Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1876.
Berceau de Dieu[1] oli pieni kylä Seine-virran laaksossa.
Niinkuin leivonen tekee pesänsä ruohikkoon, olivat muutamat talolliset
asettaneet pienet talonsa ja majansa viheriäisten metsäin keskelle,
jotka kasvoivat molemmin puolin suikertelevaa virtaa. Se oli kaunis
paikka, varustettu jyrkällä kivi-kadulla, joka oli poppeli-puiden ja
jalavain suojassa; somain huoneitten olkikattoja peitteli pitkin päivää
pilvennäköinen parvi valkoisia ja harmaita kyyhkysiä; siellä oli
vanha kappeli, joka oli varustettu punaisella, keilinmuotoisella
katolla; ja suuria taloja, jotka olivat peitetyt muuri-vehreällä ja
kaikenlaisilla punoittavilla köynnöskasvilla, sekä karpeella, joka
kellahti päivän-paisteessa.
Ylt'ympärillä leveni kukkas-rikkaita niitty-maita, missä Normandyn
sileä karja lihoi. Tuolla oli suloisia, hämäriä lehtoja, joihin
nuorukaiset ja neitoset menivät juhla- sekä pyhäpäivinä kesällä,
etsiäksensä lemmen- ja vilukukkia, metsän sinikelloja ja raittiita
orjan-ruusuja sekä kaikkia noita lehviä ja kukkasia, jotka tekivät
heidän rappusensa lehti-majoiksi ja ikäänkuin toivat kaulus-kyyhkyisen
sävelet ja hamppuisen laulun heidän pieneen Herran temppeliinsä.
Berceau de Dieu oli todellakin hyvin vanha.
Ihmiset arvelivat että kylä oli ollut siinä jo Orleans'in neidon
aikana; kivinen risti kahdenneltatoista vuosisadalta seisoi vielä kadun
päässä, kaivon vieressä pähkinäpuun alla, mihin kyläläiset kokoontuivat
juttelemaan auringon laskiessa, kun päivän työ oli päättynyt.
Kaupunkia ei ollut lähempänä kuin neljän Ranskan peninkulman päässä.
Tämä paikka oli maakunnassa, joka oli varustettu suurilla metsillä ja
hedelmätarhoilla siellä täällä. Sen tuotteet, vehnät, kaurat, juustot,
hedelmät ja munat, olivat hyvinkin riittäväiset kansan yksinkertaiseen
elämään. Rahvas oli väkevää, ystävällistä, ahkeraa ja onnellista
kansaa, joka eli pienen kappelinsa ympärillä ystävyydessä ja hyvässä
sovussa.
Ei mikään heitä huolettanut. Sota ja sodan melske, vallankumoukset ja
mullistukset, keisarikunnat ja kapinat, sotaiset ja valtiolliset
kysymykset, -- nämä kaikki olivat tälle rahvaalle tuntemattomia
asioita, mistä eivät koskaan kuulleet; mahtavat myrskyt nousivat ja
mullistivat maita ylt'ympärillä, mutta eivät koskaan tulleet niin
likelle tätä kylää, että olisivat vahingoittaneet sitä, se kun siellä
oli yksinäisyydessään niinkuin leivosen pesä.
Vallan-kumouksenkin ankaroina aikoina oli täällä ollut hiljaista. Oli
silloin hallinnut aatelisherra linnassa, tuolla kukkulalla, jonka
juurella kylä oli. Kansa oli häntä rakastanut, eikä koskaan koettanut
tehdä mitä hänelle oli vastoin-mielistä, ja katkerasti he itkivät, kun
hän kaatui Jemappes'in tappelussa, jättämättä mitään perillistä, ja
hänen linnansa muuttui muurivehreän peittämäksi raunioksi.
Tuon kauhean ajan ukkosen-nuolet tuskin olivat koskeneet tähän
paikkakuntaan. Osa parhaimmasta nuorisosta oli tosin marssinut pois
taistelemaan Champagnen kentillä marseillaise'n kaikuessa: muutamia
isänmaan-ystäviä punaisissa takeissa oli sielläkin käynyt, sekä
sotilaita sinisessä virkapuvussa, jotka olivat jakelleet kolmivärisiä
kokartia eli merkkejä ja käskeneet heitä kantamaan niitä pyhän
jakaamattoman tasavallan nimessä. Mutta rahvas ei ollut ymmärtänyt,
mitä tämä merkitsi, ja oli korjannut satonsa, kuulematta ainoatakaan
pyssynlaukausta, näkemättä aseitten loistetta viattomilla majoillaan,
joten tuon jalon, mutta kamalan ajan kauhistukset siellä eivät
jättäneet mitään jälkiä kylän väestöön.
Tosin kyllä Reine Allix, vanhin vaimo heidän parissaan -- hän luki
enemmän kuin yhdeksänkymmentä vuotta -- muisti että hän lasna ollessaan
oli kuullut eräänä kylmänä talvis-yönä isänsä ja naapurein
keskustelevan matalalla, aralla äänellä, mitenkä eräs kuningas oli
tapettu kansan pelastukseksi, ja hän muisti vielä -- muistipa hyvinkin,
sillä se oli tapahtunut hänen kihlaus- ja kuudentenatoista
syntymäpäivänänsä -- että eräs ratsumies salaman nopeudella oli
ratsastanut kyläkatua myöden, huutaen korkealla, innokkaalla äänellä:
"Gloire![2] Gloire! Gloire! -- Marengo! Marengo! Marengo!" Hän muisti
että kylä oli saanut tästä jonkunmoisen epäselvän käsityksen siitä,
että jotakin merkillistä oli kaukana tapahtunut Ranskan maalla, että
hänen veljensä, orpanansa ja ylkänsä, sekä hän itse muiden kanssa,
olivat menneet korkealle kukkulalle virran rannalle ja siellä
rakentaneet aika rovion, jonka punaiset liekit olivat loistaneet koko
tuon kummallisen, lämpöisen, kesäisen voitto-yön kuluessa.
