-- Pakanat ovat mustia, sanoi vanhus, samoin kuin me olemme valkoisia
ja käyvät alasti, kun ei siellä tarvitse vaatteita. Eivätkä ne
kaikkia lapsiaankaan uhraa, koska kerran pakanoita maailmassa niin
paljo on. Jos Jumalan mielestä musta-värinen ihminen olisi ruma, ei
hän sellaista olisi luonutkaan.
-- Mutta onhan pahahenkikin musta.
-- Pahahenki on aina kaunis; muista se! Jos paha tulisi ihmisen
luokse riettaassa muodossa ja rumana, ei kukaan hänestä huolisi. Ei!
Hän tulee ihanana, kauniina valenimin ja valenaamoin. Ei pahalla
enemmän kuin hyvälläkään ole mitään näkyväistä muotoa. Ne ovat
näkymättömiä henkiä ja kulkevat ajatuksina ja tekoina ihmisten
keskuudessa.
Niin jatkoi vanhus puhettaan ja aika kului nopeasti. Hän tunsi
tyydytystä saadessaan sanoa ajatuksensa ja mietteensä, joita hän oli
yksin monina pitkinä vuosina mielessään muodostellut. Hän kertoi
lapselle olemassa-olon pyhyydestä ja mitenkä juuri olemassa-olo on
Jumalan kunnioitusta. Hän selitti, miten yksinkertaista ijankaikkinen
rakkaus-oppi on: Älä tapa, älä sano väärää todistusta. Vielä hän
kuvaili Leenalle, miten maailma Jumalaa palvelee.
-- He ovat tehneet kuvan, hän sanoi, kultaisen vasikan, jolla he
kuvittelevat olevan tiedon, taidon, jopa ijankaikkisen elämän
avaimet. Tätä kultaista vasikkaa he jumalanansa palvelevat.
-- Ovatko he itse tehneet sen vasikan, kysyi lapsi ihmetellen. -- Se
oli kuin satua.
-- Ovat.
-- Eivätkö he sitten tiedä, ettei se ole elävä, kun se on vain kultaa?
-- Eivät he tiedä, lapsi, sillä heiltä puuttuu sinun terve järkesi ja
turmeltumaton luontosi. He näkevät elämää siinä, missä ei sitä ole,
mutta eivät näe elämää siinä, missä se kuohuten kuohuu. Pyssymies
ampuu huvikseen linnun lennosta, mutta koskaan hän ei särkisi
taiteilijan tekemää linnun kuvaa.
-- Mutta se vasikka, täti. Kertokaa vielä kultaisesta vasikasta.
-- Niin, ihmisten päämäärä on saavuttaa kultaisen vasikan suosio.
Sille uhraa neitonen lempensä, onnensa, puhtautensa, kaikkensa.
Sille koristaa hän itsensä, sille hän tekee uskollisuuden lupauksen.
Lämpöisen sydämensä hän polkee rikki, ettei se saisi kaivata -- -- --.
Huimaavaa kuoleman polskaa tanssii elävästä Jumalasta tietämätön
maailma kultaisen kummituksensa ympärillä. Heikommat jäävät tanssissa
jalkoihin, mutta jääkööt, onhan hiukan väljempää piirissä.
-- Äiti-vainaja ehti pois niiden jaloista tänne muorin luo, huomautti
Leena.
-- Niin se ehti, ehti se!
-- Minä en koskaan menisi sinne, en!
-- Etkö haluaisi nähdä kaupunkia, joka on valoisampi, kuin kirkko
joulu-aamuna?
-- Onko kirkko joulu-aamuna valoisa?
-- Sinä siis et ole nähnyt kirkkoa joulu-aamuna, naurahti vanhus. --
Kaupunki on niin valoisa, että kuu himmee ja ettei tähtiä näy. Siellä
ei koskaan ole lumikinoksia, eikä siellä koskaan tarvitse rännässä
kahlata. Soittoa ja laulua on lakkaamatta. Ei siellä juuri surut
paina.
-- Entä millä kohtaa se kultainen vasikka on?
-- Kyllä sekin siellä on, sinä sen kerran vielä näet, jos sinne
joudut.
* * * * *
Suur'maailma kaupunkeineen, keisareilleen täytti pian ne aukot Leenan
mielikuvituksista, joista kirkot, Jumalat, rovastit ja paholaiset
alkoivat lähteä.
Kerran hän koetti hyvin välinpitämättömästi kysyä vaarilta, millainen
kaupunki oikeastaan on. Hän tiesi ettei muori pitäisi siitä, että hän
kovin innokkaasti sellaisia tiedustelisi.
-- Kaunishan se on kaupunki, vastasi vaari. Siellä voi olla
kahdeksankin taloa päällätysten.
Sitä ei Leena uskonut, sillä olihan aivan mahdoton rakentaa kuperan
katon päälle toista rakennusta. Täytyisi asettaa suuria hirsiä
pystyyn katon kullekin kulmalle ja niiden varaan vasta toisen talon
permanto ja seinät ja jos sitä tehden kahdeksan taloa asetettaisiin
päällätysten, ei se pysyisi pystyssä. Ja jos se vielä pystyssä
pysyisi, niin missä olisivat alempien rakennusten savupiiput ja miten
sinne ylempiin voi päästä kulkemaan. Ihminen sinne kyllä itse voi
henkensä uhalla nousta, mutta entä saavit, ämpärit, rukit ja muut
tavarat? Ja kuka sieltä tohtii yöllä tulla ulos, varsinkin talvella?
Muorikaan ei sitä uskonut. Sanoi vain vaarin löpisevän ja kielsi
muuten ajattelemasta kaupunkia, sillä se oli synnin ja kaikkien
paheiden pesä, vaikka siellä olikin pappia, niin että kuhisi.
-- Ja eikö siellä ole kultainen vasikkakin, jonka ympärillä ne
tanssaavat, huomautti Leena.
-- Mikä vasikka niillä siellä on, sanoi muori, eivät he toki ihan
pakanoita ole. Sinä ajat takaa sitä kultaista vasikkaa, jonka
ympärillä Israelin kansa korvessa tanssi. Ne olivat niin lapsekkaita,
ne israelilaiset, että teettivät kultaisista korvarenkaistaan
itselleen Jumalan, kun Mooses ei niin pian palannut vuorelta. Ohhoo
sentään sitä intoa, joka valitulla kansalla oli Jumalan perään, kun
eivät edes kahta kuukautta ehtineet odottaa. Nykyajan ihmiset eivät
kaipaa Jumalaa ennenkuin kuolinhetkellään, hyvä jos silloin. --
-- Synnin laakso on tämä maailma, jatkoi hän jälleen, kun ei vaari
eikä pikku-Leena mitään virkanneet. -- Synnin ja kuoleman alho
sielunsilmille, vaikkakin se luonnolliselle silmälle niin ihanalta
heijastaa. Riettaan riemua ovat tämän maailman laulut ja soitot ja
sielun korva kauhistuu niitä kuullessaan. Sieluparka itkee ruumiin
pahojen töiden tähden. Ja se kaupunki, se vasta on Jumalan hengen
tappolahti. Siellä se äitisikin turmeltui. Sekin aina tutierasi
kaupungista. -- Tuo kirottu ruunankummi se sen semmoseen vimmaan
sai. Kyllä Jumala omansa löytää, vaikka rikkaläjästä, niin se
oli äidillesi sanonut ja siitä tuli tytölle sellainen menon into
ettei mikään voinut sitä pelastaa. Kun ihminen, niinkuin tuo
samainen ruunankummi, on itse oikein synnin ja riettaan vallassa,
on sellaisen suurin nautinto saada viattomia, puhtaita sieluja
paholaiselle. Älä sinä vain vahingossakaan joudu sen pauloihin ja
parasta olisi ettet enää sivukaan kulje. Se on sellainen ihminen,
että se kääntää pimeyden päiväksi ja karvaan makeaksi. Se oli
kehunut äiti-vainajallesi, että kokemuksien kautta ihminen saavuttaa
täydellisyyden. En oikein käsitä, mitä täydellisyyttä hän tarkoitti,
mutta riettaiden kokemuksien kautta en luule Jumalan valtakuntaa
saavutettavan. Tarvitseeko ihmisen hypätä kiehuvaan imeläpataan
tullakseen tietämään, miltä kuuma tuntuu. Syntiä on meissä, Jumala
paratkoon, yllin kyllin jokaisessa ja pahuuden kanssa saamme
jokapäivä taistella niin että ihan siihen paikkaan. Ei sitä tarvitse
kiusauksen kokemuksia vallan etäältä etsiä. Vältä sinä, lapseni,
ruunankummia, ettet vain joutuisi sen pauloihin. Jos sinä joudut
maailman laahattavaksi, niin surulla menen minä hautaani. Tahtoisin
niin mielelläni tavata sinut taivaassa, olisi kauheaa, jos et sinä
sinne tulisi. Vaikka onhan Jumalan armo ääretön.
-- Eikö Jumala voisi ottaa An--, ruunankummiakin taivaaseen, kysyi
pikku-Leena.
-- Ei. Jos sellaiset pääsisivät taivaaseen, muuttuisi taivas
helvetiksi. Ruunankummi on ylönkatsonut armon välikappaleet ja
hylännyt armon ja armon hylkääminen on pilkka pyhäähenkeä vastaan,
jota ei anneta anteeksi tässä, eikä tulevassa elämässä. Kaikki muut
synnit antaa Jumala anteeksi, mutta pilkkaa pyhää henkeä vastaan ei
anneta anteeksi, sillä se on anteeksiantamaton synti. Senpätähden
viettääkin ruunankummi elämäänsä yhdessä pahanhengen kanssa herjaten
hirmuisesti Jumalaa. Hän tietää varmasti olevansa kadotettu ja siksi
hän ei koetakaan päästä Jumalan luokse.
Pikku-Leena katsoi maailmaa omien mielikuvitustensa lävitse.
Kokemuksesta hän ei sitä tuntenut. Se taasen, mitä hän kuuli, liittyi
vain lisäykseksi hänen omiin kuvitelmiinsa. Ja niin muodostui sen
selvän näköpiirin taakse, jonka hän silmillään erotti, jotakin
kummallista, synkkää ja salaperäistä.
Hän kävi ajattelijain koulua. Hänelle vastailtiin paljon, kyseltiin
vähän ja opettajien voima oli siinä, etteivät juuri tienneetkään
opettavansa.
