Kun vanhukset jälleen olivat kahden, nousi Erkki ylös sängystä, johon
hän oli aikonut käydä nukkumaan, kaivoi verkalleen hiilen piippuunsa
tuhan alta ja kysyi:
-- Luuletko sinä Leena että Aliina kuuli sen minun sanani?
Leena hoiteli par'aikaa lasta.
-- Mitä sinä sitten sanoit erinomaista?
-- Että sekö sen tänne poikimaan -- -- --
-- Enhän minäkään semmoista kuullut ja tokko sinä -- -- --
-- Kyllä minä sanoin, mutta mistä minä tiesin, että se kuolee
ja kun väsytti, -- taikka laiskistutti, mitäpä siitä koristelen,
niin -- -- --. Kuolevalla on tarkat korvat, kyllä kai sen kuuli.
-- Jos lie kuullut.
-- Leena, jos Jumala meille ikää ja voimaa suo, niin pidetään Aliinan
lasta, kuin silmäteräämme.
-- Ja kasvattakaamme häntä kutituksessa ja herran nuhteessa, lisäsi
Leena.
Erkki istahti pankolle ja alkoi vakavan näköisenä poltella. Syntyi
pitkä hiljaisuus.
-- Nyt olisi jo aika mennä levolle ja olisi jo aika yläälläkin olla,
alkoi vihdoin Erkki, jota hiljaisuus alkoi torkuttaa. -- Pistän minä
sentään vielä hetkeksi kyljelleni ja sitten pitää mennä pappilaan
hautaa ja siunausta hommaamaan.
-- Ja ehkä olisi paras viedä lapsikin kasteelle, ehdotti Leena.
-- Mitä joutavia! Lapsi on kastettu ja sillä hyvä. Jääköön
lämpösempään aikaan.
-- Mutta nimi?
-- Voihan sitä kutsua, vaikka Leenaksi, kunnes paremman nimen saa.
-- Olkoon sitten niin, myönsi muori. -- Nyt minä menen lypsämään
kaimalle maitoa ja sitten minäkin nukun.
Kissa, joka yöllisten tapauksien aikana tuskin oli silmiään
aukaissut, loikahti esiin ja alkoi vaatia maito-osaansa.
-- Nyt on Mirri saanut tasaajan maidolle. Mitä nyt sanot, nauroi
Leena.
-- Ole huoleta, lohdutti Erkki jälleen, kyllä ei sinun osaasi
kosketa. -- -- --
* * * * *
Aamu on tullut. Aurinko paistaa kylmän kirkkaana ja valaisee
autioita, valkeata maata. Mutta välinpitämättömänä ottaa maa vastaan
kesäistä ystäväänsä. Jäähtynyt on elämän antajan ja luonnon väli.
Mökissä, missä kokonaisen ihmis-ijän on vallinnut hiljaisuus ja
rauha, on yhtenä yönä tapahtunut paljon. On loppunut pettynyt elämä,
-- ken tietää mitä kärsimyksiä se oli itseensä kätkenyt. Syksyn
myrskyistä on lepoon päässyt nuori, hylätty äiti ja uusi ihmissielu
on alkanut maallisen vaelluksensa.
Päivän tullessa on mökissä kuitenkin yhtä hiljaista, kuin ennenkin.
Aitassa nukkuu nuori äiti ikuista untaan. Tuvassa vanhukset öisen
rasituksen jälkeen ovat uneen vaipuneet. Leenan vieressä nukkuu pieni
vastasyntynyt.
2.
Aartolahden kylä, jonka laidassa Erkin ja Leenan mökki sijaitsi, oli
paljon jälellä muusta maailmasta. Syynä siihen oli se, että kylä
on kaukana liike- ja kulkupaikoista, suurten, metsäisten vuorten
keskellä.
Kaikestaan oli kylässä noin 50 asumusta, taloja ja tölliä. Ihmiset
tunsivat hyvin toisensa ja olivat niin toisiinsa kiintyneet, että
vaikea oli Kallea Matista erottaa. Liikanimiä ei käytetty. Talolliset
kutsuttiin talon mukaan, piikoja ja renkejä sen talon nimellä, missä
kulloinkin palvelivat. Naineen miehen ristimänimeen liitettiin vaimon
nimi ja samoin vaimolle miehen nimi, joten Leenaa kutsuttiin Erkin
Leenaksi ja Erkkiä Leenan Erkiksi.
Talot ja töllit eivät kuitenkaan olleet aivan lähetysten. Ihmiset,
niin yhtäläisiä kuin olivatkin, pysyivät siitä syystä keskenään
jonkun verran vieraina. Ja kun lasten suurin ansio oli ujous,
livistivät he piiloon, jos naapurin isäntä sattui lähestymään.
Huomattavin tapaus, jota vieläkin mielihyvin kerrottiin, oli sekin
jo sattunut lähemmäksi sata vuotta sitten, sodan aikana. Ryssä oli
silloin houkutellut eräästä talosta nuoren, punaposkisen emännän
ja vienyt hänet mukanaan kauas Venäjälle. Tapaus oli niin painunut
siveiden ja uskollisuutta rakastavien ihmisten mieliin, ettei
aikakaan voinut sitä unohdukseen saattaa.
Harva kyläläisistä oli käynyt oman pitäjän kirkon tuolla puolen ja
joka maailmalle lähti, se sinne myöskin jäi. Maailman kulkijan maine
ei ketään viehättänyt, sillä se oli samaa, kuin portto tai varas. Se
tuli siitä, että harva enää maailmalla pysyi samana vaatimattomana,
yksinkertaisena ja siveänä ihmisenä, jollaisena omaisten kesken oli
pakko pysyä. Yleinen usko olikin, että oman kylän ulkopuolella olivat
viettelykset ja kadotuksen paulat.
Aartolahti oli jälellä ei ainoastaan suuresta maailmasta vaan vieläpä
omasta, vilkkaasta kirkon kylästäänkin, jossa edistysriennot jo
tekivät tavatonta alaa. Kirkonkylässä oli seurahuone, soitto- ja
laulu-seura ja kirjalainasto. Edistyksen ja valistuksen etunenässä
oli siellä Severolan isäntä, pitäjän rikkain mies, jonka isä oli
tukkimetsillä rikastunut. Aartolahdella kuiskailtiin edesmenneen,
vanhan Severolan joutuneen kadotukseen, kun hän oli tehnyt paljon
suuria syntejä. Kunnon aartolahtelaiset eivät lainkaan käsittäneet
nykyaikaista afäärioikeutta, vaan pitivät vääryytenä sitä, että
Severola oli metsäkylistä parilla kohuilla tuhansilla ostellut puita
ja sitten myynyt niitä monien satojen tuhansien arvosta. Luulivat
moisesta joutuvan kadotukseen.
Kirkonkylän asukkaat pitivät aartolahtelaisia auttamattomina
pöllöinä, joihin ei mikään pystynyt. Olivat joskus koettaneet
valistaa heitä. Kerrankin oli Severola sisarineen, veljineen ja muun
valistuneen väen kanssa pitäneet sivistyttävän iltaman kylässä.
Olivat kertoneet, minkälaisia esi-isät olivat olleet. Kertoilivat
edesmenneen Suomen kansan suurista urostöistä ja mahtavista sodista,
joissa peloton talonpoika oli taistellut vihollisia vastaan. Puhe
kummastutti suuresti metsäkylän asukkaita, sillä he pelkäsivät
äärettömästi sotaa. Jo poikina he kaikessa toveruudessaan saman
ikäisten tyttöjen kanssa olivat suunnitelleet, mihin olisi paras
piiloutua, jos vihollinen sattuisi tulemaan. Vanhat olivat kertoneet
kuulleensa vanhemmiltaan, miten sota-aikana joukottani piilouduttiin
vuorten luoliin, ettei vihollinen löytäisi. Nyt kertoivat
kirkonkyläläiset, etteivät esi-isät ollenkaan pelänneet, vaan uljaina
taistelivat edestä rakkaan synnyinmaan. Pelottomuuteen kehottivat
heitäkin. Sitten lauloivat omituisilla kurkku-äänillä. Kun toinen
lauloi kimeästi, veti toinen romeaan ja kolmas vikisi. Tanssivatkin
keskenään ja lupasivat toistekin tulla. --
Yhdessä suhteessa kirkonkyläläiset sentään erehtyivät. He pitivät
metsäkylän asukkaita tyhmempinä, kuin ne todellisesti olivat. Joskaan
eivät kyläläiset suurta huomiota panneet toistensa omituisuuksille,
oli heillä sitä tarkempi silmä vieraan heikkouksille. Ja usein he
nauroivat vieraittensa tyhmälle herruudelle. --
Jumalaan he uskoivat vahvasti. Ilman hänen sallimustaan ei mitään
voinut tapahtua. Kuitenkin tehtiin paljon taikoja ehkäisemään pahoja
sallimuksia. Varsinkin keväisin, kun lehmät laitumille laskettiin
ja syksyisin, jolloin ne jälleen suljettiin navettaan, olivat pahat
vallat voimakkaita. Samoin suurten juhlien aikoina. Siksipä olikin
taikojen teko silloin ylen tarpeellinen. Sauna ja riihi olivat pyhiä
paikkoja. Kuitenkin asuskeli pahahenki mielellään kummassakin.
Rohkeana pidettiin sitä, joka lauantai-iltana uskalsi yksinään
saunaan jäädä. Silloin oli aina nyletyksi tulemisen vaara lähellä tai
joku muu hirmu. Riihi oli vielä vaarallisempi ja siellä pidettiin
tavallisesti ruumiitakin ennen hautaamista. Jumala kyllä suojeli
ja varjeli ihmistä kaikesta pahasta ja häneen kyllä uskottiin ja
luotettiin, mutta haltijoita, tonttuja ja paholaisia täytyi kuitenkin
pelätä. Niin olikin Aartolahden asukkaiden uskonto pakanuuden
ja kristinuskon sekotusta, jossa pakanuus kuitenkin oli silmiin
pistävintä.
Kylän huomattavimmat henkilöt olivat Puusniekka-Juonas laiskuutensa
takia ja Puhjun-Suutari, joka alituiseen pureskeli peukaloansa.
Melanderin Heta ja Sauna-Tihta kilpailivat kätilö-toimestaan, -- Heta
oli yleensä voiton puolella vilkkaan kielensä takia. Muutto-Jussi oli
maailman paras lusikoiden tekijä. Vierun Nikki ajatteli ääneensä.
