* * *

Mark _Twainin_ humoristiset taipumukset ilmenivät jo lapsena. Kerran

vei isä hänet puutarhaan ja näytettyään hänelle kukkapenkkiä, joka oli

ruvennut kasvamaan rikkaruohoa, kehoitti häntä kitkemään sen.

— Mutta eikö olisi ollut parempi, isä, kylvää siihen rikkaruohon

asemesta kukkia? — kysyi silloin vaatimattomasti nuori Mark Twain.

* * *

Siihen aikaan kun Mark _Twain_ kirjoitti sanomalehtiin, tarjosi

eräs näyttelijä hänelle viisi dollaria puolesta tusinasta hyviä

sukkeluuksia. Mark Twain ei kuitenkaan suostunut tarjoukseen.

— Jos minulta löydetään viisi dollaria, — sanoi hän — epäillään minua

niiden varastamisesta; jos taas te alatte lasketella onnistuneita

sukkeluuksia, niin arvaavat kaikki, että ne ovat varastettuja.

* * *

Mark _Twainia_ kävivät puhuttelemassa sanomalehtimiehet kaikilta

maailman ääriltä. Ei ollut mikään helppo tehtävä haastatella tätä

suurta humoristia. Hän ei koskaan päästänyt käsistään tilaisuutta saada

tehdä pilaa haastattelijoista.

Kerran tuli Mark Twainin luo nuori sanomalehtimies, toi terveisiä

lehtensä toimitukselta ja ilmoitti tehtävänään olevan kysyä Mark

Twainilta, kuinka hän oli ansainnut ensimäiset viisi dollariansa.

Mark Twain sanoi:

— Muistan sen vallan hyvin. Olin silloin vähän vanhempi kuin te ja

kävin vielä koulua. Se oli hyvin ankara koulu, ja pamppua käytettiin

sangen usein ja erittäin perinpohjaisesti — se oli siis myöskin hyvä

koulu.

— Oli ankarasti kielletty, — jatkoi Mark Twain, — lyömästä pulpetteja

säpäleiksi. Siitä oli määrätty viiden dollarin sakko, jonka kuitenkin

sai vaihtaa julkiseen piiskaukseen koko koulun edessä. Jouduin kerran

sellaiseen tilanteeseen, että minun, tuli valita toinen näistä kahdesta

rangaistuksesta. Isäni, jonka kanssa aina neuvottelin tällaisista

asioista, arveli, että olisin liian ylpeä kestämään julkista kuritusta,

ja antoi minulle senvuoksi nuo viisi dollaria, jotka tarvittiin sakon

maksamiseen.

Tässä vaikeni Mark Twain salaperäisesti ja merkitsevästi, katsahti

vieraaseen ja lisäsi:

— Niin, sillä tavalla minä ansaitsin ensimäiset viisi dollariani.

* * *

Kuuluisan amerikkalaisen humoristin Mark _Twainin_ ensimäinen

kirjallinen yritys oli sangen erikoinen. Missourin valtiossa

julkaistiin 1840-luvun lopulla sanomalehteä, jonka tilausmaksun

sai suorittaa luonnossa: kasviksina, halkoina, heininä ja vuotina.

Kerran kun lehden toimittaja tahtoi ottaa itselleen lomaa, kutsui hän

kirjapainosta luokseen latojapojan ja kysyi häneltä:

— Voisitko pitää huolta lehden toimittamisesta?

— Voinhan koettaa, — vastasi poikanen, joka ei ollut kukaan muu kuin

Samuel Longhorne Clemens, joka myöhemmin otti itselleen salanimen Mark

Twain.

Niin tarttui kolmentoistavuotias Samuel kynään, ja toisenkin kerran hän

sai pureskella kynänsä päätä, ennenkuin sanomalehden numero oli valmis.