Vaari oli nuoruutensa päivinä nähnyt jonkun verran maailmaa. Hänellä
oli ollut oma hevonen ja hän oli kulettanut rahtikuormia. Miehekkäänä
miehenä hän oli astellut maailman läpi. Ei mikään uskonto ollut
voinut sokaista häntä, eikä mikään vääryys ollut sattunut hänen
tielleen, jonka edestä hänen olisi ollut pakko väistyä. Alituinen
taistelu taasen, köyhyys ja yksinäisyys olivat hänestä hioneet
taipuisan, joustavan luonteen, joka säilyy nuorena ja virkeänä
haudan partaalle saakka. Hän piti paljon Aliina-vainajan tytöstä ja
häneltä Leena sai kuulla sitä käytännöllistä, jokapäiväistä, hiukan
pilkallista, mutta aina hauskaa elämän viisautta, joka niin hyvin
sopi yhteen päiväpaisteisen mökin kanssa ja joka oli mieleisenä
vastapainona muorin yhä synkistyvämmälle kadotuksen pelolle.
Muorin jokapäiväisenä huolenpidon esineenä oli Leenan sielu. Jos
ei lapsella olisi ollut sielua, olisi vanhus häntä kohtaan ollut
yhtä rakas ja hellä, kuin lehmälleenkin, vieläpä paljoa enemmän.
Sielunasiat hän kyllä olisi kyennyt, kätkemään omaan poveensa,
itsekseen hän vain olisi Jumalan puoleen huokaillut. Nyt täytyi
puhua, täytyi puhua enemmän, kuin voimat myöten antoivat, ettei
lapsen sielu vain olisi sen kaikista kamalimman vaaran uhriksi
joutunut.
Ruunankummikin oli hyvin Leenaan mieltynyt ja iloitsi joka kerta, kun
tyttönen saapui hänen luoksensa metsään. Kun vanha puu kuivaa tuntuu
siitä suloiselta, että nuori taimi sen juurelta kohoaa.
Anni-täti parka. Monipuolinen ja kirjava oli hänen elämänsä ollut.
Hän oli syntynyt samassa kylässä, jossa nyt vietti vanhuutensa
päiviä. Nuorena, miltei lapsena oli hän lähtenyt maailmalle, vanhana
sieltä palannut.
Nuori, viidentoista vuotias tyttö antoi lempensä kauniille, monilla
tiedoilla varustetulle, rikkaalle, 30-vuotiselle miehelle ja oli
10-vuotta hänen hellänä ja uskollisena jalkavaimonaan. Syy ei ollut
tytön, että hän noiden kymmenen vuoden kuluttua lakkasi olemasta
onnellinen ja uskollinen, vaan miehen, joka jälleen oli löytänyt
viidentoista vuotiaan, ymmärtämättömän ja puhtaan.
Uskollinen, lempeä, ilonen ja viehättävä rakastajatar. Häntä ei
suojele lain mahtava käsi, ei sääli armahtava, laupias maailma, eikä
unhota anteeksi antava, heikkouksia käsittävä sisar. Hänen maineensa
on mädännyt, hänen ihmisyytensä mennyt. Jokainen potkii ja jokaisen
tulee potkia häntä.
Anni oli antautunut rakastajalleen, niinkuin hän olisi tehnyt omalle
miehelleenkin. Hän rakasti, siinä kaikki. Hän rakasti, niinkuin
luonto keväisin auringon paistetta. Ja että rikasta, lämmintä kesää
seuraa myrskyinen syksy, siitä ei keväällä ole aavistustakaan. Se
lempii ja uneksii painavista tähkäpäistä ja lempensä hedelmistä.
Kun Anni 25-vuotiaana, kesken lempeä ja onnea, yht'äkkiä havaitsi
olevansa yksin, hyljätty, petetty, alkoi hän, kuin hukkuva, hapuroida
ympärilleen, tarttuakseen kiini läheisempään oljenkorteen. Ilman
rakkautta oli elämä pimeää, synkkää ja tyhjää. Uskollisuutta lupasi
ensimäinen, lupasi toinen, kukaan sitä ei antanut ja kun hän vihdoin
heräsi epätoivoisesta lemmenhoureestaan hän olikin jo vanha. Hän
oli ollut yhteiskunnan hylkiö, siveiden ihmisten punastus ja häpeä
tietämättä syytä siihen.
Unennäöltä tuntui hänen elämänsä silloin. Hän ponnisti muistiaan
saadakseen selville yksityiskohtia elämänsä yöllisestä unesta. Hän
muisti miehen, jota hän oli rakastanut, sen jälkeen kulki ohitse vain
varjoja, varjoja, mustia ja vaaleampia. -- -- --
Kotikylän metsissä hänelle vasta täysin selvisi oman elämänsä kulku.
Todellisuutta se oli ollut, sitä todellisuutta, mitä elämä yleensä
voi olla. Se ei ollut hukkaan elettyä. Hän rauhottui. Hän oli
kulkenut myrskyt ja tyynet, aavikot ja erämaat. Hän oli sukeltanut
syvyydet, nyt tiesi hän uivansa pinnalla, kulkenut valeen kuilut,
nyt oli totuuden tie hänen eteensä auennut. Keskipäivän aurinko oli
paahtanut häneen, nyt nautti hän illan suomaa viileyttä.
Pikku Leenalle hän neuvoi: mene ja katso! Älä usko mitään, sillä
kaikki, mitä ihmissilmä näkee on valetta, kaikki, mitä ihmiskorva
kuulee on valetta, ja kaikki, mitä kieli puhuu, on valetta,
mutta valeen takana on totuus. Älä usko mitään harrasta, mitään
juhlallista, mitään pyhää; äläkä luota hyveisiin, sillä niitä ei
ole! Pahuutta ja pilkkaa on paljon, mutta niiden yli kulkee tie
hyvään ja pyhään. Jos joku itkee toisen surkeutta, tekee hän sen oman
sydämensä, eikä toisen surkeuden vuoksi ja jos joku rukoilee Jumalaa,
tekee hän sen saadakseen jotakin. Koettele siis kaikkea, kulje
suoraan, mene sinne, mihin kohtalosi vie, äläkä nureksi, joskaan se
ei sinua veisi viljapeltojen, vaan kuivien hietikoiden poikki. Niiden
ihmisten sydänten ympärille, jotka hedelmällisiä seutuja kulkevat,
kasvaa rasva, niin vahva, ettei sydämen sykintä sen takaa kuulu.
Pikku-Leena kuunteli mielellään vanhuksen puheita. Salaa muorilta hän
kaiken kesää kulki Anni-tädin mökillä. Hänestä oli muorin suureksi
iloksi tullut ylen ahkera marja-mies, joka kesällä kuletti mustikat,
mansikat ja syksyn hiljalleen saapuessa puolukoita saavin täyteen.
7.
Marjat olivat noukitut kankailta, lehmät eivät enään käyneet
laitumilla. Kesä oli loppunut.
Minkään tekosyyn nojalla ei Leena enää saanut lähteä metsään. Muori
oli varmaankin saanut vihiä hänen matkoistaan ja seurasi tarkalla
silmällä kaikkia hänen tekojansa.
Syksy oli katkaissut Anni-tädin ja Leenan yhdessäolon molempien
suureksi suruksi. Leena tunsi ja tiesi olleensa Anni-tädin ainoa
ystävä, ainoa, jolle vanhus voi asioita puhua. Kenelle olisikaan
ruunankummi saanut puhua. Olivathan ihmiset niin viisaita, eikä
heille mikään asia ollut ihmeellistä. Itsekseen oli Leena jo monta
kertaa ylpeillyt tuttavuudestaan. Kun toiset ihmiset uskoivat pahaa
ruunankummista ja karttoivat häntä, sai hän olla sen tuttava ja oli
saanut häneltä kuulla paljon ihmeellisiä asioita. Nyt loppuisi kaikki
ja edessä oli pitkä talvi.
Talvi on lapselle samaa, kuin kuolema vanhalle. Se oli samaa kuin
astuminen valosta pimeyteen. Pimeyden takana sanotaan olevan toisen
elämän, lämpimän ja valoisan, mutta kuka sen tietää? Se on niin kovin
kaukana. Kylmää vain, ei lämpöä muualla, kuin omassa sydämessä. Ehkä
tuiskuttaa talvi umpeen Anni-tädin mökin, kun se saa olla niin yksin
ja avuttomana.
Eräänä yönä Leena näki unen. Anni-täti oli olevinaan marjassa ja
sen tuokkonen oli täynnä niin ihmeen suuria mansikoita, ettei Leena
milloinkaan ollut sellaisia nähnyt. Hän kysyi, mistä täti ne oli
saanut. Taivaasta, vastasi Anni-täti ja katosi. Herättyään kertoi
Leena unensa ja muori selitti sen merkitsevän, että ruunankummi oli
kuollut.
-- Ja päässyt taivaaseen. -- Leena purskahti itkuun.
-- Älä itke, lapseni, lohdutti muori, ei se ole päässyt taivaaseen.
Unet tietävät aina päinvastoin.
-- Jos unet tietäisivät päinvastoin, huomautti siihen vaari nauraen,
eläisi Anni, mutta olisi kadotuksessa.
Muori kävi kalpeaksi. Olihan se mahdollista, mitä vaari sanoi,
vieläpä luonnollistakin, että ruunankummi oli joutunut elävältä
kadotukseen. -- --
Jonkun päivän perästä tuli tieto, että Anni oli löydetty kuolleena
metsäpolulta. Liistereellä vietiin hänen ruumiinsa kirkolle ja
haudattiin siunauksetta kirkkomaan syrjäisempään sopukkaan.
Pikku-Leena oli menehtyä ikävään. Ei mitään elämisen toivoa ollut
enää, hän ei enään mitään odottanut elämältä, ei kevättä, ei kesää.
Silloin muistui hänen mieleensä Anni-tädin keltainen kissa, joka
oli yksin jäänyt metsille. Hän pyrki noutamaan sitä, mutta muori ei
päästänyt. --
* * * * *
Muori oli kaiken syksyä omituisen synkkämielinen ja valitti
alituiseen päänkivistystä ja luiden kolotusta.
-- Vanhuus alkaa jo muoria vaivata, sanoi vaari.
-- Kuolema se alkaa minuakin kutsua, huokasi muori.
Pyhäinmiesten päivän aikaan hän heittäytyi vuoteelle ja käski
noutamaan pappia.
Erkki lähti.
Rovasti itse ei voinut tulla pitkää ja vaivalloista matkaa, mutta
lähetti Erkin mukana apulaisensa, nuoren, kalpean sielunpaimenen.
