II.

1.

Leeni, joksi Leenaa kaupungissa oli alettu kutsua, ei kauan palvellut

sitä herrasväkeä, jonka kanssa hän Aartolahdelta oli lähtenyt.

Tohtorinna tosin piti paljon Leenistä, -- häntä miellytti tytön

hiljainen, mietiskelevä, hiukan tottelematon luonne ja siro,

omintakeinen käytös, mutta samalla oli tohtorinna tullut huomaamaan,

että tytöstä uhkasi koitua kaunotar ja se huolestutti häntä. Nuoret

miehet katsoivat ihastunein silmin tyttöä, eikä rouva uskaltanut

ottaa edesvastuulleen sitä vaaraa, mikä nuorella, kauniilla

palvelijattarella oli perheessä, jossa asui ja kävi paljon nuoria

miehiä.

Hän puhui asiasta miehelleenkin, tohtorille. Leeni oli silloin ollut

heillä puoli vuotta.

-- Tuskin siinä mitään pelättävää on, lohdutti tohtori hetkisen

mietittyään. -- Tyttö tuntuu minusta järkevältä naisen alulta ja jos

hän on kaunis, niin hyvähän se on, hän voi saada itselleen kelpo

miehen.

-- Voi, Wilhelm, älä puhu noin kevytmielisesti. Tietysti tyttö on

hyvä, eikä hän omasta tahdostaan koskaan lankeisi, mutta miehet ovat

niin ajattelemattomia -- --.

-- Selitäpä minulle, Elli, sanoi tohtori, mikä siihen oikeastaan on

syynä, että äidit niin ajattelemattomia miehiä kasvattavat? Sinä olet

valmis ajamaan turvattoman tytön pois luotasi varjellaksesi häntä

onnettomuudesta ja kuitenkin käy meillä paljon miehiä ja nuorukaisia,

joita täydellä syyllä voisit pitää nuorten tyttöjen viet -- -- --

-- Sitäpä varten juuri tahtoisinkin lähettää Leenin takaisin maalle,

pois täältä suuresta kaupungista. Enkä minä ketään erityisesti voi

epäillä, enhän minä tahdo tuomita -- --

-- Minusta, jatkoi tohtori, olisi parasta, että pitäisit hänet

täällä. Missä luulet hänen olevan sen paremmassa turvassa?

-- Kotonaan, maalla.

-- Aijotko todellakin lähettää hänet maalle?

-- Sitä olen hiukan ajatellut.

-- Mutta entä jos tyttö ei tahdokaan mennä maalle?

-- Voinhan koettaa. -- Tohtorinna kutsui Leenin sisään. -- Leeni,

alotti hän suoraan asiansa, etkö haluaisi lähteä jälleen maalle,

vaarisi luo, joka ehkä hyvinkin kaipaa sinua.

-- En!

-- Miksi et?

-- En, vastasi Leeni jälleen ja aikoi lähteä.

-- Odota!

Leeni jäi kynnykselle. Vallaton, musta hiuskiehkura oli valunut

otsalle ja silmissä liikkui vaihtelevia ilmeitä. Kaupunkilaispuku

sopi hänelle hyvin.

-- Eikö sinun ole yhtään ikävä vaariasi, kysyi tohtorinna.

-- On.

-- Miksi sitten et tahdo mennä hänen luokseen?

-- Näkihän tohtorinna jo minua tuodessaan, että minun oli ikävä

vaaria, miks'ei tohtorinna silloin kehottanut minua jäämään.

Sitäpaitsi onkin vaari nyt ruokolla, ei hänen luoksensa enää pääse.

-- Katso, jatkoi rouva, minä antaisin sinulle vähän rahaa -- -- --

ja voisithan palvella maalla -- -- --, näes, tämä suuri kaupunki ei

oikein sovi nuorelle tytölle. Maalla on parempi.

-- Onhan täällä kaupungissa paljon nuoria tyttöjä, Leeni virkkoi, --

enkä minä pyydä tässä paikassa olla, kyllä minä aina palveluspaikkoja

saan.

-- Älä ole vihanen, Leeni, pyysi tohtorinna, en minä sitä sillä

sanonut, että sinun muuttaa pitäisi. -- --

Leeni ei jäänyt kuuntelemaan, mitä tohtorinnalla olisi ollut

sanottavaa. Hän juoksi keittiöön ja alkoi itkeä. Iida, kyökkipiika

lohdutti häntä.