* * *

Kerran oli Mark _Twainin_ taloon murtautunut varkaita. He olivat

vieneet koko joukon tavaroita mennessään. Suuri humoristi ripusti

silloin ovelle seuraavan ilmoituksen niiden varkaiden varalta, jotka

vielä aikoivat tunkeutua hänen taloonsa:

— Tästä lähtien on kodissani vain hopeoituja hopea-esineitä. Te

löydätte ne ruokasalista, nurkasta kissanpentukorin vierestä. Jos

tarvitsette tämän korin, niin nostakaa kissanpoikaset hopealaatikkoon.

Ja olkaa hyvä älkääkä melutko. Se voisi tehdä kotolaiseni levottomiksi.

Kalossit löydätte eteisestä sateenvarjopitimen alta. Älkää unohtako

sulkea ovea jäljestänne!

* * *

Kerran lähetti Mark _Twain_ monimiljonääri Carnegielle seuraavan

kirjeen:

»Rakas Carnegie, olen sanomalehdistä lukenut, että te olette hyvin

rikas mies. Minä tarvitsisin hyvän virsikirjan. Se maksaa seitsemän

markkaa. Jos lähetätte minulle virsikirjan, niin minä siunaan Teitä

ja Jumala siunaa Teitä, ja meidän kumpaisenkin on silloin hyvä olla.

Vilpittömästi Teidän — Mark Twain.

Jälkikirjoitus: Älkää lähettäkö minulle virsikirjaa. Lähettäkää vain

seitsemän markkaa.»

Saiko Mark Twain rahoja vai eikö, sitä ei kerrota.

* * *

Muuan tuttava lainasi Mark _Twainilta_ jokseenkin suuren rahasumman ja

lupasi maksaa sen takaisin sovittuna päivänä.

— Ellen silloin maksa velkaani, — sanoi ystävä julmasti pyöritellen

silmiään, — voit olla varma siitä, etten enää ole elävien joukossa.

Maksupäivä tuli, mutta Mark Twain ei saanut rahoja eikä minkäänlaista

ilmoitusta tuttavaltaan. Silloin hän lähetti paikkakunnan sanomalehtiin

seuraavan ilmoituksen:

»Kaikille yhteisille tuttavillemme täytyy minun täten surun

murtamana ilmoittaa, että meidän kallis ystävämme Harry Duncan kuoli

eilispäivänä. Hän lainasi minulta 500 dollaria neljäksi viikoksi ja

lupasi maksaa sen minulle, jos on vain elossa. Mutta kun häntä ei eilen

kuulunut luokseni, kuten oli sovittu, täytyy minun siitä tehdä se

johtopäätös, että hän on kuollut. Levätköön hänen tomunsa rauhassa.»

Ilmoitus oli niin tehokas, että »kuollut» virkosi henkiin ja maksoi

viipymättä Mark Twainille velkansa.

* * *

Mark _Twain_ joutui amerikkalaisten trustien epäsuosioon erään

kertomuksen takia, jonka hän oli kirjoittanut sanomalehtiin.

Kertomuksen päällekirjoitus oli »Kolme kärpästä» ja sisältö seuraava:

»Eräällä kärpäsäidillä oli kaksi tytärtä, joita hän sanomattomasti

rakasti. Kerran lähtivät he kolmisin pienelle huvimatkalle ja saapuivat

muutamaan leipuripuotiin.

»Äiti», kysyi toinen tyttäristä, »saanko maistaa noita punaisia

makeisia?»

Kärpäsäiti myöntyi tyttärensä pyyntöön ja tämä lensi riemuiten kauniin

karamellin päälle, mutta vaipui samassa silmänräpäyksessä kuolleena

maahan.

Herkkupala oli myrkyllinen, sillä sen oli valmistanut eräs

amerikkalainen karamellitrusti.

Kärpäsäiti rakasti nyt ainoata eloonjäänyttä tytärtään vielä palavammin

kuin ennen.

Muutamana päivänä tulivat he erääseen toiseen leipuripuotiin ja nuori

kärpänen alkoi himokkaasti syödä pöydällä olevaa leipää. Mutta hän

kuoli kohta ensimäisen palan jälkeen. Leipä oli näet myrkyllistä, sillä

sen oli valmistanut amerikkalainen leipätrusti.