Nyyperin Liisa oli hullu kerjuu-akka, josta lapset paljon pitivät,
hän kun osasi puhua ihmeellisiä asioita. Hän oli nuorena ollut
maailmalla, kulkenut hattu päässä, käynyt Pietarissa ja nähnyt
keisarin.
Sellaisia olivat Leenan ja Erkin merkittävin ystäväpiiri.
Kun kuolemantapaus sattui, otti koko kylä osaa suruun. Olihan
jälleen yksi, jonka jokainen tunsi ja jonka ominaisuudet olivat
käyneet rakkaiksi, ainaisesti poistunut. Ja kun uusi ihminen syntyi,
iloitsivat jälleen kaikki, eikä kukaan saanut rauhaa ennen, kuin oli
nähnyt uuden tulokkaan ja saanut sanoa, kenenkä näköinen hän oli.
Nyt oli Leenan ja Erkin mökillä sattunut kuolema ja syntyminen
yht'aikaa. Eliisapetin Aliina oli maailmalta tullut synnyttämään ja
kuolemaan. Siinä oli paljon puheen aihetta. Olihan jälleen saatu
todistus maailman kavaluudesta.
-- Oli se siunattu asia yhtä kaikki, että se toi sen tänne hyvien
ihmisten liuostaan, arveli Heta ja samaa mieltä olivat kaikki muutkin.
Mutta senkin oli Jumala niin sallinut. Ilman taivaan isän tahtoa ei
hiuskarvakaan päästämme putoa, todisti Jumalan sanakin.
Kummalliseen, salaperäiseen hämärään jäi Aliinan muisto. Hän oli
ollut miltei lapsi lähtiessään kotiseuduiltaan. Toisilla ihmisillä on
jo syntymästään asti into ja halu surman suuhun. Niin oli hänelläkin
ollut. Jo pienenä oli hän pelannut herrasväkeä, puhunut ruotsia muka
ja hokenut kaupungeista ja kaduista. Tuskin sitten oli korvan taus
kuivunut kun jo lähti -- -- --.
Olisi ollut syytä soimata mokomaa, mutta levätköön rauhassa, kun
kerran rauhassa oli kuollutkin. -- --
Syksy on loppunut ja talvi tullut, sellainen pitkä, valkoinen,
valoton ja eloton talvi, joka sydänmailla synnyttää aavemaisia
utukuvia valoa kaipaaviin ihmissieluihin, -- joka luo omintakeista
hengen elämää, suurta, korkeaa, syvää ja kummaa, -- joka tuntee
tuntemattomia salaisuuksia. Mitä tietääkään sähkövalossa kasvatettu
ihminen siitä elämästä, joka piilee tähtien kasvattaman povessa!
Kun tuhannet tähdet peittävät tai vaan, kun revontulet loimuavat ja
lumiset puiden oksat säteilevät, tai kun kuolema kulkee hirmumyrskynä
ja tempaa salaperäiseen olemassa-oloon rakkaimman, silloin syntyy
ihmissielussa taidetta ja tietoa, niin sanomatonta ja pulppuavaa,
ettei se mahdu muotoihin, eikä rajoihin. Mutta se elämä on kätketty
viisailta.
Tähän ympäristöön oli Aliina tuonut siemenen suuresta maailmasta.
3.
On kulunut kymmenen vuotta siitä, kun Eliisapetin Aliina syksyisenä
yönä synnytti tyttären Erkin ja Leenan mökissä.
Kylä on samanlainen, kuin silloinkin, samanlaisia ovat ihmiset ja
tavat.
Leena ja Erkki ovat käyneet kymmentä vuotta vanhemmiksi, samoin pieni
Leena. Kissa on ikäloppu ja mukailee enimmäkseen kiukaalla. Lehmä ei
enään ole elossa, vaan on tämä nykyinen silloisen tyttären tytär.
Pikku-Leena, joksi Aliinan tytärtä kutsutaan on hiukan erilainen,
kuin kylän muut lapset.
Tuo tumma ihon väri, lieneekö se tullut siitä, että jäi niin
huonolle kasteelle, tunnustelevat kyläläiset. Pappi näet, piti
Hetan ja Leenamuorin kastetta täysin pätevänä, eikä ottanut sitä
uudistaakseen. Merkitsi vain kirjaan nimen Leena, Aliinan tytär,
äpärä.
Vai olisikohan Aliina-vainaja maailmalla yhtynyt mustaan, kukapa sen
tietää.
Muorilla oli kuitenkin se usko, että hätiköimiskaste oli syynä lapsen
mustuuteen. Usein hän siitä puhui, enemmän vain ollakseen varma
lapsen sielun tilasta, kuin muuten.
-- Vaikka oletkin noin musta, sanoi hän, ei se mitään tekisi, jos
vaan voisit pitää sielusi valkosena.
Sieluni valkosena, ihmetteli lapsi. Mitenkähän se käy päinsä,
sillä entisten puheitten mukaan pitäisi sielun olla näkymätön. Kun
pikku-Leena oli harvapuheinen ja vaitelias, jäivät asiat tavallisesti
hänen omien mielikuvitustensa haltuun.
Hän oli syntynyt myrskyisenä, pimeänä yönä, oli muori kertonut.
Hänen äitinsä oli tullut kaukaa, suuresta maailmasta häntä tänne
mummon luokse synnyttämään. Mitähän varten äiti sen oli tehnyt?
Miksi ei se voinut synnyttää häntä siellä? -- Ja Leena kuvitteli
suuren maailman hyvin suureksi. Puut ulottuivat siellä taivaaseen
asti, kivet olivat vuoria, mättäät äyräitä, järvet rajattomia ja
rannattomia, kuu ja aurinko täyttivät koko taivaan. Äiti oli tullut
tänne, koska suuri maailma oli niin hirveän paha ja vaarallinen. Ehkä
olivat käärmeet, sudet ja sisiliskot siellä suunnattoman suuria.
Ehk'ei äiti uskaltanut jättää häntä sinne, olisivat syöneet. Ehkä oli
suuri käärme äitiäkin purrut. -- Tuolla taivaan reunan alla, mihin
aurinko iltasin punasena laskeutuu, siellä kai se on, se pelottava,
kummallinen seutu.
Pikku-Leena oli tunteellinen ja haaveileva. Hän kuvitteli elämää
kaikkialle. Porstuan ovi, joka ilkeästi narahteli, oli vanha ja
sairas, hänen tuli sitä sääli, tuskin hennoi koskea siihen, Aidan
seiväspari oli pariskunta ja yksinäisellä piha-pihlajalla oli ikävä
metsään, laistensa seuraan. Vanha kissa odotteli kuolemaa, sitä
samaa, joka äidinkin vei. --
Minkähänlainen oli kuolema? Kuolema vie ihmiset taivaaseen. Mummu
toivoi pääsevänsä taivaaseen, mutta pelkäsi kuolemaa. Kuolema oli
häjy ja ruma, joka varmaankin teki pahaa ja piiskasi taivaaseen
viedessään. Äidinkin oli kuolema vienyt, mutta mummo ei tiennyt,
oliko äiti taivaassa. Äiti oli tehnyt paljon syntiä ja Melanderin
Heta sanoi hänenkin, pikku-Leenan, olevan synnin hedelmän. Ehkä
olikin kuolema vienyt äidin kadotukseen, jossa oli pahoja henkiä ja
tulta.
Mutta jahka minä kuolen, kuvitteli Leena, niin minä rukoilen oikein
kovasti Jumalaa, että se ottaisi äidin ylös taivaaseen. Mutta entä
jos Jumala ei huoli minustakaan, kun minä en ole valkea, enkä kaunis,
vaan niin hirveän musta ja ruma, enkä edes oikein kastettukaan? Entä
jos Jumala panee minutkin kadotukseen?
Jos hän sen tekee, niin ensin minä rukoilen hyvin kauniisti: ota
rakas Jumala äiti ja minut täältä pois taivaaseen! Ja jos hän ei tee
sitä, niin sitten minä suutun, näytän nyrkkiä ja kiroan. --
Omista ajatuksistaan Leena väliin niin vimmastui, että riehui, kirkui
ja kiroili ääneensä. Jos muori sattui näkemään lapsen sellaisessa
mielentilassa, säikähti hän pahanpäiväiseksi ja piti sitä kadotuksen
merkkinä.
Enimmäkseen olivat pikku-Leenan kuvitelmat surullisia. Jos hän joskus
sattui haaveilemaan olevansa valkosiipinen enkeli taivaan korkeasta
talosta tahi metsän sinipiika, ei se kauan häntä viehättänyt. Rintaan
nousi kummallinen pallo, joka vaati itkua särkyäkseen. Silloin täytyi
olla olevinaan pieni, yksinäinen lapsi, jonka metsänhaltija on
ryöstänyt, tai joka on eksynyt suureen metsään, missä pitää viettää
pimeä yö.
Eniten pelkäsi pikku-Leena riihtä, saunaa ja rajaa. Niskalan
riihi oli kauhun paikka kaikille lapsille, sillä kerran, sata
vuotta sitten, oli paholainen siellä tappanut isännän. Isäntä oli
ollut suuri juoppo, tuskin päivääkään oli ollut selvänä. Hän oli
juovuspäissään mennyt kuumaan riiheen makaamaan ja toisena päivänä
hänet löydettiin karreksi palaneena. Piru oli hänet polttanut, sillä
jos se olisi ollut oikea tuli, olisivat kai vaatteetkin olleet
tuhkana. Nyt olivat vaatteet ehjät, ruumis vain oli palanut. Riihi
oli Erkin mökiltä kyläkuntaan vievän polun varrella. Väliin oli
pikku-Leena sivu kulkiessaan kuullut riihestä omituista sähinää,
aivan kuin olisi siellä ollut kissoja. Ne olivat varmaankin piruja,
päätteli Leena ja pelastaakseen hätiköiden kastettua sieluaan hän
juoksi, minkä ennätti.
Aartolahdella ei vielä ollut käsitystä sääty-erosta. Talollinen
ei varakkaisuudessaan ollut paljoakaan mökkiläistä edellä.
