I.

1.

Oli pimeä, syksyinen ilta, tuuli riipi irti puiden kuivia oksia ja

kellastuneita lehtiä, lunta ja räntää satoi.

Pieneen mökkiin, joka on kyläkunnan laidassa, sopivat hyvin tuulen

puuskat ja sen nurkissa soi myrskyn surullinen sävel terävämmin ja

vinhemmin, kuin muualla. Myrsky kiertää sen ympäri pyörteissä, raataa

sammaltunutta kattoa, rysähyttelee, repii.

Mökissä oli kaksi vanhusta, aviopari.

Mies istuu pankolla, huojuttelee punniten jalkaansa ja katselee isoa,

pahkulaista varvastaan. Vaimo rukin ääressä on heittänyt sikseen

kehruun ja alkanut hänkin tähystellä yhteen ja samaan paikkaan.

Katossa riippuva lamppu heiluu säännöllisesti ja sen pieni tuikuttava

liekki ponnistaa voimiaan valaistukseen harmaata huonetta huoneen

harmaille asukkaille. --

Vaari kyllästyi varpaansa katselemiseen. Taskustaan kaivoi hän mustan

visapääpiipun ja alkoi sitä laitella. Hän oli perinyt piipun isältään

ja se jälleen isoisältä, joka oli mainio visapiippujen laittaja.

Mutta siihen aikaan olikin vielä visoja, mitä nyt enään. --

Hän vaipuu jälleen ajatuksiinsa. Pieniä, kuivia haikuja kohoaa

ilmaan. Ne nousevat kattoon, muodostuvat ohueksi pilveksi ja

haihtuvat. Kotitekosen tupakan haju sulaantuu savustuneiden seinien

ja kiukaalla kuivavien puiden ja saappaiden tuoksuun.

Muori on unta estääkseen jälleen alkanut kehrätä. Taajaan ja

tasasesti suristen pyörii rukki, tottuneesti, suu lujasti yhteen

supistettuna ohjaa muori lankaa kuontalosta rullalle.

-- Onpa siellä ilma, vaari äännähti piippuaan kopistaen.

-- Ho, hoo!

Muori työnsi rukin syrjään. Emäntänsä äänen kuultuaan loikahti

kiukaalta alas suuri, harmaa kissa ja alkoi karkeasti naukua.

-- Tahtooko Mirri maitoa? Ai Mirriä, ai!

Maidosta puhuttaessa kissa hyppäsi nurkkahyllyn luo, missä punaseksi

maalattu lypsinkiulu oli kumollaan. Muori pudisti tappurat pois

sylistään, sytytti kynttilän lyhtyyn ja otti kiulun.

-- Nyt mennään, Mirri.

Mutta ovea avatessa löi sisälle tuulta ja tuiskua.

-- Ei Mirri saakaan tulla! Ulkona on kylmä, hui, kylmä!

Vaarikin vilkastui. Hän tavotti kissaa syliinsä. Muori hypähti ulos,

ettei kissa vain pääsisi isäntänsä kankeista käsistä. --

Ulkona tuuli oli kasannut kosteaa lunta hyhmäksi teille. Purevana

ja märkänä tunkeutui ilma vaatteisiin. Helmat kastuivat, kenkiin

meni vettä. Vaivoin pysyi muori pystyssä. Navetan ovi oli kovissa

telkeissä.

-- Mustikkani, piikani, onko lehmälläni ikävä? Täällä tuulee ja

pyryää. Minä annan Mustikka-rievulleni jumalanviljaa, ettei ruma

pääse ytimiin.

Ei mustikka mitään tiennyt pahasta säästä. Pieni navetta oli kuuma ja

tiivis, umpea ilma oli täynnä tuoreiden hakojen tuoksua.

-- Tääll' on nurkan vakkasessa Mustikka-poloselle! Syö nyt, että aika

kuluisi. Yö on pitkä ja pimiä, ho, hoo!

Muori toi jauhoja ja heiniä, kouhi lehmän alustan ja lypsi maidon.