Tämän ja tämänkaltaisia muistelmia hän välistä kertoi lapsille, kun he
illoin kokoontuivat hänen ympärilleen, pyytäen että hän juttelisi
heille jotakin.
Muuten ei mitään muistoja vallankumouksen taikka keisarikunnan ajoista
häirinnyt Berceaun rauhaa; ja hän, kun oli näitä kertoellut,
tavallisesti lisäsi:
"Minä en ole enää varma siitä, mikä Marengo oli. Epäilemättä joku
taistelu, vaan en tiedä missä tai mistä. Mutta myöhemmin me saimme
kuulla, että pieni Claudis, tätini nuorin poika, eräs vapaaehtoinen,
joka ei ollut täyttänyt yhdeksäntoista vuotta, kuoli mainitussa
tappelussa. Jos olisimme sen tietäneet varmaan, emme olisi mitään
ilo-valkeaa sytyttäneet!"
Tämä vaimo, joka oli syntynyt noina myrskyisinä aikoina, oli onnellisin
olento Berceaun koko kyläkunnassa.
"Minä olen vanha: niin, minä olen hyvin vanha", sanoi hän, nostaen
silmänsä rukin-pyörästä, tuolla kun istui talon ovella ja suojeli
kädellä silmiänsä päivän-paisteelta, "hyvin vanha -- yhdeksänkymmentä
ja kaksi vuotta viime kesänä. Mutta kun on katon alla ja aina on
kupillinen lientä sekä pojanpoika semmoinen kuin minun, ja kun on
elänyt koko elin-aikansa Berceau de Dieu'ssä, silloin on hyvä olla näin
vanha. Niin, niin, pienokaiset -- niin on, vaikka te sitä epäilette, te
pienet lintuset, jotka juuri olette siipiänne koettaneet -- on hyvä
olla näin vanha. Nyt on ihmisellä aikaa mietiskellä ja kiittää hyvää
Jumalaa, mitä tuskin nuoruudessa ennätin, kun olin alinomaa työssä,
työssä, työssä".
Reine Allix oli pitkä, voimakas nainen, hyvin ryppyinen, hyvin
kyyryinen ja hyvin ruskea, mutta hänellä oli suloiset, tummat,
loistavat silmät, joissa vielä valoa oli; hänen kasvonsa olivat vielä
jalot, vaikka melkein kokonainen vuosisata oli tehnyt niitä ruskeiksi
elon-aikoina ja myrskyisinä talvis-aikoina.
Aina oli hän puettu samanlaiseen tummansiniseen sarssi-pukuun, aina oli
hänellä sama korkea, valkoinen pää-vaatetus, aina samat kirkkaat
hopeaiset korvarenkaat, jotka olivat olleet samalla perintö- ja
morsius-lahjana. Jaloissa oli hänellä aina puiset kengät ja kädessä,
kun hän kulki, saarnisauva.
Hän oli syntynyt Berceau de Dieu'ssä; oli elänyt siellä ja naitu
siellä; oli työskennellyt siellä koko elämänsä ajan; ei ollut koskaan
käynyt pitemmällä matkalla kuin Ranskan peninkulman päässä, eikä ollut
poissa pitempää aikaa kuin yhden päivän.
Hän rakasti tätä paikkaa hartaalla rakkaudella; maailma sen
ulkopuolella ei ollut hänelle mitään, tuskinpa taisi hän uskoa että
muuta maailmaa oli olemassakaan. Hän ei osannut lukea[3] eikä
kirjoittaa. Hän puhui totuutta, kasvatti rehellisesti lapsiansa,
kiitti Jumalaa aina -- oli Häntä kiittänyt nälkää kärsiessään kovalla
talvella miehensä kuoltua, kun ei ollut mitään ulkotyötä ja hänen oli
vaatettaminen ja ruokkiminen viisi lasta; kiitti Häntä vielä nyt, kun
kaikki hänen poikansa olivat kuolleet ennen häntä ja ainoa, joka vielä
eli hänen suvustaan, oli hänen poikansa poika Bernadou.
Hänen elämänsä oli ollut kova. Hänen vanhempansa olivat olleet kauhean
köyhät. Naimisensa kautta hän ei päässyt paljoa varakkaammaksi. Aina
oli hän tehnyt työtä kedoilla, oli kuokkinut ja kitkenyt ja korjannut
sadon, oli kantanut puita ja ajanut aasia sekä aina noussut päivän
noustessa. Hän oli kokenut tautia ja kurjuutta ja kaikki tämän maailman
vammat. Mutta nyt vanhoilla päivillään oli hänellä rauha.
Kaksi hänen poika-vainajaansa oli etsinyt onneansa muualla ja jättänyt
hänelle vähän rahaa, jotta hänellä oli pieni maja, vähän maata, sika ja
hedelmätarha. Hän tuli hyvin toimeen ja taisi jättää kaikki
Bernadou'lle; kymmenen vuotta oli hän ollut onnellinen, aivan
onnellinen Berceaun helmassa, sen suloisuudessa ja tutuissa vanhoissa
tavoissa.
Bernadou oli hyvin hyvä häntä kohtaan. Potka -- siksi vanhus häntä
nimitti -- oli viisikolmatta vuotta vanha, pitkä, suora ja sievä
muodoltansa; hänellä oli pohjolan sinisilmät sekä jalo katsanto.
