta markkaa.
Poika pistää sormensa suuhun, katse käy miettiväksi.
-- Äiti, hän itkunvoittoisella äänellä sanoo, eihän se voikaan
juosta. Sehän on puusta.
-- Ei.
-- Se hevonen, jonka isä laittoi, on paljoa virmempi, onhan?
-- On, on. Tule!
Taakseen katsomatta seuraa pieni miehen alku.
Hattukaupan akkunassa seisoo nuori tyttö. Mielikuvituksissaan
valitsee hän itselleen kauneinta. Tyttö parka! Hänellä ei näytä
olevan samaa lujuutta, kuin poikasella oli. Hänen silmänsä säteilevät
mieliteosta. Voineeko hän sanoa: minun ikivanha, äitivainajani ostama
liina on paljoa kauniimpi, kuin tuo hattu.
Pienet katupojat ja tytöt ovat painaneet nenänsä litteiksi leipurin
ikkunaan.
-- Jos minulla olisi rahaa, sanoo muuan, niin minä söisin kaikki nuo
vehnäset.
-- Minä söisin kaikki Helsingin vehnäset, etkä sinä saisi mitään,
uhkaa toinen. -- Mitä siitä sanoisit?
-- Mutta minäpä söisin kaikki rusinat, veskunat, omenat ja -- --
-- Sinä et jaksaisi -- --
-- Ojaa! -- Poikanen pullistaa hoikkaa vatsaansa.
Siinä viettävät herkutellen iltaansa pienet kadun kasvatit. Millaiset
lienevätkin yö ja päivä, illalla on hauskaa.
Vähitellen kuivuu ihmisvirta. Valot sammuvat akkunoista. Suuret,
harmaat talot jäävät jälleen yksin. Levollinen ja rauhaisa on
kaupunki. Vain yksi ja toinen vaaniva olento liikkuu siellä ja
täällä. --
Mutta se vain näyttää rauhalliselta. Monen harmaan seinän
sisäpuolella elämä on vasta parhaimmillaan. Pääkaupunki, viisauden ja
kauneuden koti, osaa sirosti salata rumuutensa. Aamulla se näyttelee,
miten hyvää huolta se pitää kasvattiensa ruumiinravinnosta, päivällä
se näyttelee pukujaan, illalla iloansa ja yöhön se jättää rumuuden,
-- kapakka-elämän mustimmat varjot.
Keskellä kaupunkia ovat loistavat ensiluokan kapakat. Taide on tehnyt
parhaansa niitä koristaessaan ja soiton sävelet kaikuvat pitkin
iltaa. Suloiset tanssijattaret lisäävät nautintoa pyörähdyksillään.
Laidemmalla ovat toisen luokan kapakat. Ne eivät ole yhtä loistavia,
mutta sitä enemmän käytetyltä. Pikkuvirkamiehet, konttoristit ja
ylioppilaat ovat niiden tavallisimmat vieraat.
Tällaiseen toisen luokan kapakkaan oli Leeni joutunut.
3.
-- Hej, fröken! Missä neiti on? Neiti!
Täyden, valoisan tarjoiluhuoneen eri tahoilta kuului huutoa ja
soittokellojen kilinää. Leeni oli hetkeksi poistunut.
-- Fröken tulee heti.
Sussu, vanha tarjoilijatar, kapakkarouvan alituinen seuralainen,
kiidätti konjakkia.
-- Hiton irvihammas, ärähti hänelle muuan ovensuussa istuva herra:
-- Suokaa anteeksi, Sussu hymyillen vastasi. Suokaa anteeksi,
neidillä ei nyt ollut aikaa.
-- Sillä pitää olla aikaa, murahti päihtynyt. Luuletko sinä, että
minä täällä sitävarten istun, että --
Sussu oli jo poistunut. Hän oli jo kauan sitten tottunut moisiin
kohteliaisuuksiin.
Kapakoissakin ovat omat siveyskäsitteensä ja omat, vanhat tädit,
jotka suojelevat vasta-alkavia tarjoilijattaria joutumasta
hunningolle. Nämä tädit ovat useimmiten hyvin viisaita ja paljon
kokeneita, vaikka viisaus tavallisesti peittyy pöhöttyneeseen,
väkijuomien löysentämään naamaan. Sussu oli Leenin suojelijatar.
Heillä oli yhteinen huone, jossa nukkuivat.