Nyt valtasi tuon onnettoman kärpäsäidin toivoton tuska. Hän tahtoi

päättää päivänsä ja lensi kärpäspaperille tehdäkseen itsemurhan. Mutta

kuolema ei tullutkaan.

Kärpäspaperi oli vaaratonta, sillä sen oli valmistanut eräs

amerikkalainen paperitrusti.

* * *

Kuten kaikilla kuuluisilla kirjailijoilla oli Mark _Twainillakin_ suuri

joukko tuntemattomia vieraita ja ihailijoita. Niitä tuli tavan takaa

hänen kotiinsa omin silmin nähdäkseen suurta humoristia. Tuli kerran

suurikokoinen mies, lihakauppias, ja vähän aikaa keskusteltuaan hän

kysyi isännältä:

— Olkaa hyvä ja sanokaa, oletteko te siis se mies, joka on kirjoittanut

kaikki nämä kirjat?

— Olen, minä olen juuri se mies.

— Tietysti uskon teitä, — ehätti lihakauppias lisäämään, — mutta

kasvoista päättäen ei sitä voisi mitenkään luulla.

* * *

Eräillä juhlapäivällisillä piti muuan osanottajista puheen Mark

_Twainille_, mainiten hänen nimensä rinnan Homeroksen, Miltonin ja

Shakespearen nimien kanssa.

Vastauspuheessaan suuri humoristi kiitti kunniasta, joka oli tullut

hänen osakseen, ja lausui lopuksi:

— Voi minua! Homeros ei ole enää elävien joukossa, Milton on jo

kuollut ja Shakespeare makaa haudassa. Minäkin alan tuntea itseni

pahoinvoivaksi.

* * *

Ruotsin kuningas _Kaarle XV_ oli 1870 kutsunut Beckaskog-nimiseen

linnaansa korkea-arvoisia virkamiehiä sekä muita kansalaisia.

Kutsuttujen joukossa oli myöskin monilla valtiopäivillä kunnostautunut,

tunnettu talonpoika Sven Nilsson. Hänet valitsi nyt eräs ylpeäntyperä

ja aatelisarvostaan pöyhkeilevä nuori upseeri pilansa esineeksi,

koettaakseen tällä tavoin olla mieliksi leikintekoa rakastavalle

kuninkaalle.

— Kuulkaa, — sanoi aatelismies Nilssonille, — onko totta, ette te

nuorena olette ollut kiertokoulunopettajana?

— On kyllä, — vastasi Nilsson, — mutta sitä te, herra kreivi, että

ainakaan ole ollut?

— En, hyvä Nilsson, en, mutta kuinka tulette sitä kysyneeksi?

— Muuten vain, sillä siinä tapauksessa te varmaan vieläkin olisitte

kiertokoulunopettaja, — oli talonpojan tyyni vastaus.

Kreivi punastui osaamatta sanoa mitään.

Kuningas purskahti raikuvaan nauruun ja sanoi nuorelle aatelismiehelle:

— Siitä sait vastauksen, jonka olet rehellisesti ansainnut.

* * *

Kun keisari _Wilhelm I_ 1882 sairasti ankaraa tautia, eivät lääkärit

hänen parantumisensa jälkeen tahtoneet myöntyä siihen, että hän —

kahdeksankymmenen neljän vuoden ikäinen kun oli — menisi ratsain

seuraamaan manöövereitä, sillä pelättiin keisarin rasittuvan

liikaa. Hän pysyi kuitenkin päätöksessään olla ratsain läsnä

taisteluharjoituksissa. Lopuksi ehdotettiin keisarille, että hän

lähtisi vaunuissa.

— Mahdotonta! — vastusti keisari ehdotusta. — Mikään epäsotilaallisuus

ei tule kysymykseen!

— Majesteetti, — lausui eräs kenraali, — myös Fredrik suuri on ottanut

manöövereihin osaa vaunuissa istuen.

— Niin, — vastasi keisarivanhus, — mutta tämän hän teki vasta

loppuiällään. Siihen minä olen vielä liian nuori!