Se saapui. Istuutui vanhan Leenan sängyn viereen ja alkoi kuunnella,
mitä vanhuksella oli huolena.
Ei ollut Leenalla muuta, joka tuntoa niin olisi vaivannut, kuin
epä-usko ja sanan laimin lyöminen.
-- Ettekö te sitten ole uskoneet Jumalaan ja hänen Poikaansa
Jeesukseen Kristukseen. Oletteko epäilleet veren autuaaksitekevää
voimaa, kysyi nuori pappi.
-- Jumala minua varjelkoon, huudahti sairas kauhistuen, enhän toki
sitä ole epäillyt. Muuten vain on epä-usko ja maailman synti --. Olen
vikapää kaikkeen, Jumala minua auttakoon.
-- Tunnetteko jotakin erityistä syntiä, joka mieltänne vaivaisi?
Haluatteko puhua kanssani kahden?
Huoneessa olivat vain Erkki ja pikku-Leena.
-- Erkki kyllä saa kuulla kaiken, mutta sinä, Leenaseni, mene sinä
ulos.
Pikku-Leena olisi halusta tahtonut kuulla, minkälaisia aika-ihmisten
synnit olivat ja miten niitä anteeksi annetaan ja siksi hän muiden
huomaamata vetäytyi muurin loukkaaseen ja sieltä kiukaalle.
-- No, vaimo, keventäkääpä nyt sydäntänne ja minä Herran palvelijana
tahdon kuulla.
-- Minä olen, alkoi muori itkien tunnustaa, vuosikausia sydämessäni
surrut ja huolehtinut lehmiäni, jotka Erkki on lahdannut. Olen
antanut vallan epäuskolle, että niillä jos onkin sielu, kun ne
niin kummasti katsovat ennen kuolemaansa ja jäävät jälestäkin päin
sydäntäni vaivaamaan.
-- Niin, vastasi pappi tarttuen sairaan käteen, eläimillä kyllä voi
olla sielu, eikä teidän uskonne siinä kohden ehdottomasti väärä
liene, mutta syntiä se ei ainakaan ole. Itse minä uskon, että niillä
on sielu ja Jumalalle otollisena pidän, että niitä sielullisiksi
olennollesi katsoo ja niitä sen mukaan kohtelee.
-- Ja sitten, jatkoi Leena, olen minä ollut onneton ja vaivattu
sen Aliina-vainajan sielun takia. Se oli tuon pienen tytön äiti
jonka pastori äsken tässä näki. Se oli sellainen huono ihminen,
joka itsensä oli pilannut maailmalla. Sitten se tuli, tänä
syksynä yksitoista vuotta sitten, tänne, synnytti tytön ja kuoli
synnytystuskiin. En kysynyt mitään sen sieluntilasta, muuta vain
touhusin. Nyt tuntoani polttaa, tahtoneeko Herra sen sielun minun
kädestäni -- --. En uskonut sen niin pian kuolevan.
-- Sielut ovat Herran, sanoi pastori, eikä meidän. Hänen tahdostaan
sielut syntyvät ja hänen tahtonsa ohjaa niiden kulkua. Me olemme
ihmisiä, Herran käden tekoja, mitäpä hän meiltä toinen toistemme
sieluja vaatisi. Ainoastaan sitä vaatii Herra, että alastoman ja
puutteenalaisen huoneesemme otamme kysymättä, kuka hän on ja kunne
kulkee. Eikö teillä muuta ole, joka tuntoanne vaivaa?
-- Ei ole muuta erinomaisempaa. Tunnustan itseni kaikkiin synteihin
vikapääksi. Olen rikkonut Jumalan kymmenen käskyä ja tiedän
ansaitsevani helvetin ja ijankaikkisen kadotuksen, ellei Jumala minua
armosta auta.
Pappi alkoi lohduttaa. Hän puhui Jumalan anteeksiantavaisuudesta ja
armosta heikkoja lapsiaan kohtaan ja miten taivaallinen isä on kaiken
tietävä ja kaiken käsittävä. Jos Jumala tuomitseekin, ottaa hän
kaiken lukuun, yksinpä senkin, mitä tuomittava itsekään ei ymmärtäisi
lukuun ottaa. Jumalan rakkaus on ääretön. Ääretön on sellainen,
jolla ei ole loppua. Rakkaudella ei ole mitään loppua. Siksipä ei
meidän tarvitse pelätä astuessamme tuomarimme eteen, vaan iloisin
mielin, täynnä luottamusta on meidän hänen luoksensa mentävä. Hän on
helvetissäkin rakkaus. Jospa joka ihminen tietäisi, kun kadotuksen
liekit leimuavat hänen ympärillään, että sekin on vain rakkauden
puhdistavaa tulta -- --.
Muori ei tohtinut tältä papilta ottaa rippiä, sillä tämän puheessa
oli jotakin, jota hän ei käsittänyt. Kyllähän se oli kaunista, mitä
se puhui ja niin olisi hänkin suonut Jumalan olevan, mutta sepä ei
mahtanutkaan olla niin, koska se oli lihalle mieleistä.
Hän tahtoi puhutella rovastia. Pastori oli tullut pappilan hevosella
ja meni sillä myöskin. Rovastia varten lähti Erkki lainaamaan talosta
hevosta ja rekeä.
Vihdoin saapui rovastikin.
Hänen tuloansa varten oli Melanderin Heta haettu huonetta siistimään.
Heta oli pessyt pöydät ja penkit, asettanut tuoreita hakoja uunin
päälle ja oven eteen, pannut pöydälle valkean liinan ja liinalle
postillan, virsikirjan ja uuden testamentin. Itse hän oli jäänyt
odottamaan. Olihan nyt hyvä tilaisuus puhutella pappia.
-- Tuleekohan se, saapa nähdä tuleeko, oli sairas koko ajan hokenut.
-- Eihän nyt toki tulematta jää, kun kuoleva vaatii, oli Heta
vastannut. -- Tietäähän pappi, sanaa tutkinut ihminen, mikä siitä
seuraisi, jos laskee toisen sielun helvettiin, jos sen suinkin voi
pelastaa -- -- --.
Kun rovasti tulee huoneeseen, niin istu sinä, lapsi, penkillä kädet
ristissä tai ota katkismus.
Leena oli ottanut katkismuksen.
Rovasti oli pienenlainen mies, paljon lyhyempi Erkkiä, mutta mökissä
hän näytti suurelta, täytti melkein koko huoneen. Heta, joka auttoi
turkkia ja päällyskenkiä, kaulahuivia ja kintaita rovastilta, sai
tuskin tilaa liikkua ja töyttäili auttaessaan sinne ja tänne. Kun
rovasti oli päässyt päällimäisestä vaatekerrastaan, istahti hän
penkille.
Heta kiidätti tuolia sänkyn viereen ja asetti tuolille tyynyn.
-- Tässä olisi rovastin tuoli, hän hätäisenä sanoi.
Rovasti istui tyynylle, tarttui sairasta käteen ja kysyi
juhlallisella äänellä:
-- Miten ovat, vanha vainio, sinun sielusi asiat?
-- Huonosti, rakas rovasti, valitti vanha Leena, kovin huonosti.
-- Ho, hoo, ho, hoo, säesti Heta.
-- Kevennäpä sydäntäsi, vaimo-parka!
-- Olen syypää kaikkiin rikoksiin. Olen ansainnut kadotuksen.
-- No onko sinulla mitään erinomaista, joka tuntoasi vaivaisi?
Vanha Leena kertoi jälleen molemmat pääsyntinsä, surun teurastetuista
lehmistä ja Aliina-vainajan sielusta.
-- Ihminen on suuri syntinen, alkoi rovasti, kun Leena oli
tunnustanut. -- Ihminen on suuri syntinen. Helvetin on hän ansainnut.
Jumala tekisi oikein, jos hän ikuisen kirouksen piinalla ihmistä
rankaisisi. Ihminen on ansainnut Jumalan vihan ja kirouksen, sillä
perkeleestä on se liha, jota hän päällään kantaa. Paratiisissa hän
otti päällensä turmeluksen. Mutta nyt, rakas ristisisar, on tällä
ankaralla Jumalalla poika, joka niin rakasti meitä kurjia, että hän
jätti taivaan, ihanan taivaan, sanoi jäähyväiset enkeleille, taivaan
riemulle, taivaan kullalle ja loistolle ja tuli tänne meidän kurjien
luokse. Ja kuule nyt ja käsitä, sinä synneiltä rasitettu vaimo,
tämän Jumalan ainokaisen pojan, Herramme Jeesuksen Kristuksen suurta
ja ääretöntä uhrausta. Hän jätti taivaan, eikä siinä kaikki. Hän
tuli ihmiseksi, otti orjan muodon päällensä ja oli täällä meidän
keskellämme vihattuna, syljeskeltynä ja kuoli vihdoin hirmuisen
ristinkuoleman. Ilman tätä Jeesuksen uhrausta ei yksikään liha
tulisi autuaaksi, sillä Jumala kirosi ihmisen syntiinlankeemuksessa,
mutta Jeesus otti itse päällensä isänsä vihan ihmisiin, kärsi sen
rangaistuksen, jolla Jumala olisi meitä rangaissut. Nyt me olemme
vapaat Jeesuksen veren ansion kautta tästä rangaistuksesta ja valmiit
menemään taivaan riemuun, jos me vain uskomme ja uskossa omistamme
olevamme syypäät tämän pyhän pojan kuolemaan ja piinaan. Tunnustatko
olevasi syypää Jeesuksen kalliiseen kuolemaan ja piinaan?
-- Tunnustan.
-- Ja että sinä olet ansainnut ijankaikkisen helvetin piinan?
-- Tunnustan.
-- Uskotkos, että tämä pyhä veri on kyllin voimakas pelastamaan sinut
helvetin piinasta?
-- Uskon.
-- Otatkos vastaan Herran armon ja lähestyt häntä nöyränä,
katuvaisena, armoa rukoillen.
-- Otan.
-- Sitten minä Herran Jeesuksen palvelijana uskon sinulle sinun
syntisi anteeksi.
Rovasti antoi vanhalle Leenalle herranehtoolisen. Heta oli
toimituksen ajan polvillaan, kissa nukkui, Erkki piti lakkia
silmillään ja pikku-Leena tuijotti koko ajan rovastiin.
-- Tuntuuko nyt helpommalta?
-- Tuntuu, vastasi sairas.
-- Tohtisitko nyt mennä Jumalan, sen ijankaikkisen ja ankaran
tuomarin eteen?
-- To-tohtisin, vastasi sairas hiukan epäröiden,
-- Ole Herran rauhassa, kaikki on sinulle anteeksi annetut.