Liike rouva R:n syrjäisessä ravintolassa oli viimeaikoina
suunnattomasti vilkastunut. Rouva R. tiesi syyn ja hän varjeli
Leeniä, kuin silmäteräänsä. Pahinkin päihtynyt tyyntyi tytön
katseesta, väkivaltainen ulosheitto kuului jo harvinaisuuksiin.
Kapakka oli vilkastumisestaan huolimatta saanut puhtaamman leiman.
Leeni itse oli uudessa paikassaan hyvin alkanut viihtyä. Hän tiesi
olevansa ihailtu ja tunsi sen vallan, mikä hänellä oli miehiin.
Kapakan seinien sisällä ei kukaan vastustanut häntä. Toisin oli
muualla. Kadulla olivat tuttavat herrat ylpeitä ja tuntuivat
kaihtavan häntä. Ihmiset olivat juhlallisia ja häjyjä. Täällä olivat
kaikki nöyriä ja kohteliaita.
-- Fröken! Sht! Neiti!
Leenin astuessa tarjoiluhuoneeseen tähystivät kaikkien katseet häntä.
Ympäristöönsä verraten oli nuori, viaton tyttö loistava.
Hän alkoi täytellä lasia, mutta ovensuussa istuva, päihtynyt herra
sieppasi hänet syliinsä.
Syntyi elämää.
Leeni riuhtasihe irti, löi, kynsi ja repi. Sellaista ei kukaan ennen
ollut hänelle tehnyt, hän oli raivostunut.
Herra alkoi huutaa.
-- Minua on lyöty! Jumalauta, mitä tämä on? Mikä paikka tämä on?
Kapakkatyttö tulee silmille!
Rouva saapui. Hän koetti rauhoittaa.
-- Tyttö on siisti, ei kukaan ole tohtinut, suokaa hänelle anteeksi.
Se ei auttanut. Melu vain kasvoi. Toisetkin vieraat yhtyivät asiaan.
-- Tyttö teki oikein, puolusti muuan nuori herra, mitäpä tarvitsee
mennä lääppimään.
-- Sitä vartenhan ne ovatkin, että niitä lääpitään.
Lyöty oli raivoissaan ja räyhäsi ja vaati Leeniä pyytämään anteeksi.
Mutta Leeni oli hämmästyneenä poistunut.
-- Ei se nyt enään tänne tule. -- Kapakkarouvan ääni oli ankara ja
hän löi nyrkkiä pöytään kunnes hiljaisuus syntyi. -- Jos tyttö on
aiheettomasti teitä lyönyt, kyllä minä vastaan! Ja samalla pyydän
sanoa, hyvät vieraat, että Leeni-neiti ei ole täällä tuollaista
varten. Minä olen ottanut hänet tarjoilijaksi ja sillä hyvä. Että se
nyt tiedetään. Hän on puhdas tyttö ja hänellä näkyy olevan taipumusta
pysyä sellaisena. Ne, jotka kosketella tahtovat, menkööt muualle.
Täällä ei ole tarjolla muuta kuin ruokaa ja juomia!
Rouvan puhe teki tarkotetun vaikutuksen. Mielet tyyntyivät.
-- Mutta minua on lyöty, intti päihtynyt. Minua on lyöty kapakassa,
sen ovat kaikki nähneet ja minä en salli kapakkanaisen itseäni
solvata.
-- Jos olisitte antaneet kapakkanaisen olla rauhassa, niin varmasti
olisitte tekin saaneet olla ilman korvapuustia, minä vannon sen,
rouva sanoi.
-- Pidä hyvänäsi, räätäli, nätin tytön tillikka, huusi joku.
-- Räätäli -- --! Kuka tohtii minua titul -- --
Hän ei ehtinyt jatkaa. Sussu oli vanhan kapakkanaisen kätevyydellä
tarttunut hänen kaulukseensa ja vienyt hänet ulos.
-- Tuolla Fors'illa on aina ilkeys mielessä, Sussu mutisi
potkastessaan räyhääjän kadulle.
-- Polis, polis, kuului kadulta kovin päihtyneen Fors'in huutoa.
Leeni ei enää sinä iltana tullut tarjoilemaan.
Yöllä, kun kapakan ovet jo olivat kiini, kun valot olivat sammutetut
tarjoiluhuoneesta ja hälinä tauonnut, tapasi Sussu Leenin katkerasti
itkemässä.