-- Kas niin. Vähä lähti poloseltani, mutta eihän se sinun syysi ole.

Syksy vie maidon lehmäni utareista.

Hän telkesi oven ja kantoi olkilyhteitä eteen, ettei pieninkään ilman

henki sisälle pääsisi.

-- Vähän antoi Mustikka tänään maitoa, hän tupaan tultuaan sanoi,

Mirri jäi jo ihan ilman! Voi Mirriä, voi!

-- Älä usko sitä valehtelijaa, kyllä sillä aina Mirrin osa on,

lohdutti vaari.

Pöydän alle kivikuppiin kaadettiin Mirrin osa. Kaapista otti muori

pöydälle leipää ja suolavettä ja niin vanhukset alkoivat aterioida

ryypäten vuoron jälkeen maitoa tuopista.

Hiljaista ja rauhallista oli Leena-muorin ja Erkki-vaarin elämä

ollut omassa mökissä. Tapauksia sattui ylen harvoin, vaiheet eivät

ollenkaan vaihdelleet. Kaiken hellyyden ja hoidon esineinä olivat

Leenalla lehmä ja kissa, sillä Jumala oli häneltä kieltänyt hänen

kohtunsa hedelmän. Elukoiden kuolema taasen oli ainoana surunakin.

Kerran vain oli kissa häneltä kuollut, -- sen köyhän vuoden

edellä, mutta monen monta kertaa oli Erkin täytynyt lopettaa

lehmä särpimiksi. Silloin oli Leenan sydän aina ollut pakahtua ja

teurastuksen jälkeen hän viikkokausia oli rauhaton ja näki pahoja

unia. Kerrankin, -- sitä tapausta hän ei koskaan voinut unohtaa, kun

hän keitti erään Omena vainajan sorkista, maksasta ja mahakerroksesta

hylsyjä ja työstä väsyneenä pani maata ja nukkui, oli hän olevinaan

viheriäisellä kentällä, vaikka oli syksy, niinkuin nytkin. Aurinko

paistaa helotti, lintuset lauloivat ja koko keto oli täynnä marjoja

ja ihania kukkia. Kun hän siinä katseli, imehteli ja marjoja

tuokkoseensa noukki, niin ilmestyipä yht'äkkiä Omena hänen eteensä.

Se katsoi niin oudosti suurilla, viisailla silmillään. Soo, Omenani,

soo, muori sanoi ja aikoi taputtaa sitä lanteille. Mutta silloinpa

lyyhistyy lehmä maahan ja kun hän katsoo, ei sillä olekaan sorkkia,

eikä vatsaa. Leena säikähti kuollakseen, heräsi ja kylmä hiki juoksi

pitkin selkää. Erkki vain nauroi, kun hän unensa kertoi ja samoin

tekivät kaikki muutkin. Eihän elukoilla ole sielua, he sanoivat.

Mutta niin se uni sentään vaikutti Erkkiinkin, että jos tappopäivänä

siitä hänelle muistutti, alkoi hän kirota, ärjyä ja olla kuin hullu.

Siksipä tottuikin Leena vähitellen kätkemään asian sydämeensä. Ei hän

siitä sen koomin kenellekään virkkanut. Koetti vain itse puolestaan

olla hyvä elukoille sen ajan kuin elivät, ehkäpä Jumala lopusta

huolen pitäisi. Siitä oli syntynyt jonkunlainen yhteisyys muorin ja

lehmien välille. Kun kesä loppui ja pitkä, pimeä talvi lähestyi, niin

yhdessä hän lehmänsä kanssa alkoi uutta kesää odottaa.

Leenan silmiin nousivat vedet. Suolavesi-kuppiinkin tipahti pari

kyyneltä. Vaari söi hiljasesti ja meni maata. Muori korjasi pöydän,

sammutti lampun ja pyörähti hänkin nukkumaan.

Mökissä syntyi häiritsemätön hiljaisuus. Ulkona vain tuulet ulvoivat.