-- Niinkuin ei Helsingissä paikkoja saisi parempiakin. Eihän sinun,

Leeni, siltä tarvitse maalle mennä että tästä paikasta muutat.

Mokomaakin kitupiikki herrasväkeä, eivät edes kertaakaan teaatteriin

kustanna.

-- Oletko sinä ollut useinkin teaatterissa, kysyi Leeni, joka

Helsingissä ollessaan ei vielä ollut käynyt missään huveissa.

-- Olen, uhosi kyökkipiika, minä olen satoja kertoja käynyt

teaatterissa ja tansseissa. Jopa sinäkin kerran pääsisit teaatteriin,

niin ihmettelisit itsesi pilalle. Siellä kun näkee edessään oikeita

vuoria, metsiä ja järviä, maita ja taivaita ja kuulee ukkosen

jyrisevän ja salamoivan. Hyvänen aika, miten se on mahtavaa ja

suurenmoista. Siellä näkee tapauksia aivan luonnollisina. Miten

rakkaudesta saadaan kärsiä ja kaikkea. -- --

-- Voi, jospa minäkin pääsisin, huokaili Leeni.

-- Miks'et pääse, jos vaan tästä paikasta pois lähdet.

Leeni teki kyökkipiian kanssa päätöksen. Samana iltana sanoivat he

molemmat itsensä irti.

Tohtorinna ei tahtonut Leenille antaa päästökirjaa muuten, paitsi

että Leeni lähtisi maalle.

-- Maalle minä en lähde, sanoi Leeni päättäväisesti. -- Sitä varten

en sieltä ole tänne tullutkaan.

-- Mutta jos minä lähetän sinut maalle, uhkasi tohtori. -- Minulla on

siihen oikeus, kun olen sinut tänne tuonutkin.

Leeni punastui.

-- Minä en ole mikään nyytti, jota niin vaan saa tuoda ja lähettää,

hän sanoi ääni värähdellen. -- Kun minä olen köyhä, jonka työllänsä

pitää itseään elättää, niin saan kai itse valita olinpaikakseni sen,

missä helpoimmin voin ansaita.

-- Jää sitten meille, pyysi rouva, minun on vaikea laskea sinua

muualle.

-- En jää! Minä en tahdo olla kenenkään tiellä!

-- Mutta sinulla ei ole papinkirjaakaan täällä.

-- Tuskin sitä on sielläkään, sanoi Leeni, ei minua pappi ole

ristinyt.

* * * * *

Paikanvälitystoimiston omistaja, vanha, lihava, juoponnäköinen rouva

tarkasti Leenin kasvoja ja vartaloa enemmän, kuin todistusta, jonka

tyttö hänelle antoi.

-- Mistä olette kotosin, hän kysyi karkealla ja pöhöllä äänellä, joka

teki Leeniin ilkeän vaikutuksen.

-- Aartolahdelta, vastasi Leeni hiljaa. --

-- Puhukaa kovempaa, käski rouva. -- Minä en pidä kuiskuttelusta.

Ihmisen pitää esiintyä reilusti ja ylpeästi, vaikka räsyt kintuissa

roikkuisi. No, mistä olet kotosin? Minun tapani ei ole teititellä

lapsia.

-- Aartolahdelta.

-- Hm! Missä se on?

Leeni ei osannut selittää. Hänellä ei ollut mitään käsitystä

maantieteestä.

-- Onko se Suomessa, vai Indiassa? -- Rouva nauroi kurkun täydeltä

omalle sukkeluudelleen.

Leeni ei vastannut mitään. Häntä hävetti seisoa keskellä lattiaa

kädet suorina sivuilla ja häntä harmitti rouvan ivailu.

-- Sinä et taida tietää, jatkoi rouva, missä India on. Se on toisella

puolen maapalloa, mutta samapa se, missä India on. Sinä haluat kai

paikkaa, niinkö?

Rouva aikoi nousta ottamaan hyllyltä kirjaa, johon olisi merkinnyt

Leenin nimen, mutta horjahti ja putosi jälleen istumaan. Hän oli

juovuksissa. Toisen yrityksen jälkeen hän pääsi ylös, tyrkkäsi

tuolin kolisten syrjään ja hoiperteli hyllyn luo, missä oli joukko

likasia kirjoja ja papereita. Sieltä hän otti pitkänomaisen, kovin

tahraantuneen kirjan, toi sen pöydälle, istua romahutti jälleen ja

kohottaen rinnan kohdalta korsettiaan alkoi käännellä lehtiä.