* * *

Yhdysvaltojen miellyttävimpiä presidenttejä oli _Mac Kinley_,

joka 1901 sai surmansa murhamiehen kädestä. Hän osoitti vanhalle,

yksinkertaiselle äidilleen suurta kunnioitusta.

Kun hän tuli presidentiksi ja asui Washingtonissa, oli äiti hyvin

ylpeä pojastaan, »Washingtonin Williamista», joksi hän häntä nimitti.

Heti kun Mac Kinley oli ottanut valkoisen talon haltuunsa, kävi äiti

häntä tapaamassa ja presidentti pani hänen kunniakseen toimeen komeat

päivälliset, joihin maan mahtavat ja miljoonamiehet ottivat osaa.

Presidentti itse saattoi äitinsä pöytään. Tämä oli ääneti ja katseli

miltei kauhulla kaikkea tuota loistoa. Erikoisesti vaivasi häntä se,

että paljon kermaa kului hedelmien ja kahvin kera. Hän kääntyi poikansa

puoleen ja kysyi:

— Rakas William, sinä kai voit jo pitää omaa lehmää?

Sieltä täältä kuului pidätettyä naurua, mutta presidentti taputti

äitiään olalle ja virkkoi:

— Kyllä, rakas äiti, meillä on jo varoja pitää lehmää ja hankkia

itsellemme kermaa niin paljon kuin ikinä haluamme.

* * *

Eräänä päivänä tuli suuren keksijän _Edisonin_ luo muuan ystävä, jolle

tuo kuuluisa keksijä näytteli ihmeellisiä laitoksiaan. Ystävä oli sillä

välin kiinnittänyt huomionsa Edisonin huolimattomaan ulkoasuun ja sanoa

tokaisi yhtäkkiä:

— Tämä kaikki, mitä sinä olet keksinyt, on erinomaista, mutta itse sinä

näytät olevan aviopuolison tarpeessa!

Edison ei vastannut mitään. Mutta kun he kulkivat työpajoissa ja

konehuoneissa, pysähtyi Edison äkkiä erään työpöydän luo, jonka ääressä

puuhaili rakastettavan ja vaatimattoman näköinen tyttö.

— Neiti, tahdotteko tulla minun vaimokseni? — kysyi, silloin Edison,

koristelematta.

— Tahdon, varsin mielelläni, herra! — vastasi tyttö, joka käsitti asian

leikiksi.

Edisonilla ei kuitenkaan ollut koskaan tapana laskea sellaista leikkiä,

ja muutaman kuukauden kuluttua vietettiin häät, jotka toivat suuren

onnen mukanaan molemmille aviopuolisoille.

* * *

Omassa tehdaskaupungissaan kulkee _Edison_ työmiehen pukuun puettuna

ja seuraa mielenkiinnolla töiden kulkua. Hänen kenkänsä ovat savessa,

pukunsa pölyn peittämä ja päässä on vanha hattu. Sellaisessa asussa

ei häntä juuri voi erottaa tavallisesta työmiehestä. Kerran sattuikin

hauska erehdys.

— Hoi, mies! Mitä te siellä laiskottelette? Eikö teillä ole mitään

tekemistä? — huusi muuan työnjohtaja rientäen Edisonin jäljessä.

Edison hymyili, nosti lakkiaan ja virkkoi:

— Hyvää päivää! Minä olen Edison.

Kun työnjohtaja säikähdyksissään sopersi jotakin anteeksipyynnön

tapaista, sanoi Edison:

— Ei mitään! Mutta eivät työmieheni sentään ole tottuneet näin

epäkohteliaaseen puhetapaan.

* * *

Tunnettu etelänaparetkeilijä Ernest _Shackleton_ oli mukana Scottin

etelänapamatkalla v. 1901.

Tutkimusmatkailijain onnistui päästä 33 mailin päähän etelänavasta,

mutta silloin sekä retkikunnan johtaja Scott että hänen lähin

apumiehensa Wilson ja Shackleton sairastuivat keripukkiin. Erikoisesti

Shackleton oli vaikeasti sairaana.