Kauan eivät vanhukset kuitenkaan saaneet nukkua, kun ovelta alkoi

kuulua kiivasta kolkutusta. Leena, joka oli herkempi, kuin hänen

miehensä, heräsi heti. Kukahan mahtoikaan olla ovella?

-- Erkki, Erkki, siell' on joku ulkona! Erkki, kuuletko sinä!

-- Mitä siinä nyt, mörisi Erkki ja nukkui edelleen.

-- Herran takia sinua, Erkki, etkö sinä kuule, kun joku jyskyttää

ovea?

-- Tuulihan siellä käy, -- siinä!

-- Vai tuuli! Enkö minä ennen ole tuulen jyskettä kuullut? Kuulehan

nyt itsekin.

-- Sekö siellä nyt tällaisella ilmalla ja tähän aikaan yöstä -- --

Kello oli yhdeksän illalla.

-- Mene aukasemaan, sittehän näet! Etkö nouse siitä, vaikk' olisi

tulen hakija, niin -- --

Erkki nousi, otti tulen lamppuun ja meni aukasemaan.

-- Aliinahan se vain on. Erkki meni maata, kuin ei mitään olisi

tapahtunut.

Tulija oli Leenan sisaren tytär, joka kaksi vuotta sitten oli mennyt

kaupunkiin palvelemaan. Hän istahti oven suuhun penkille.

Vieras oli puettu ohkoseen, herraskaiseen kesäpukuun, joka

märkyyttään oli likistynyt kiini ruumiiseen. Hän värisi vilusta.

-- Aliinako se on, ihastui Leena. Miten sinä, hyvä lapsi, olet

tällaiseen ilmaan joutunut? Voi, voi toki! Ja ihan märkänä sitten!

Minä panen takkaan valkean ja laitan kuumaa kahvia, muuten sinä

saat taudin. Mutta mikä sinua vaivaa, Aliina? Taidat jo olla kipeä.

Hyvänen aika, miten sinä olet pahan näköinen. Mikä sinulla on?

-- Minua palelee, vastasi nainen äänellä, joka ilmasi sellaista

vilua, kuin olisivat koko maailman vihurituulet tunkeutuneet hänen

ruumiiseensa.

-- Menisit kiukaalle, ärähti Erkki puoli-unisena...

-- Tottakin! Niin, kiukaalle, siellähän on lämmin.

Mene sinne, lapseni. Tässä on tyyny ja peitto, että on parempi

ollaksesi. Minä tuon sinne kahvia.

Nainen meni kiukaalle. Leena puhalsi kytevästä hiilloksesta tulen

päretikkuihin.

-- Kuinka sinä, Aliina näin myöhään syksyllä olet lähtenyt

kaupungista tänne meitä tervehtimään, kyseli muori kahvia

touhutessaan. -- Täällä on niin ikävää ja pimeää, että olipa hauskaa,

kun tulit, että saan puhetoverin. Tuo Erkki ei enään juuri puhele.

Usein minä olenkin ajatellut, että mitenkähän se Aliina-riepu siellä

suuressa kaupungissa. -- -- Vaikka mikäpä siellä on ollessa. Toista

se on täällä. Tiet tukkoo talvella lumi ja näin syksyisin on rapakkoa

vyötäisiin asti. Nyt en laskekaan sinua pois ennenkuin keväällä.

Tottahan olet?

Kiukaalta alkoi kuulua valitusta.

-- Aliina mikä sinulla on?

-- Mene katsomaan, sitäkö siinä tutieraat, vastasi Erkki, joka naisen

voihkeesta oli herännyt.

-- Sinulla on aina se ärjyminen, mutisi Leena kömpiessään kiukaalle

-- -- --. Erkki, Erkki, täällä tapahtuu kummia. Lennä heti Melanderin

Heta tänne.

-- Hittoko sen nyt tänne poikimaan, tuskitteli Erkki saappaita

jalkaan pannessaan.

Kului hetken aikaa.