Tiedot, tavat, työ ja ruoka oli kaikilla yhtäläistä. Suuret
herrat asuivat suuressa maailmassa, eikä heidän vaikutuksensa
tänne ulettunut. Ainoastaan eräs rappeutunut insinööri oli osunut
paikkakunnalle. Hän edusti säätyluokkaa ja koetti kykynsä mukaan
tehdä selkoa puoliherrain elämästä. Tulos oli, että nuoret, siveät
naiset pelkäsivät herroja enemmän, kuin vihasia elukoita. Mutta
rovasti, joka asui kirkonkylässä, oli ankara herra ja kaikilla
oli suuri kunnioitus häntä kohtaan. Hän oli luja mies, vaatelias
saamisissaan ja sanassa. Voi sitä, joka kinkereillä ei ollut selvillä
sakramenteista ja uskonkappaleista!
Tyyni ja vapaa oli aartolahtelaisten omatunto pitkin vuotta.
Ulkoapäin tulevat murheet, taudit ja muut sellaiset eivät päässeet
sinne tunnon sisimpään sopukkaan. Mutta kinkerien edellä tuppasi
mieli rikollisen levottomaksi. Täytyi itse kunkin tunnustaa, että
sana oli tullut laiminlyödyksi. Ei ollut tullut pidetyksi Jumalaa
aina silmien edessä. Vaimot varsinkin olivat kovin huolissaan
sielujen tilasta kinkerien edellä. Kirjat piti aina olla saatavilla,
että tuon tuostakin, töiden lomassa sai niihin vilkaista. Tulipa
pistäydyttyä rakasta rovastiakin tervehtimässä.
Pappila sijaitsi kirkon vieressä, ihanan koivumetsän keskellä.
Päärakennukseen poikkesi maantieltä leveä santainen tie, jota
tuuheat rivissä seisovat koivut varjostivat. Maantielle asti
näkyi pappilan mahtava, lasinen porstua, moniväriset kukkaset ja
suuret jättiläisruusut portin pielissä. Tämä teki metsäkyläläisiin
juhlallisen vaikutuksen. Oikein pelotti lähestyä. Tiekin oli niin
armottoman suora ja sileä ja pappilasta voivat koko ajan nähdä
tulijan. Jalka tuppasi ilkeästi töpsähtämään, vaikk'ei sen tiellä
ollut suurta sannan jyvää. Nöyriä olivat kuitenkin pappilan väet.
Ruustinna ei paheksunut antimia, otti vastaan ja kiitti, ryökynätkin
tervehtivät, puhuivat mammansa kanssa ruotsia, eivätkä ollenkaan
olleet ylpeitä. Rovasti itse oli kotonaankin ankaran näköinen,
niinkuin herranpalvelijan sopii. Ei se paljoa naurahdellut, eikä
puhunut. Mutta muisti sillä oli verraton. Lukusijoilla se muisti
kesäisenkin luona käynnin ja piti sitä ihmiselle otollisena asiana.
Jokainen jonka varat myönsivät, muistikin syyskesällä rakasta
rovastia.
Leena ja Erkki kuuluivat niihin, jotka eivät käyneet rovastia
tervehtimässä. Pikku-Leena oli jo kymmenvuotias, mutta ei osannut
lukea, ei ollut käynyt kinkereillä, eikä kirkossa. Edelliseen oli
syynä huono pää, jälkimäiseen kengättömyys.
Eikä pikku-Leena ollut vielä nähnyt rovastia.
Muori oli kuitenkin jo paljon puhunut kirkosta, jossa rovasti saamaa
jumalansanaa ja siten oli hän lapsen sydämeen sytyttänyt halun,
-- halun saada nähdä kirkkoa, rovastia, jumalansanaa. Niistä oli
pikku-Leenan sieluun syntynyt ihmeellisiä kuvia. --
Rovasti, kuvitteli hän, on valkonen, hattarapäinen, leimahteleva,
romahteleva. Kirkko on kirkas ja salamoiva ja Jumalan sana kuin
pitkäisen tuli. Muori kutsui ukkosen tulta pitkäisen tuleksi ja
luki kirjasta, että Jumalan sana on, kuin pitkäisen tuli. Jumala ja
kirkko olivat yhtä ja samaa. Vaari ja muori pelkäsivät rovastia ja
Pikku-Leena pelkäsi ukkosta, -- Jumalan voimaa. Kirkossa se tarttuu
kinttuihin, jos vain sinne paljain jaloin uskaltaa.
Taivaassa oli sentään toista. Siellä ei tarvitse pelätä Jumalan
ilmaa, vaikka se joskus iskisikin, sillä siellä ei, näet, tarvinnut
pelätä kuolemaa.
Ihan salassa ajateltuna ei se taivaassa olo sentään ollut ollenkaan
hauskaa. Ihme vain, että vaari ja muori sinne niin toivoivat. Eihän
siellä ole kukkasia, ei pehmeätä nurmikkoa, ei lehmää, eikä kissaa.
Ei siellä syödä, eikä juoda. Joulunakaan ei siellä saisi pannukakkua,
ei veskunareemiä. Ei siellä ole linnun pesiä, ei juolukoita, ei
mansikoita, eikä nauriita. Jumala varmaankin lukee joka päivä
Luteeruksen postillaa ja toisten pitää kädet ristissä kuunnella. Ei
saanut nauraa, eikä torkkua. Mitähän Jumala tekisi, jos joltakin
pääsi nauru juuri silloin, kun hän sanoo: jeesus-ristus. Varmaankin
heittäisi se sellaisen alas taivaasta, tahi ehkä tappaisi. Sitten
pitää siellä kaiken päivää kävellä palmun oksa kädessä ja laulaa
rumia, pitkiä virsiä. Voi, miten se oli ikävää!
Oli siellä sentään parempi olo, kuin kadotuksessa, jossa on
tulinen pätsi, johon kaikki pahat ihmiset joutuvat. Eläimet eivät
joudu kumpaisenkaan paikkaan. Vierun pässi on vihanen ja samoin
on Kolisevan härkä, mutta vaikka ne puskisivat kuoliaaksi itse
insinöörin, niin eivät ne sittekään joutuisi kadotukseen. Mutta
niillä ei ollutkaan sielua. Pikku-Leenalla oli sielu, vaikk'ei
rovasti ollutkaan sitä kastanut. Varmaankin rovasti ensin salamoi
ja sitten kastaa ja sitten sielu tulee valkoseksi. Muori ja Heta
olivat kastaneet pikku-Leenan, mutta mistähän ne olisivat saaneet
jumalansanaa? Tai ehk'ei niillä muuta jumalansanaa ollutkaan, kuin
katkismus ja virsikirja. Kastaisikohan rovasti paremmin, jos pyytäisi?
Jokelan vainion takana asui muuan vanha eukko, joka ei ollut lukenut
itseään ripille. Häntä kutsuttiin ruunan kummiksi ja hän oli osaton
Jeesuksen ruumiista ja verestä, eikä koskaan pääse taivaaseen. Se on
pakana ristityssä maailmassa. Tämä pakana on musta ja kummallisia
asioita hänestä kerrottiin. Sanottiin itse pahanhengen seurustelevan
hänen kanssansa. Pikku-Leena ajatteli usein vanhusta ja tunsi häntä
kohtaan jonkunlaista heimolaisuuden tunnetta, joka samalla viehätti
ja hirvitti. Teki mieli käydä tervehtimässä, mutta ei tohtinut ja
tiekin oli pitkä yli metsän ja Jokelan vainion.
Eräänä päivänä hän pyysi vaaria kanssansa ruunankummin mökille.
-- Mitä siellä olisi tekemistä, vaari kysyi.
-- Nähtäisiin piruja!
-- Ei niitä siellä näe, hymähti vaari. -- En ainakaan minä ole niitä
nähnyt muualla, kuin omassa povessani.
-- Jos et sinä olekaan nähnyt, ehätti muori sanomaan, niin ovathan
muut nähneet. Akosen emäntä ja Aapelin Tilta ovat nähneet paholaisen
istuvan pankolla. Akkunasta näkivät, kun ohi kulkivat.
-- En ihmettele, sanoi vaari, vaikka itse pääp--le sellaiselle
näkyisi, joka toisen akkunasta sisään kurkistelee. Akat ovat aina
niin joutavia.
-- Jaa, sinulla on aina sitä konin puhetta. Mitä pahaa akat ovat
sinulle tehneet?
-- No, eivät juuri hyvääkään.
-- Vaari, kysyi pikku-Leena, joka oli tottunut pitämään vaarin
puhetta suuremmassa arvossa, kuin muorin, tuleekohan minustakin akka,
kun suureksi kasvan.
-- Tulee, jos Jumala sen niin on sallinut.
Jumala, aina vain Jumala. Ensi kerran tunsi tyttönen halua nousta
Jumalan sallimusta vastaan. Tarvitsiko hänen tulla joutavaksi akaksi,
jos Jumala niin sallii, vaikk'ei hän itse tahtoisikaan. Hänen
täytyisi tulla tuntemaan Jumala ja piru saadakseen tietää, mitä ne
oikeastaan olivat. Hänen täytyisi päästä kirkkoon ja ruunankummin
mökille. Tai ehkä näyttäisi vaari niitä povestaan.
-- Ei, lapseni, paholaisen tapana ei ole näytellä itseään, vastasi
vaari lapsen pyyntöön. -- Se liikkuu hiljaa ja huomaamatta.
Vaari siis ei ollut nähnyt sitä, vaikka sanoi. Ehkä se piti kirppuja
piruina tahi hyttysiä -- -- --. Ruunankummin mökille oli päästävä,
mutta miten?
-- Tappaako se ruunankummi ihmisiä, hän muorilta kysyi.
Muori oli niissä asioissa viisaampi, kuin vaari.
-- Ei se ihmisiä tapa, miksi sitä kysyt?
-- Eikö pahahenki houkuttele sitä tappamaan?
-- Tuuletko sillä olevan niin suurta valtaa ristityn ihmisen yli.
-- En, mutta onko paholaisella valta sellaisen ihmisen yli, jonka
muori ja Heta ovat ristineet.
-- Ei, vastasi muori, jos ristittäessä on käytetty oikeata
jumalansanaa.
-- Oliko Hetalla ja mummulla oikeata jumalansanaa minua ristiessään?
-- Oli, hyvä lapsi.
-- Mistä te sitä saitte?
-- Oletkos siinä, katkasi muori, joka luuli lapsen piloillaan
utelevan.
Pirulla siis ei ollut mitään valtaa ristityn yli, mutta ruunankummin
jäi sillä oli valta, kun se ei ollut ripillä käynyt. Pikku-Leenan
tuli ikävä yksinäistä vanhusta, jonka yli pirulla oli ainainen valta.