-- Älä itke, lohdutteli vanha tarjoilijatar häntä. -- Rouva antoi
sille lurjukselle niin että -- -- ja minä laahasin sen niskasta
pihalle. Ja kyllä sitä, Leeni hyvä, itkeä saisi, jos kaikesta
loukkaantuu tai sävähtyy. Minä en suuttuisi, vaikka sellainen
herrasmies silmilleni sylkisi. Anna sinäkin asioiden tulla ja mennä,
ei ne itkusta parane!
-- Se oli minusta niin hirveän ilkeää, nyyhkytti Leeni.
-- Sinä et ole vielä tottunut. Minä olenkin jo ison aikaa ihmetellyt,
mikseivät ne jo ennen ole tungeskelleet, vaikka sinä olet noin sievä
tyttö.
-- En minä aijo sellaiseen tottuakaan, hyi!
-- Hyvä on, jos elämäsi ijän jaksat pysyä noin, mutta minä epäilen.
-- Miks'en pysyisi, kysyi Leeni.
-- Korkeammaltakin ovat pudonneet, kuin luudan päältä lattialle.
Muuten, sanon sen vieläkin, on turha ruveta tappelemaan, jos joku
leikillään koskettaa. Kyllä sitä sitten saat tapella!
-- Minä en ikinä aijo kenenkään antaa itseäni syliinsä ottaa! En!
-- Hei, aijotko jäädä vanhaksi piiaksi?
-- Muiden, kuin oman mieheni, jos minulla joskus semmonen on, jatkoi
Leeni.
Sussu vilkusi Leenin hentoon vartaloon ja mustiin silmiin.
-- On joskus ja useinkin tapahtunut sellainen ihme, että
buffettinainen on naitu. Muuten, olisi minullekin kerran se onni
tapahtunut, -- jos olisin tahtonut.
-- Oi, kertokaa! Kuka se oli ja milloin?
-- Siitä on jo kauan. Olin silloin nuori ja nätti!
-- Kuka hän oli?
-- Herra.
-- Oikea herrako?
-- Aivan oikea, kiireestä kantapäähän asti.
-- Kosiko hän teitä?
-- Kosi.
-- Miten se kävi?
-- Hän polvistui eteeni ja kysyi imelällä äänellä, tahdoinko hänet
omakseni, hah, hah, haa! Ei vainkaan. Romaaneissa niin luetaan. Tämä
kosi minua oikein.
-- Miks'ette ottanut häntä? Ettekö rakastanut häntä?
-- En. Olin silloin niin tyhmä, kuin nuori tyttö saattaa olla. Pidin
itsestäni mahdottomia luuloja. Luulin itseäni muun muassa hyvin
kauniiksi ja voittamattoman suloiseksi. Hän, joka minua niin rakasti,
että olisi minusta tehnyt vaimon itselleen, oli vanhanpuoleinen ja
muka ruma. Jätin hänet erään nuoren musikantin tähden, joka minulle
ei antanut sen enempää arvoa, kuin mädänneelle omenalle. Nyt olen
usein katunut sitäkin tyhmyyttäni. Kokenut kaiken tietää, vaikka
vaivainen kaiken kokee, sanoo sananlasku.
Leenille muistui mieleen Anni-täti ja hän virkkoi:
-- Kokemuksien kautta kulkee tie totuuteen, sanoi minulle muuan vanha
vaimo maalla. Häntä sanottiin ruunankummiksi, kun hän ei ollut käynyt
ripillä.
-- Totta se on sanonut, myönsi Sussu. -- Paljon puhutaan itsensä
voittamisesta, puhutaan ja neuvotaan. Mutta minä luulen, että vain
koeteltu synti jää toiste tekemättä, niinkuin hiottua puukkoa ei
tarvitse terottaa. Kai lienee hauskaa maata ruusuilla ja hengittää
niiden tuoksua, mutta toista on maailmantuntijan elämä. Jos joskus
vielä elämäni alusta alkaisin, niin kyllä tietäisin, miten ensi
askeleeni ottaisin. Ei ole sitä viettelystä, joka minut saisi
pauloihinsa, ei sitä lystiä, joka minua viehättäisi. Minä olen
saanut kaikesta tarpeeni, minun lihani on niin kulunut, ettei sitä
mikään ilahuta. Se toivoo vain lepoa, lepoa, lepoa. Jos viimeisellä
tuomiolla herään, niin tiedän olevani puhdas siitä, jota nyt vihaan.