-- Jaa, mikä sinun nimesi olikaan?

-- Leeni,

-- Sukunimi?

-- Aliinantytär.

-- Leeni Aliinantytär, se nyt ei ole oikein sopiva nimi, koeta keksiä

itsellesi oikea sukunimi, se kuuluu asiaan. Minkälaista paikkaa

haluat?

-- Samahan tuo on.

Rouva tarkasteli jälleen Leenin kasvoja ja vartaloa.

-- Sinä olet peräti soma tyttö! Etkö haluaisi hotelliin. Minä tunnen

erään hotellin rouvan, joka tarvitsee piikaa, tiskerskaa juuri nyt.

Hän on oikein kiltti rouva. Tahtoisitko sen paikan?

-- Samahan tuo on.

-- Jaha. Voit tulla huomenna samaan aikaan jälleen tänne. Ole hyvä,

sisäänkirjoitus yksi markka!

Leeni laski ainoan viisimarkkasensa pöydälle ja odotti loppua

takaisin.

-- Jaha, siis huomenna, toisti rouva huolimattomasti ja pisti rahan

laatikkoon.

Leeni ei kehdannut pyytää neljää markkaa takaisin.

Kadulle päästyään häntä alkoi kaduttaa, ettei ollut pyytänyt rahaansa

pois. Sitten kadutti, että oli mennyt koko paikkaan. Huomenna hän

ei enää menisi. Leenin tuli haikea ikävä tohtorinnaa. Hän päätti

huomenna mennä tohtorinnan luokse takasin ja pyrkiä jälleen hänen

palvelukseensa.

Iida, tohtorin herrasväen entinen kyökkipiika oli toimittanut Leenin

asumaan sisarensa luo, joka oli työmiehen vaimo. Asunnon emäntä tuli

kovin iloiseksi, kun sai kuulla, miten Leenin oli onnistunut. Oli

ilta ja mieskin oli kotona.

-- Katsohan, mikä onni tuota tyttöä potkii, puheli vaimo miehelleen,

-- kun pääsee hotelliin palvelemaan. Jos sellaisissa paikoissa pääsee

rouvansa suosioon, niin voipa vielä kohota puhvettineidiksikin. Voi

se niinkin veikeästi käydä!

-- Kyllähän siihen virkaan nätillä naamalla päästään, myönsi mies. --

Annathan minullekin sitten ryypyn, jos satun pennitönnä olemaan?

-- En minä taida sentään mennäkään koko paikkaan, kaihtoi Leeni,

minusta tuntuu niin vastenmieliseltä. Se rouvakin oli juovuksissa.

-- Herran takia, siunasi vaimo säikähtäen, vai et menisi, vaikka

hotelliin pääsisit. Mitä sinuun kuuluu paikanvälitysrouvan juoppous.

Kiitä onneasi, kun niin hyvän paikan saat! Et taitaisi nielaista,

vaikka valmiiksi paistettuna saalis suuhusi lentäisi?

-- Mutta kun se tuntuu niin vastenmieliseltä, esteli Leeni. -- Ja

eiköhän Helsingistä muita paikkoja saane?

-- Vastenmieliseltä, toisti vaimo. -- Luuletko sinä olevasi niin

arvokas henkilö, että oikein mielen ja omantunnon mukaan voisit

elämäsi asettaa? Piika, kuin piika! Sen vaan sanon, että katua saat,

jos et nyt onnen koukkuun tartu!

-- Anna tytön itsensä tehdä, niinkuin parhaaksi näkee, sanoi mies.

-- Älä mene houkuttelemaan. Jos vielä turmioon joutuu, niin sinua

syyttää!

-- Syyttäköön, jos niin kelvoton on! Ja mikäpä ihmistä turmioon

vie, muu, kuin oma itse? Turhaa luuloa, että hotellissa muka

pahuus naiseen paremmin tarttuu, kuin muualla. Olen kuullut, että

nunnaluostareihinkin on paha päässyt, vaikka siellä aina Jumalaa

rukoillaan. Tapetuita lasten luita on löydetty permantojen alta.

Muuten minä tunnen monta naista, jotka ovat hotelleissa palvelleet ja

mikä niitä vaivaa? Henrikssonska esimerkiksi.