4.
Suvi, tuo kylmän ja pimeän pohjolan lyhyt antimien aika, joka
hetkeksi puhkeaa esiin jättiläisten jää- ja lumivuorien alta, antaa
talven lapsille uutta eloa. Pitkäksi aikaa ei ravinnon ja kukkien
aarre-aitta ole avattuna. Pian, pian pitää ottaa osansa, ennenkuin
hymyilevä maa jälleen peittyy...
Harmaassa mullassa on tapahtunut ihmeitä. Tuhannet ja jälleen
tuhannet olennot ovat saaneet alkunsa sen helmasta, ilo, rakkaus
ja kauneus ovat täyttäneet maailman. Taivas on lämmin, sen ranta
vaihtelee kuumia värejä. Yksitoikkoisen viiman sijasta soivat metsien
laulut.
Unohtaa ihminenkin pitkän, pimeän talven. Haaveellinen kummitusluonto
on muuttunut, kadonnut, käynyt todelliseksi, eikä kukaan muista
tonttuja, eikä noitia eläneenkään. Riihi on jumalanviljan
puimispaikka, eikä pahojen henkien pesä. Kesä on tappanut taika-uskon
ja ihmisrinta riemuitsee.
Pikku-Leenalle toi yhdestoista kesä paljon uutta, mutta paljon se
veikin. Hän sai nähdä rovastin ja ruunankummin.
Lapsi puhui niin usein haluavansa päästä kirkkoon, ettei muori
enään voinut jättää vaaria rauhaan, ennenkuin se ostaisi kengät
pikku-Leenalle.
-- Mitä se kesällä kengillä tekee, kysyi vaari, kun se talvenkin on
tallukoilla toimeen tullut?
-- Mutta kun lapsi haluaa kirkkoon. Ethän toki aikone estää lapsen
halua jumalansanan perään?
-- Lapsi tahtoo kirkkoon ja kirkosta kotiin, mitäpä sen haluista!
-- Älä, mies kulta, estä lasta pääsemästä sinne, mihin sinun tulisi
häntä kehottaa.
-- Menköön tääppäissä.
-- Tääppäissä kirkkoon!
Lapsi joutuisi sinun kitsautesi takia naurun alaiseksi Herran
huoneessa! Oletpa sinäkin mies!
-- No, olkoon nyt sitten! Saanhan tuota tilata kengät, että pääsee,
jos se sitten mitä jumalansanasta käsittää.
Niin sai Pikku-Leena kengät ja pääsi kirkkoon.
Jo anivarhain sunnuntai-aamuna oli Leena valveilla. Ruoka ei
maittanut ja rauhattomuus tuppasi saamaan vallan. Leena oli aina
ihaillut salamoita, mutta pelännyt ukkosta, -- jolla oli tappava
voima. Kirkossa ei ollut kukaan koskaan kuollut. Kengillä oli
sellainen tenhovoima jumalansanaan. Ilkeiltä ne tuntuivat jalassa.
Painoivat isoja varpaita ja likistivät kantapäitä, vaikka suuruuttaan
louskuivat. Muori oli penennyt suutarin tekemään sellaiset kengät,
että Leena voisi niitä käyttää vielä viidenkintoista vanhana.
-- Syö nyt, että jaksat, käski muori vähää ennen lähtöä. -- Ettei
heti parin askeleen päästä tarvitse eväisiin kajota!
-- Ei minun ole nälkä.
-- Syö, vaikk'ei maistuisikaan, että jaksat!
Leena haukkasi pari kertaa, mutta syönnistä ei tullut mitään, pala
takertui kurkkuun.
Porstuan ovi narahti niin surkeasti vaarin sitä teljetessä. Kissa jäi
rappusille köyrysiinsä ja mökin akkunasta kuvastuivat sateenkaaren
kaikki värit. Pihamaa jäi autioksi ja veräjän puut pistettiin
pitkälle...
Metsän poikki tultiin isolle valtamaantielle.
Vaari otti Pikku-Leenan kädestä. Hän oli juhlallisen ja nuoren
näköinen. Muori kulki hiljaa perässä kantaen eväsvakkaa ja
kenkänyyttiä. Muori oli ikäänkuin kokoon kutistunut, sen pää oli
kallellaan ja silmät haikeina, itkevinä.
Maantie oli valkeaa santaa, sileä ja leveä.
-- Mitä nuo ovat, kysyi Pikku-Leena virstantolppia.
-- Ne näyttävät tien pituutta, vastasi vaari.
-- Kuinka pitkä tämä tie on?
-- Se on niin pitkä, ettei sen pituutta tiedä muut, kuin Jumala.
Jokaisesta pitäjästä se vain jatkuu eteenpäin.
Leena tuli ensikerran ajatelleeksi pituutta. Tämä tie on niin pitkä,
että se jatkuu aina, aina, aina. --
-- Mutta mitähän siellä on, johon tämä tie loppuu?
-- Siellä on maailman loppu, sanoi vaari.
-- Minkälainen se on?
-- Kukapa siellä lienee käynyt?
-- Sen pitäjän ihmiset, jotka asuvat siinä reunalla.
-- Olkaa höpisemätä, yhtyi muori. -- Valmistakaa itseänne Herran
sanaa vastaan ottamaan.
Matkaa oli kirkko-aukean laitaan penikulma. Tien varsilla kasvoi
kuusia, jotka muodostelivat tasaisia havuseiniä tai avautuivat
aukoiksi päästäen katseen tunkeutumaan syvälle tuoksuavaan
siimekseen. Seutu oli vuorista. Korkeammilta mäiltä näkyi välkkyviä
järviä, vihannoivia saaria ja niemiä. Niemien tuolla puolen jälleen
vesiä ja niiden takana kaukaisia kukkuloita.
-- Tuolla näkyy jo Herran huone.
Muori viittasi kädellään.
Leenan sydän hytkähti.
-- Missä, missä se on?
-- Tuolla! -- Muori osotti vaaleanpunaista, ympyriäistä,
tornikattoista rakennusta, joka kaukaa näkyi sinertävän metsän
laidasta.
Leenaa alkoi itkettää ja jälleen muistui mieleen, miten oudosti
porstuan ovi oli narahtanut. Hän olisi tahtonut olla kotona, aina
kotona, siellä oli niin hauskaa, ei siellä ollut teitä, jotka
johtavat maailman loppuun, eikä Herran sanaa, joka lyö kinttuihin.
Siellä olivat vain Mirri, Mustikki, pihlaja ja nurmikko, jotka nyt
olivat aivan yksin. Aurinko varmaankin paistoi sisään, kärpäset
surisivat akkunassa, mutta -- olikohan siellä nyt niin? Naksuttikohan
kellokin seinällä, vaikkei ketään ollut kuulemassa -- -- --? Entä
jos tässä maailmassa ei olisi yhtään ihmistä, niin olisikohan
tätä maailmaa -- -- --? Lapsen valtasi sanomaton tyhjyyden ja
olemattomuuden tunne. -- Entä jos kaikki olikin unta? Leena katseli
ympärilleen ja huomasi, että pimeys ja olemattomuus olivat hänen
selkänsä takana -- -- --. Ja kun minä kuolen, ajatteli hän, niin
onkohan sitten enään mitään? On, hän suunnitteli, kyllä sittenkin
on, mutta minua ei enään ole ja minä en enään näe ja tuo pieni,
ympyriäinen valo, joka on kasvojen edessä, pimenee ainiaaksi ja
kaikkialla ympärilläni on, niinkuin selkäni takanakin -- -- --.
Maantie on pitkä, niin pitkä, että se jatkuu maailman loppuun
asti. Mitähän siellä on? Siellä on taivaan katto varmaankin hyvin
matalalla. Tässä se on korkea. Kah! Tässähän onkin taivaan katto
korkein ja tässä on kirkko -- -- --
Muori keskeytti hänen haaveilunsa, oltiin tultu kirkonkylän laitaan.
Siinä syötiin evästä ja pantiin kengät jalkaan. Kirkkoa ei näkynyt.
-- Missä kirkko on, Leena kysyi.
-- Se on tuon metsän takana, sanoi muori. Mutta kun tullaan kirkolle,
niin älä vilu ympärillesi. Katsele kirkossa koko ajan pappiin ja
Herraan Jeesukseen, joka on alttaritaulussa. Kuuntele tarkoin, mitä
pappi sanoo ja kätke tyysti sydämeesi. Jumala tietää, mitä sinä
ensikerran kirkossa ollessasi olet ajatellut. Jumala näkee ihmisen
ajatuksetkin.
-- Jumala näkee ihmisen ajatuksetkin, hoo, hoo, toisti vaari.
Pikku-Leenaa ihmetytti vaarin huokaus, sillä vaarin ei ollut tapana
huokailla.
Ihmisiä kulki suurissa joukoissa pitkin tietä ja pian sekaantuivat
hekin joukkoon. Kirkkomäki oli mustanaan kansaa. Vaari erkani heistä
ja meni miesten kanssa juttelemaan.
Oltiin päästy kirkkopihaan. Etäältä oli kirkko Leenasta näyttänyt
suurelta ja mahtavalta, mutta oli pienentynyt, jota lähemmäksi oli
tultu.
Nyt näin vierestä katsoen se olikin vain hiukan tavallista isompi
puurakennus, jonka päällä oli toinen, vähän pienempi, jota muori
kutsui tapuliksi. Tuoko se siis oli Herran huone. Leena oli pettynyt
ja tunsi katkeruutta koko kirkkoa kohtaan. Pilvet, joissa ukkonen
käy, olivat toki toista.
Portailla otti muori tyttöä kädestä kiini ja varotti olemaan hiljaa.
Sitten hän aukasi oven ja Leena seisoi harmaassa, kolkossa huoneessa,
jossa ei ollut muuta, kuin penkkejä. Muori lähti varpaillaan
kulkemaan pitkin käytävää. Hänen kenkänsä narisivat niin, että kirkko
kaikui. Leenan kengät kolisivat. Se oli jotakin! Tuntui hauskalta,
kun suuri huone vastasi jokaiseen askeleeseen ja unehuttaen kaiken
muun, tömähytteli Leena täysin voimin lattiaa uusilla kengillään.