Kun hän makasi hengenheittona teltassaan, kuuli hän Scottin ja Wilsonin

ulkona keskustelevan hänen terveydentilastaan.

— Luuletko, että hän vielä toipuu? — kysyi Scott.

— Siitä ei ole toiveita, — vastasi Wilson.

Kim miehet astuivat telttaan, kohotti Shackleton suurella vaivalla

päätään ja kuiskasi:

— En minä vielä kuole.

Kymmenen vuotta myöhemmin tehdyllä tutkimusretkellä löydettiin Scott ja

Wilson paleltuneina tuskin mailin päässä siltä paikalta, jossa mainittu

keskustelu tapahtui.

* * *

Venäläinen ylipäällikkö oli luvannut neljännesmiljoonan ruplaa

Hindenburgin päästä. Kun _Hindenburg_ sai tämän kuulla, virkkoi hän:

— Enkä minä anna hänen päästään edes 25 pfennigiä!

* * *

Elias _Lönnrotin_ jalkamatkoista kerrotaan monta hauskaa kaskua.

Erään majatalon isäntä luuli yöllä toisten nukkuessa tupaan tullutta

ja penkille nukahtanutta Lönnrotia vaaralliseksi, maankiertäjäksi ja

kohteli häntä sen mukaan.

Toisessa majatalossa lähellä Hämeenlinnaa ei hänelle annettu hevosta,

hänen tahtoessaan komeasti ajaa köröttää kaupunkiin rattailla, vaikka

hän luetteli kaikki yliopistolliset arvonimensä. Isäntä arveli

kulkurimiehen laskevan törkeätä pilaa. Kun Lönnrot lähti silloin

jalkapatikassa jatkamaan matkaansa, kysyi renkipoika ivallisesti:

— Käydenkös se magisteri lähtee?

* * *

Repolassa pidettiin _Lönnrotia_ kaivojen myrkyttäjänä ja koleeran

levittäjänä. Mutta eräässä talossa kestittiin häntä niin hyvin kuin

voitiin. Emäntä oli saanut tietoonsa, että vieras oli suuri poppamies

ja parantaja ja valitti hänelle sitä, että talon vasikat eivät

tahtoneet pysyä hengissä, vaikka olisi mitä tehnyt.

— Eikö hyvä vieras tietäisi tähän jotakin keinoa? kysyi hän

Lönnrotilta, joka hyvin miettiväisen näköisenä oli kuunnellut

kertomusta.

— Jaa, jaa, — virkkoi Lönnrot, — kyllä siihen ehkä keino keksitään.

Ja hän kirjoitti paperilapulle merkillisiä sanoja ja määräsi, että

lappu oli ommeltava vaatepussiin ja sidottava vanhimman vasikan

kaulaan. Sitten hän neuvoi, miten vasikoita sen lisäksi oli syötettävä

ja miten juotettava.

Emäntä noudatti tarkoin poppamiehen määräyksiä. Ja vasikat rupesivat

elämään ehommin kuin ennen. Olipa vaatepussia käytetty toisissakin

taloissa, ja kaikkialla se oli tehokkaasti tehnyt tehtävänsä.

Kertoessaan tapahtumasta Lönnrot ilmaisi kirjoittaneensa paperille

nurinpäin ruotsiksi: »Jos eivät vasikat rupea elämään, niin kuolkoot!»

Nämä sanat yhdessä järkevien vasikanhoitoa koskevien neuvojen kanssa

olivat saaneet ihmeitä aikaan.

* * *

Suomeen oli vuonna 1830 hyökännyt aasialainen koleera. _Lönnrot_,

joka silloin oli valmistunut lääketieteen kandidaatiksi, työskenteli

sairaalassa, auttoi potilaita lääkärinhoidollaan ja rohkaisi heidän

mieltään ehtymättömällä hilpeydellään ja toivorikkaalla mielellään.