-- Tunnen minäkin monta kapakkanaista, nauroi mies. -- Samaa

hameväkeä ne on ne, kuin muutkin. Minä viisi välitän teidän

puuhistanne. Tuo sinä, minun hilssuni, puuroa ja silakkaa pöytään,

pöyhi sänky pehmoseksi, että pääsen nukkumaan ja kessahda itse

viereeni, niin elämä on kuin silkkiä!

-- -- -- Myöhään iltaa valvoivat vaimo ja Leeni. Vaimo kertoi, miten

viehättävää hotellissa olo on ja miten paljon siellä voi ansaita.

Leenikin innostui. Toisaalta kuvaili vaimo, kuinka kurjaa köyhän,

naidun naisen elämä oli, miten vailla kaikkea, mikä elämän tekee

hyväksi ja miellyttäväksi. Kymmenen vuotta hän oli ollut naimisissa,

mutta koko sillä ajalla hän ei ollut saanut muuta, kuin kaksi

pumpulista hametta. Vanhoilla, tyttönä ansaituilla vaatteilla oli

täytynyt tulla toimeen. Nekin alkoivat hajota ja uusia ei ollut

tiedossa.

Leeniä kauhistutti sellainen kohtalo.

Mies nukkui sängyssä ja kuorsasi pitkään ja raskaasti. Sen nenä

tuhisi ja alahuuli oli vetelästi lerpallaan. Likaset, paikatut

verhot peittivät akkunoita ja mustaksi maalatun, kuluneen

piirongin päällä oli harmaalta heijasteleva peili. Suuri, värjätty

ruohovihko oli kummallakin puolen peiliä. Toinen vihoista oli

hopean värisessä lasivaasissa, mutta toisella oli astiana nokaton

teekannu. Seinässä oli vinollaan iso, käsin maalattu taulu esittäen

rusakanmyrkky-viherijäistä kenttää, jonka keskellä uljas valkonen

linna kohoutui. Kentällä, linnan pihassa oli plonningin sininen

lammikko ja siinä uiskenteli perätysten kahdeksan lumivalkoista

joutsenta. Lammikon vieressä oli punakantinen kaivo ja kaivon

kannella katoliikin papin pukuun puettu mies kädet leveellään. Oikean

käden peukalosta roikkui suunnattoman suuri vesitiinu. Taideteosta

ympäröi kulunut, paikottain lohkeillut, kullattu kipsiraami. Huone

tuntui kostealta ja kylmältä.

Vaimo riisui yltään vaatteet, kävi maata miehensä viereen ja nukkui

heti.

Leeni valvoi, uni pysyi kaukana. Tulivat mieleen mummu ja vaari.

Siellä niiden luona oli ollut niin lämpöistä ja kaunista. Aurinko

oli aina paistanut sisään pienestä akkunasta ja kello oli tikuttanut

rauhaa. Vaari ja muori olivat nukkuneet pehmeästi ja tyyneesti.

Nyt oli hän yksin, turvatonna ja huominen päivä kuvastui

kauhistuttavana mieleen. Hän olisi halunnut pois, jonnekin kauas.

Vihdoin hän nukkui ja näki unta vaarin ja muorin mökistä. -- -- --

Kun Leeni aamulla raotti silmiään, näki hän vaimon kyykkysillään

uunin ääressä tihrailevan ja äkäilevän kahvipannun kanssa. Mies kääri

likasia räsyjä jalkainsa ympäri ja kiroili, kun ne eivät tahtoneet

mennä saappaisiin. Huoneeseen tuli haikua ja outoa, tuoretta lämpösen

tihkua. Leeni painoi silmänsä jälleen kiini ja oli nukkuvinaan.

-- Nouse ylös, Leeni, sanoi vaimo pitäen höyryävää kahvikuppia Leenin

nenän alla. -- Nouse ylös, tänään sinä olet viimeistä päivää meillä.

-- Eihän se ole sanottu, vastasi Leeni, tokko se huoliikaan minusta.

-- Hui, hai, mitä sinä puhut! Kyllä se sinut huolii! Sinä, joka olet

noin kaunis ja mukava! Ja sanopa minun sanoneeni, että vielä sinulle

onnen päivä koittaa! Sinä voit vielä päästä herralle vaimoksi!

Hotelleista usein naidaan nättejä tyttöjä!

-- Älkää nyt -- --!

-- Ole sinä vaan! Kyllä minä tiedän! Ja jos vaikka vain näön vuoksi

pysyttelet puhtaana, niin sitä parempi.

-- Olkaa nyt siinä, -- -- -- kukapa minusta, köyhästä tytöstä!