Sen vakuutti rovasti hyvästellessään. Erkki kyyditsi hänet pois.
Heta moitti pikku-Leenaa siitä, että tämä koko ajan oli tähystellyt
rovastia. Kädetkään eivät niin yhtä kertaa olleet ristissä. Heta oli
ollut ihan kiukkuun kuolla sitä katsellessaan!
Päivästä päivään huononi vanha Leena. Vaari saattoi tuntikausia
istuskella uunin pankolla ja imeä ikivanhaa piippuaan. Pikku-Leena
viihtyi mieluisammin kiukaalla. Siellä ei ollut niin synkkää,
harmaata, niin kuoleman näköistä, kuin alhaalla. Jos hän olisi
osannut leikkiä nukkien kanssa, olisi aika ehkä kulunut hauskemmasti,
nyt hän vain mietti. --
Eräänä yönä hän heräsi kovaan puheeseen. Muori puhui kovaa ja
sekavasti. Vaari istui sängyn vieressä ja itki. Pikku-Leena näki ensi
kerran miehen itkevän ja se kummastutti häntä.
-- Mitä vaari itkee, hän vuoteeltaan kysyi.
-- Muori taitaa nyt jättää meidät kahden maailmaan.
-- Lehmä ja pikku-Leenani, mikä ne perii, houraili sairas.
-- Kyllä Jumala pikku-Leenasta huolen pitää ja lehmän lupasin minä
rovastille siitä edestä, että kävi täällä, sanoi vaari.
-- Jumalalle olkoon kiitos, sairas huokasi.
Hänen kurkkunsa alkoi korista ja hetkin kuluttua oli henki lähtenyt.
Kun Melanderin Heta aamulla tuli sairasta katsomaan, istui vaari yhä
sängyn vieressä pitäen kuolleen kättä omassaan.
-- No, nythän jo pääsi vanha Leena, lohdutti Heta.
-- Niin pääsi ja kohta tästä minäkin --.
-- Ei ole vielä likellä Erkin lähtö, virkkoi Heta. -- Kuolleen
silmät ovat ihan kiini. Jos se Erkkiä odottaisi, olisivat sen silmät
raollaan.
8.
Seuraavina aikoina tapahtui Aartolahdella melkoisia muutoksia.
Suur'-Oljon poika, Oljon nykyinen isäntä, joka peri talon isänsä
jälkeen, oli nähnyt paljon maailmaa ja oli sivistynyt. Hän oli
seminaarin käynyt ja taisi vieraita kieliä, joita hän oli oppinut
Tukholman matkallaan. Hänestä olisi tullut opettaja, mutta hän oli
niin vapaamielinen ja laajanäköinen, että piti maanviljelystä hengen
viljelyksen arvoisena.
Hän oli Aartolahden ensimäinen valistuksen mies. Heti talon saatuaan,
hän alkoi puuhata ajanmukaisia parannuksia viljelyksen ja rakennuksen
aloilla. Niitto- ja leikkuukoneet ilmestyivät vainiolle ja uusi
isäntäväen rakennus ilmestyi vanhan viereen. Ennen olivat isäntä ja
palvelusväki asuneet samassa rakennuksessa.
Oljon talo sijaitsee sangen ihanalla paikalla. Se on rakennettu
korkean vuoren reunaan ja uuden rakennuksen pääportailta näkyy
koko kyläkunta. Se on aivan kuin saarnastuoli kirkossa. Isäntä
ihmetteleekin usein sitä aistia, joka esi-isillä oli talonpaikkaa
valitessa.
Taloutta hoitaa vanha-emäntä, isännän äiti, sillä nuorikko on
sivistynyt kaupunkilaisnainen, joka ei ole perehtynyt maatalouteen.
Muuten on nuori emäntä kunnon ihminen, rakastaa maalaiselämää, tutkii
ja keräilee kukkasia. Hän on koko pitäjän valistusseurojen sielu ja
innokkain toimintahenkilö. Hän tuntee itsensä onnelliseksi, että on
joutunut niin karuun paikkaan, kuin Aartolahti on, sillä hän rakastaa
laajaa toimintaa.
Nuori pariskunta uneksii Aartolahden ihanteellisesta
valistuskaudesta. --
Heidän toimestaan on kylään saatu kansakoulu.
Koulun vihkiäisiin oli kutsuttu kaikki Aartolahden mökkiläiset,
mäkitupalaiset ja köyhät. Oljon emäntä piti heille erityisen puheen
valistuksen tarpeellisuudesta, tarkotuksesta ja olemuksesta. Uusi
opettajatar lausui runoja ja Oljon isäntä puhui Suomen kansan
jaloista esi-isistä, suurista kärsimyksistä ja taisteluista. Lakit
päässä ja suut auki kuuntelivat miehet puhetta, ymmärtämättä, mikä
oikeastaan oli tarkotus.
-- Mitähän se noin öhkää ja ääntään vetää, tiedustelivat naiset.
-- Se kuuluu loruun, selitti Melanderin Heta.
Nuo valistumattomat ihmiset pitivät koko touhua vain herrain pelinä,
joka heistä tuntui suolattomalta maitovelliltä.
Mutta Oljoset ja opettajatar, -- pitkä, laiha, punatukkainen ja
suurijalkainen, 24-vuotias nainen, olivat päättäneet valistukselle
voittaa Aartolahden. He olivat päättäneet taistella. --
Ensin perustettiin ompeluseura, sitten laulu-, soitto- ja
puhujaseurat.
Huomattiin seuroista olevankin hyötyä. Nuorukaiset ja neitoset,
jotka ennen olivat juosseet nurkkatansseissa, alkoivat pitää niitä
häpeällisinä. Varsinkin talollisten nuorukaiset ja neitoset. Näin
syntyi tuossa kunnon kylässä sääty-ero, joka ei erottanut rikasta
köyhästä, mutta sivistyneen sivistymättömästä. Sivistyneitä olivat
siis sellaiset, jotka kuuluivat ompelu-, laulu- ja puhujaseuroihin,
sivistymättömiä taasen ne, jotka kulkivat nurkkatansseissa ja niissä
kulkivat rengit, piiat ja mökkiläisten lapset.
Sivistyneet opettelivat kaupunkilaistapoja, olivathan ne
välttämättömiä seura-elämässä. Piti osata esitellä itsensä, ennenkuin
sai tervehtiä, -- sivistymättömät tervehtivät kaikkia, -- piti
osata sanoa: hauska tehdä tuttavuutta! Piti osata ihailla luontoa
ja ymmärtää kukkaiskieltä. Asioista tuli puhua hienostellen ja tuli
olla mieli vapaa, rinta raitis. Taikojen ja muiden ylenluonnollisten
tapausten uskomista pidettiin suurimman tietämättömyyden merkkinä.
Niinpä muuan eukko, joka sanoi näkevänsä aaveita ja tietävänsä
tulevia asioita joutui perin huonoon huutoon sivistyneiden taholta.
Hän oli saanut maineensa siitä, että oli kerran ennustanut suuren
onnettomuuden uhkaavan muuatta taloa. Talo olikin palanut ja sen
mukana talon pienin lapsi. Mikään noita hän siltä ei sanonut
olevansa, näkijä vain, eikä kukaan ollut ennen valistuksen tuloa
häntä noitana pitänytkään. Nyt hän tuon tuostakin sai kuulla olevansa
pimeyden lapsi, jonka valistus oli tuominnut kuolemaan. Opettajatar
selitti koululapsille, miten kauan velhot ja noidat ovat pitäneet
kansaa pimeydessä. Hän istutti lapsiin sitä tuntoa, että koulujen
avulla sorretaan velhojen valta ja että Suomeen, tähän Kalevan
kauniiseen kansaan istutetaan uusi henki, valon ja tiedon henki. Eikä
opettajatar paljon huolinut siitä, että pojan-veitikat kiusasivat
ja pilkkasivat vanhaa näkijä-eukkoa. Tosin ei opettajatar pitänyt
siitä että lapset olivat raakoja, mutta niin paljon hän ei asiaa
paheksunutkaan, että siitä olisi loppu tullut. Vanhus, joka ennen
oli ollut avulias ja hiljanen, muuttui pian katkeraksi suupaltiksi.
Kun sitten koululla jälleen vietettiin iltamaa nurkkatanssien
poistamiseksi, saapui hänkin sinne ja alkoi ääneensä sadatella
Oljosen isäntää.
-- Kyllä minä sinut tunnen, hän sanoi, tunsinpa vielä isäsikin, joka
nälkävuosina rikastui. Nälkään kuoli silloin ihmisiä, kuin torakoita
ja Oljon tallin takana tavattiin kerran neljä henkeä kuolleina,
mies, vaimo ja kaksi lasta. Nuorimmalla oli tukko kuivia heiniä
suussa. Äiti kai ne oli siihen pistänyt nälän lievittämiseksi.
Tunsin minä senkin, joka isältäsi Jeesuksen nimeen kahta suolaraetta
rukoili ja kuoli teidän pihaanne. Te rikastuitte juuri niinä kauhun
vuosina. Niiltä ajoin on syntyisin se perintö, jolla sinä, hyvä
mies, hyviä tapoja ihmisiin istutat. Palani taitoin minä nälkäisten
kanssa ja taitoni ja tietoni oli silloin siunattu, kun nälkäkuolema
raivosi. Nyt sinä, isäsi perillinen, kasvatat vihaa minua vastaan ja
katkeroitat vanhan elämäni. Luulet valistuksinesi voivasi kuolettaa
luonnon salaiset voimat. Et, veikkonen! Jumalalla on ääretön tietojen
aarre-aitta, -- hän niitä jakelee pienille, suurilta ne ovat salatut.
-- --
Sen sanottuaan eukko jatkoi matkaansa.
Kylälle levisi pian huhu, mitä hän oli sanonut Oljon isännälle ja
kaikki vanhat ihmiset myönsivät hänen puhuneen oikein. Köyhäin
keskuudessa alkoi jälleen elää sama kauhun ja halveksumisen tunne
Oljoa kohtaan, kuin silloin, kun noidan puhumat tapaukset vielä
olivat olleet tuoreita. Kyllähän nyt kelpaa kopeilla, niin suristiin,
kun silloin nälkävuosina köyhien jauhoja suurista summista möivät.
Ihme vaan että sellainen rikkaus niinkin kauan on kestänyt. Mutta
kyllä se kerran loppuukin, jos oikeuden Jumala elää. --
Vaan mitäpä siitä, mitä pienet puhuivat tai ajattelivat. Suurten
korville se ei ulettunut. Ja jos ulettuikin, eivät he olleet niin
pikkumaisia, että olisivat viitsineet noin vanhoja asioita pöyhiä.