Varhain ja myöhään teki hän työtä sillä maanpalstalla, josta hän sai
elatuksensa. Hän eli iso-äitinsä luona ja hoiti häntä muuttumattomalla
kohteliaisuudella ja kunnioituksella. Hän ei ollut kovin taitava: hän
ei myöskään osannut lukea eikä kirjoittaa; hän luotti pappiinsa ja
kyläläisiinsä sekä rakasti sitä maata, jota hän oli tallannut aina
siitä saakka, kuin Reine Allix oli johtanut hänen ensimäiset askeleensa
kehdosta.
Häntä ei koskaan vaadittu sotapalvelukseen, koska oli
yhdeksänkymmenvuotisen vaimon ainoa turva. Hän ei myöskään ollut käynyt
kauempana kuin puoli tusinaa kilometeriä syntymäpaikoiltaan.
Kun hän käskettiin äänestämään, ja hän oli kysynyt, mihinkä hän sen
kautta sitoutui, sanottiin hänelle: "Sinä sen kautta sitoudut
kunnioittamaan iso-äitiäsi, niin kauan kuin hän elää, nousemaan
leivosen kanssa, menemään messuun joka sunnuntai ja olemaan kuuliainen
poika isänmaalle. Ei mitään muuta".
Ja tästä oli hän hymyillyt, ojentanut vakavaa ruumistaan ja mieluisasti
tehnyt vaalinsa.
Hän oli sangen tyhmä näissä asioissa; eikä Reine Allix, vaikka muuten
selväpäinen ja älykäs, näissä asioissa ollut häntä paljoa viisaampi.
"Katso", sanoi hän usein pojalle, "piennä ollessani oli linnassa
valkoinen lippu. No hyvä, he repivät sen alas ja panivat punaisen sen
sijaan. Sitten se kukistettiin ja siihen pantiin kolmi-värinen. Mutta
taas tuli joku, liljat kädessä, ja asetti valkoisen siihen uudestaan;
ei aikaakaan, niin se taas oli alas revitty ja siinä oli kolmi-värinen,
joka on siellä nytkin. Muutamat olivat kauhean pahoillaan siitä, että
lippuja näin muuteltiin, mutta mitä minuun tuli, en voinut huomata että
siinä oli mitään eroitusta, oliko siellä tuommoinen vai tämmöinen
lippu: leipä oli yhtä kallis ja uni yhtä makea, mikä hyvänänsä noista
kolmesta liehui huipulla."
Bernadou, joka ei tuntenut muuta lippua kuin kolmi-värisen, uskoi
häntä, niinkuin hän uskoi jokaista sanaa, jota nuo ystävälliset,
vakavat, vanhat huulet lausuivat hänelle.
Hän ei koskaan ollut suuressa kaupungissa käynyt, ja ainoastaan kerran
elämässään tuossa pienessä kaupungissa neljän peninkulman päässä. Se
tapahtui kun hän ensikerran kävi Pyh. Ehtoollisella. Hän ei tuntenut
muuta, kuin tuota yksinkertaista, puhdasta, rehellistä elämää, jota hän
oli viettänyt. Mitä ihmiset tekivät ulkopuolella hänen pientä
maailmaansa, metsän ja niittymaan ulkopuolella, siitä hän ei huolinut
eikä sitä ajatellut.
Kerran oli muuan mies kulkenut Berceaun kylän läpi, eräs matkustavainen
halpain kirjaisten myyjä, -- tuimasilmäinen, levoton mies -- joka oli
kertonut Bernadou'lle että tämä oli sorrettu orja, köntti,
aasintapainen elävä, joka työskenteli ja hikoili, lihoittaaksensa
niitä, jotka olivat rikkaita -- tyhmeliini, pylkkypää, joka ei huolinut
ihmisoikeuksista eikä vääryydestä, jota köyhät saivat kärsiä.
Bernadou oli kuunnellut hämmästyneenä: sitten oli hymy kirkastanut
hänen kasvojansa ja hän oli vastannut kieli-murteellaan:
"Minä en tiedä mistä te puhutte. Oikeuksia? Vääryyttä? Tuota minä en
ymmärrä. Mutta en ole koskaan ollut velkaa niin paljon kuin yksi sou;
en ole koskaan valehdellut; olen tarpeeksi väkevä suojellakseni mitä
omaani on, jos joku minua ahdistaisi, ja minä olen tyytyväinen missä
olen. Siinä kaikki".
Kulkuri-kauppias oli nimittänyt häntä työhäräksi, kun nimittäin oli
hänestä tarpeeksi kaukana, ja yöllä oli hän hiipinyt pois Berceau de
Dieu'stä eikä häntä enää nähty siellä nostamassa tyytymättömyyttä
tyytyväisten ja rauhallisten asukkaitten keskuudessa.
Joskus kyllä muutamat paikkakunnan talolliset illoin kävivät kylän
viini-kapakassa ja juttelivat kommunismista[4] omalla tavallaan, joka
ei ollut erittäin selvä. He muka puhuivat siitä sekä tulisesti että
hurjastikin, mutta se ei paljon merkinnyt ja seurauksia oli vielä
vähemmin.