Kun Erkki vihdoin palasi Hetan kanssa, oli Leena paraillaan

käärimässä vasta syntynyttä lasta kapaloihin. Suuret vesihelmet

putoilivat muorin silmistä pienokaisen rievuille.

-- No, Leena! Vai Saaran esimerkkiä se Leena matkii, ilkkui

veitikkamainen kylänkätilö.

-- Mene kiukaalle, niin näet. -- Leena oli kovin totinen.

Heta meni.

-- Herra Jumala sentään, onkohan tämä ihminen kuollut, vai mikä sitä

vaivaa.

-- Kuoli se, vastasi Leena ja purskahti itkuun.

Erkki säpsähti ja meni kiukaalle.

-- Kuollut se on, hänkin todisti.

-- Niin se kuoli käsiini, kuin torakka, jatkoi Leena. Ei se monta

sanaa ennättänyt sanoa. Katsoi vain niin ihanasti minuun. Väsynyt

se oli, polonen, ja rasittunut. Jumala olkoon hänen sielulleen

armollinen, miten sitten hänen asiansa lienevät eläessään olleetkin.

Tuokaa se alas sieltä.

Erkki ja Mari toivat ruumiin alas kiukaalta, Erkki pani vettä

kuumiamaan ja Leena haki paraan paitansa ruumista varten.

-- Mitenkähän se on siellä maailmalla elänyt, puheli Heta alkaen

pestä ruumista. -- Ei kait Leena tiedä, olisiko se ollut oikeissa

naimisissa, vai -- --

-- Missä naimisissa se on ollut, vastasi Leena. Ei kai kukaan naitua

vaimoa tuossa tilassa, tuollaisiin hepaleisiin puettuna laske

syksyräntään kulkemaan. Eihän Jumalakaan sellaista anteeksi antaisi.

Yksin kai se on lapsen tehnyt ja jäänyt sitten heittiömeksi. Voi,

miten maailma sentään on paha ja kamala. Kunnon tyttö oli Aliina ja

kunnon äidin lapsi. Maailmaa minä tästä syytän.

-- Muistiko Leena kysyä sen sielun tilaa?

-- En.

-- Voi, hyvä Jumala, sentään, kun laskeekin syntisen sielun käsistään

aivan kuin tahallansa kadotukseen.

-- Enhän minä hädissäni ennättänyt sitä ajatella, puolusteli Leena.

-- Ja kukapa sen tietää, jos kuinkakin oli valmistunut. Ei kai se

lystiä tai syntiä mahtanut miettiä, kun puoli-alastomana tällaisessa

myrskyssä lasta kantaen tänne tuli.

-- Mitä siitä, jos ajatteli tai ei. Mutta entä jos oli syntitaakka

niin suuri, ettei voinut nähdä armon ovea sen ylitse. Olisi pitänyt

siitä ottaa selvä. Aliinan äidin, Eliisapetti-vainajan sielun

autuutta minä myöskin jäin epäilemään.

-- Älä nyt! Sisareni oli kovin uskovainen ja vielä viimeisillä

hetkillään kuulin hänen kuiskaavan: ilman Jeesust' joudun hukkaan,

ilman armoo Jumalan. Minä tohdin antaa vaikka pääni siitä, että

Eliisapetti on taivaassa.

-- En minä sitä oikein usko, intti Heta, vaikka en minä tuomita

tahdo, tuomitkoon Jumala, jos haluaa. Mutta sen vaan sanon

sanoakseni, että kuoleman virren veisuuta se ei sietänyt.

-- Kai, kun toistakymmentä akkaa kuolevaisen korvan juurella yhteen

ääneen vinkuu, niin -- -- --

-- Sanotko sinä kuolemanvirren veisuuta vinkumiseksi, Leena.

-- En niin, mutta eihän Eliisapetti teitä veisaamasta kieltänyt.

-- Ei se juuri kieltänyt, mutta vähää ennen hengen lähtöä se

kieltävästi rypisti ohimoitaan ja huitasi kädellään vaikenemaan.

-- Se tahtoi kuolla rauhassa, sanoi Leena.

