"Meitä!" kertoi Picot räätäli, halveksien. "Kuinka tuo meitä koskisi!
Meidän sankarimme ovat puolen kuukauden perästä Berlinissä. Niin
sanotaan sanomalehdessä".
Rahvas oli ääneti: he eivät oikein tietäneet mitä tuo Berlin olikaan,
ja he eivät rohjenneet kysyä.
"Oi poikani! poikani!" valitti eräs vaimo, väännellen käsiänsä. Hänen
poikansa oli armeijassa. "Marengo!" kuiskasi Reine Allix, muistellen
tuota kaukaista aikaa hänen nuoruudessaan, jolloin ratsumies oli
lentänyt pitkin katua illan hämärässä ja ilovalkea oli leimunut
korkeimmalla kukkulalla virran äärellä.
"Leipä tulee kalliiksi", mutisi Mathias mylläri ja kulki eteenpäin
väsyneen aasinsa kanssa.
Bernadou seisoi äänetönnä, janoovaiset ja kuivat ruusut hänen
ympärillänsä.
"Miksi olet surumielinen?" kysyi Margot, tarkastellen häntä silmillään.
"Sinun ei tarvitse tehdä sotapalvelusta, lemmittyni?"
Bernadou pudisti päätään.
"Jollakin tavoin köyhä mies tulee kärsimään", oli kaikki mitä hän
vastasi.
Vaan eivät nuo uutiset kuitenkaan olleet vallan kauheita hänelle, eikä
muillekaan Berceau'ssa, sillä ne olivat hyvin epäselvät ja kaukaiset
onnettomuus ei vielä ollut käsin koskettava, se oli aivan muodotoin.
Picot räätäli, ainoa joka osasi lukea, juoksi läähättäen talosta
taloon, joukosta joukkoon; hän oli iloinen ja riemuinen ja kertoi
kaikille että kahden viikon perästä heidän miehensä atrioitsivat
Berlinissä kuninkaan linnassa; ja rahvas uskoi; he nauroivat ja
juttelivat ja, seisoen vilpoisina iltoina oviensa ulkopuolella,
luulivat he että kenties jotain hyvää oli tapahtunut heille.
Ainoastaan Reine Allix katseli virran rannalla olevaa kukkulaa ja
sanoi: "kun me sytytimme ilovalkean tuolla, makasi pieni Claudis
kuolleena".
Ja Bernadou, joka seisoi ruusujensa keskellä, sanoi, miettiväisesti
hymyillen:
"Margot, katso tänne! Kun Picot huusi: 'à Berlin', astui hän Gloire de
Dison[7] nimiselle ruusulle ja tappoi sen".
Tuo tukehduttavan kuuma ja kauhea kesä vuonna 1870 vilpoisine öineen
kului, ja Berceau de Dieu'lle lupasi se jalon sadon, eikä ollut koskaan
maa niin tuottavaa ollut ihmisille sekä elukoille.
Muutamia kelvollisimpia ja pulskimpia työmiehiä tosin vietiin pois
noihin joukkoihin, jotka tuhansin ja kymmentuhansin riensivät
Rhein-virran rajalle. Mutta suurin osa kylän miespuolisista asukkaista
oli naineita, joilla oli pieniä lapsia, joten ainoastaan rakkaus ja
jalo ylpeys kiihtyi kylässä, kun nuo nuoret Louis, Jean, André ja
Valentin marssivat pois, täynnä uljuutta ja toivoa palata kenties --
miksi ei? -- upseereina ja kunnian-merkillä koristettuina.
Mihin he olivat menneet, ei oikein tietty, mutta asianomaiset
vakuuttivat että he olivat lähteneet saattamaan Ranskan suuruuden
suuremmaksi; ja Berceaun väki uskoi, sillä sydämen pohjukkaan oli
juurtunut selittämätöin, uneksiva rakkaus, rakkaus isänmaahan.
Hitaasti uutisia tuli Berceaun kylään.
Jos ei joku mies ratsastanut aasillansa kauppalaan, mikä varsin hyvin
tapahtui, tai jos ei joku kuleksiva kauppias kulkenut kylän läpi,
sanomalehti laukussaan tai uutisia huulillaan, ei kansa näillä paikoin
tietäneet mitä heidän niittyjensä ja metsiensä ulkopuolella tapahtui.
Kuinka paljon oli totta siitä, mitä heille kerrottiin, sitä he eivät
voineet päättää.
He uskoivat mitä heille kerrottiin ilman epäilystä, ja korjaten elonsa
kuuman, hehkuvan kesäauringon paahtaessa, tekivät talonpojat iloisesti
työtään, yksinkertaisesti uskoen että suuria asioita toimitettiin
heidän hyväksensä suuren Ranskan armeijan kautta noissa itäpuolen
maakunnissa, ja että Louis, Jean, André, Valentin ja muut pojat --
vaikka tosin eivät mitään kuulleet heistä -- olivat hyvissä turvissa ja
kunniassa jossakin sielläpäin, mistä päivä nousi, saksalaisen kuninkaan
valloitetuissa linnoissa.
Reine Allix yksin kaikista oli totinen ja surumielinen -- hän, jonka
muisti ulottui melkein vuosi-sataa takaisin ajassa.