Ilma ja vehnän hinta oli heille kalliimpia asioita, ja lopuksi he
kuitenkin joivat kaikessa ystävyydessä punaista viiniään ja kulkivat
käsikoukussa kylä-katua myöden, laulellen isänmaallisia lauluja, siksi
että heidän suuttuneet vaimonsa paiskasivat ikkunat auki ja pistivät
ulos valkoiset huivinsa kuutamoon, sekä toruen huusivat heille, että
heidän tuli panna maata, eikä tuolla lailla saattaa itsensä naurun
alaisiksi. Tämä tavallisesti heti saattoi heidät selviksi ja
hiljaisiksi, jotta Berceau de Dieu'n kapinat, jos eivät sammuneet
viini-maljaan, ainakin sammutettiin yö-myssyjen avulla, eikä koskaan
millään lailla häirinneet sen rauhaa.
Vaan Bernadou ei ollut näitä melua pitäviä isänmaan-ystäviä. Hänessä
vallitsi tuo Ranskan talonpojan luonnon-omainen vanhalla-oloisuus, joka
on suora ja täydellinen vastakohta ranskalaisen käsityöläisen
sosialismille.
Maalle antoi hän rakkautensa -- ja tämä rakkaus oli siihen juurtunut
yhtä syvästi kuin tammet, jotka siinä kasvoivat. Parisin kaupunkia
pelkäsi hän kummallisella, selittämättömällä tavalla, ikäänkuin
kesytöntä eläintä, joka peuhasi ja hurjistui alin-omaa. Kaikki
hallinto-tavat olivat hänelle yhtä tuntemattomat. Niin kauan kuin hän
sai kyntää maanpalstaansa rauhassa, niin kauan kuin aurinko kypsytti
hänen hedelmiänsä ja viljaansa, niin kauan kuin nälkä oli kaukana hänen
majastaan, ja naapurit elivät hyvässä sovussa hänen kanssa, niin kauan
oli hän onnellinen, eikä pitänyt väliä, nauttiko hän tätä onnea
keisarikunnassa vaiko tasavallassa.
Tämän viisauden, jota kulkuri-kauppias oli nimittänyt tyhmyydeksi, oli
Bernadou saanut luonnolta sekä Reine Allix'in opetuksesta.
"Pidä huolta kodistasi ja työstäsi", oli hän aina sanonut. "Miehellä on
tarpeeksi tekemistä pitääkseen omaa elämäänsä puhtaana ja omia käsiänsä
rehellisinä. Älä sinä koskaan ole niitä, jotka alinomaa selittävät
hyvälle Jumalalle mitenkä hän olisi voinut rakentaa maailmaa paremman
kaavan mukaan, sill'aikaa kuin rotat syövät heinäpieleksiä ja lapset
itkevät tyhjän vadin ääressä".
Ja hän oli ottanut Reine Allix'in sanat korviinsa, niin ettei koko
ympäristössä ollut niin jaloa, hyvää, ahkeraa ja rohkeraa poikaa kuin
Bernadou; ja vaikka muutamat pitivät häntä melkein hupsumaisen
hellämielisenä ja tyhmän nöyränä, ei hän kuitenkaan ollut mikään
houkkio; hän oli myöskin laillansa taitava soitannossa, ja erityinen
puutarhuri-aisti hänellä oli; tämä teki hänen pienen kotinsa
talvis-aikana sisäpuolelta hupaiseksi sävelten soinnun kautta ja
kesällä ulkopuolelta iloiseksi kuin kuninkaan tarha.
Oli kuin oli! Reine Allix ja hän olivat ainakin eläneet onnellisesti
yhdessä viidenkolmatta vuoden kuluessa, tuon majan harmaan katon alla,
joka seisoi saman kylä-kadun varrella ja sen päässä suurten
metsäviikuna-puiden suojassa. Eivätkä he olleet vähemmän onnelliset,
kun Bernadou kuudenkolmatta vuoden ijällä astui majaan eräänä Huhtikuun
päivänä, vihkonen kevät-kukkia kädessä, tervehtien hellällä
kunnioituksella ja sanoen hiljaa sekä vähän ujosti: "Gran' mère,
olisiko mieleenne, jos minä joskus menisin naimiseen?"
Reine Allix oli hetken ääneti, hyväili kukkia ja pani ne veteen,
pieneen ruskeaan ruukkuun. Sitten katseli hän nuorukaiseen suoraan
kirkkailla, tummilla silmillään: "Kuka se on, lapseni?"
Hänestä hän aina oli lapsi, tuo viimeksi syntynyt niistä monista, jotka
olivat asuneet hänen kanssansa tuuheain puiden suojassa, mutta sitten
olivat hävinneet maan pinnalta, jättäen heidät kahden kesken elämään.
Bernadou katseli häneen yhtä suoraan:
"Se on Margot Dax: onko hän teidän mieleenne, gran' mère, vai ei?"
"Hän on minun mieleeni", oli yksinkertainen vastaus. Mutta hänen
huulensa vapisivat vähäisen ja hän kallisti vanhan päänsä kevätkukkien
yli. Hän oli odottanut tätä, oli iloinen siitä, ja kuitenkin se juuri
sinä hetkenä koski vähäisen häneen.
"Minä olen hyvin kiitollinen", sanoi Bernadou, ja ilo loisti hänen
kasvoistaan.
Hän ei riippunut iso-äidistään: hän olisi voinut ansaita tarpeeksi
paljon, elääksensä työstään, mutta hänen päähänsä ei ikinä olisi
juolahtanut tehdä vanhuksen tahtoa vastaan. Sitä hän tuli yhtä vähän
ajatelleeksi kuin nostaa kätensä häntä vastaan. Berceau de Dieu'n
luonnonperäisissä kodeissa katsottiin nimittäin vanhempain
kunnioittamista ensimmäiseksi kaikista hyvistä avuista, sekä samalla
luonnollisimmaksi ja tarpeellisimmaksi kaikista.
