"Minä en ole pettäjä", vastasi Bernadou vielä kerran yksinkertaisesti.
Preussiläinen viittasi sotamiehilleen. Kaksinkertainen laukaus kuului,
ja Bernadou kaatui kuolleena. Toinen kuula oli sattunut hänen päähänsä,
toinen hänen rintaansa. Sotilaat heittivät lämpöisen ja värisevän
ruumiin tieltä pois. Eräs talonpoika vaan oli tapettu!
Huudolla, joka voitti myrskyn pauhun ja teräksen tavalla tunki
jok'ainoaan inhimilliseen sydämeen, mikä siellä sykki, syöksi Reine
Allix joukon läpi ja laskeusi polvilleen Bernadou'n viereen, otti hänet
syliinsä, pani nuorukaisen pään rintaansa vasten, missä hän lapsena
usein oli nukkunut suloisinta unta.
"Se on Jumalan tahto! Se on Jumalan tahto", mutisi hän; ja sitten hän
nauroi -- niin kamalasti että se jäähdytti rohkeimmankin verta.
Margot seurasi häntä ja katseli heitä äänetönnä ja kuivin silmin;
sitten heittäytyi hän, lapsi sylissään, valkoisen hevosen eteen.
"Päättäkää työnne!" kiljasi hän heille. "Te olette hänen tappaneet --
tappakaa meidätkin! Vai eikö teillä ole tarpeeksi armeliaisuutta
siihen".
Verta pärskyvä hevonen pelästyi, kavahti pystyyn ja syöksyi jälleen
maahan. Sen etujalat sattuivat lapsen kultakutriseen päähän ja sotkivat
sen kasvot aivan muodottomiksi. Muutamat talonpojat vetivät Margot'n
pois hevosen jaloista; hän oli kuollut, vaikkei hänessä ollut haavaa
eikä muutakaan vahinkoa nähtävänä.
Reine Allix ei nähnyt eikä kuullut. Kaikin voimin oli hän ruvennut
vetämään Bernadou'n ruumista kotinsa kynnyksen yli.
"Hänen pitää kotona lepäämän, kotona pitää hänen lepäämän", mutisi hän.
Hän ei tahtonut uskoa että Bernadou oli kuollut.
Täydellä nuoruuden voimalla nosti hän ja puoleksi veti Bernadou'n
siihen kotiin, jota tämä oli rakastanut, laskeusi polvilleen hänen
viereensä, hyväillen häntä ikään kuin hän olisi muuttunut lapseksi
jälleen, ja lempeällä äänellä sanoi hän: "Hiljaa! -- Hysch!", sillä
hänen järkensä oli kadonnut ja hän luuli että Bernadou ainoastaan
nukkui.
Ulkona kiihtyi sill'aikaa sotajoukon melske: he olivat löytäneet aseet
alttarin alta mäellä, ja ottivat viisi talonpoikaa kiinni, tappaaksensa
heitä tuosta rikoksesta. Miehet vastustelivat eivätkä tahtoneet mennä
kuin lampaat teurastuspaikalle. He ammuttiin kadulla lastensa
nähden.[8] Sitten annettiin käsky sytyttää kylä tuleen ja jättää se
oman onnensa nojaan. Nauraen heittivät sotamiehet tulisoitot
olkikatoille, pesistä ottivat he palavia kekäleitä ja heittivät niitä
huoneisin ja latoihin. Puu ja heinät leimusivat kuin palava täpe.
Eräs vanha mies, Reine Allix'n lähin naapuri, syöksi sisään hänen
tupaansa ja tarttui hänen käsivarteensa:
"He sytyttävät tuleen Berceaun kylää", huusi hän. "Joutukaa pois!
taikka te palatte tähän elävältä!"
Reine Allix katsoi häneen hymyillen: "Olkaa vaiti! Ettekö näe? Hän
nukkuu".
Vanhus pudisteli, rukoili häntä, koettaen vetää pois -- tuskissaan
osoitti hän kattoakin, joka jo oli tulessa.
Reine Allix katseli sitä: sitä nähdessään selvenivät hänen ajatuksensa
ja järki palasi; hän muisti kaikki, hän käsitti kaikki: hän tiesi että
Bernadou oli kuollut.
"Menkää rauhassa ja pelastakaa itsenne", sanoi hän vanhalla suloisella
tavallaan, joka muistutti menneitä päiviä. "Mitä minuun tulee, olen jo
hyvin vanha. Minä ja minun kuolleeni jäämme yhdessä kotiin".
Mies pakeni ja antoi hänen noudattaa tahtoansa.
Suuret liehuvat liekit ja savupilvet ympäröitsivät häntä; hän ei
liikahtanutkaan. Kuolema oli kamala, mutta nopea, eikä kuolokaan
eroittanut häntä siitä, jota hän oli rakastanut ja kasvattanut.
Pian tuli loppu.
Kukkulalta toiseen syttyi Berceau de Dieu tuleen. Koko kylä oli yhtenä
tulikärmenä, johon palava Kristuksen-kuva kaatui ja upposi. Ainoastaan
muutamat talonpojat vaimoineen ja lapsineen pääsivät tulesta pakoon
metsiin, kuollaksensa siellä vähän hitaammin nälkään ja viluun. Muuten
kaikki menettyi. Liekkien nopea virta nieli kaikki, mikä sattui sen
tielle. Lehdettömät puut kohottivat tulisia oksiansa tuhansilta
paikoilta. Jyvä- ja hedelmäaittoja nieli lukemattomat punaiset kielet.
Kyyhkyset lensivät huutaen lakoistansa ja vaipuivat savuun. Koirat
tukehtuivat noilla kynnyksillä, joita olivat koko elin-aikansa
vartioinneet. Vasikat paloivat lääviin. Määkien juoksivat lampaat,
palava villa ruumiissaan. Pikku lintu hädissään liehutteli siipiänsä,
apua saamatta, ja putosi sitten maahan, tuhaksi muuttuneena. Vanhat ja
sairaat paloivat vuoteillensa. Kaikki menettyi.
Koko Berceau de Dieu oli kuin suuri uuni, jossa kaikki, mikä vaan
hengitti, paloi ja muuttui tuhaksi.
Sodan virta vieri eteenpäin, jättäen tuon paikan autioksi ja mustaksi,
höyryväksi raunioksi, jossa ei hiirikään voi elää eikä lintu
matkallansa levähtää. Se on ollut ja mennyt, eikä sitä milloinkaan enää
voi tuntea samaksi paikaksi.
Ei milloinkaan!
Vaan ken siitä huoli?
Se oli ainoastaan lehti suuressa myrskyssä, ja se kuihtui myrskyn
riehuessa.