"Miksi olet sinä alakuloinen, gran' mère?" sanottiin hänelle. "Eihän
siihen ole mitään syytä. Joka paikassa meidän armeija voittaa; ja
sanotaan että meikäläiset vielä lähettävät kotia kaikki Preussiläisten
viljat ja karjat, niin että kerjäläisetkin meillä saavat runsaan
osansa".
Mutta Reine Allix pudisti päätänsä, istuen kutomassa päivänpaisteessa:
"Lapseni, minä muistan nuoruuteni päiviä. Meidän armeija oli silloinkin
voittorikas, ainakin kerrottiin niin. No niin, sen vaan tiedän ettei
pieni Claudis eivätkä muut pojat koskaan palanneet; ja mitä leipään
tuli, ei sitä saatu rahatta eikä rakkaudella, ja ihmiset makasivat
maanteillä nälkään nääntyneinä".
"Mutta tuo tapahtui hyvin kauan aikaa takaperin, gran' mère",
pitkittivät he.
Reine Allix nyykäytti päätänsä.
"Oikein. Siitä on pitkä aika, rakkaani. Mutta minä en usko että
maailman menot paljon muuttuvat".
He olivat ääneti kunnioituksesta vanhusta kohtaan, mutta keskenänsä he
puhuivat: "hän on hyvin vanha. Ei mikään nyt enää käy niin, kuin hänen
aikanansa".
Eräänä iltana, kun aurinko meni maille viljarikkaiden peltojen taakse,
kulki kaksi ratsastajaa kylän läpi vapisevilla ja uupuneilla hevosilla.
He käyttivät sekä ruoskaa että kannuksia, ja tuskin pidättivät he
hevosiaan, kun huutamalla kysyivät kyläläisiltä, olivatko nähneet
täällä miehen, joka oli juossut henkensä kaupalla.
Rahvas vastasi etteivät olleet mitään sellaista nähneet, ja ratsastajat
läksivät eteenpäin, painaen kannukset syvälle hevos-raukkain höyryviin
kylkiin.
"Jos näette hänen, niin vangitkaa ja hirttäkää hänet", huusivat he pois
ratsastaessaan: "hän on Preussiläinen vakoja!"
"Preussiläinen!" kertoi rahvas, töllöttäen -- "Preussilainen
Ranskassa!"
Toinen ratsumiehistä katseli taaksepäin: "Te narrit! Ettekö tiedä? Joka
paikassa on meitä voitettu -- voitettu joka paikassa -- ja
Preussiläisten siat marssivat Parisiin".
Vakojaa ei nähty Berceau'ssa, mutta ne uutiset, jotka ratsumiehet
olivat tuoneet, ryöstivät unen joka miehen silmistä sinä yönä pienessä
kylässä.
"Tuo kirottu keisarikunta on siihen syypää!" huusivat isänmaalliset
kapakkalaiset.
Mutta enin osa kylän asukkaista oli siihen määrään pelästynyt, etteivät
huolineet keisarikunnasta eikä isämaan-ystävistä: heidän ajatuksissaan
oli ainoastaan Louis, Jean, André ja Valentin; ja he kokoutuivat Reine
Allix'in ympärille, joka sanoi heille: "lapseni, rakkaudesta rahaan
meidän ihanimmat hedelmät ja kukkaset -- niin, kauniimmat nuoret
neitosetkin -- lähetettiin Parisiin myytäviksi. Siinä on meidän
syntimme, ja tämä on Jumalan tahto".
* * * * *
Vähän ajan kuluessa eivät he kuulleet mitään uutta.
Tämä paikkakunta olikin niin alhainen ja mitätöin, että sai rauhassa
olla. Lain voimalla sieltä vielä pari kolme kertaa vietiin muutamia
miehiä sotapalvelukseen, ja aseita lähetettiin kylään lähimmästä
pienestä kaupungista sekä vanha soturi, ensimmäisen keisarikunnan
ajoilta, jonka piti opettaa sinne jääneitä miehiä aseiden
käyttämisessä. Mutta paitsi Bernadou oli hänellä huonoja oppilaita,
vaan Bernadou oppi pian hyvästi kivääriänsä käyttämään ja hallitsi
jalosti pitkää vartaloansa, vaikka harvoin sana kuului hänen huuliltaan
ja silmänsä aina olivat surulliset.
"Sinua lähetetään viimeiseksi sotaan, Bernadou", sanoi vanha soturi,
"sinä olet nainut ja elätät iso-äitiäsi, vaimoasi ja lastasi. Mutta
sellaisen väkevän, uljaan, kauniisti rakennetun nuorukaisen, kuin sinä
olet, pitäisi mennä vapaa-ehtoisesti, eikä odottaa siksi että häntä
kutsutaan palvelemaan Ranskan maata".
"Kyllä minä palvelen Ranskan maata, kun minun vuoroni tulee", vastasi
Bernadou yksinkertaisesti. Mutta hän ei tahtonut jättää peltoansa
autioksi, hedelmä-tarhaansa hoitamatta, vaimoansa nälkää ja kurjuutta
kärsimään eikä iso-äitiänsä yksinään kuolemaan 93 vuoden ijällä. He
tekivät hänestä pilkkaa ja moittivat häntä, nuo viinikapakan
isänmaan-ystävät, jotka huusivat kukistettua keisarikuntaa vastaan;
mutta hän katsoi suoraan heidän silmiinsä, oli ääneti ja teki työtä.