Muori ravisti häntä ja katsoi vihasesti silmiin. -- Jyrinä ehkä
olikin sitä pahan ilman alkua! Leena käveli hiljaa. Kirkosta ei
kuulunut muuta, kuin yskimistä ja hiljaista suhinaa.
He istuivat penkkiin keskelle? kirkkoa. Muori painoi päänsä ja
kuiskasi Leenan tekemään samoin. Kumarassa ollessaan muori hiljaa
kysyi:
-- Näitkö Jeesuksen kuvaa alttarilla?
-- En, vastasi Leena yhtä hiljaa. -- Missä se on?
Varovasti nosti muori päätään ja vilkasi ympärilleen. Leena luuli
voivansa tehdä samoin, mutta muori esti sen:
-- Ei saa vilkua Herran temppelissä. Katso tuonne, siellä on Herramme
Jeesus Kristus.
Nyt Leena huomasi alttaritaulun, mutta ei tiennyt, mitä olisi
ajatellut moisesta Jeesuksesta. Laiha, ruma, pitkäjalkainen mies,
jonka kaula oli likanen ja kädet harallaan. Ei sillä ollut edes
vaatteita, raiti vain yli olan. Ehkä se ei tahtonut ottaa muita
vaatteita taivaaseen, kuin tuon raidin, jonka voi viskasta alas
taivaan luukusta. --
Silloin alkoi kuulua hiljaista, valittavaa säveltä.
Kirkko, jonka satumainen mahtavuus jo oli ollut kokonaan kadota
Leenan mielikuvituksesta, sai takaisin entisen loistonsa. Seinät
laajenivat, katto kävi korkeaksi, ilman täytti suloinen lämpö.
Urkujen sävel kasvoi, koveni ja täytti vihdoin koko huoneen. Ihmiset
nousivat seisomaan ja alkoivat veisata. Leenan valtasi suuri, ennen
tuntematon juhlatunne. Tuntui, kuin olisi rinnasta irtaantunut
lintujen laulu ja kärpästen surina ja sijalle tullut yksi ainoa
autuas sävel, joka uhkasi repiä, musertaa, mutta joka kuitenkin
kokosi ja ehjensi. Hänen teki mielensä vaipua polvilleen, itkeä ja
rukoilla. --
Jeesus oli sävelten kaikuessa muuttunut, puhdistunut. Sen kädet
olivat ojennetut ihmisille, raiti hulmusi tuulessa. -- -- Alttari
muuttui siniseksi Leenan silmissä, Jeesus liiteleväksi, kauniiksi. Se
hymyili hänelle -- -- --
Soitto vaikeni. Samassa alkoi kuulua venyvä, tärisevä miehen ääni.
Muori nykäsi Leenaa hihasta ja osotti sormellaan seinässä olevaa,
pytyn muotoista hyllyä ja kuiskasi:
-- Katso tuolla on rovasti. Kuuntele tarkoin, mitä se sanoo.
Pytyssä seisoi roikkuvaposkinen, pulleasilmäinen mies. Venyvä ääni
oli hänen. Sieltä tuli aivan samoja sanoja, kuin mitä muori ja vaari
joka pyhä kotona lukivat. Pappi puhui kauan ja Leenaa alkoi nukuttaa.
Koko saarnasta hän ei muuta saanut mieleensä, kuin muorin nipistelyt.
-- --
Jumala- ja taivas-käsite sai Leenan ensimäisen kirkkomatkan jälkeen
aivan toisen muodon. Korkea, lavea, huikaisevan kirkas taivas muuttui
suureksi, saviseinäiseksi huoneeksi, jossa oli paljon kuluneita,
maalaamattomia penkkejä. Jyrisevästä, kiukkuisesta ja ankarasta
Jumalasta oli tullut vanha, lihava, pulleasilmäinen mies. Jumalansana
oli tavallista nukuttavaa lukua.
Ensimäkien kirkkomatka teki tuntuvan vaurion tytön kirkkaaseen ja
ehjään haave- ja tunne-elämään. Porstuan ovi ja pihapihlaja eivät
enään saaneet elämää ja kissastakin oli tullut tavallinen, naukuva
eläin.
5.
Ei ollut Leena silloin enään aivan kokonaan mielikuvitusten vanki,
kun hän kauniina heinäkuun päivänä ohjasi kulkunsa niin, että saapui
ruunankummin mökille.
Mökki oli ison, tervaskantosen ahon laidassa, eikä sen ympärillä
ollut mitään koristeita. Suuri humalisto seinällä ja ympyriäinen
perunamaa olivat ainoat, jotka muistuttivat ihmisasuntoa.
Leena oli jo kokonaan unohtanut tarun, joka seurasi ruunankummia,
mutta nyt, ollessaan aivan yksin oudolla, pahamaineisella paikalla
se hirveänä todellisuutena tuli hänen mieleensä. Hän, pieni,
kymmenvuotias tyttö seisoi turvatonna rappeutuneen hökkelin luona ja
ainoastaan musta, jykevätekoinen ovi erotti häntä pahasta hengestä,
jolla oli sarvet. -- -- --
Hän alkoi katsella ympärilleen, -- -- ei apua missään. Aho oli
armottoman näköinen ja metsä odotti. -- -- --
Hiljaa hän aikoi hiipiä pois, mutta mökin jykevä ovi aukeni samassa
ja pieni, ruskeasilmäinen eukko kysyi iloisesti, miksi ei pikku tyttö
tullut sisälle.
Leena ihastui nähdessään täällä ihmisen ja sanoi pelkäävänsä
ruunankummin pirua.
-- Ei se syö, sanoi nainen synkästi naurahtaen. -- Se on kytketty!
Tule sisälle!
-- Entä ruunankummi, epäröi Leena.
-- Sekin on pihdissä, tule nyt!
Nainen vei Leenan pieneen kauniiseen tupaan, missä akkunalla kasvoi
tulipunanen kukonharja ja palssami. Iso, keltanen kissa istui
pankolla. Leenan nähtyään se hyökkäsi kiukaalle.
-- Se oli nyt se paholainen, nauroi eukko, ja minä olen ruunankummi.
-- Ettehän te ole, kuin oikea ihminen ja eihän tuo ollut, kuin
keltanen kissa, ihmetteli Leena.
-- Niin onkin, mutta kenenkä tyttö sinä olet?
-- Minä olen Leenan ja Erkin tyttö ja äitini on kuollut.
-- Vai niin, vai sinä se olet. Äitisikin kävi usein täällä. Et ole
ollenkaan äitisi näköinen. Se oli kaunis -- -- Vaan mitäpä siitä,
kyllä kiusaus rumankin löytää.
Leena ei tiennyt, mitä sanoa ja vaiti-olokin tuntui pahalta. Olisi
tahtonut sanoa jotakin, kun kerran oli kylään tullut. Asiata
hapuroiden tuli hänen mieleensä jälleen paholainen, jonka piti asua
täällä.
-- Muori sanoi, että täällä on piru, mutta vaari ei usko.
-- Miehet eivät juuri uskokaan akkain loruja, vastasi nainen ja
muuttui jälleen synkäksi. -- Tulitko sinä näkemään ruunankummin pirua?
-- Tulin, vastasi Leena rehellisesti.
-- Se katosi, hyvä lapsi, sinun tänne tullessasi. Näes, sinulle oli
sanottu, että täällä asuu pahahenki ja sinä uskoit sen, siksipä
asuikin se täällä sinun kohdaltasi. Nyt, kun itse olet täällä, etkä
ole mitään sellaista nähnyt, vieläkö uskot sitä?
-- En minä sitä ole oikein uskonutkaan, kun vaari -- -- --
-- Niin. Sinun muorillasi taasen on elävä pahahenki, tietämättömyyden
synkeä saatana ja hän asettaa sen asumaan tänne, lähimmäisensä
yksinäiseen majaan. Vaikka ei hän ole ainoa, joka niin uskoo. --
Puhe tuntui Leenasta oudolta. Se oli aivan toisenlaista, kuin
muorin, vaarin ja niiden vierasten, joita joskus kävi Erkin mökillä
ja vanhus itsekin oli toisenlainen, kuin muut eukot. Leenaa milt'ei
kadutti, että oli puhunutkaan pirusta. Ja aivankuin valon säde kulki
hänen päänsä lävitse ajatus, ettei Jumalaa, eikä pahoja henkiä ehkä
olekaan. Vaari ei usko, ruunankummi ei usko, muori vain ja
akat -- -- --
-- Onko Jumalaa ja -- ja -- pirua, hän epäröiden kysyi.
Vanhus tarttui molemmin käsin kiini Leenan poskiin, nosti pään ylös
ja katsoi silmiin.
-- Joko sinua epäilyttää, lapsi? Älä huoli uskoa mitään, jota epäilet?
-- Mutta jos epäily on samaa, kuin epä-usko?
-- Samaa kai se lienee.
-- Muori sanoo siitä joutuvan kadotukseen.
-- Hän uskoo niin. Näes, mikä sinun nimesi olikaan?
-- Pikku-Leena.
-- Näes, pikku-Leena, on olemassa ihmisiä, jotka eivät lainkaan
epäile, kun on kysymys helvetistä, perkeleestä ja piinasta. He
uskovat mielellään pahaa ja heidän ajatuksensa rypee ilkeydessä.
Lähimmäisistään uskovat he vain pahaa ja etsivät pahoja henkiä
lähimmäistensä povesta, kuvittelevat paholaisen asuvan lähimmäisensä
majassa ja -- niinkuin he uskovat, niin heille tapahtuu. Siitä,
että sellaisia ihmisiä on niin paljon, johtuu, että maailmassa
on niin paljon piruja ja näiden pirujen asunto on helvetti.
Itseään varjelevat sellaiset ihmiset kirkossa käynnillä ja
herranehtoollisella.
-- Minä olen, sanoi Leena, kerran käynyt kirkossa, mutta ei siellä
ollut Jumalaa. Onkohan sitä ollenkaan?
-- Sinulla sitä ei vielä ole, kultaseni, koska kyselet sen olemassa
oloa. Jos todellakin Jumalaa tarvitset, niin kyllä hän itsensä
sinulle ilmottaa. Jos et tarvitse, on turhaa vaivaa tiedustella,
onko häntä, vai ei. Ihmiset ovat yleensä varmoja, että Jumala on. He
ovat asettaneet hänet tuonne ylös taivaaseen ja lähettävät rukouksen
nimellä määritelmiä, miten Jumalan on meneteltävä heidän ja heidän
lähimmäistensä kanssa. Ei, hyvä lapsi, ei Jumalaa kirkossa tavata,
enempää kuin pahaa henkeäkään täällä. Raamattu sanoo, että Jumala on
henki ja asuu kaikkialla ja häntä pitää hengessä lähestyä.