"Minä menen Margot'n luoksi tänä iltana", sanoi Reine Allix hetken
äänettömyyden perästä. "Hän on hyvä tyttö, kelvollinen, puhdassydäminen
ja hyvämaineinen. Sinä olet hyvin valinnut, poikani".
Bernadou kallisti korkeaa otsaansa ja kaunista kutrista päätänsä, ja
Reine Allix laski kätensä siihen ja siunasi häntä.
Sinä iltana auringon laskiessa Reine Allix täytti lupauksensa ja meni
sen nuoren neidon luo, joka oli voittanut Bernadou'n suosion ja
sydämen.
Margot oli orpo-lapsi: hänellä ei ollut penniäkään; armosta oli hän
kasvatettu, ja nyt hän oleskeli paikkakunnan suurimman talonomistajan
luona, jolla oli lukuisa perhe, suuri karja ja monta tynnyrin-alaa
niittymaata ja hedelmä-tarhoja.
Margot teki ankarasti työtä isäntäänsä varten; häntä pidettiin tosin
perheen jäsenenä, mutta ajettiin pitkin päivää lakkaamatta
kaikenlaisiin sisä- ja ulkotöihin. Reine Allix oli pitänyt häntä
silmällä, aavistaen mitä suuntaa Bernadou'n ajatukset kulkivat, ja hän
oli huomannut hyvin paljon kiitettävää eikä mitään moitittavaa nuoren
tytön vaatimattomassa, ahkerassa, tyytyväisessä, nöyrässä elämässä.
Margot oli myöskin hyvin kaunis, hänellä oli ruskeat, soikeat kasvot ja
suuret, mustat suloiset silmät; ihana oli hänen vartalonsa ja hänen
suonissaan juoksi isänsä etelämainen veri, tämä kun oli ollut merimies
Marseillesta, ja hänen äitinsä oli Provencesta kotoisin. Reine Allix
tuli siis siihen päätökseen, ettei lemmikkinsä olisi voinut valita
paremmin, jos hänen kerran piti se tehdä.
"Muutamat ihmiset kyllä", sanoi hän itsekseen, astuessaan sitä katua
myöden, jonka terävät kivet jo yhdeksänkymmentä vuotta olivat
kuluttaneet hänen puukenkiänsä -- "muutamat ihmiset kyllä parkuisivat
ja pauhaisivat siitä, ettei ole mitään liinavaatteita eikä ainoatakaan
hopeista kalua, eikä myöskään mitään rahasummaa köyhällä lapsella.
Mutta mitä siitä? Meillä on tarpeeksi kolmellekin. Kyllä on paha kun
vanhemmat elävät niin ettei lapsille jää mitään, vaan tähän lapset
eivät mitään voi. Sanokoot mitä tahansa, siinä on vaan yksi syy
lisäksi, minkätähden hän tarvitsee katon yllensä sekä miehen, joka
pitää hänestä huolta."
Näissä ajatuksissa kulki hän jyrkkää mäkeä ylöspäin kiertelevää tietä
myöten ja astui myllyhuoneen ovesta sisään. Siinä seisoi Margot
pesemässä vuohenkaalia ja muita viheriäisiä kasvia maljassa, joka oli
täytetty kirkkaalla vedellä.
Reine Allix aikoi, maan tavan ja oman kasvatuksensa mukaan, ensin puhua
isännän ja emännän kanssa, ennenkuin hän mitään tytölle sanoisi, mutta
Margot'n kasvoissa ja hänen ujossa tervehdyksessään oli jotakin, joka
saattoi hänen puhumaan.
Hän katseli kauan ja terävästi tytön kallistuneisiin kasvoihin ja koski
häneen sitten, hellästi hymyillen:
"Pieni Margot, linnut ovat liverrelleet minulle salaisuuden tänä
päivänä. Sinä et voi arvata mitä se on? Voitko?"
Margot punastui ja vaaleni sitten. Tosin ei oikeastaan Bernadou koskaan
ollut puhunut hänelle, mutta kuitenkin, kun ihminen on seitsemäntoista
vuotias ja muutamat kerrat on tanssinut saman henkilön kanssa, sekä
noukkinut irti satakaunon lehdet saadakseen tietää onneansa, silloin ei
tarvita erinomattain lausutuita sanoja.
Häntä katsellessa kostuivat vanhan vaimon silmät ja kävivät
himmeämmiksi, kuin aika oli niitä tehnyt. Hän hymyili vielä, mutta
tuossa hymyssä oli siunauksen sulous, eikä enää ainoastaan ystävällistä
leikkipuhetta.
"Sinä lemmit häntä, pienokainen", sanoi hän matalalla, hempeällä
äänellä.
"Ah, Mère[5] Allix!" Margot ei voinut muuta sanoa. Hän peitti kasvonsa
käsillään, kääntyi seinään päin ja itki hartaita ilokyyneleitä.
Berceau'ssa kävi kenties puhe, joka kuului näin: "Niin, niin!
nyt ollaan muka rakastuneet; se onkin varsin sopivaa, kun on
palvelus-tyttö, ilman rahatta, kodotta, ystävättä, ja pulska, hyvästi
aikaan-tuleva nuorukainen tahtoo hänen naida!"
Mutta Reine Allix tiesi paremmin. Hän ei ollut suotta elänyt
yhdeksänkymmentä vuotta maailmassa, vaan tiesi hän eroittaa todellista
tunnetta teeskennellystä. Hän oli liikutettu ja otti vapisevan tytön
syliinsä ja suuteli kaksi kertaa noitten mustain silmäin tummia,
umpeen-luotuja luomia.