"Kun häntä kutsutaan, ei häntä tarvitse odottaa", sanoi Reine Allix,
joka tunsi häntä kentiesi paremmin kuin hänen nuori vaimonsa, jota hän
rakasti.
Bernadou rakasti kotiansa koiran uskollisuudella.
Vapaa-ehtoisesti hän ei sitä jättänyt, taisteluun lähteäksensä, mutta
hän olisi taistellut kuin jalopeura kotinsa puolesta. Hänen tunteensa
isänmaata kohtaan tarkoitti ikäänkuin jotakin ääretöntä, hämärää,
selittämätöntä: hän ei voinut rakastaa tuntematonta maata tai
pääkaupunkia, joka hänestä oli tyhjä nimi; eikä hän ymmärtänyt mikä
vaara uhkasi isänmaata, eikä hänen tehnyt mieli vuodattaa vertansa
sellaisen asian hyväksi, joka oli hänelle tuntematon.
Mutta hänellä oli tulinen rakkaus syntymäpaikkaansa -- mykkä tosin,
mutta juurtunut syvästi tammen tavalla. Syntymäpaikkansa edestä olisi
hän voinut taistella sen miehen lailla, jonka voimia ylevä rakkaus ja
velvollisuuden tunne kiihoittavat. Ei hän eikä Reine Allix voinut
ymmärtää, että miehen velvollisuus olisi kotinsa jättäminen, mutta
tuossa kodissaan olivat molemmat yhtä valmiit kaikkea uskaltamaan,
kaikkea kärsimään.
Tuo oli ahdasta isänmaanrakkautta, mutta siinä oli sekä jaloutta ja
pitkämielisyyttä että kärsivällisyyttä. Runoudessa on se usein saanut
urhoollisuuden nimen, mutta uuden ajan viisaus tekee siitä pilkkaa ja
uuden ajan sotalait rankaisevat sitä mustana rikoksena.
Siis Bernadou oleskeli majassaan siksi että hän kutsuttaisiin,
vartioitsi kylää yöllä ja teki päivällä mitä taisi, auttaaksensa yksin
jääneitä vaimoja ja äitiä. Hän kuokki heidän maitansa ja piti huolta
siitä kurjasta karjasta, joka vielä löytyi autioilla mailla.
Hän, Margot ja Reine Allix ruokkivat monta suuta, joita nälkä muuten
olisi kuolemaan sulkenut; itse he tyytyivät hyvin laihaan ravintoon,
jakellen muiden kanssa sitä vähää, mitä heillä oli.
Ja sillä aikaa sotaa yhä jatkettiin, mutta se näytti olevan kaukana
heistä, koska uutisia harvoin sieltä saapui heidän yksinäisyyteensä.
Vähän ajan perästä, kun syksy kului, saivat he muutakin tietää.
Pakolaiset, jotka tulivat pajaan hevosten kengittämistä varten; naiset,
jotka palasivat koti-kyliinsä huonosta ja kurjasta elämästään
pääkaupungista; hallituksen määräykset maan suojelemiseksi, joita
lähetettiin jokaiseen pieneen kylään; sanomalehdet, joita välistä toi
kyyditsijät, kirjain myyjät taikka kauppiaat, -- kaikki nämä vähitellen
antoivat heille tietoja maan vaarasta -- epäselviä tosin ja harvoin
todenmukaisia, mutta sellaisia että he näiden huhujen kautta kuitenkin
tulivat tietämään tappiosta Sedan'in luona, keisarikunnan
kukistamisesta ja Parisin piirityksestä.
Tämä ei millään lailla vaikuttanut heidän jokapäiväiseen elämäänsä: tuo
oli kaikki vielä kaukaista eikä tarpeeksi käsinkoskettavaa. Mutta
aavistus siitä, mikä oli tulossa, pelko ja sanomaton tuska valloitti
heidät.
Heidän maantuotteitaan ja karjaansa oli jo ankarasti käytetty armeijan
ja suurten kaupunkein hyväksi heidän parhaat hevosensa olivat otetut
niitä muona- ja rehu-kuormia varten, jotka vietiin Parisiin; aurat
seisoivat sentähden käyttämättä, ja lapset itkivät jo ruoan puutteesta
tai sen vähyydestä; sodan kylmä teräs oli tunkeunut heidän sydämiinsä.
Kylän pieni katu oli nyt illoin aution näköinen ja hiljainen; ne
harvat, jotka siellä keskustelivat, tekivät sitä kuiskaten, ettei
kenties joku vakoja kuulisi, eikä ollut nuorisolla voimiakaan panna
leikkiä toimeen: he tahtoivat ruokaa.
"On kuin minun nuoruudessani", sanoi Reine Allix, syöden mustaa
leipä-palastansa ja säästäen sitä parempaa ruokaa, mitä häntä varten
oli laitettu, "lapselle", kenenkään tietämättä.
Kamalaa oli hänelle ja kaikille elää alinomaisessa pelossa
tuntemattoman vihollisen tähden -- oli kamalaa alinomaa odottaa
peloittavaa, tuntematonta kurjuutta.