Oljon isällisen huolen alla alkoivat kansakoulu ja seurat menestyä,
valistus versoa ja tehdä hedelmiä.
Keväällä perustettiin Oljoon meijeri. Isäntä oli jo edeltäkäsin
pitänyt luennoita, miten Suomi maitotuotannon avulla on rikastuva ja
kohoutuva suurmaiden tasalle varallisuudessa. Hän oli selittänyt,
miten helppoa heinäin viljelys on esim. rukiin alaan. On pantava
pellot kasvamaan heinää, on ruokittava lehmiä ja vietävä maito
meijeriin. Siitä saadaan puhdasta rahaa, jolla vapaasti saa ostaa,
mitä haluaa. Näin vapautuu kansamme karun turpeen orjuudesta ja
kylmän sään vallanalaisuudesta, jossa se ennen on huokaillut.
Vanhat talolliset eivät oikein ottaneet uskoakseen tuota ehdotusta,
mutta useammat nuoret siihen ilomielin yhtyivät.
Köyhillä oli oma ajatuksensa meijerin perustamisesta. He uskoivat
Jumalan koston nyt tulevan Oljoselle ja hänen vaipuvan niin alas,
että kuningas Nebukadnetsarin lailla ruohoa söisi. Meijeri taasen
olisi se kultainen kuva, jota hän vaati kansan kumartamaan.
Mutta kun meijeri valmistui, eivät sen kiivaimmat vihamiehetkään
voineet vastustaa sitä rahantulvaa joka siitä lähti. Alkoipa jo
mökkiläinenkin viedä ainoan lehmänsä maidon meijeriin saadakseen
rahaa. Omaatuntoa, joka tuppasi soimaamaan lohduteltiin sillä, että
eihän maito jäänyt sinne, kulki vain kerran siilien läpi ja niin
saivat lapset siltä sen syödäkseen tarvitsematta jäädä pelkälle
happamalle leivälle. Tosin eivät pienokaiset ensin tahtoneet
tottua uusmuotisen maidon ytelään makuun, mutta nälkä ei kauankaan
makua kaivannut. Vihdoin jäivät vain piiat ja rengit, -- ne eivät
milloinkaan tottuneet meijerimaitoon.
Rahaa alkoi ilmestyä jokaiseen taloon ja torppaan, sellaisiinkin,
joissa ennen ei vuosikausiin oltu sitä nähty. Mutta varallisuuden
leimaa raha ei lyönyt. Nuorten kukoistavat posket vain kalpenivat,
muuttuivat sinteiksi, kuten meijerimaito ja uusia punaposkia ei
lapsistakaan jaksanut nousta. Puvut muuttuivat vähitellen oman
pellavan kudonnaisesta puotihetaleisen koreiksi. Talontyttärille
ilmestyi päivänvarjoja ja hansikkaita, pitsejä ja kureliivejä. Eivät
he uskoneet vanhojen varotusta, etteivät moiset hetaleet korista
leveäselkäistä, suurikouraista, pellavapäistä maalaiskaunotarta.
Edistys kulki nopein askelin, ei se vanhoista välittänyt. Kun raha
ei riittänyt, alettiin myydä metsiä. Tiheät, ikivanhat metsät,
joissa haltijoiden oltiin luultu piileilevän myytiin rahan edestä
ulkomaille. Tilalle jäi alastomia ahoja. Kehuttiin puuttomien metsien
paremmin kasvavan heinää, kuin tiheiden, joihin aurinko tuskin oli
päässyt paistamaan.
Näin paljastuu vuosi vuodelta alaa valistukselle. Alastomilta
ahoilta alkaa kaikua kaupungissa sepitettyjä lauluja entisten,
kansan lasten sydämissä syntyneiden sävelten sijaan. Sivistyneiden
sävelet olivat hienoja, vienoja ja sopusointuisia. Ne veivät
kuulijan pois todellisuuden yhä yltyvästä rumuudesta, mutta eivät
antaneet voimaa todellisuutta varten. Sivistyksen sopusointuinen
sävel nosti innon, voiman, uljuuden ja rakkauden huippuihin asti,
mutta ei jaksanutkaan kantaa alas, vaan -- pudotti, laimeutui ja
laimensi. -- Yksitoikkoinen nuotti, joka ennen, syvien metsien
aikoina oli kaikunut näillä mailla, ei se ollut jaksanut henkeä
pilviin, näkymättömiin viedä. Se oli vienyt vain sinne, mihin kunkin
omintakeinen tunne jaksoi kutakin kohottaa. -- -- --
Kolme talvea olivat kansakoulu ja sivistysseurat toimineet, kun
keväällä saapui kylään suuri, korkeasti oppinut herra kesävieraaksi.
Hän oli rouvansa kautta Oljon emännän tuttava ja mukanansa hänellä
oli paljon opettelevaista nuortakansaa, joka kesäisen luonnonihailun
ohella tahtoi opetella talvenkin varalle. Kaikki asettuivat he
asumaan Suur'-Oljoon. Aartolahdella, kun ei oltu totuttu herroihin,
heitä ensin ujosteltiin, mutta kun ne eivät näyttäneet sen
pahemmilta, kuin muutkaan ihmiset, alkoivat vaimot pyhäsittäin käydä
oikein läheltä katsomassa, miten ne sellaiset elivät. Ja tapahtui,
että kun herrasväet aterioitsivat ulkona, seisoi väliin suuri joukko
naisia ja lapsia heidän pöytänsä ympärillä tarkoin silmillään
seuraten jokaista pöydässä istujan liikettä. Kesävieraat eivät siitä
pitäneet ja kun jälleen pyhä-aamuna akat tulivat, lähetti suuren
herran rouva piikansa sanomaan, että herrasväki ei tykkää siitä, että
siellä asiatta juostaan. Ylpeitä näkyivät olevan ja niiden piiatkin
olivat niin koppavia, että akkoja ihan nauratti. Ruotsia puhuivat
muka ja suomeakin vain puolin sanoin. Mikä kuitenkin eniten ihmetytti
sydänmaalaisia, oli herrasväen ääretön unenpaljous. Kauniina
kesä-aamuina ennätti aurinko jo kuivata kimaltelevat kastehelmet ja
muuttaa ruohikon väsyneeksi, kun herrasväet vasta nousivat ja piika
heille sänkyihin kahvit vei. Illan virkkuja ne kyllä näkyivät olevan.
Myöhään yöhön kuului järviltä laulua ja herrasneitien kirkumista.
Tämän oppineen herran rouva innostui Oljon emännästä tekemään hänkin
jotakin kansan hyväksi.
Paljon olikin vielä tehtävää, sen huomasi hän heti, vaimot puhuivat
raa'asti, eivätkä osanneet kasvattaa lapsiaan, kun itsekin olivat
kaiken neuvon ja ohjauksen puutteessa. Heitä oli opetettava, heille
oli puhuttava, heitä oli jalostutettava. Oli vaivalla niillä
tahansa kaivettava esiin ihmisyys siitä synkästä verhosta, johon
tietämättömyys sen kätki. Meihin sivistyneihin, ajatteli oppineen
herran rouva, katsoo tuo pimeä, kurja, avuton kansa: auttakaa meitä,
se huutaa käsiään ojennellen. Ja meidän velvollisuutemme on auttaa
sitä, kohottaa sitä henkisemmälle kannalle. Kun itse on saanut niin
paljon, paljon, eihän silloin saa olla itsekäs, eikä välinpitämätön
kova-osaisia kohtaan. Vaimoille oli opetettava lasten kasvatusta,
heitä oli neuvottava laittamaan lapsilleen helposti sulavaa ja
miehilleen voimakasta ja ravitsevaa ruokaa. Heille oli opetettava
puhtauden ensi sääntöjä ja raittiin ilman terveydenhoidollista
merkitystä.
Oljon emäntä oli aivan samaa mieltä,
-- Ette voi aavistaa, rouva tohtorinna, hän sanoi, mikä työ minulla
on ollut saada kansasta edes hiukankin pois noituuden ja taika-uskon
henkeä. Puhettakaan ei tähän asti ole ollut muista edistyspuuhista.
Olenkin suunnannut työni enemmän lapsiin ja nuorisoon kuin aikuisiin,
hapsethan ovat tulevaisuuden kansa ja niistä riippuu, minkälainen
huomispäivä on oleva, valistustyö ei tee yhteen ihmispolveen
näkyväistä hedelmää, se ei ole työtä tälle päivälle, vaan
tulevaisuudelle. --
Aartolahden akat saivat kuulla asiasta. Suntion Liisa siitä ensin
oli saanut vihiä ja hän sen kertoi toisille. Liisa ei ollut
paikkakunnan ihmisiä, vaan kotoisin muualta, sillä paljon vieraita
ihmisiä oli viime aikoina osunut kylään. Sitäpaitsi hän oli hiukan
herraskaisellekin vivahtava, ei kuitenkaan niin paljon, ettei hyvin
olisi toisten kanssa toimeen tullut, sen verran vain, että parahiksi
kelpasi herroille pyykkäriksi ja huoneiden siivoojaksi. Oli, näet,
suntion tytär ja oli ollut kaupungissa huusana. Pyykkirannassa, kun
paljon vaimoja oli koolla, hän asiansa kertoi. Livepata kiehua porisi
hiljasella tulella, järvellä loiskivat pienet laineet ja kesäinen
taivas kaareili heidän yllään.
-- Nythän ne herrasväet rupeavat mökkiläisten akoille opettamaan
lastenkasvatusta ja ruoan laittoa, hän alotti.
Syntyi hiljaisuus, ei muuta kuulunut, kuin veden solinaa
pesupunkista. Liisa odotteli sanojensa vaikutusta.
-- Höpsis! Kymmenen tenavata olen tehnyt, eikä siihen ole herrojen
apua tarvittu, sanoi vihdoin Hiskian Eliina, suuri, kesakkanaamainen,
äkäsen luontonen vaimo.
-- Joka vuosi minäkin terveen lapsen olen potkaissut, vaikken olekaan
herrojen kouluuttama, rehenteli ahdasrintainen ja yskivä Jussin Anna.
-- Ja kyllä minä suolavesikupin ja leipäkannikan porstuan hyllyltä
osaan pöydälle viedä ilman herrojen apua.
-- Oletteko hulluja, hah, hah, haa, nauroi Liisa. Luuletteko herrojen
teille lapsenteko-taitoa opettavan. Nähkääs, asia on tällainen.