Kerran kun hän avojaloin ja paitahihasillaan kodikkaasti hääri

sairaalassa, sattui ankara kenraalikuvernööri, kreivi Zakrevski,

juuri tulemaan tarkastuskäynnille. Kerrotaan, että Lönnrot pelastui

pälkähästä paneutumalla pitkäkseen tyhjään sairasvuoteeseen ja

vetämällä peitteen leukaansa asti.

Zakrevski saapuu sängyn luo ja virkkaa ihmetteleville seuralaisilleen:

— Katsokaahan, kuinka musta tuokin on; pian kai se siitä kuolee.

Lönnrot, joka oli tummaihoinen, koetti olla hyvin vakavannäköinen,

vaikka tapaus huvitti häntä sanomattomasti. Karskin herran mentyä

hän ryhtyi jälleen hoitamaan potilaitaan. Mutta vielä hän oikein

todenteolla sai maata sängyssä: rutto tarttui häneen, niin että hän

pari päivää häilyi elämän ja kuoleman vaiheilla.

* * *

Elias _Lönnrot_ saapui kerran jalkamatkallaan Rantasalmelle. Hän kulki

kaikessa rauhassa pappilaan vievää tietä pitkin, kun hänet saavutti

tuimannäköinen ajaja, joka oli pitäjän nimismies.

Tämä pysäytti hevosensa ja tiuskasi:

— Kuka olet miehiäsi, et sinä ole tämän pitäjän miehiä?

— Olenpahan tuolta Pohjan puolelta, — vastasi siihen Lönnrot tekeytyen

hyvin pelokkaan näköiseksi.

— Näytäpä passiasi! Tokko sinulla passia onkaan, senkin maankiertäjä! —

ärjyi nimismies kieseistänsä.

— Ei ole, ei ole! — vastasi Lönnrot, jota virkaintoisen nimismiehen

kiivailu alkoi huvittaa.

— Arvasinhan sen! Nouse tuohon kuskipukille istumaan, niin minä vien

sinut talteen ja toimitan kruununkyydillä kotipuoleen.

Nimismies istui mukavasti kieseissään, mutta Lönnrot kökötti pukilla

pidellen itseään kiinni, miten parhaiten taisi. Niin ajettiin

pappilaan, jonne nimismies aikoi poiketa kirkkoherran luo asioille.

Sattui niin, että kirkkoherra Ahlholm, Lönnrotin hyvä ystävä, oli

pihalla, kun nimismies pysäytti hevosensa portille ja hyppäsi

kieseistä. Kirkkoherra näki oudon miehen istuvan pukilla, reppu selässä

ja saappaat kainalossa.

Hän tuli lähempää katsomaan miestä, jonka nimismies oli saanut

pidätetyksi.

— Kas, kas, — huudahti kirkkoherra hämmästyneenä, — tohtori Lönnrothan

se on! Minnekä tohtori nyt on matkalla?

Nimismies katseli ällistyneenä vuoroin Lönnrotia ja vuoroin

kirkkoherraa. Eikä hän pannut vastaan, kun kuuluisa runonkerääjä

laskeutui epämukavalta paikaltaan. Mutta ei hän myöskään jäänyt

pappilaan, vaikka tiesi, että siellä kuuluisan vieraan kunniaksi

valmistettiin suuret pidot.

* * *

Elias _Lönnrot_ joutui Tohmajärvellä hauskaan seikkailuun. Hän oli

menossa rovasti Peter Walleniusta tapaamaan ja siisti juuri itseään

pappilan kujan suussa pitkän ja pölyisen jalkamatkan jälkeen, kun

rovastinna sattui ajamaan vaunuilla kotiinsa.

Ajomies komensi tuntematonta kulkuria avaamaan portin ja nöyrästi

tohtori teki työtä käskettyä. Ohi ajaessaan rovastinna heitti hänelle

palkaksi kuparikolikon.