Heidän elämänsä oli hiljainen -- hyvin hiljainen! -- mutta kaikkein
tietojen mukaan saattoivat he illalla, kun panivat maata, odottaa että
kanuna yöllä heitä herättäisi; aamulla, kun katselivat rakkaita
peltojansa, eivät tietäneet hävittäisikö niitä ennen iltaa sodan
liekit.
He tiesivätkin hyvin vähän: kaikki, mikä heille kerrottiin, oli niin
epäselvää ja väännettyä, jotta välistä ajattelivat kaikki kamalaksi
uneksi -- niin ajattelivat he ainakin siksi kuin näkivät läävänsä
tyhjinä, peltonsa autioina, lapsia, jotka nälästä itkivät, äitiä, jotka
surivat sotaan kaatuneita poikiansa.
Vaan vielä ei ollut laita paljoa pahempi kuin mitä oli ollut
katovuosina ja kovina päivinä; ja se myrsky, joka maassa riehui, oli
tähän asti säästänyt tätä pientä pesää metsässä Seine-virran rannoilla.
Tuli Marraskuu.
"Ilta on kylmä, Bernadou pane enemmän puita pesään", sanoi Reine Allix.
Polttopuita löytyi ainakin runsaasti noilla tienoilla, ja Bernadou
noudatti hänen käskyänsä.
Hän istui pöydän ääressä, tehden vaimolleen uutta kirnua, sillä
käsitöissä oli hänellä sekä taitoa että keksintö-voimaa. Lapsi nukkui
rauhallista unta kehdossansa lähellä uunia ja hymyili unelmakuvilleen.
Margot kehräsi, Reine Allix istui kutomassa valkean ääressä ja nosti
harvoin silmiänsä työstään, ainoastaan silloin tällöin katseli hän
Bernadou'ta ja nukkuvaa lasta. -- Huoneen pienet, puiset ikkuna-luukut
olivat suljetut. Muutamat talvi-ruusut kukkivat Kristuksen-kuvan alla.
Bernadou'n huilu makasi hyllyllä: hänen ei ollut tehnyt mieli soittaa
siitä asti kuin sota-uutiset tulivat.
Yht'äkkiä kuului ulkoa kamala valitushuuto; useat yht'aikaa parkuivat.
Bernadou nousi, otti kiväärin käteensä ja katsoi ulos. Kaikki ihmiset
olivat kokoutuneet kadulle, ja vaimot löivät itseänsä vasten rintaa tai
kätkivät lapset syliinsä.
Idästä näkyi taivaan kannelta punainen loiste, ja tuulen siivillä tuli
sieltäpäin kummallinen kaiku.
"Mitä se on?" kysyi hän.
"Preussiläiset tulevat", vastasi yht'aikaa noin kaksikymmentä ääntä.
"Tuo punainen loiste nousee palavasta kaupungista".
Sitten olivat kaikki ääneti -- ja tämä äänettömyys oli kaikkea
parkumista kauheampi.
Reine Allix tuli ja asettui pojanpoikansa viereen. "Jos meidän on
kuoleminen, kuolkaamme _täällä_", sanoi hän matalalla, suloisella ja
vakavalla äänellä.
Bernadou tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä. Vanhus tyytyi tähän
vastaukseen. Margot hiipi myöskin heidän luo, lapsi sylissä. "Mitä
voivat he tehdä meille?" kysyi hän ja punaposkensa olivat ruusuttomat.
Bernadou hymyili hänelle. "En tiedä, kultaseni. Tuskinpa voivat vaimoja
ja lapsia tappaa".
"He voivat ja tekevät sen", vastasi ääni joukosta.
Ei kukaan sanonut siihen mitään. Katu oli hyvin hiljainen pimeässä.
Kaukana idässä hohti taivaan-laki punaisena. Parku kuului sieltä
heikkona kaikuna, ikäänkuin nälkäisten susien ulvonta: se oli sodan ja
liekkein ääntä.
Äänettömyyden vallitessa lausui Reine Allix: "Jumala on hyvä. Emmekö
luottaisi Häneen?"
Ihmis-joukko vastasi vaan yhteisellä, kamalalla parkumisella: heidän
sydämensä olivat pakahtua, pitkin yötä valvoivat kadulla nämä ihmiset,
jotka eivät olleet syypäät tähän kiroukseen enemmän kuin lumen alla
nukkuvaiset kukkasten juuret. He eivät uskaltaneet panna maata: he
eivät tietäneet koska vihollinen heitä saavuttaisi. He eivät
uskaltaneet paeta: voisihan vihollinen olla heitä väijymässä heidän
omissa metsissään. Yksi mies huusi korkealla äänellä: "pitääkö meidän
jäädä huoneisimme, jotta he savuttaisivat meitä ulos niistä, ikäänkuin
mehiläisiä pesistä? Paetkaamme!"
Mutta Reine Allix'in tyyni, vakava ääni lausui, häntä nuhdellen: "Se,
joka tahtoo, juoskoon niinkuin jänis koirien edestä juoksee. Minä ja
omaiseni tahdomme odottaa kotimme katon alla".
Ja heitä hävetti että heitä urhoollisuudessa voittaisi vaimo, vieläpä
vaimo, joka oli yhdeksänkymmentä vuotta vanha, eikä kukaan enää
pakenemisesta puhunut. Koko yön he valvoivat tuulessa ja kylmyydessä;
lapset värisivät vilusta, pitäen äitien helmoista kiinni, ja miehet
katselivat tylysti liekkien hohdetta pimeällä, tähdettömällä taivaalla.