Antakaa, kun minä oikein juurtajaksaen sen teille selitän, mutta
keitä sinä, Sepän-Iida kahvia, niin minä sill'aikaa juttelen.
Sepän-Iida, pitkä, laiha, suurihampainen ja totinen ihminen alkoi
keittää.
-- Juu, nähkääs, puhui Liisa, juu, asia on niin, että herrasväki on
tullut huomaamaan, että köyhien lapset ovat huonosti kasvatettuja ja
että köyhät miehet ovat huonosti ruokittuja. Ja sitävarten -- -- --
-- No, jo minut riivattu vei, keskeytti Hiskian-Eliina puheen
ja raiskasi märällä lakanalla kehlon laitaa. -- Vai ovat meidän
lapsemme huonosti kasvatettuja. Voi sen tuhat tulimmaista, miten
minua sapettaa. Vai eivät ne ole hyvin kasvatettuja. Mitenkähän
heidän omien kakarainsa laita on, saiskohan sitä kysyä. Hyi,
vieläkin kiukuttaa, miten ne toisella viikolla minua kohtaan
käyttäytyivät. -- -- --
-- No, mitä silloin tapahtuikaan, utelivat toiset.
-- Mitäkö tapahtui? Kun minä menin Oljoon villankehruuta hakemaan,
niin on niitä herrain puolikasvuisia kesäsyöttiläitä juuri uimaan
menossa. Niiden piti jo hypätä veteen, mutta minut nähtyään
asettuivatkin tiepuoleen rivissä seisomaan. Siinä ne nyöpelit
seisoivat ihkasen alastomina minuun päin, eivätkä vähänkään hävenneet.
Olisit sylkäissyt vasten naamaa, sanoi Suntion Liisa.
-- No niinhän minä teinkin. Minä sylkäsin ja sanoin: hävetkää toki
silmänne leuhki, kun vanhaa naista pilkkaatte. Olettepa tekin
koreita papin alkuja, vai mitä syötinkejä teistä tehdään! Viekää
toki ihmisyytenne Oljosen sioille, kun se noin rumaa on ihmisten
ilmoilla ja älkää minulle kelvottomuuttanne näytelkö, ei se minua
ollenkaan ilahuta. Sanoin ja sylkäsin vielä kerran yhtä mokomaa. Voi
sun vietävä, vai alkavat ne meitä opettaa! No jos kaikki herran alut
ovat samallaisia, kuin ne itseään näyttelevät poikaset, niin eihän
kunniallinen nainen saa mitään rauhaa. Parasta on, etteivät pistä
nokkaansa minun mökkiini! Panisivat ennen minut opettamaan heidän
lapsilleen, miten vanhoja ihmisiä kohdellaan, -- siinä!
-- Herrojen lapset ovat ristillisen kurin puutteessa, sen minäkin
olen tullut huomaamaan, sanoi Jussin Anna.
-- Olkaa jo rällättämätä, että Suntion Liisa saa kertoa, miten ne
siunatut herrat ovat päättäneet meitä opettaa, kielsi Sepän Iida.
-- Juu, jatkoi Liisa, ne aikovat tehdä köyhien lapsista hienoja, että
ne lakitta päin osaisivat kumartaa herroille ja kaiketi he sitten
opettavat teidät syömään hienoja ruokia.
-- Jaha, sohaistako, jossa on sotkettua lihaa, kananmunaa,
vehnäkorppua ja maitoa yhdessä -- -- --. Eliinaa puistutti.
-- Entä hattu? Määrätäänköhän hattu, luuri ja silmälasit, tiedusteli
totinen Sepän Iida.
-- Ja opetetaanko makaamaan puoleen päivään, kysyi Anna.
-- Hei, akat, innostui Hiskian Eliina, jahka minä olen oppinut hattua
pitämään ja sianrasvassa keitettyä munaa syömään, niin minäpä en
päivää sano muille, kuin itseni näköisille.
-- Koska he sitten alkavat, kysyi Anna.
-- Syksyllä, kuulema. Laittavat kai oikean koulun Oljoon ja rouva
lähettää kaupungista opettajan.
-- Vai syksyllä. No ensi työkseen ne alkavat vilulla tappaa, niillä
kun pitää aina olla ikkunat auki.
-- Kyllä sitä kylmässäkin elelee, lohdutti Hiskian Eliina. -- Sitten
minäkin keitän kermaan mannaryynipuuroa ja panetan suolatonta voita
puuron silmään. Kelpaa sitä Hiskiaksenkin ojaa kaivaa!
-- Ja minä keitän särkeni siirapissa, lisäsi Anna.
-- Hyi toki, sanoi Liisa. Minua ilettää teidän mässäämisenne.
Mutta kyllä minustakin siltä tuntuu, että pysyköön jokainen omissa
oloissaan. Kyllä minä luulen köyhän lapsen oloonsa kelpaavan.
-- Ja pitäkööt vain huolta siitä, että omat lapsensa oppivat
ihmis-tapoja, vihotteli Eliina. Ja laittakoot ensi itse itselleen
ilman piikaa ruoan, vaikka rahaa on, etteivät tiedä mihin panna.
Puhukoot vasta sitten, miten köyhän voisi saada hengellänsä elämään,
siinä!
-- Älä ole noin vihanen, Eliina, sanoi Suntion Liisa, minä tunnen
herrasväet ja tiedän, että ne ovat hiukan lapsellisia. Ei ne tarkoita
niin pahaa -- -- --
-- Minä pippuria niiden tarkotukselle, ärjäsi Eliina, mutta sen
minä vaan sanon, että eivät minun poikani joka vastaantulijalle
hävyttömyyksiä tee, vaikkei niistä syötinkejä tulekaan.
-- Akat, kahvi on jo valmista, ilmotti Sepän Iida.
Pyykkärit taukosivat työstään ja istuutuivat tulen ympärille.
Lahden toisella rannalla on koivumetsä. Sinne oli keskustelun aikana
kerääntynyt herrasväkeä katselemaan kesäistä idylliä.
Järvi oli tyyni, hienoja, hopean kirkkaita karmeita vain kulki sen
pinnalla. Vaimojen ääni kuului hyvin toiselle rannalle, mutta sanoja
ei erottanut. Valkoset vaatteet, joita oli levitetty kuivamaan
ruohikolle ja pensaiden oksille, kuvastuivat pitkinä juovina järven
vihertävään kalvoon. Heinäsirkat surisivat ja perhoset tanssivat
tuoksuvien kukkien ympärillä. Elämä oli niin ihanaa metsänpuoliselta,
varjoiselta rannalta katsottuna. --
Vaimot alkoivat jälleen pestä ja puhella.
-- Kyllähän elää kelpaa, kun tuon enempää ei elämänsä eteen tarvitse
tehdä, sanoi Sepän Iida nyökäyttäen herrasväkeen päin. Hänen äänensä
oli katkera.
-- Ole vaiti, -- Suntion Liisa koetti olla sukkela, -- pianhan pääset
samallaisille päiville, kun nyt vain kerkiävät opettaa sinut syömään
herkkuja ja laiskottelemaan.
-- Taitaisi käydä Iidan, kuten entisen akan.
-- Kuinka sille sitten kävi.
Sepän Anna kertoi:
-- Oli kerran akka, joka sai periä suuren, suunnattoman määrän
kultarahoja. Ensin hän ei tietänyt, mitä niillä olisi tehnyt,
mutta silloin joku tuttava neuvoi hänen ostamaan oikein kauniin
rakennuksen, jonka ainoana maana olisi vain puutarha. Mitä semmoinen
rahakas ihminen sen enemmällä maalla olisi tehnytkään, kuin mitä
kelliäkseen tarvitsi. Akka teki neuvon jälkeen ja osti kauniin
rakennuksen. Mutta rakennuksella ei ollutkaan puutarhaa. Ei se
mitään, ajatteli akka, pianhan minä tässä joutessani puutarhan
laitan. Ja kun hän oli tottunut työ-ihminen, ei hänen tullut
mieleensäkään toisilla sitä teettää. Päivät pitkät hän ahkerasti
kuokki, istutti ja mullitti. Hän laittoi kauniita kukka-penkkejä,
puita ja ruusupensaita. Hän oli niin onnellinen rikkauksistaan,
että toivoi saavansa elää ijankaikkisesti. Vihdoin oli puutarha
kunnossa ja akka rupesi nauttimaan laiskan päiviä. Hän rupesi
kahvipannun ääressä istumaan puutarhan penkillä. Mutta miltä se
ahkeralle maistui. Jo toisena päivänä hän suuttui ja väsyi kukkien
katselemiseen.
-- Miten hänelle sitten kävi?
-- Se myi pois koko paikan ja osti toisen, jossa jälleen alkoi
ahertaa. Se ei tuntenut onnea missään muussa, kuin työssä.
-- Eihän muuta onnea olekaan, myönsi Eliina, vaikka enhän muuta
onnea ole koettanutkaan. Arvelen vain siitä, ettei mitään valmista
ihmisen suuhun lennä, vaan kaikki on kovan vaivan takaa sinne
raastettava. Jos Jumala olisi tietänyt ihmisen tulevan onnelliseksi
ilman toimeentulonsa eteen ahertamatta, niin varmasti olisi hän sen
onnelliseksi tehnyt.
-- Miksi ei Jumala luonutkin ihmiselle kaikkea valmiiksi. Se olisi
käynyt samalla vaivalla, kun sille kerran kaikki on mahdollista,
ajatteli Liisa.
-- Tai olisi jättänyt koko ihmisen tekemätä, se olisi ollut kaikkein
parasta.
-- Älä sinä, Eliina, enää jatka ihmisten tekoa, pisti Liisa.
-- Jaa, minäpä en olekaan yksin tekijänä -- -- --
-- Solkkaamata suutanne, siinä, vihastui Iida. Kyllähän leikkiä saa
puhua, mutta pilkkaa ei, ei ainakaan sellaisista asioista.
* * * * *
Nuoren herrasväen huomio oli järven toisella rannalla kääntynyt
taivaan hattarapilvistä, veden väreilystä ja lintujen näppärästä
lennosta pesu-akkoihin.