-- Oletteko te nähneet Jumalaa?
-- En. --
Vanhus vaipui mietteisiin. Ei, ei hän ollut nähnyt Jumalaa -- vai
oliko kesä-illoin, kun aurinko oli mailleen mennyt, kun metsän
asukkaat olivat käyneet levolle, kun kaikki oli tyyntä ja rauhaisaa,
-- oliko hän silloin ehkä nähnytkin Jumalan? Tai kun syksyn raivoisat
tuulet vonkuivat nurkissa ja hän oli yksin, niin yksin ja hyljättynä
kohtalon kanssa, joka hänet oli tänne saattanut, -- joka oli antanut
hänen juoda pettymysten ja katkeruuksien kalliin pohjia myöten ja
sitten erottanut ihmisistä, -- oliko hän silloin nähnyt Jumalan?
Ei! Ei ollut hän nähnyt muuta, kuin oman itsensä yksinäisenä,
hyljättynä. Ja nyt hän kuitenkin oli neuvonut lapselle, miten Jumalaa
lähestytään. Hän oli niinkuin muutkin, jotka tarkalleen tuntevat
Jumalan ajatukset ja luonteen. Sellainen hän ei saisi olla.
-- Leena, en minä sentään tiedäkään, onko Jumala henki ja miten häntä
lähestytään. Minusta tuntuu, kuin olisi koko elämä unta. Eilinen
päivä on kadonnut ja jos jotakin erinomaista eilen tapahtui, niin
se vain hämäränä varjona meitä seuraa, kaikki muu on kadonnut. Tämä
päivä on huomenna, kuten eilinenkin oli tänään ja huomenna, -- onko
sellaista olemassakaan? Nyt juuri, tällä hetkellä, ei rahtuakaan
edellepäin! Seuraavaa silmänräpäystäkään ei ole olemassa. Kuka minä
olen, minkälainen on muotoni, tai ääneni? Olenko hyvä vai paha? Sano
minulle, lapsi, kuka minä olen?
-- Te olette ruunankummi, vastasi Leena pelokkaana.
Vanhus säpsähti. Hän oli kertonut lapselle salaisimpia ajatuksiaan ja
lapsi oli hänelle vastannut, niinkuin ihmiset vastaavat.
-- Ihmiset kutsuvat minua ruunankummiksi siitä syystä, etten ole
käynyt herranehtoollisella. Pastori sen nimen minulle antoi. Muuten
on nimeni Anni. Näes, ruunankummi on haukkumanimi. Kutsu minua
Anni-tädiksi.
-- Anni-täti, toisti Leena.
-- Ja nyt on parasta, että pikku-Leena lähtee kotiinsa, minä
tulen sinua vähäksi matkaa saattamaan ja noukin avuksesi marjoja.
Tuokkosesi on vielä vajaa. Tulethan pian jälleen käymään? Tuletko?
-- Tulen. Minä tulen pian.
-- Älä tule niin pian, että muorisi alkaa aavistaa sinun täällä
kulkevan. Älä puhu mitään täällä käynnistäsi, äläkä ole tuntevinasi
minua, jos jossakin satut tapaamaan. Tämä on valetta ja teeskentelyä,
mutta ilman valetta ja teeskentelyä ei kukaan ihminen voi petoksen ja
viekkauden maailmassa toimeen tulla.
-- Muori on sanonut, että vale on suuri synti.
-- Onko muorisi myöskin selittänyt, mitä vale on?
-- Ei.
-- Hän ei, näes, sitä itsekään tiedä. Enkä minäkään tiedä, mikä
on totta ja mikä valetta. Mutta jos sinä nyt sanoisit muorillesi
käyneesi täällä ja vakuuttaisit, ettei täällä ole mitään näkyväistä
pahaa henkeä, niin ei muorisi uskoisi ja kuitenkin puhuisit totta.
Jos taasen sanot että kurkistit akkunasta ja näit suuren sarvipään
istuvan pankolla, niin hän ei lainkaan epäilisi sinua. Nyt ei sinun
ole hyvä tehdä kumpastakaan. Teeskentele vain tuntemattomuutta, jos
on tarvis, muuten älä puhu mitään.
Ahon laidasta Anni-täti erosi ja Leenan valtasi katkera yksinäisyyden
ja ikävän tunne. Paljon hän ei ollut käsittänyt Anni-tädin puheesta,
mutta se oli niin viihdyttävää ja hän olisi kuunnellut sitä aina.
Paljon hän ei käsittänyt koko maailmastakaan, kaikki oli muuttunut
niin sekavaksi. Viime kesänä hän vielä uskoi, että Jumala asuu
taivaassa ja ajaa ukkosella, niin että ukkosen kaviot tulta iskevät.
Nyt sanoo Anni-täti, ettei Jumalaa olekaan. Mutta kuka sitten
taivaassa ajaa? Ja kuka sytyttää taivaan kynttilät talvella ja kuka
siellä kynttilöitä tarvitsee, jos ei Jumala.
Leena katsoi taivaalle. Siellä leijaili suuria, valkosia pilviä. Ja
taivas oli tällä kohdalla korkein! Kirkollakin se oli ollut korkein,
mitähän se merkitsee? Hän alkoi hyppiä kiveltä kivelle, aurinko
paistoi kuumasti ja hyttyset tunkeilivat imemään raitista verta.
Metsä pieneni viidakoksi ja sen reunasta näkyi jo vaarin ja muorin
mökki. Pihlaja pihalla oli näivettyneen näköinen ja ruoho auringon
polttamaa. Anni-tädin mökin luona oli paljon villiä kukkia, joihin
ei edes sormellakaan saanut koskea! Vaarin mökki oli ruma ja eloton.
Vaari itse lojui pihalla. Hän oli tullut niittämästä ja nukkui
ruokatuntia. Leena vei marjansa hiljaa vaarin nenän alle.
-- Kah tyttöä, kuinka suloisesti se osaa herättää, sanoi vaari. Hän
kaatoi marjat tuokkosesta kouraansa ja hotkasi ne kahdella otteella.
-- Vaari, metsässä on niin paljon kauniita kellokukkia ja
vuohensilmiä. Siellä on niin paljon kauniita kukkia, siellä --
siellä -- --
-- Missä?
-- Siellä metsässä.
-- Kyllähän metsässä kukkia on.
-- Vaari!
-- No?
-- En minä ollut Anni-tädin mökillä.
-- Kenen?
-- Anni-tädin, joka asuu siellä metsän reunassa.
-- Vai niin. No missä sinä olit?
-- Siellä vain metsässä. Miksi ei meidän pihassa kasva sellaisia
suuria sinikelloja, kuin siellä?
-- Ei ne viihdy, kukat, ihmisasunnon luona enempää, kuin ruoho
metsäsian pesän lähellä. Heti, kun ihminen muuttaa vaikka kuinkakin
kukkaiselle paikalle, häviävät kukat heti. Niitä täytyisi erityisesti
kasvattaa. Näkyvät ne tuolla kirkolla sellaistakin joutessaan tekevän.
-- Mutta Anni-tädin mökillä kasvoi suuria -- -- --
-- Herra Jeesus! -- Muori oli pihan poikki kulkiessaan kuullut Leenan
viimeiset sanat. -- Jumala varjelkoon, onko tuo lapsi käynyt sen
pahuuksen mökillä! Oletko sinä käynyt siellä, häh?
-- En.
-- Oletpahan! Se riivattu käskee viattomien lapsien kutsua itseään
Anni-tädiksi. Äitisikin se sai sellaiseen vimmaan, ettei se lopulta
uskonut Jumalaa, eikä pirua! Niin, siihenkin ihmiseen se konin kummi
istutti kadotuksen siemenen, joka iti, teki hedelmän ja vei sen
hukkaan ijankaikkisesti. Voi, voi, -- muori purskahti itkuun, --
kun pitikin minun osakseni tällainen sattua! Olisin niin mielelläni
tahtonut sinun nimesi elämän kirjaan. Nyt voi vanhurskas Jumala
vaatia sinun sielusi minun kämmenestäni ja se on ruunankummin syy.
Nyt annan minä sinulle, tyttö, niin selkään, että ikäsi sen muistat!
Muori oli juuri lähdössä vitsaa taittamaan, kun vaari Leenalta kysyi:
-- Näitkö sinä siellä pirua?
-- Näin, vastasi Leena ajattelematta, mitä sanoi.
Muori kutistui kokoon.
-- Näitkö --
-- Näin, toisti Leena hiukan rohkeammasti.
-- Ihanko totta, kysyi vaari jälleen. -- Vaarin suupielessä oli
jotakin, joka muulloin olisi naurattanut pikku-Leenaa.
-- Ihan totta!
-- Jumalan kiitos, huudahti muori, pikku-Leenan sielu ei vielä ole
saanut vammaa, koska sanoo nähneensä. Äiti-vainajasi intti kiven
kovaan, ettei siellä mitään sellaista ollut ja kehui ruunankummia
kiltiksi ihmiseksi. Onko se kiltti?
-- Ei, vastasi Leena katsoen muoria silmiin, ei se ole kiltti, se on
hirveän paha ja minä näin siellä kaksi pirua.
-- Kuuletko, Erkki, se näki siellä kaksi -- -- --!
-- Tyttö löpisee, sanoi Erkki välinpitämättömästi ja heittäytyi
jälleen maata nurmelle.
-- Herra varjele tuota, kun ei usko, hätäili muori. Annapa olla,
Leena, minä haen sinulle suuren rieskavoileivän, että kerrot, mitä
sinä olet nähnyt.
Muori lähti hakemaan voileipää ja lapsi nautti täysin sydämin
valeensa hedelmiä.
-- No, kerropas nyt, muori palattuaan pyysi ja tarjosi voileipiä.
Leena kertoi:
-- Minä kurkistin sisään akkunasta ja näin pankolla hirveän suuren,
keltaisen pahan hengen, joka oli suurempi, kuin kirkko. Se loikkasi
ylös kiukaalle kun minä kolkutin ruutuun.
-- Hyvä isä, miten sinä uskalsit?
-- En minä pelännyt yhtään.
-- Siunasitko itsesi ensin?