Kaiken yön saivat he olla rauhassa, vaikka vähä väliä kaukaa kuului
kiväärien laukauksia ja peljästyneet eläimet pakenivat lehdettömistä
metsistä sekä lampaat pelosta laitumilta juoksivat.
Päivä koitti harmaana, kolkkona, kylmänä. Paksu sumu, valkoinen ja
kostea, peitteli virtaa. -- Idässä, mistä tiesivät auringon nousevan,
näkivät he ainoastaan liekkien raivoa ja mustia savupylväitä, jotka
pyrkivät yhteyteen raskaiden pilvien kanssa.
"Annetaan heidän tulla ja mennä rauhassa, jos sen tekevät", sanoi vanha
Mathurin. "Mitä me voimme tehdä? Meillä ei ole aseita eikä ruutia,
tuskinpa sotilaitakaan -- meillä ei ole mitään turvaa".
Bernadou ei lausunut mitään, mutta hän ojensi solakkaa vartaloansa,
ja hänen totisissa, sinisissä silmissään ilmautui jotakin
salaman-tapaista.
Reine Allix katseli häntä, istuen talonsa ovella. "Kätesi ovat
rehelliset, sydämesi ja omatuntosi puhtaat. Älä pelkää kuolemaa, jos se
on tarpeellinen", sanoi hän nuorelle pojanpojalleen.
Bernadou loi silmänsä häneen, hymyillen. Margot hiipi katkerasti itkien
miehensä luo. Bernadou syleili häntä hartaasti ja suuteli häntä
lempeästi, mutta hänen sydämensä ajatuksia käsitti vaan se vaimo, joka
piennä oli häntä kantanut.
Vähitellen vaimot vetäytyivät huoneisinsa ummistaen silmänsä, etteivät
näkisi tuota kauheaa valoa taivaan kannella, ja nälkäiset lapset
lepäsivät heidän rinnoillaan tai parkuivat pelosta ja pitivät heidän
helmoistansa kiinni. Ne muutamat miehet, jotka vielä olivat kylässä --
suurin osa jäljelle jääneistä oli nimittäin vanhuksia taikka vaivaisia
-- kokoutuivat hätäiseen neuvottelemiseen. Vanha Mathurin mylläri ja
kapakan isänmaan-ystävät arvelivat ettei mikään vastusteleminen voisi
tulla kysymykseen, tapahtukoon mitä hyvänsä -- että olisi paras kätkeä
ne aseet ja varat, jotka vielä löytyi, sekä antautua vihollisen
armoille taloineen päivineen. "Jos toisin teemme", sanoivat he,
"tappavat sotilaat meitä epäilemättä, ja mitä tämmöinen kurja pieni
kylä voi tehdä vastustaakseen tykkiä, terästä ja valkeaa".
Ainoastaan Bernadou'n ääni kuului vastustavan tätä. Hänen silmänsä
säkenöitsivät ja poskensa hohtivat; kerran hänen eläissään sanat
levisivät salamantapaisina hänen huuliltaan. "Mitä!" sanoi hän heille,
"jätämmekö kodit, vaimot ja lapset vihollisille ilman muuta? Olemmeko
me niin kelvottomat, että kumartelemme Ranskan vihollisille ja näytämme
että vapisemme heidän edessään? Se olisi häpeä, ikuinen häpeä! Me emme
silloin ansaitsisi miesten nimeäkään. Näyttäkäämme heille että
Ranskassa on ihmisiä, jotka eivät pelkää kuolemaa. Puolustakaamme mitä
omamme on, niin kauan kuin voimme. Kiväärimme ovat hyvät, seinämme
vahvat, metsämme ovat tällä ilmalla soita, jotka kyllä heitä
nielevät, jos kykenemme ajamaan heitä sinne. Tehkäämme mitä voimme.
Francs-tireurs'in leiri on täältä ainoastaan kolmen peninkulman päässä.
Sieltä varmaankin riennetään avuksemme. Ja kaikessa tapauksessa
kuolkaamme urhoollisesti! Saattaa olla, että mitä voimme tehdä on
vähän. Mutta jos joka mies maassa tekee sen vähän, mitä voi, syntyy
siitä vähästä tarpeeksi suuri voima, jolla ajetaan viholliset pois
Ranskasta".
Mathurin ja muut huusivat hänelle uhkaavaisesti: "Sinä olet mieletön.
Sinä saatat meitä turmioon. Etkö tiedä että yksi ainoa laukaus -- niin,
jos he vaan löytävät yhden ainoan kiväärin, pistää vihollinen tuleen
koko kylän?"
"Tiedän", vastasi Bernadou, tumma loiste sinisissä silmissään. "Mutta
silloin on valitseminen häpeän ja liekkien välillä. Välttäkäämme
ainoastaan tuota ensimmäistä ja sitten -- tapahtukoon Jumalan tahto".