"Tee hänet onnelliseksi, niin, tee hänet onnelliseksi", kuiskasi hän;
"sillä minä olen hyvin vanha, Margot, ja hän on yksin, aivan yksin".
Ja Margot hiipi vanhuksen luo, itkien sulasta onnesta, kun hän, joka
oli koditon ja varaton, tulisi osalliseksi sellaisesta onnesta, ja
kyynelten kautta vastasi hän hiljaa: "sen tahdon tehdä".
Reine Allix puhui nyt kaikkein sääntöjen mukaan myllärin ja hänen
vaimonsa kanssa yhtä kohteliaasti, kuin jos olisi pyytänyt rikkaan
Yacobe'n, ravintolan-isännän ainoata tytärtä. Isäntäväki suostui, eivät
voineet muuta. Reine Allix pani vaipan ympärilleen ja astui mäkeä alas,
juuri kun ilta hämertyi ja valkeaa rupesi loistamaan ikkunoista ja
luuttujen sisä-puolelta, vihriän lehti-peitteen läpi; siellä seisoi
valkea hevonen, joka odotti kengittämistä, ja poika sinisessä mekossa
istui sen selässä, ajellen pois vuoden ensimmäisiä, harmaita hyttysiä
saarnipuun oksalla, johon lehdet hiljakkoin olivat puhjenneet.
"Se on hyvin tehty, se on hyvin tehty", sanoi hän itsekseen, katsellen
ruusupilviä ja maille menneen auringon kultaisia jälkiä taivaan
rannalla. "Vuosi tai kaksi ja minä olen haudassani. On oleva helpompi
häntä jättää, kun tiedän että löytyy joku olento, joka hänestä huolta
pitää, ja rauhallisesti voin minä nukkua arkussani, kun tiedän että
hänen lapsensa ja lastensa lapset elävät täällä Berceau'ssa ja välistä
ehkä minua muistelevat, kun illat käyvät pitkiksi ja he istuvat valkean
ympärillä".
Hän astui ulko-ilman kasteesta majansa pieneen, matalaan huoneesen ja
meni Bernadou'n luo, laskien kädet hänen olkapäillensä.
"Onnea sinulle, pojan-pojalleni ja sinun lapsille ja lastenlapsille
sinun jälestäsi", sanoi hän juhlallisesti. "Margot tulee sinulle
vaimoksi. Eläkäätte, hän ja sinä, kauan synnyinpaikoillanne."
Kuukauden perästä olivat he naimisessa.
Silloin oli Toukokuu.
Berceaun kylä, tuo vihriäinen pesä, näytti olevan täynnä lintusten
laulua ja kukkasten tuoksua. Vilja-vainiot lupasivat runsasta satoa ja
tarhat olivat valkoiset ja punaiset hedelmä-puiden kukista. Pienet
ruskeat purot metsissä nousivat ruohikolle, ilma oli täynnä auringon
suloisia säteitä, lauhkeita tuulia, mehiläisten lakkaamatonta surinaa
ja leivosten liverrystä; hevosten kellot kuuluivat teiltä ja
nurmikoilta lasten heleä nauru.
Tähän iloiseen kevät-aikaan Bernadou ja Margot vihittiin. Ystäväin
seurassa menivät he kiertävää väki-polkua ylös pieneen harmaasen
kappeliin, jonka seinät peittyivät muuri-vehreään ja josta surullisen
näköinen Kristuksen kuva avonaisen asehuoneen kautta katseli alas
harmaan-siniseen virtaan päin.
Georges, leipuri, jonka viulu riemastutti kyläläisiä kaikissa
tanssipidoissa, soitti nytkin iloista nuottia, astuen etupäässä; pieniä
lapsia, kädet täynnä metsä-kukkia, juoksi heidän edellänsä; vanha,
sokea villakoira tallusteli heidän jälessään; pappi johti heitä
ristillään, jota hän piti pystyssä päivää vastaan; Reine Allix astui
heidän vieressänsä, melkein yhtä vakavasti kuin hän oli käynyt samaa
tietä seitsemänkymmentä vuotta takaperin omana hääpäivänänsä; tuolla
alhaalla laaksossa oli Berceau de Dieu punaisine rakennuksineen ja
olki-kattoineen lehtipuiden suojassa, ja ihanat nurmikot lepäsivät
rauhassa Ranskan tumman-sinisen, hymyilevän taivaan alla.
He olivat onnelliset -- oi taivas kuinka onnelliset! -- Ja koko heidän
pieni maailmansa iloitsi heidän kanssa.
He tulivat kotia ja naapurit heidän kanssa, söivät ja joivat; vieraat
toivottivat heille kaikkea hyvää sekä lauloivat ilolauluja; vanha pappi
siunasi heitä kodin kynnyksellä isän hellyydellä; Georges'in viulu
lähetti iloisia tanssisäveleitä lentämään ulos ikkunoista, tien poikki,
ylös mäelle, kauas virralle ja pihoihin taivaan rannalle.
Illalla, kun vieraat olivat lähteneet ja kaikki ulkopuolella oli
hiljaa, istui Reine Allix yksinään ylis-huoneessansa ikkunan vieressä,
ajatellen tulevia ja menneitä aikoja; hän katseli kuinka toinen tähti
toisensa perästä syttyi taivaan kannella yli metsän latvain.
Ikkunastaan näki hän koko kyläkatua myöden; hän näki niiden asunnot,
jotka koko elin-aikanansa olivat olleet hänen naapurinsa, näki peltojen
rikkaat laiteet, harmaan veden kiiltävän pinnan ja valkoisen ristin
vasten tummaa taivasta. Hän näki kaiken tuon, joka oli hänelle niin
tuttua ja johon kiintyi tuhansia muistoja tavalla, jota ainoastaan
talonpoika tuntee, kun on elänyt somassa paikassa lapsuudesta vanhuuden
päiviin asti.