-- Olkoon miten oli, mutta kyllä minä jäin Eliisapetin sielun

autuutta epäilemään.

Nyt puuttui jo Erkkikin puheeseen.

-- Olkaa jorisematta akat, hän sanoi. Jos Jumala olisi akkojen

tapainen sisultaan, niin mikä sitten ihmistä auttaisi. Jumala nyt

muka panee h--tiin siitäkin, ettei heikko kuoleva kärsi vanhojen

akkojen pillitystä. Se naisten järki on kuin lahonut sian sanko.

-- Ja miesten muka sitten on parempi, kinasi Heta. -- Enkä minä ole

Eliisapettiä tuominnut enempää, kuin hänen tytärtänsäkään, jota

tässä pesen. -- -- -- Jaa, jaa! Muistanpa niin hyvin molemmatkin.

Eliisapetti suri aina, että mikähän sen Aliinan perii, kun hän

kuolee. Kuolema sen peri, Aliinankin, niinkuin se perii meidät kaikki

kerran. Tämä elämä on kerrassaan turhanaikaista.

-- Niin on, niin se on, säesti Leena. -- Kun ajattelen elettyä

elämääni, tuntuu, kuin olisin nähnyt unta. Tämä yö on nyt kädessäni,

eilistä päivää ei ole missään ja missä lie huominen.

Heta oli vähitellen pessyt ruumiin. Yhdessä Erkin kanssa nostivat he

sen laudalle.

Nyt kääntyi kaikkien huomio lapseen.

-- Voi toki sentään, puheli Heta, voi toki, miten onkin pirteä lapsi,

vaikka äitinsä tullessaan tappoi. Jeesus siunatkoon pientä ihmistä

ja johtakoon hänen askeleitaan täällä synnin ja murheen laaksossa.

Kyllä osasit tulla pimeään aikaan ja pahalla ilmalla. Mutta Leena

ja Erkki! Nähkää, -- Herra siunaa ja varjele, -- sillä on sininen

risti otsassa, ei se kauan elä. Nyt ei meitä muu auta kuin että lapsi

pitää kiireesti säätämän Herran pyhään kasteeseen, ettemme vain jäisi

senkin sielusta epäröivälle kannalle. Hyi, kuinka selkääni karmii,

kun on ruumis ja ristimätön lapsi samassa huoneessa tällaisella

ilmalla. Jumala olkoon meille armias! Hyi!

-- Mitä tuossa nyt puistuttelet, sanoi Leena. -- Parasta on, että jos

sen kuolevaksi katsot, niin laitamme sen kiireesti hätäkasteeseen ja

teemme vainajalle ristinmerkin.

-- Niin, myönsi Hetakin, lapsi on saatava hätäkasteeseen ja pian.

Missä on virsikirja, Leena?

Leena toi virsikirjansa. Heta alkoi kiireesti hakea tarvittavaa

paikkaa ja lopulta hän löysikin "hätäkasteen vahvistamisen."

Kiireissään eivät vaimot sitä huomanneet. Erkki taasen oli vaipunut

syviin mietteisiin.

Leena asetti lapsen Hetan syliin, otti vettä lautaselle, pirahutti

sitä lapsen päähän ja kastoi:

-- Minä Erkin Leena kastan sinut nimeen isän, pojan ja pyhän hengen.

Senjälkeen hän virsikirjasta katsoen kysyi:

-- Onko lapsi kastettu?

-- On, vastasi Heta.

-- Millä lapsi on kastettu, kysyi Leena ja ojensi kirjaa Hetalle.

-- Yhteisellä ja sekottamattomalla vedellä, luki Heta.

-- Millä sanoilla lapsi on kastettu?

-- Niillä sanoilla, joilla Herramme Jeesus käski kastaa, nimeen isän,

pojan, pyhän hengen amen.

-- Kuka lapsen kastoi?

-- Leena Erkin vaimo, Tuohi-Anania-vainajan tytär.

-- Oletko pitänyt ristillisiä rukouksia?