Mutta he huusivat raivoissaan ja käskivät hänen olla vaiti, sanoen:
"Hyvin hyvää! Kaunista puhetta, varsin kaunista puhetta! Katsele sinä
palavaa taloasi, jos tahdot, mutta meidän talojamme sinä et saata
turmioon! Tee mitä tahdot omalla niskallasi. Pidä se pystyssä tai pane
se hamppukaulukseen, niinkuin tahdot. Mutta sinulla ei ole oikeutta
tappaa naapuriasi heidän tahtomattansa".
Hän puhui, hän rukoili, hän kamppaili heidän kanssa puolen yötä;
katkerat kyynelet vuosivat hänen poskiansa myöden ja tyyni veri hänen
suonissaan paloi vihasta ja häpeän kammosta, ja kaikki tämä herätti
ensi kerran hänessä voimakkaan, yksinkertaisen, tulisen puhuja-taidon.
Mutta turhaan. Nuo muutamat, orsiin kätketyt kultarahat, nälkäinen
lammaslauma ja heidän omat kurjat henkensä, vaikka nälkäiset ja
pelon-alaiset, olivat kuitenkin rakkaat heille, eivätkä he tahtoneet
saattaa niitä vaaraan. He sanoivat häntä hulluksi sekä ennustivat että
hän tulisi heidän murhaajakseen; he syöksivät häneen kiinni ja vaativat
häneltä kiväärin, jotta saisivat haudata sen muiden kanssa mäellä
seisovan vanhan kappelin alttarin alle.
Bernadou'n silmät iskivät tulta; hän hengitti raskaasti; hän vapisi
liikutuksesta; hän irroitti itsensä heistä ja astui askeleen eteenpäin.
"Niin totta kuin elätte", sanoi hän, "minun tekisi mieli ampua teitä
ennenkuin häpäisette itseänne ja minua!"
Reine Allix, joka oli seisonut äänetönnä hänen vieressään koko ajan,
laski kätensä hänen olkapäällensä.
"Poikani", kuiskasi hän tämän korvaan, "sinä olet oikeassa ja he
väärässä. Mutta älä kuitenkaan laita niin että velivaino on oleva se
ovi, jonka kautta vihollinen kotihimme astuu. Tee mitä tahdot omalla
hengelläsi, Bernodou -- se on sinun -- mutta anna heidän tehdä mitä
tahtovat henkensä kanssa. Sinä et voi muuttaa lampaita jalopeuroiksi,
vaan älköön kuitenkaan ensimmäinen veripisara, joka täällä vuotaa, olko
veljen verta".
Bernadou'n pää vaipui alas rintaa vasten.
"Tehkää mitä tahdotte", sanoi hän naapurilleen. He ottivat häneltä
hänen kiväärinsä ja hiipivät yön pimeydessä hiljaa metsäiselle
kappeli-mäelle ja hautasivat sen sekä kaikki muut aseensa alttarin
alle, missä valkoinen Kristuksen-kuva riippui.
"Nyt olemme pelastetut", sanoi Mathurin mylläri viinikapakan
isänmaan-ystäville. "Jos tuo houkkio olisi saanut mieltänsä noudattaa,
olisi hän surmannut meidät kaikki".
Reine Allix talutti lempeästi pojanpoikaansa talonsa kynnyksen yli,
painoi hänen päänsä sylihinsä ja suuteli hänen otsaansa.
"Sinä teit mitä taisit, Bernadou", sanoi hän, "tulkoon sitten mitä
hyvänsä".
Niin sanoen kääntyi hän pois, heitti vaipan päänsä yli ja
vaipui maahan, katkerasti itkien, sillä -- oliko hän elänyt
yhdeksänkymmentäkolme vuotta, nähdäksensä vaan tätä kurjuutta.
Nyt, kun kaikki mahdollisuus tehdä vastarintaa oli häneltä ryöstetty ja
ainoa, mitä oli hänelle jätetty, oli hänen oma henkensä, oli Bernadou
käynyt hiljaiseksi ja rauhalliseksi, kuin tapansa aina oli. Hän olisi
tapellut niinkuin talon-koira kotinsa edestä, mutta he olivat estäneet
häntä sitä tekemästä, ja nyt hän oli toimeton, toivoton. Hän sulki
ovensa, kävi istumaan ja pani toisen kätensä Reine Allix'in käteen sekä
toisen vaimonsa vartalon ympäri.
"Ei ole muuta neuvoa kuin odottaminen", sanoi hän alakuloisena.
Pitkä oli aika ennenkuin päivä nousi.
Ampuminen taukosi hetkeksi; sitten alkoi sen jyrinä uudestaan ja läheni
kylää. Ja taas vallitsi äänettömyys.
Päivällis-aikana eräs paimen tuli kylään, kalpeana, verisenä,
uupuneena, savisena ja likaisena. Hän kertoi kyläläisille että
Preussiläiset olivat pakoittaneet häntä rupeemaan heidän oppaaksensa,
että olivat sitoneet hänet erään ratsastajan satulaan kiinni ja
vetäneet häntä myötänsä, kunnes hän oli käynyt puoli-kuolleeksi
väsymyksestä ja tuskasta. Yöllä oli hän päässyt irti ja paennut: he
eivät olleet kaukana, sanoi hän, he olivat polttaneet kaupunkia
toisesta päästä toiseen, syystä että muuan mies eräältä katolta oli
ampunut heihin. Siinä kaikki, mitä hän tiesi.