-- Kuulkaa, Sussu, uskotteko te Jumalaan?
-- Uskon.
-- Minä en oikein usko, selitti Leeni, enkä oikein tiedä uskoisinko
vai en. Kuulkaa, -- minä en ole vielä käynyt rippikoulussakaan.
-- Etkö?
-- En. Minä olen niin kovin epäilevällä kannalla, minä en usko, enkä
epäile. En oikein tiedä, mitä tekisin.
-- Herran takia, nauroi Sussu, eihän sinun tarvitse sillä Jumalaan
uskoa, että rippikouluun menet. Täytyyhän olla rippikoulun käynyt,
jos vaikka naimisiin --
-- Minähän vielä ehdin, olenhan vielä nuorikin.
-- Kaikin mokomin täytyy sinun mennä ripille, sillä muuten se on niin
ilkeää.
-- Sanokaapa, Sussu, uskotteko te Jumalaan?
-- Johan minä sanoin, että uskon.
-- Mistä te tiedätte, että Jumala on?
-- Kuka olisi kaiken luonut?
-- Onko se sanottu, että kaiken luoja on Jumala.
-- Niin, ehk'ei se ole hänen nimensä. Mutta minä olen kuullut häntä
sillä nimellä kutsuttavan.
-- Uskotteko te Jeesukseen?
-- Mitä sinä hassuja kyselet? Jos olisin joku toinen, enkä vanha
kapakka-nainen, vastaisin siihenkin kysymykseen suoraan ja selvästi,
mutta nyt minä vain sanon, että hän on taivaassa ja minä maan päällä,
hän on luonut minut, enkä minä häntä, siinä kaikki. Nuku nyt!
Sanansa päälle Sussu alkoi kuorsata.
Leeniä ei nukuttanut. Häntä vaivasi illallinen tapaus kapakassa.
Kentiesi rouva on vihoissaan ja toruu aamulla. Ehkä täytyy muuttaa
pois tästä paikasta ja -- mihin?
Maailma tuntui niin suurelta ja avaralta, mutta hänelle ei siinä
olisi tilaa.
4.
Rouva ei ollut vihanen, pikemmin vain ilonen siitä mitä Leeni oli
tehnyt. -- Kylläpä käskisi, hän sanoi antaa joka luikeron tulla
näppimään. Sivahuta vain korvalle jokaista, joka vähänkin koskettaa.
Siitä hyvästä, että nämät herrat juovat pullon, pari olutta, tai
yhden tuutingin, pitäisi heillä vielä olla nätti tyttö nypittävänä!
-- Jokaiselle kapakassa-kävijällekin rouva uhosi, miten tyttö oli
itseään puolustanut. Hän luuli siitä sekä kapakan, että tytön maineen
hyvinkin kohoavan. Siinä hän kuitenkin erehtyi. Olihan Leeni vain
tehnyt, kuten buffettinainen konsanaan. Niidenhän tapa on olla
kovakouraisia.
Mutta Leeniin teki tapaus herättävän vaikutuksen.
Lapsuutensa hän oli elänyt mielikuvitusten vallassa. Hän oli kuullut
paljon asioita, mutta kokemusten puutteessa oli kaikki jäänyt
hämäräksi. Hän oli vain ihaillut kertojain puhetaitoa.
Tähän asti hän oli ollut ihailtu ja kunnioitettu henkilö kapakassa.
Muuan kaunis herra oli kiittänyt hänen liikkeitään pehmeiksi ja
siroiksi. Leeni oli opetellut kävelemään hiljaa, hiukan varpaillaan,
ruumistaan nykähytellen, -- se oli hänen mielestään niin somaa ja
vapaata. Hän oli luullut, että kaikki pitivät hänestä ja hän oli
usein iloinnut, että oli löytänyt näin hyvän turvapaikan maailmassa,
jota muori niin kovin oli pelännyt. Täältä käsin Leeni oli katsonut
muuta maailmaa kolkoksi, raa'aksi ja kylmäksi.
Nyt hän oli saanut kuulla, tai pikemmin tuntea, että kaikki
paheksivat sitä, mitä hän päihtyneelle herralle oli tehnyt.