-- Siunasin.
-- Se oli oikein! Pahalla ei ole mitään valtaa siunatun ihmisen yli.
Entä se toinen?
-- Se istui pöydällä ja sekin oli kauhean iso.
-- Miten semmoiset otukset kummin mökkiin mahtuvat, mörähti vaari,
oletko löpisemättä siinä!
-- Etteikö pahalla hengellä kaikki olisi mahdollista, puolusti muori.
-- Voi hyvänen aika sentään, miten kauhea se nainen on. Älä, lapsi
kulta, enään toiste mene sinne.
Pikku-Leena tunsi jo olevansa mestari.
-- Kyllä minä vielä menen sinne, mutta ensin minä siunaan oikein
kovasti.
-- Minä en viitsi kuunnella teidän juttujanne, sanoi vaari ja lähti
niittämään.
Leenan ja Erkin pieni heinämaa oli lähellä kotia. Kuukausi sitten
oli niitty ollut täynnä kukkeutta, tuoksua ja kauneutta, nyt se
vain odotti, että siemen rauhassa saisi tuleentua ja että se itse,
kantaja, pääsisi lepoon. Se oli heinien ja kukkien tarkotus. Eivätkä
ne tiedä, että kuolema lähestyy viikate olalla ja kesken katkaisee
elämän. -- Miljoonia kaatui. Kuolema levitti sieramensa ja nautti
heinien ja kukkien tuoksua. Kaadetun heinän haju on ihanaa, hän
sanoi. Hän ei tiedä, sitä kuoleman hajuksi, sillä hän itse on
kuolema, joka rakastaa kuolemaa ja jonka elämä riippuu kuolemasta.
-- Siinä lepää rinnatusten ruumiita ja viikatemies kääntelee niitä,
etteivät maatuisi. Ja ruumiit kuivuvat. Pieni lemmenkukka käpristyy
kokoon ja kuivuu tuntemattomaksi, sinikello kalpeni ja kutistui,
niitty käy suureksi, autioksi ja tyhjäksi. Mutta niittäjä riemuitsee.
Hänellä on siinä paljon muonaa.
Erkki teki heinää iltaan asti. Mökin pihamaalle jäivät muori,
seitsemänkymmeninen ja pikku-Leena, joka vielä ei ole yhtätoista
täyttänyt. Tyttönen tekee ensi askeliaan elämän kierolla tiellä,
vanhus katselee ja ohjaa.
-- Siunaa vainkin itsesi ja älä mene sen huoneeseen, neuvoi muori. --
Kerro sitten minulle, mitä näet. Ja jos satut joskus näkemään siellä
jonkun suuren herran tai ihanan ryökynän, niin älä rupee niiden
kanssa mihinkään pakeisiin. Se on näes paha henki, joka kykenee
muuttamaan muotoaan millaiseksi milloinkin haluaa.
-- Muori, kysyi lapsi, minkähän tähden paha henki asuu Anni-tä-tä-,
ruunankummin mökissä?
-- Kun se ihminen ei usko Jumalaan, eikä nauti herranehtoollista.
-- Eikö se usko Jumalaan?
-- Ei.
-- Miks'ei?
-- Paha henki on sen houkutellut.
-- Uskooko se sitten pahaan henkeen?
-- Uskoo.
Aurinko painui länttä kohden. Viilenevä ilta toi niityiltä tuoksua.
Vanhus ja lapsi erkanivat toisistaan saadakseen kumpikin rauhassa
miettiä asiaansa.
-- Minä laittelen lehmälle juomaa, laita sinä, lapseni, illaksi
vaarille ruoka pöytään.
Muorin sydän oli täynnä pelkoa ja riemunsekaista hartautta siitä,
mitä lapsi oli nähnyt. Lapsi taasen tunsi vain suurta kummastelua.
Pikku-Leena oli nähnyt elämää neljältä taholta. Omansa oli niistä
ollut kaunein, mutta sen oli hän kadottanut, se hukkui hänen
ensimäisellä kirkkomatkallaan, toiset olivat muorin, vaarin ja
Anni-tädin.
* * * * *
Lehmä oli saanut iltasensa ja makasi märehtien karjapihassa. Muori
laitteli kylpyä, vaari ja pikku-Leena istuivat pirtissä.
Tietä pitkin kirkonkylältä käsin oli mökkiin tullut vanha kulku-ukko,
joka sanoi olevansa kaukaa kotoisin ja kertoi paljon suuren maailman
ihmeistä. Leena kuunteli yhtenä ainoana korvana. Aartolahdella lapset
harvoin pääsivät vertaistensa joukkoon kylille, sillä kylänkulkijaa
pidettiin huonona ihmisen alkuna. Siksipä ne mielellään tottuivat
olemaan vanhusten joukossa ja harvinainen hetki oli, kun vieras
sattui, jota ei pelätä tarvinnut.
-- Se on komea kaupunki se Pietari, kertoi ukko -- Se loistaa
kullalle, niin että silmiä huikasee ja keisarin ajaessa sihisevät
välkkyvät miekat. Kahdeksankertaisia taloja on tuhansittain ja
sotaväkeä kuhisee ihan. Siellä on asukkaita yhtäpaljon kuin
koko Suomen valtakunnassa ja kirkkojakin on siellä sadottain ja
jumalanpalvelusta ne pitävät jokaisessa kadunkulmassa.
Muori oli kiirehtinyt saunan laittoa päästäkseen hänkin kuuntelemaan
ja osui parahiksi sisään kuullakseen ukon viimeiset sanat.
-- Vai on ne niin Jumalaa rakastavia ihmisiä, ne ryssät, hän
ihmetteli.
-- Hartaitahan ryssät ovat, todisti vaarikin. Kerran markkinoilla
näin minä niitä lauman koolla. Vähän väliä ne heittivät itsensä
kontusilleen maahan ja kun minä kysyin yhdeltä mieheltä, että mitä
ne sillä tarkottavat, sain kuulla, että ne rukoilevat. Vaikka kyllä
ne siltä pettää osaavat. Minuakin ne samat ryssät petkuttivat ihan
jumalattomasti.
-- Oikeinko ne rukoilevat tätä oikeata Jumalaa, kysyi muori.
-- Ihan tätä samaa.
-- Entä uskovatkohan ne Jeesusta?
-- Sitähän ne vasta uskovatkin, vakuutti ukko. Nehän joka kerta, kun
Jeesuksen nimi mainitaan, heittävät itsensä mahalleen maahan. Ja niin
sanovat itse keisarinkin tekevän.
-- Ohhoh sentään, huokasi muori vedet silmissä ja haikeana, vai on
meidän rakas ruhtinaammekin niin nöyrähenkinen.
-- Nöyrä se on, puhui ukko innostuneena. Vaikka se onkin niin suuri
herra, kumartelee se Jumalan edessä, niinkuin muutkin ihmiset.
Toista se on, kuin meillä. Täällä ei kunnon renkikään kehtaa Jumalaa
palvella.
-- Mitä vielä, säesti muori, korttia pelaavat ja juovat, siihen ne
kyllä ovet mestareita, mutta käskisipä lukemaan. Vai on se keisari
niin jumalinen.
-- On se.
-- Minä olen kuullut, huomautti vaari väliin, että sen on hiukan kuin
pakko olla jumalinen. Ne, näes, kuulema palvelevat kuvia.
-- Mistä sinä sen tiedät, kysyi muori.
-- Ennen nuorempana, kun kyyditsin muuatta Venäjän herraa, hän kertoi
minulle, että keisarin ja keisarinnan pitää olla jumalisia ja että
ryssät kantavat Jumalaa kultanauhassa povellaan.
-- Se on valehdellut, se herra, selitti vieras varmana. Tuskin se
on ryssiä nähnytkään, kun sellaista puhui. Kuka voi keisarille
pakkoa panna joka on kaiken yli. Siitäkin jo pitäisi nähdä, että se
on valehdellut. Tai ehkä se on ollut niitä hirveitä ihmisiä, jotka
keisarin henkeä väijyvät.
-- Onko niitä sellaisiakin, kysyi muori kauhistuen.
-- Niitähän nyt vasta onkin. Keisariparka tuskin tohtii nukkua. Sen
sängyn ääressä täytyy aina jonkun valvoa ja pitää vahtia paljastettu
miekka kädessä. Ei sitä keisarillakaan niin hyvät päivät ole, kuin
luulisi.
-- Mitähän se pelkää, ihmetteli vaari. Jos minulla on hyvä omatunto,
en, totta vieköön, pelkää vihamiehiäni. Ja siksi toiseksi, ei
puhtaalla tunnolla vihamiehiä olekaan. Jos ei Herra kaupunkia
varjele, turhaan ne työtä tekevät, jotka sitä vartioitsevat.
-- Jos minä tahtoisin olla paha, niin tiedättekö, mitä noista
sanoista saisitte, kysyi ukko.
-- Mitähän minä niistä olisin ansainnut?
-- Te menettäisitte henkenne.
-- Sepä on vale. Kuka minulta hengen ottaisi?
-- Keisari.
-- Oho, siihenpä sillä ei ole oikeutta.
-- Keisari on oikeuden pää.
-- Minä annan palttua sellaiselle oikeudelle, jonka päänä on ihminen,
josta ei saisi totuutta sanoa.
Vaari oli kiivastunut.
-- Herra Jumala, Erkki, alkoi muori hätäillä, ole nyt jo puhumatta.
Voi, hyvä vieras, älkää välittäkö, mitä tuo meidän mies puhuu, se ei
ole oikein viisas.
Muorin kasvoille kuvastui suuri tuska.
-- Enkö minä ole viisas, häh, karjasi vaari lyöden jalkaansa
permantoon.
-- Olethan sinä, olethan sinä, mutta voi hyvä taivaan isä, jos vieras
nyt kantelee, niin me ollaan onnettomia.
-- Lähde paikalla, rähjys, raivosi vaari vieraalle, ja vie terveisiä
keisarillesi, että Leenan Erkki sanoo, ettei keisarikaan ole muu,
kuin ihminen, vaikka tuhannen tuhatta miestä vahtia pitäisi. Sen minä
olen sanonut ja sanani takana seison.
-- En minä mikään kielien kantaja ole, vaikka olenkin kulkuri, sanoi
ukko sävyisästi. Ja jos ei minua talossa suvaita, niin pääsenhän
siitä käskemättäkin.
Vaari lauhtui.