Tuossa hämärässä, ja vaikka varjot olivat mustia, tunsi hän koko
ympäristön yhtä hyvin, kuin jos se olisi ollut kirkkahimmassa
päivän-paisteessa; ja kaikki oli köyhyydessään ja yksinkertaisuudessaan
hänelle sanomattoman kallista.
Lapsuuden leikkien aikana, nuoruuden rakkaudessa, naimisen ja
leski-ajan iloisina ja surullisina päivinä, äidin tuskallisina ja
suloisina hetkinä, nälässä ja kurjuudessa pitkäin, kovain vuosien
kuluessa, vanhuuden rauhallisessa tyytyväisyydessä, kaiken tämän ajan
olivat hänen silmänsä ainoastaan nähneet tätä pientä ja kapeaa katua
tuuheain puiden suojassa, sekä ne pienet matalat rakennukset, jotka
seisoivat ikäänkuin mehiläispölhöt puutarhassa, ja niin kauas kuin
silmä kantoi oli tuolla raittiita niittymaita ja peltomaita metsien
keskellä.
Joka tuuma tuosta maasta, joka kierros tiestä oli hänelle pyhä
lukemattomain muistojen kautta. Kaikki nuo rakkaat kuolleet lepäsivät
valkosen Kristuksen kuvan suojassa; ja kun hänen aikansa päättyy --
ajatteli hän -- menee hän levolle niiden luo, -- ja siinä kaikki.
Kun hän näin istui katsomassa, vierivät kiitollisuuden kyyneleet alas
hänen vanhoja poskiansa myöden, ja hän laskeutui heikoille polvilleen
kuutamossa, kiittäen Jumalaa, että oli antanut hänen elää ja antaisi
hänen kuolla tässä rakkaassa kodissa, ja rukoili Häntä että lapsensa
myöskin saisivat elää täällä rehellisyydessä ja levätä saman turpeen
alla, kun heidän päivänsä päättyivät.
"Jumala on hyvä", kuiskasi hän maata pannessaan -- "Jumala on hyvä.
Kenties, kun Hän ottaa minut luoksensa, jos minä olen siihen
mahdollinen, käskee hän pyhäinsä antaa minulle jonkun nurkan
valtakunnassaan, jonka hän muodostaa Berceaun näköiseksi".
Sillä hänestä oli ikäänkuin ei taivaan paratiisissakaan voisi löytyä
ihanampaa paikkaa kuin hänen Berceau'nsa.
Vuosi kului, ja majassa viikunapuiden alla oltiin vaan vielä
onnellisemmat nyt kun siellä oli kolme.
Bernadou oli totinen luonnoltaan, vaikka hyvin hellämielinen, mutta
nuoren vaimonsa iloinen luonne oli aina niinkuin auringon loiste
talossa. Margot oli myöskin niin oppivainen, harras, ilomielinen ja
niin täynnä kunnioitusta ja rakkautta mieheensä ja hänen kotiinsa, että
Reine Allix päivä päivältä hartaammin kiitti sitä onnea, joka oli
tuonut heille tämän köyhän orpolapsen.
Bernadou itse ei paljon puhunut: sanat eivät olleet hänen asiansa,
mutta hänen rehelliset, siniset silmänsä loistivat kirkkaudella, jota
ei mikään pilvi himmentänyt, ja puhuessaan oli hänen äänensä niin hellä
ja heleä, että jok'ainoa sana häneltä oli molemmille vaimoille suloisin
hyväily.
"Sinä olet onnellinen vaimo, siskoseni", sanoi pappi, joka oli melkein
yhtä vanha kuin Reine Allix.
Reine Allix'in pää painui alas ja, tehden ristimerkin, sanoi hän: "Niin
olen, kiitos Jumalalle!"
Ja onnessaan kävi hän suutarin-lesken Madelon Treux raukan töllissä ja
hoiti sekä häntä että hänen lapsiansa kovan kuumeen raivotessa, istui
siellä varhain ja myöhään ja jätti oman lämpösen takkansa tuota kolkkoa
mökkiä varten, jossa sai kuulla sairaitten hourupuheita ja sydäntä
vihlaavia huutoja.
"Kuinka ihminen uskaltaisi nauttia onneansa hyödytönnä?" sanoi hän
niille, jotka varoittivat häntä uhkaavasta vaarasta.
Madelon Treux ja hänen perheensä parantui, ja he kiittivät Reine
Allix'ia pelastuksestaan; ja tämä oli sitä onnellisempi, kun hän
ajatteli noita pelastetuita, istuessaan valkean ääressä pähkinöitä
paistamassa tai kehräämässä valkoista pellavaa, vähä väliä katsellen
kuinka liekkien loiste kiilsi Bernadou'n kultaisissa hiuksissa taikka
Margot'n tummissa, hymyilevissä silmissä.
Toinen kevät tuli, toinen vuosi kului, mutta tuo pieni koti
viikunapuiden suojassa oli yhtä rehellinen, yhtä iloinen ja
rauhallinen.
Se oli niitä lukemattomia perheitä Ranskanmaalla, joissa iloiten
tyydytään kasveista tai hedelmistä valmistettuun atriaan ja lapsellinen
rakkaus herättää runoutta jokapäiväisen elämän yksinkertaisissa
toimissa.
Lapsi syntyi Margot'lle keväällä orvokkien ja sata-kaunojen kanssa, ja
Reine Allix ylpeili neljännestä suku-polvesta, ja kun hän hyväili tuota
tervettä, kaunista poikaa, ajatteli hän että Jumala oli hyvä, joka
antoi hänen sukunsa elää synnyin-paikoillansa.