Bernadou, joka oli mennyt ulos kuulemaan hänen uutisiansa, palasi
huoneesen, istui ja kätki kasvonsa käsihin.
"Jos minä teen vastarintaa, olette te kaikki hukassa", sanoi hän. "Ja
kuitenkin on konnamaista antautua näin!"
Oli tuskallinen kysymys, pitikö hänen noudattaa mieltänsä ja siten
tulla syypääksi perheensä turmioon sekä saattaa kotipaikkansa tulen ja
liekkien valtaan, vai pitikö hänen kukistaa miehuutensa ja sitten elää
koko aikansa pelkurina omien silmiensä edessä?
Reine Allix katseli häntä, pani kätensä hänen päälleen, ja äänensä oli
vakavaa ja samalla suloinen kuin soitanto, kun hän lausui:
"Älä huolehdi, lemmittyni. Kun aika tulee, noudata sydäntäsi ja Jumalan
ääntä omatunnossasi".
Syvä nyyhkytys vastasi hänen puheesensa: ensi kerran lapsuudesta saakka
kuuli hän Bernadou'n itkevän.
Jo hämertyi. Syys-päivä sammui. Sade-pisaroita putoeli raskaista
pilvistä. Tuuli vei tuhansittain punaisia lehtiä puista, pienet asunnot
tien molemmilla puolin olivat pimeät, sillä niiden asukkaat eivät
uskaltaneet sytyttää valkeata, jonka valossa kenties vihollinen
löytäisi tien heidän luokse. Bernadou istui, käsivarret pöydällä ja pää
niiden nojassa. Margot ruokki poikaansa. Reine Allix rukoili.
Yht'äkkiä kuului ulkoa kadulta hevosten ja miesten jälkiä, vihaisia
ääniä, molskinaa märältä tieltä, kun sitä astuttiin, naisten huutoa, ja
aseitten loistetta näkyi hämärässä.
Bernadou kavahti seisalleen. Kasvonsa olivat vaaleat, siniset silmänsä
mustat kuin yö.
"He ovat tulleet!" sanoi hän hiljaisella, vakavalla äänellä. Ei hän
tuntenut pelkoa eikä kauhua: pikemmin tulista rakkautta kotipaikkaansa
ja kansaansa -- tulista halua taistella ja kuolla molempain edestä.
_Ja hän oli aseeton!_
Hän avasi huoneensa oven vakavalla kädellä, ja seisoi kynnyksellään,
katsellen vihollistansa. Katu oli heitä täynnä -- muutamat ratsastivat,
muutamat astuivat jalan, suuria joukkoja kuljeskeli metsissä ja
maanteillä. He olivat iskeneet tähän kylään, ikäänkuin korppikotkat
kuolleen lampaan ruumiisen.
Tämä kylä oli hyvin pieni ja alhainen: sitä olisi kyllä sopinut jättää
rauhaan.
Sen asukkaat eivät ottaneet osaa sotaan enemmän kuin syntymätöin sikiö;
mutta tämä kylä sattui olemaan voittajan tiellä, ja hänen rautaiset
kantapäänsä musersivat sitä ohitse mennessään. Viholliset olivat
kuulleet että aseita oli kätketty ja että Franc-tireurs'it majailivat
täällä, ja he olivat rientäneet tähän kylään ja iskeneet kyntensä
siihen. Muutamia oli lähetetty kappeliin etsiskelemään, toisia taas
asuntoihin; muutamain piti ottaa mitä ruokavaroja ja karjaa vielä
löytyi, taikka tutkiskella mihin nuo polut menivät, joita tasangolla
oli ristin rastin; ja kuitenkin oli pienellä kadulla vielä sadottain
sotamiehiä jälellä, tarpeeksi suuri voima peloittamaan koko
linnoitustakin tai väki-rynnäkköä tekemään.
Rahvas ei myöskään koettanut vastustusta tehdä.
He seisoivat toimettomina ilman kyyneleitä kurjuudessaan, katsellen
kuinka heidän vähäiset koti-aarteensa vietiin ikipäiviksi pois, ja
tietämättä mikä kohtalo, tulen tai miekan kautta, tulisi heidän
osaksensa ennenkuin yö oli päättynyt.
He näkivät kuinka ne jyvät, joita he olivat panneet säästöön talveksi,
pelastaakseen lapsiansa nälkään kuolemasta, heitettiin ulos kuin
likainen vesi. He näkivät kuinka kauroja ja vehniä heitettiin ulos ja
siellä sotkettiin saveen ja lokaan. He näkivät kuinka pähkinäpuu-kaapit
heidän kyökeissänsä murrettiin auki ja perimänsä hopeakalut,
vuosisatoja vanhat, vietiin pois saaliina. He näkivät kuinka kaappeja
ja laatikkoja vaimojensa makuu-huoneissa tutkittiin, ja kuinka tuota
kotona tehtyä liinavaatetta ja niitä pieniä hopea-kaluja, jotka olivat
olleet heidän morsius-lahjansa, ylenkatseella heitettiin syrjälle tai
sotkettiin jalkojen alla aivan tuntemattomiksi. He näkivät kuinka
lapsensa mieli-lampaat -- morsianten hopeaiset korva-renkaat -- ne
kannut, joista olivat hääviiniänsä juoneet -- se kesyt lintu, joka,
vihellyksen kuultuansa, lensi heidän luoksensa -- he näkivät kuinka
kaikki tämä vietiin pois muonaksi taikka saaliiksi.