Tässä on tupakkaa ja sovitaan pois, hän sanoi. Ei minun ole tapanani
ihmisiä huoneestani ulos ajaa, olkoon se herrojen virkana. Suutuin
vain, kun kuulin keisarilla sellaisen vallan olevan.
-- Kyllä sillä vaan sellainen valta onkin.
-- Kuka hitto sille sen on antanut.
-- Se on itse sen ottanut, se on itsevaltias. -- -- --
Kun vieras oli saanut ruokaa ja kylpenyt, lähti hän isompiin
asuntoihin yö-sijaa etsimään.
Hänen lähdettyään heittäytyi vaari sänkyyn. Mielenliikutus, joka
ilmestyessään sai tavallisesti kätkeytyä omaan olinpaikkaansa, oli
hetkeksi särkenyt sulkunsa ja rajuna voimana purkautunut esille.
Nyt se oli jo hillitty, mutta vaari tunsi ahdistusta rinnassaan ja
hengitti kiivaasti. Olisikohan todellakin olemassa valtaa ja voimaa,
joka uskaltaisi -- -- --!
Muori oli rauhaton. Hän pelkäsi kulku-ukon sittekin Pietariin
tultuaan kantelevan keisarille ja niin ne murhaavat Erkin. Hänestä
tuntui, kuin kuolema jo olisi lähellä, hän oli hiljanen ja
juhlallinen.
Menneet ajatkin muistuivat mieleen, ajatuksiin johtuivat Erkin
kanssa vietetyt vuodet. Elämänsä aamupäivinä hän oli Erkin tavannut
ja liittynyt yhteen hänen kanssansa. Oli sitten ollut keskipäivän
aika, täynnä aurinkoa, eloa ja onnea. Nyt oli ilta. Elämän aurinko
oli laskussaan, pitkä yö oli edessä. Sen tuloa muori tosin ei
pelännyt, -- mitkäpä pahat unet häntä olisivat häirinneet, -- mutta
lapsi, hänen hoidossaan kasvanut lapsi, miten sen kävisi, jos sen
holhoojat kuolisivat? Omantuntonsa mukaan hän oli kasvattanut lasta,
oli tutkinut itseäänkin, ettei mikään heikon ihmissydämen rakkaus
voisi hemmottelullaan syöstä lasta vanhurskaan tuomarin ikuisen tulen
uhriksi. Miten nyt kävisi?
Vaan ehkäpä sama kaikkivaltias pitäisi huolta lapsistaan. Tällä
kertaa muori ei jaksanut surra taivasta, enemmän kuin kadotustakaan.
Hän tunsi suurta sanomatonta rakkautta. Paljon suloisia, lempeitä
tunteita liikkui hänen mielessään Erkkiä kohtaan. Hän meni sängyn
luo, nyhkäsi miestänsä kylkeen ja sanoi:
-- Mitä jos juotaisiin kahvia, Erkki?
Vaari tunsi sanojen takana piilevän hellyyden ja muoria silmiin
katsoen vastasi:
-- Jospa tuota sitten kupin joisi.
Pikku-Leena iloitsi asian hyvästä käänteestä, mutta paljon hänellä
oli miettimistä siitä, mitä oli kuullut. Hän päätti kuitenkin varoa,
ettei asia pääsisi kovin mahdottomaksi hänen kuvitteluissaan ja aikoi
seuraavana päivänä kysyä Anni-tädin ajatusta.
Kahvia juodessaan vaari puhui:
-- Onpa ihme, jos minut saataisiin syytteeseen totuuden sanomisesta.
Hänen oli nähtävästi sangen vaikea unohtaa kulku-ukon sanoja.
-- Mikä niiden herrojen tietää, mistä ne ihmisen syytteeseen saavat,
sanoi muori. Niillähän on aivan eri käsitykset totuudesta ja
oikeudesta.
-- Mutta tämä totuus, jonka minä sanoin, seisoo raamatussa ja siihen
ei uskoisi pystyvän herran, enemmän kuin narrinkaan, kuuletko muuten,
että se ukkorukka kovin pahastui kiivauttani!
Muori luuli vaarin pelkäävän.
-- Tuskin se enää Pietariin tultuaan muistaa koko asiaa, hän
lohdutteli.
-- Muistakoon! Minäkö siitä välittäisin. Sinua minä muuten lohdutan
sillä, etteivät kerjäläiset keisarin puheille pääse, eivätkä vähän
suuremmatkaan herrat. Ainakin rovastin arvoinen pitää sen olla, jonka
sen puheille passaa yrittää. Niin että älä sinä pelkää, muori!
6.
Varhain seuraavana aamuna Leena saapui Anni-tädin mökille. Vanhus
otti hänet iloisena vastaan.
-- Joko sinä jälleen tulit tätiä tervehtimään. Tietääkö muorisi, että
sinä olet täällä?
-- Ei se tiedä. Se luullee minun kurkistavan akkunasta -- --
-- Ja näkevän piruja?
-- Niin.
-- Voi, voi, no, mitäpä siitä. Kerrohan minulle kylän kuulumisia!
-- Tietääkö täti, mikä keisari on? Saakohan se tappaa meidän vaarin,
jos se tahtoo?
-- Kyllä se saa. Se on maailman suurin herra ja saa tehdä, mitä
ikinä haluttaa. Se asuu suuressa linnassa ja monet tuhannet ihmiset
palvelevat sitä yötä ja päivää. Kaikkia sen käskyjä totellaan. Miten
sinä sitä kyselet?
-- Kun eräs ukko kertoi. -- Entä jos se onkin Jumala, se keisari?
-- Ei se sentään Jumala ole, vaikka kyllä sillä suurempi valta
ihmisiin on, kuin Jumalalla. Näes, Leena, siellä maailmalla, vähän
matkan päässä tästä kylästä, on ihmisiä, jotka ovat kokonaan
toisenlaisia kuin me. Niillä on kauniit vaatteet ja ne osaavat puhua
kauniisti. Minä olen ollut heidän parissaan monta, monta
vuotta -- -- --
Vanhus oli hyvin miettiväisen näköinen. Kotvan kuluttua hän jatkoi:
-- Ne tietävät paljon ihmeellisiä asioita ja ovat hyvin viisaita.
Siellä on paljon korkeita herroja ja korkein niistä on keisari.
-- Ovatko ne ihmiset hyviä, kysyi Leena.
-- En tiedä.
-- Miksi lähditte pois niiden joukosta?
Anni-tädin mielessä paloi jotakin ja kysymystä kuulematta hän jälleen
alkoi puhua:
-- Ne osaavat paljon ihmeellisiä asioita. Ne osaavat luoda kivestä
ihmisen ja voivat mitata matkaa taivaaseen asti. Ne tuntevat syvyyden
ja korkeuden ja osaavat matkia kärsimyksiä niin todellisesti, ettei
kukaan voi sitä todellisuudesta erottaa. Eivät edes he itsekään.
Kivestä tehty ihmisen kuva on siellä arvokkaampi, kuin lämmin,
sykkivä sydän ja kärsimysten näyttelijä suurempi, kuin se, joka
kärsii.
-- Hyi! Ilkeitähän ne ovat!
-- Eivät ne ole ilkeitä, se on vain niiden tapa. Näes, lapsi,
pienuudesta saakka ne opetetaan ihailemaan enemmän kuvia ja kuvien
tekijöitä kun itse asioita, joita on kuvattu. Eivät ne ole pahoja,
mutta ne eivät ymmärrä toisin. Niinpä on heidän joukossaan se, jolla
on paljon tavaraa, parempi, kuin se, jolla ei mitään ole.
-- Mitä ne sellaiset tekevät ja mitä keisari tekee?
-- Mikä mitäkin. Yksi veistelee kivistä kuvia, toinen maalailee
kuvia, kolmas mittaa matkaa taivaaseen. Keisari alustalaisineen
valvoo sotia.
-- Sotiako?
-- Niin, joissa tapetaan paljon ihmisiä. Keisarit lähettävät ihmisiä
vastatusten ja käskevät niiden tappaa toisiaan.
-- Miksi?
-- Sanokoon se, joka tietää. Tokko nuo syitä kysynevätkään -- -- --.
-- Täti!
-- No?
-- Pääsevätköhän ne ihmiset hyvinkin helposti taivaaseen, jotka sinne
tietä mittaavat!
-- Se on aivan eri asia, lapseni. Minä en usko.
-- Miksei?
-- Ne mittaavat matkaa järjellään ja järjen mitta taivaaseen on niin
tuhottoman pitkä, etteivät ne milloinkaan voi sitä loppuun taivaltaa.
-- Onko sinne niin pitkä matka?
-- Ei! Valistuneella hengellä ei ole aikaa, eikä paikkaa.
Sitä Leena ei ymmärtänyt ja vanhus jatkoi:
-- Ne viisaat siellä suuressa maailmassa tutkivat kärpäsen jalkaa
kymmenen vuotta, tai tuhlaavat ikäkausia keksiäkseen ainetta, jolla
ihmisiä murhataan. He ovat tutkineet tuhansia vuosia, mutta nälkä ja
kurjuus on heidän ympärillään.
-- Mikseivät ne tutki, miten nälkäiset saisi ruokaa?
-- Jaa, sanopa se.
-- Täti, mikseivät?
-- Sitä ei uskalla juuri kukaan. Moni kyllä on alkanut, mutta niiden
on täytynyt lakata ja joka ei hyvällä ole lakannut, sen on täytynyt
kuolla.
-- Mitähän varten?
-- He eivät ymmärrä. He ovat opetetut, kasvatetut ja kasvaneet siihen
elämään, joka heillä on, eivätkä ymmärrä muuta. He luulevat sitä
oikeaksi. Jokainen, näes, pitää sitä oikeana niihin on tottunut.
Kristitty surkuttelee pakanaa, joka palvelee näkyväistä Jumalaa ja
pakana kristittyä, kun se palvelee näkymätöntä. Kumpikin heistä on
minun mielestäni yhtä surkuteltavia.
-- Mutta eiväthän kristityt sentään ole pakanoita. Muori lukee
lähetyslehdestä, että pakanat ovat aivan mustia ja kulkevat alasti
ja uhraavat lapsia epäjumalilleen. Ja muori itkee niin kovasti, kun
se lukee, miten ne pakana-raukat ovat tietämättömiä Jumalasta ja
Jeesuksesta, ja ettei niitä kasteta ja etteivät käy rip-pi-pi.