-- Luonto on niin ihanaa, niin virkeää ja monipuolista, puheli silmät
haikeina nuori neitonen. -- Se on kuin Jumalan runoteos, jota me
pienet ihmislapset saamme tutkia ja josta saamme oppia rakastamaan
elämän ja olemassaolon kaikkeutta. Jospa vain kaikki ihmiset
tulisivat tuntemaan luonnon ihanuutta! Jospa runotar saisi sanallaan
koskea kaikkia ahtaita rintoja! Nuo vaimot, jotka tuolla vaatteita
pesevät, tuskin tietävät olevansa järven rannalla, johon ääretön
taivas, vihreä metsä ja kyläkunta niittyineen kuvastuu. Tuskin
kuulevat he veden loisketta, joka syntyy heidän sitä käytellessään!
Minä tahtoisin niin halusta huutaa kaikille ihmisille, että maailma
on ylen kaunis, niin verrattoman ihana!
-- Niin, te olette oikeassa, sanoi joku nuori herra, luonto on kaunis
ja niin täydellinen, ettei ihmiskäsi kykene yhtä pientä kiveä siihen
lisäämään.
-- Näettekö sitten noiden pesuvaimojen liikkeitä, miten sopusuhtaisia
ja ympäristöönsä sopivia ne ovat, neitonen sanoi.
-- Luonto on täällä alkuperäistä, vastasi herra, samoin nuo vaimot.
Niiden olemus on kokonaan luonnon mukaista. Ei siinä ole mitään
tehtyä.
Yksi neitosista, joka talvisin kävi Ateneumissa piirustusoppia
ja kutsutti itseään taiteilijaksi, oli alkanut piirustaa kuvaa
pesurannasta. Kuva ei tahtonut olla oikein luonteva, eikä laisinkaan
näköinen, mutta perspektiivin hän selitti olevan hyvän. Hän oli sen
luonteinen, ettei hän koskaan onnistunut saamaan hyvää kuvaa itse
paikalla. Hän vain valokuvasi taulun muistiinsa, josta se vasta
kypsyttyään saattoi luontevana esiintyä.
Herrat kuuntelivat ihastuneina. He seurasivat silmillään neitosten
siroja liikkeitä, etsivät kukkasia, pujottelivat niitä puseroiden
poimuihin, heittivät jälleen pois ja repivät uusia.
Neitoset vuoroin suuttuivat, vuoroin leppyivät, hyppivät kiville ja
mättäille ja säikähtelivät. Otaksuivat kuivia, maahan pudonneita
oksia käärmeiksi ja menneen vuoden käpyjä sisiliskoiksi.
Kaikkien mielestä oli niin hauskaa. Elämä oli niin ihanaa vapaassa,
virkeässä luonossa pitkän, rasittavan talven jälkeen.
9.
Oljossa asuva herrasväki oli kovin tyytymätön sisäpiikaansa, sillä
se samoili mieluisammin metsiä tai lojui nurmikolla, kuin piti
huoneita siivossa ja huolehti, että kaikki olisi ollut tarpeellisessa
kunnossa. Emäntä oli jo monta kertaa ihmetellyt, miten tohtorinna
suvaitsi sellaista palvelijaa ja hän kehotti tohtorinnaa ottamaan
piian maalta, kaupunkilaisista kun ei ole mihinkään.
Rouva oli samaa mieltä ja antoi Suntion Liisan toimeksi hankkia
sopivaa henkilöä.
Liisa kyseli kylältä. Paljohan niitä oli tulijoita, -- käsitteet
suuresta maailmasta olivat viime vuosien aikana melkoisesti
muuttuneet, -- mutta kaikki eivät niin vain kelvanneetkaan,
sen tiesikin. Tohtorinna vaati sisäpiialtaan ei ainoastaan
työtelijäisyyttä, vaan myöskin siroa ulkomuotoa.
-- Tiedänhän minä yhden, sanoi Liisa, yhden, joka on sekä ahkera,
että kaunis, mutta se on vielä kovin lapsekas ja tuskin sen vaari
sitä päästääkään, vaikka saanhan minä koettaa.
Ja Suntion Liisa meni Erkin mökille.
Lapsuus oli pikku- Leenalta kadonnut, kuin unelma. Muorin kuoleman
jälkeen oli hänen hartioilleen tulleet kaikki ne huolet ja työt,
joista vainaja häntä oli säästänyt. Kovaa oli todellisuus. Ei siinä
ollut sijaa ihmettelylle ja ruunankummikin tuntui muinaiselta,
menneeltä haaveilulta. Kauan oli Leenan jo tehnyt mieli pois suureen
maailmaan, sinne, johon eivät kuulu yksinäiset, huokailevat tuulet.
Kun Liisa puhui asiansa, joka yhdellä kertaa uhkasi aukaista
satumaisen suurmaailman portit, ihastui Leena.
-- Mene vaan, sanoi vaari ottaen uunilta piippunsa ja alkaen sitä
äänekkäästi imeä. -- Mene vaan, Leena, mitäpä sinä tässä olostasikaan
paranet. Minäkin kuolen pian ja sinä jäät kuitenkin yksin.
-- Mutta te jäisitte niin yksin ja turvattomaksi, sanoi Leena jotakin
sanoakseen. Sitten hänen tuli todenteolla ikävä vaaria. Se jäisi niin
yksin ja turvattomaksi. Ehkä sairastuisi ja kuolisi jonakin pimeänä
talviyönä. Ei, hän ei voinut jättää vaaria. Hän on tässä niin kauan,
kuin se elää ja sitten vasta. -- -- Mutta entä jos vaari elääkin
kauan.
-- Mene sinä vaan, mentävähän sinun on kuitenkin. Mikäpä minun on
tässä yksin ollessani. Pääsethän ihmisiin, eikä tarvitse joutua
hunningolle.
-- Mutta jos vaarin mieli on paha.
-- Mitäpä minä siitä pahottelemaan. Enhän kuitenkaan saa sinua ikääsi
pitää, joka kohta kuolen. Vaari ei sanonut Leenalle, ettei hän enään
kyennyt pitämään mökkiään, kun vanhat varat olivat loppuneet ja Oljon
isäntä oli vuodesta vuoteen lisännyt päivätöitä. Tuskin omia töitään
enään vaari jaksoi ja ensi talveksi oli hänen mentävä ruotiin. --
Mene sinä vaan, Leena, kun pääset, parempia ihmisiä palvelemaan!
-- En minä sentään taida -- -- --
-- Sinun pitää mennä, minä tahdon, sanoi vaari kovettuneena.
Leenan mieli oli hyvä, että vaari hänet pakotti menemään.
Suntion Liisan kanssa hän lähti näyttämään itseään tohtorinnalle.
Matkalla neuvoi Liisa, miten piti esiintyä. Hänen piti niiata syvään
herrasväelle ja katsoa silmiin puhuteltaessa, -- se näyttäisi
rehelliseltä. Sitten, jos tohtorinna hänet ottaa, niin hänen pitäisi
niiaten sanoa: onko tohtorinna hyvä ja opettaa minua, kun minä olen
niin osaamaton ja tökerö, kyllä minä koetan sitten nöyryydelläni
palkita tohtorinnan vaivat.
Sykkivin sydämin ja oudoin mielin kulki Leena Liisan rinnalla Oljoon
näyttämään itseään. Liisa jatkoi neuvojaan:
-- Ole nöyrä ja tottelevainen herrasväellesi, äläkä koskaan puhu
vastaan, äläkä vastusta, vaikka vääryyttäkin kärsisit ja vaikka
kuinka tietäisit olevasi oikeassa. Ei köyhän auta oikeuttansa katsoa,
kärsien se paraiten eteenpäin pääsee. Ja vielä toinen asia, Leena,
vaikka oletkin vielä lapsi, niin sanon pahan omantuntoni takia. Sinä
olet suurisilmäinen ja sysi-musta ja olisit hyvin säilynyt täällä
maalla, jossa sinua pidetään rumana, mutta herroilla on toinen maku.
Ne, näes, luulevat mustaa kauniiksi. Älä siis usko herrasmiesten
koreita puheita ja naimatarjouksia, eivät ne koskaan piika-ihmistä
nai.
He saapuivat perille, Liisa vei Leenan kyökkiin. Siellä oli kaksi
palvelijaa. Toinen sekotti munaa ja korppua hakattuun, veriseen
lihaan ja toinen kuori perunoita tehden hirveän paksuja kuoria.
-- Ohhoo, onpa siinä korea tyttö, kenen se on, kysyi toinen
palvelijoista.
-- Siitä tulee tähän herrasväkeen piika, jos huolitaan, vastasi Liisa.
-- Lapsihan tuo vielä on, ei se jaksa tässä olla.
-- Kovaa on talonpojankin työ!
-- Mitähän Emma-ryökinä tuosta tytöstä tykkää, nauroi toinen piika,
se kun ei luule muita kauniita löytyvänkään maailmasta, kuin hän.
Tohtorinna tuli kyökkiin, Leena ja Liisa nousivat seisomaan.
-- Tässä minä nyt tuon tohtorinnalle tämän tytön. Se on turvaton
tyttö-riepu ja olisi siunattu asia, jos herrasväki tahtoisi ottaa sen
ja opettaa siitä kunnon piian.
Leena oli hämmästynyt tohtorinnan tulosta ja vetäytynyt Liisan selän
taakse. Liisa veti hänet esiin.
-- Tervehdi tohtorinnaa, Leena!
Leena rohkasi luontonsa, astui uljaasti rouvan luokse, ojensi kätensä
ja silmiin katsoen sanoi: päivää!
-- Voi, voi, hätäili Liisa, kuinka sinä olet köppänä sentään. Älä nyt
toki kättele! Muistatko, miten minä sinua neuvoin?
Leena punastui korvia myöten ja koetti puhua tökertää: kyllä minä
sitten nöyryydellä palkitsen, kun minä olen näin osaamaton.
-- Höhlä, ärjäsi Liisa, oletko siinä! Tuskin tohtorinna ottaakaan
sinua.
-- No, no, nauroi tohtorinna, tyttöä on opetettu liikaa. En luule,
että hän on niinkään höhlä, kun hän vaan saa olla ja puhua, miten
itse haluaa.
Nyt uskalsi Leena jo hengittää ja katsoa asiaa luonnollisemmalta
kannalta. Hänestä tuntui ihmeelliseltä, että herrasnainen saattoi
noin hyvin käsittää. Miten voisikaan tehdä aivan niin, kuin toinen
käskee.
-- Tahtoisitko tulla meille palvelukseen, kysyi tohtorinna.
-- Tahtoisin.
Samassa tuli mieleen vaari ja vaarin mökki. Itku oli vähällä tulla.
Hänestä tuntui, ettei hän enään koskaan saisi nähdä vaaria, ei
avata porstuan ovea, eikä teljetä sitä kepillä. Keittiössä oli outo
ruoan ja veden haju, kaikki oli niin puhdasta ja kirkasta, häntä
tukehdutti, mieli teki pois.