-- Me olemme lukeneet isämeidän ja herransiunauksen, luki Heta

jälleen kirjasta.

-- Kutka siinä läsnä olivat?

-- Ei siinä muita ollut läsnä, vastasi Heta, kuin Leena, Erkki, minä

ja lapsi ja kuollut ihmisen ruumis, jota ei voi ottaa lukuun, mutta

sanonpahan senkin sanoakseni.

-- Mikä lapsen nimi on?

-- Voi hyvänen aika Leena, meidän olisi pitänyt antaa kasteessa sille

niini!

-- Mitähän nyt tehdään, hätäili Leena. -- Entä jos kastamme uudestaan.

-- Asia voi tulla pilkatuksi, esteli Heta, ja Lastaahan pappi sen

kuitenkin paremmin, niin pankoon se nimen. Siunaushan nyt olikin

kysymyksessä, eikä nimi ja tokko tuo nimeä tarvitseekaan, ristiotsa?

Leena jatkoi:

-- Tiedätkö vahvasti, että niin on tehty, kuin sanotaan?

-- Tiedän, vakuutti Heta.

-- Ja koska pappi ymmärtää, että niin on tehty, niin sanokoon niiden

tykö, jotka läsnäolivat: rakkaat ystävät. -- -- --

-- No nyt on lapsi turvassa, laverteli Heta, kun Leena oli saanut

loppuun kaikki pitkät luvut. -- Voi pientä miestä, kun jäi ilman

nimeä. Näes, pikku mies, me akat olemme niin kovin tottumattomia

pyhiin toimituksiin.

-- Ei se mikään mies ole, se on tyttö, huomautti Leena.

-- Tyttökö se onkin ja minä kun olen pitänyt sitä miehen alkuna.

Mikähän siitä tuleekaan maailmaan, kun se on tyttö, vaikka minä pidin

sitä poikana. Se on varmaa, ettei se kuole, koska minä sitä mieheksi

katsoin.

-- Muijat, viedäänpäs tuo ruumis aittaan, ettei se saa mätänemisen

siementä täällä kuumuudessa, ehdotti Erkki.

Leena ja Erkki kävivät kiini laudan päihin ja alkoivat kantaa. Heta

kulki perässä ja veisasi kuolemanvirttä.

Ulkona oli tuuli tyyntynyt. Aamurusko valaisi itäistä taivaan rantaa.

Maa oli valkoinen ja viimeiset keltalehdet olivat lähteneet koivuista

ja pihlajista.

Ruumis asetettiin aittaan ja saattajat palasivat jälleen tupaan.

-- Pyysin vainajata jäämään täksi talveksi itselleni puhetoveriksi,

mutta tuskin ennätti sanaa kanssani vaihtaa, kun jo lähti, valitti

Leena.

-- Jättihän se teille hauskuuden, lohdutti Heta, toi teille lapsen

vanhojen päivienne ratoksi ja iloksi.

-- Niinhän se teki. Kun nyt Jumala vain antaisi elinpäiviä, että sen

ennättäisin saada ihmiseksi.

-- Saitte nyt tekin oikean hoidettavan, puhui Heta ettei enään

tarvitse kissoja, eikä lehmiä jumaloida. Mutta tuskin täällä minua

enää tarvitaankaan. Jospa jo lähtisin kotiakin katsomaan. Päiväkin jo

kohta alkaa.

-- Niin, mitäpä sinulla täällä enää tehdään, vastasi Leena. --

Vaivasi maksan toisten.

-- Mitäpä niistä puhutaan. En minä tähänkään asti ole rikastuakseni

ruumista pessyt tai orpoa auttanut. Jumala varjelkoon vastedeskin

kukkaroani sellaisesta.

-- Kyllähän minä sen jo tiesin kysyessänikin, että eihän se

Heta-tällaisesta, mutta kysyinpähän kysyäkseni.

-- Eihän kysyjä eksy, kyllähän se tosi, sanoi Heta. -- Ja sinäkin,

pikku tyttönen, jää lepoon ja rauhaan.