Tätä kaikkea he näkivät, ja heidän täytyi seisoa mykkinä, toimettomina
sitä katselemassa, ett'ei joku suuttunut silmäys tai uhkaava liikunto
lähettäisi vihollisten kuulia heidän lastensa kurkkuihin tai noita
punaisia liekkiä heidän kotihinsa. Kamalampaa tuskaa ei ole maailmassa
nähty.
Tuon majan portailla, viikunapuiden alla, seisoi vähäinen joukko hyvin
hiljaisena ja äänetönnä katsomassa: Bernadou suorana, vaaleana,
tyynenä, ylpeänä, tuli sinisissä silmissään; Margot hiljaisena, koska
se oli hänen miehensä tahto, pitäen sylissään kaunista, punaposkista,
kultatukkaista poikaansa; Reine Allix, jonka kasvoissa kuvautui sekä
kauhua että kärsivällisyyttä, ja jonka vartalo kohosi täyteen
ryhtiinsä, kun hän painoi ristin vasten rintaansa.
Noin he seisoivat, odottamassa -- he eivät itse tietäneet mitä; mutta
he olivat päättäneet olla osoittamatta mitään pelkurimaisuutta ja
sallimatta mitään häväistystä.
Heidän takanansa näkyi kolkko, sammuva loiste sen takan valkeasta,
jonka edusta oli ollut heidän kokouspaikkansa toivon ja ilon hetkinä;
heidän edessänsä oli hämärä, pimeä maa, naapurien kauhistuneita
kasvoja, edes-takaisin kulkevia sotamiehiä tulisoittoineen, uupuneitten
ja vapisevain hevosten hahmoja.
Yht'äkkiä kuului ääni sotamiesten joukosta:
"Tuo se talonpoika tänne".
Bernadou'hun tarttui useampia käsiä, jotka väkisin vetivät häntä
portailtaan sinne, missä ulanien päämies istui valkoisen hevosen
selässä joka uupumuksesta vapisi ja sieramistaan pärskytteli verta.
Bernadou irroitti itsensä niiden kourista, jotka pitivät häntä kiinni,
ja seisoi suorana vihollistensa edessä. Hän ei enää ollut kalpea ja
hänen silmänsä olivat kirkkaat ja vakavat.
"Sinä et näytä niin hullulle kuin nuo muut", sanoi Preussiläinen
päämies. "Sinä tunnet tämän tienoon hyvästi?"
"Tunnen!"
Tuota maata, jonka nurmikoilla ja metsissä hän oli kulkenut lapsuudesta
saakka, jok'ainoata tien vieressä olevaa puuta ja puron äyräällä
kasvavat kukkaset, -- hän tunsi tuota seutua ulkoa, yhtä hyvin kuin
ylkä tuntee morsiamensa muodon!
"Teillä on aseita täällä?" pitkitti saksalainen.
"Meillä oli".
"Mitä te olette niiden kanssa tehneet?"
"Jos minä olisin saanut määrätä, ei teidän olisi tarvinnut niitä kysyä.
Te olisitte tunteneet niitä".
Preussiläinen katseli häneen tarkasti, kunnioittaen tuota rohkeaa
vastausta. "Tahdotko tunnustaa, missä aseet ovat?"
"En".
"Sinä tiedät että rangaistus aseitten kätkemisestä on kuolema".
"Niin te olette määränneet".
"Niin olemme, ja Preussiläisten tahto on Ranskalaisten laki. Sinä olet
urhoollinen mies: sinä ansaitset kuolemaa. Mutta kuitenkin, sinä tunnet
hyvin tätä tienoota?"
Bernadou hymyili, niinkuin äiti hymyilisi, jos joku houkkio kysyisi,
muistiko hän minkänäköiset hänen kuolleen lapsensa kasvot olivat.
"Jos tunnet sitä hyvin", jatkoi Preussiläinen, "niin tahdon antaa
sinulle tilaisuuden henkesi pelastamiseen. Tartu jalustimeni hihnaan,
niin sidomme sinut kiinni siihen, ja näytä minulle sitten suorin tie
siihen paikkaan, missä aseet ovat kätketyt. Jos sen teet, tahdon
säästää henkesi. Jos et --"
"Jos en sitä tee?"
"Niin sinä ammutaan".
Bernadou oli ääneti: hänen silmänsä katselivat sotilasjoukon läpi tuota
pientä vastapäätä olevaa majaa, puiden suojassa. Nuo kaksi vaimoa
koettivat nähdä häntä sieltä, mutta sotamiehet tuuppasivat heitä
takasin, jotta eivät voineet nähdä mitään tulisoittojen liehuvassa
valossa eikä mitään kuulla tuossa tohinassa. Hän kiitti Jumalaa siitä.
"Mitä päätät?" kysyi ulani hetken kuluttua malttamattomasti.
Bernadou'n huulet olivat verettömät, mutta vapisematta vastasi hän:
"Minä en ole pettäjä". Ja puhuessaan katseli hän hellästi tuota pientä
ovea; sen kautta näkyi vielä valkea takasta, jonka vieressä hän ei
ikinä enää saisi istua, niiden keskellä, joita hän rakasti.