-- Minä luulen, että hän on kiltti tyttö, sanoi tohtorinna Liisalle.
-- Minä otan hänet mielelläni, mutta en voi ottaa ennen kuin sitten
kun lähdemme Helsinkiin.
Helsinkiin! Leena ihastui. Hän pääsisi vielä vähäksi aikaa vaarin luo
ja sitten Helsinkiin!
Kun hän jälleen saapui vaarin mökille, huomasi hän jälleen paljon,
mitä ei ennen ollut huomannut. Mökin seinä oli kallellaan, aivan
kaatumaisillaan ja porstuan katto oli rikki. Suuri, lahonut
laudanpätkä oli valunut alas ja jäänyt seinää vasten roikkumaan.
Navetta oli tyhjä ja ikävän näköinen ja kotipihlaja oli alkanut
sammaltua.
Vaarin luona tuvassa istui Melanderin Heta, sama, joka häntä oli
ollut kastamassa. Heta oli kylältä saanut kuulla, että Leenasta tulee
herrojen piika ja sitä varten hän oli tullut Erkin puheille.
-- Sen minä vaan sanon, puhui Heta, että ei se onnekseen kaupunkiin
lähde. Tiedän minä toki sen verran, vaikk'en paljoakaan tiedä.
Eläsipä nyt Leena-vainaja, niin eipä laskisikaan se lasta suden
suuhun. Hoo, hoo. En tiennyt silloin, kun ma kasteessa vein Herran
eteen tuon lapsen, että siitä piti maailman luuta tulla, siitäkin.
-- Eikö Jumala mielestäsi kaupungissa olekaan sama, kuin täällä,
kysyi Erkki. -- Ja minä olen kuullut Helsingissä olevan satoja pappia
ja kymmeniä kirkkoja, niin ettei sielläkään pakanana elää tarvitse.
-- Pappiako Erkki pitää pirun vörmyntärinä? En minä sinuna, Leena,
kaupunkiin lähtisi, kun täälläkin elää voi. Älä lähde, Leena!
-- Suntion Liisa on jo toimittanut, vastasi Leena, en kai minä enään
voi purkaa.
-- Suntion Liisa, muka paras, se herrojen heiska, mikä lieneekin
muualta tullut. Älä huoli lähteä! Minä olen sinut pyhästi kastanut
samana yönä, kun äitivainajasi ruumiin pesin. Äitisi tuli sieltä
hylättynä ja häväistynä sinua tänne synnyttämään, -- nyt syksyllä
tulee siitä neljätoista vuotta, ja samoin käy sinullekin, sano minun
sanoneeni.
-- Ole hörisemättä, ärjäsi Erkki, kun tuolla lailla orpoa evästelet.
Mikä sinä olet ihmisen elämänkulun ennustajaksi?
-- Sen, mitä sanoin, sen sanon vieläkin, toisti Heta totisena. -- En
minä Leenalle mitään pahaa toivo, sen tietää Jumalakin. Mutta minkä
minä sille voin, että sydämeni on haljeta, kun ajattelen, miten kova
tämä maailma on. Eikä Erkin tarvitse sitä pahastua, että minä Leenaa
estin. En sitä kateudesta tehnyt.
-- Kai minä sen tiedän, myönsi vaari, mutta mihinkäpä se lapsi-rukka
joutuu täälläkään, kun minä kuolen? Eikä käy päinsä parempia ihmisiä
pilkata. Kun se rouva kerran on luvannut ottaa, niin mikä on
mennessä? Ihmisiinhän se joutuu, eikä hukkaan.
-- Koska kerran vaarisikin niin tahtoo, puhui Heta Leenalle, että
sinunkin pitää lähteä ulos avaraan maailmaan, niin mene, kai se on
niin sallittu. Mutta älä ylenkatso minun sanoja, kun sanon, että
maailman polku on pitkä ja pimeä. Se on kuin aava meri, jonka viitat
tuuli on vienyt. Lintunen tietää ilman suunnat ja koko maailma on sen
turvapaikka, mutta niin ei ole laita ihmislapsen. Mutta muista, että
Jumala asuu taivaassa ja on jo ennen meidän syntymistämme määrännyt
meille elämän onnen tai onnettomuuden.
Vaari huokasi. Suuret kyyneleet tulivat hänen silmiinsä.
Leenaan eivät Hetan neuvot mitään vaikuttaneet. Hän ajatteli
kaupunkia ja kaikkea sitä uutta ja outoa, joka hänellä oli oleva
edessään.
Mutta kun se aika läheni, jolloin Leenan piti matkustaa Helsinkiin,
tuli hänen jälleen kova ikävä vaaria. Tuli muori-vainajakin
mieleen. Tuossa oli vielä muorin lypsinkiulu, tuossa rukki, tuossa
kuontalohara ja sukkula. Kaivolla oli sama ämpäri, jolla muori oli
vettä nostanut, sama polku vei kaivolle, kuin silloinkin. Missähän
muori oli? Kohta kuolee vaarikin. Mökki jää tyhjäksi, tai tulee joku
toinen siinä asumaan. Se asuu jälleen kauan ja sekin kuolee. On
ollut aika, jolloin ei muoriakaan vielä ollut ja nyt häntä jälleen
ei ole. Vaikka maailma seisoisi monta sataa tuhatta vuotta, niin
ei muoria enää koskaan olisi maan päällä. Kaikki ihmiset kuolevat,
mutta maailma ei koskaan ole tyhjä ja kaikki ihmiset ovat tuttuja
keskenään, vaikka aina uusia syntyy. Anni-tätikin oli ollut ja ollut
niin hyvä -- -- --.
* * * * *
Tuli syksy. Aartolahti jäi omien kyläläistensä haltuun. Kesävieraat
olivat lähteneet pois. Niiden mukana Leenakin.
Erkin mökissä asuvat uudet ihmiset, vastanainut pari, entinen
piika ja renki. Vaarilta olivat he ostaneet mökin ja talous-kalut.
Paljoa ei ne maksaneet, mutta paljon arvoisetkaan eivät ne olleet.
Lahoja olivat niin mökki, kuin kalutkin, niinkuin niiden entinen
käyttäjäkin, mutta parempiin ei nuoren parin varat riittäneet. Voimaa
toki oli ja intoa. Hätävaraksi vain vanhaa ostettiin, kunnes uusia,
mallikkaita ja kestäviä ennätettäisiin hankkia ja uusi, ihan uusi ja
mukava mökki rakennettaisiin.
Turhaa on nuorten tulokkaiden unelma. Uutta ennättivät he vain
hankkia sangon, kiulun, taikinapytyn ja kehdon, kun heille syntyi
pieni poika, joka sitoi äidin pois ansiotyöstä. Seuraava vuosi toi
toisen ja kolmas kolmannen, alinomaa siunasi Herra nuorta paria
uudella tulokkaalla. Toiveet uuden mökin saamisesta raukesivat pian.
Nuori, puutteiden kuihduttama mies paikkailee joka syksy mökin kattoa
ja nurkkia, että pienokaiset siellä sisällä säilyisivät yli kylmän
talven. --
Vaari on joutunut ruotiin.
Odottamaton se tapaus ei Erkille ollut, kauan hän sen oli tiennyt,
vaikkei hän sitä ennen ollut ajatellut sen enempää. Olihan aivan
luonnollista, että kun omat voimat loppuivat, täytyi turvautua
toisten armoon, sillä kukapa pienessä mökissä suuren suuria
säästöjäkään teki. Nälkää Erkin ei ollut koskaan tarvinnut kärsiä
mökissään, lapseton kun oli. Ja vaikka puolet ajasta olikin mennyt
maanvuokran maksuun, oli hän ollut rikaskin toisiin mökkiläisiin
verraten. Uutta oli hänellä aikoinaan ollut kaikki, niin vaatteet,
kuin talouskalutkin. Hyvä oli ollut elää, mutta kun rikkaus oli ollut
tavarassa, oli se kadonnut aikojen kuluessa.
Oudolta sentään tuntui olo vieraan nurkassa ja tielläkin tuppasi
olemaan. Ilkeältä tuntui, kun sanottiin, että kuolemaankin jo
joutaisi -- --. Eipä siksi että hän kuolemaa olisi pelännyt, ei
ollenkaan. Mielikin paloi jo tuonelaan, Leenan luokse, vanhan
elämänkumppanin, mutta muuten vain sydäntä jääti, kun sellaista
toivomusta kuuli lähimmäisten, omien pitäjäläistensä suusta. Vaikka
niin hän itsekin ennen oli sanonut, kun vaivaisen näki, että
kuolemaankin jo joutaisi -- -- --.
Uljas oli sen talon isäntä kirkonkylässä, johon Erkki ensinnä joutui,
uljas nyky-ajan mies. Emäntä ei ollut ylpeä, vaan pieni ja hiljainen,
vaalea. Antoi joskus pienokaisensakin vaarin syliin ja se oli
hauskaa. Silloin tuli Erkin mieleen aina pikku-Leena -- -- --.
Muistaneekohan hän enään ukkoa? Missähän lienee pikku-Leena -- -- --.
Rengit ja piiat olivat ilkeitä ja nauroivat Erkin omituiselle huulien
liikunnalle, joka tuli siitä, ettei hänellä ollut hampaita. Sanoivat
vaarin käyvän jälleen lapseksi, joka rinnan asemasta huuliansa imee.
Isäntä torui renkejä ja piikoja ja sanoi saman kohtalon heitäkin
uhkaavan, jahka yhtä vanhoiksi pääsevät. Sitä eivät rengit, eivätkä
piiat usko. Heidän suonissaan virtaa uhkuva elämän voima ja he
luulevat kykenevänsä valmiista, hedelmällisestä maailmasta murtamaan
itselleen onnea ja runsasta ravintoa vanhankin päivän varalle. Mutta
isäntä on sivistynyt mies ja hän hymyilee moiselle uhmailulle.
Muuten käy isännän sääliksi köyhän kansan kova kohtalo, ruodille
joutuminen, jossa vanha aina joutuu nuorten pilkaksi ja saa kärsiä
nälkääkin monin paikoin. Hän oli ensimäinen, joka kuntakokouksessa
ehdotti epäkohdan korjaamiseksi vaivaistaloa. --
Sellaista Erkkikin toivoi. Siellähän olisi toisiakin hänen laistaan,
jotka ikäänkuin niitetyt ja auringon paisteessa kuivatut heinät
olisivat haravoituina yhteen ja samaan paikkaan.