-- Herratko olisivat mielestäsi niin kollomaisia, että rikkautta

naisivat! Oo nej!

Leenistä tuntui vaimon puhe hyvältä. Se rohkasi häntä ja erinomasella

huolella hän pukeutui lähtiessään paikanvälitystoimistoon.

Hotellin rouva oli jo odottamassa, kun Leeni tuli sisälle toimistoon.

Hän oli pitkä, paksu, rintava ja hyvin ylpeän näköinen. Hän katseli

tarkoin Leeniä ja puhui toimiston rouvan kanssa ruotsia. Leeniin hän

teki kunnioitettavan, hiukan pelottavan vaikutuksen.

-- Osaatko sinä ollenkaan serveerata, kysyi hän Leeniltä

murteellisella suomenkielellä.

-- En, vastasi Leeni syvään niiaten. --

Rouvaa näytti miellyttävän tytön niiailu, sillä ystävällisemmällä

äänellä hän kysyi:

-- Voisitkohan sinä oppia serveeraamaan?

Leenin mieleen tuli Suntion Liisan neuvo.

-- Voisiko rouva opettaa minut mielensä mukaiseksi, hän niiaten

sanoi. -- Kyllähän siitä on rouvalle liika paljon vaivaa ehkä, mutta

kyllä minä koettaisin nöyryydellä ja kuulijaisuudella palkita rouvan

vaivat!

Leeni oli voittanut.

-- Minä opetan tytöstä puhvettineidin, sanoi hotellin rouva

ihastuneena. -- Hän on kaunis tyttö ja hänellä on taipumusta

hienouteen -- -- --.

Ihastuneena asioiden sujuvasta käynnistä päätti Leeni mennä entiseen

palveluspaikkaansa uhmailemaan -- -- --

Hän oli tohtorinnalle luvanut käydä silloin tällöin itseänsä

näyttämässä. Mitähän tohtorinna nyt sanonee -- -- --!

Mutta tohtorinna näyttikin aivan kuin pelkäävän häntä, kun hän oli

kaiken kertonut. Ja tohtori itsekin tuli keittiöön, mutta ei ollut

ollenkaan ystävällinen, kuten ennen. Katsoi vaan tuikeasti silmiin

ja sanoi: vai niin pitkälle sinä jo olet joutunut! Kapakkaan siis!

Sitten poistuivat he molemmat.

Kyökissä oli Iidan sijalla, joka aina oli ollut hyvä hänelle,

vanhanpuoleinen häjy ja ruma ihminen. Se alkoi kaiken lisäksi torua:

-- Kehtaatkin vielä tulla herrasväelle itseäsi näyttelemään,

tuollainen! Hyi, häpeä silmäsi puhki! Lapsikin olet vielä ja jo

tuollaiseksi heittäydyt!

Keittiön ovelle ilmestyi pari hyvin nuorta neitiä ja joku nuori

herra. Leeni oli näkevinään heidän kasvoillaan pilkallisen ilmeen.

Hän olisi lähtenyt pois, mutta ei kehdannut. Hän tunsi häpeävänsä ja

tahtoi jollakin lailla korjata mahdollisesti tehtyä häpeän työtä.

-- Itsehän tohtorinna minua käski täällä käymään, hän sanoi

palvelijalle, enhän minä muuten olisi tullutkaan.

-- Mistä tohtorinna tiesi, että sinä tuollaiseksi votakaksi itsesi

heität, sanoi palvelija raa'asti.

-- Olenko minä votakka, häh!

Leena kiljahti ja ylös kimmahtaen astui hän palvelijaa kohden.

-- Herra Jeesus, kirkasi palvelija. -- Älä tule lyömään!

Tohtori ja tohtorinna ilmestyivät ovelle ja utelijoita kasvoja näkyi

heidän takanaan. Mitä, mitä, mistä on kysymys?

Leeni oli hämmästyneenä vetäytynyt oven suuhun.

-- Kun tuo tyttö aikoo tulla päälle ihan, selitti palvelija.

-- Minkä tähden, kysyi tohtorinna.

-- Kun minä neuvoin sitä ihmisiksi elämään, enhän sitä pahalla tehnyt.

-- Vaikka haukuitte minua votakaksi, puolusteli Leeni. -- Mitä minä

olen teille tehnyt, että -- -- --

-- Tämä ei ole mikään kapakka, keskeytti tohtori ja aukaisi keittiön

oven.