Lapsi oli Bernadou'n näköinen ja sillä oli samanlaiset kirkkaat,
rehelliset silmät. Pian se oppi tuntemaan "Gran' mère'in" [6] ääntä ja
kääntyi usein äidin rinnalta, ojentaen kättänsä Reine Allix'ille. Se
kasvoi kauniiksi ja vahvaksi ja koko seuraavan talven eli se kuin
metsä-hirvi tai leikitteli kuin pieni penikka Reine Allix'in jaloissa
uunin vieressä.
Toinen kevät ja toinen kesä tuli, ja poika kävi toista vuotta,
kultakutrinen oli sen pää, posket olivat kuin omenat ja suu hymyili
aina.
Hän osasi nyt puhua vähän ja pyöri niinkuin jäniksen-poika kukkivassa
ruohikossa.
Häntä katsellessa nousivat kyyneleet Reine Allix'in silmiin.
"Jumala on liian hyvä", ajatteli hän. Hän pelkäsi ettei hän enää yhtä
mieluisasti lähtisi viimeiselle levolle, puiden suojaan kukkulalle
tuonne. Hänen olisi tehnyt mieli nähdä tämän lapsen, tämän toisen
Bernadou'n kasvavan nuorukaiseksi ja mieheksi; mutta tällaisten
unelmain toteutuminen oli mahdotoin, sen hän kyllä tiesi.
Oli juhannuksen aika.
Pellot olivat kultaiset ja viljarikkaat. Nuo pienet puutarhat eivät
olleet koskaan niin täynnä hedelmiä olleet. Karja oli terve ja mitä
parhaimmassa kunnossa.
Ei koskaan ollut ennen kaikki ollut niin lupaavaa tuon pienen kylän
menestymiseksi, jonka talolliset lähettivät rikkautensa, mitä maidosta,
lampaista ja kasveista saatiin, tuohon suureen kaupunkiin, joka heille
oli hämärä, kummallinen, salaperäinen nimi ilman merkityksettä.
Eräänä iltana tähän suloiseen aikaan istuivat ihmiset tapansa mukaan
jutellen rappusillaan toistensa kanssa, kun päivä oli päättynyt; vanhat
vaimot kehräsivät taikka kutoivat sukkia, nuoret paikkasivat miestensä
taikka veljiensä mekkoja tai lastensa sinisiä paitoja, sill'aikaa kuin
lapset leikkivät koirien kanssa sillä viheriäisellä ruohikolla, joka
oli kivikadun rajana. Ylhäällä oli korkea, tyyni taivaanlaki, jota
purpuroitsi illan punertava hohde.
Reine Allix istui majassa ovella niinkuin muutkin, ihmeeksi kerran
ilman työtä, pää kallistuneena, kädet ristissä, ja näin uneksien nautti
hän vilposta iltaa ja lehmuskukkien tuoksua sekä kuunteli Margot'n
hupaista juttelemista naapurein kanssa.
Bernadou oli likellä ja katseli niitä kukkia, jotka samalla olivat
hänen ylpeytensä ja huvituksensa ja jotka ihanasti koristivat hänen
asuntoansa ja täyttivät ilmaa ylt'ympäri tuoksullaan.
Rauhallinen oli tuo pikku katu illan valossa, ainoa ääni, mikä
hiljaisuudessa kuului, oli lasten heleä nauru ja äitien iloinen
kanssa-puhe: noin oli ollut Berceau'ssa illoin vuosisatoja ennen heidän
aikaansa -- he luulivat että niin tulisi olemaan, kun vuosisatojen
kukkaset olivat kuihtuneet Berceaun nuorimman lapsen haudalla.
Yht'äkkiä tuli tuolta puiden väliltä vanha mies aasillaan: se oli
Mathias Rével, mylläri, joka sinä päivänä oli käynyt siinä pienessä
kauppalassa neljän ranskan peninkulman päässä, mikä oli paikkakunnan
tavarain vaihtopaikka. Hän seisahtui Reine Allix'in majan edustalle:
hän oli tomuinen ja likainen matkasta ja alakuloinen. Margot lakkasi
nauramasta kukkasten keskellä, kun näki vanhan isäntänsä. Ei kukaan
tietänyt miksi, mutta kun näkivät hänen, tuntui jokaisen mielestä ilta
kylmemmältä ja yö pimeni pimenemistään.
"Kauhistavia uutisia", lausui hän, vetäen takkinsa taskusta lehden,
joka oli painetuita sanoja täynnä -- "kauhistavia uutista! Meidän tulee
kaikkien lähteä sotaan".
"Sota!" Koko kylä kokoontui hänen ympärilleen. He olivat kuulleet
sodasta, kaukaisista sodista Afrikassa ja Meksikossa, ja muutamia
heidän nuorista miehistänsä oli otettu pois ikäänkuin ennen aikaa
leikattu elo; mutta kuitenkin tuo oli ollut heille kaukainen asia, joka
ei heitä koskenut, epäselvä asia, jonka kanssa heillä ei ollut mitään
tekemistä eikä koskaan olisikaan.
"Lukekaa!" sanoi vanha mies, ojentaen heille lehtensä. Ainoa heidän
paristaan, joka sitä osasi, Picot räätäli, otti sen ja luki sitä
tavaamalla kummastuneille kuulijoille.
Se oli Ranskan sodanjulistus Preussille. Nyt alkoi suuri parkuminen
äitien joukossa, joidenka poikain tuli lähteä sotaan.