Lönnrot tuli taloon ja pyrki rovastin puheille, mutta palvelijatar

palautti hänet keittiöön odottamaan, kunnes rovasti olisi ehtinyt

syödä ja ottaa vielä päivällisunensakin. Keittiössä söi parhaillaan

palvelusväki ja rovastinna käski antaa vieraallekin ruokaa. Lönnrot

istuutui renkimiesten viereen, hänen eteensä pantiin puurokuppi ja

käteen annettiin puulusikka, ja hyvältäpä se lämmin ruoka maistuikin

pitkän matkan jälkeen.

Sattui niin, että rovastilla oli rovastinnalle asiaa ja hän tuli

keittiön ovelle asiaansa toimittamaan. Silloin hän näki oudon miehen

aterioivan palvelusväen kanssa. Miehen kasvot näyttivät tutuilta ja —

eikös se ollutkin tohtori Lönnrot! Rovasti tarttui miestä käsipuoleen

ja vei sisälle omiin huoneisiinsa sanoen, ettei tohtori Lönnrotia ole

ennenkään keittiössä syötetty.

* * *

_Lönnrot_ vietti loppuikänsä Sammatissa ja istui kesäisin päiväkaudet

ongella. Kerran tuli kaksi ylioppilasta rantaan.

He pyysivät järvellä istuvaa ukkoa soutamaan ylitse, tietämättä

lainkaan, kuka hän oli. Lönnrot teki työtä käskettyä ja kantoi

kaupanpäällisiksi vieraitten matkalaukun jonkun matkan päässä rannasta

olevaan taloon.

Siellä vasta tuli ilmi, että tuo avulias ukko olikin itse

kunnianarvoisa professori Elias Lönnrot.

Toisen kerran kun hän talonpoikaisessa puvussa saapui hienojen herrojen

seurassa erääseen Lohjanjärven Aumalla olevaan taloon, kysyi emäntä,

kun vieraat kävivät aterialle, annetaanko soutuäijällekin ruokaa.

Kuinka suuresti hämmästyikään emäntä, kun hän näki, että herrat

asettivat ukon kunniapaikalle pöydän ääreen ja nimittivät häntä

professoriksi.

* * *

Kuuluisa suomalainen tutkimusretkeilijä Yrjö Aukusti _Wallin_ sai

Arabian-matkallaan monta kovaa kokea. Kerran oli hän pienessä Basran

kaupungissa kuolla nälkään. Itse hän kertoo tuosta tapauksesta

seuraavasti:

— Minun täytyi kieltäytyä kaikesta, juoda kahvini ja teeni ilman

sokeria, panna aikaisin levolle säästääkseni kynttilöitä, välttää

kaikkia tuttavuuksia, joista silloisissa oloissa en välittänytkään,

käydä tyhjin käsin hedelmäpuotien ohitse, pitää likaisia vaatteita,

kun ei ollut varoja pesettää niitä eikä itse pestä niitä ilman

saippuaa kuumassa vedessä, pitää pitkää syyhyvää tukkaa päästäkseni

suorittamasta parturinrahaa. Itse minun täytyi valmistaa nuuskani, jota

kyynelsilmin istuin hieromassa. Kaikkea sitä kurjuutta ja hätää, jota

minun oli Basrassa kestäminen, en voi sanoin kertoa.

Siten kului kaksi pitkää kuukautta. Vihdoin tapasi Wallin erään

englantilaisen, joka auttoi hänet Bagdadiin ihmisten ilmoille.

* * *

Matias Aleksanteri _Castrén_ oli sen ylioppilaslähetystön

puheenjohtajana, joka v. 1839 kävi yliopiston varakanslerille,

kenraalikuvernöörin apulaiselle A. A. Thesleffille ilmoittamassa,

että ylioppilaat olivat yksimielisesti päättäneet panna toimeen

isänmaallisen muistojuhlan marraskuun 9 p:nä, Porthanin sadantena

syntymäpäivänä.

Sen johdosta, että ylioppilaskunta oli aikonut viettää juhlan Porthanin

muistoksi —, aloitti Castrén puheensa.

— Mutta minä sanon herroille, että ei käy laatuun, että herrat

toimeenpanevat juhlia ja kalaaseja: hänen majesteettinsa ei sitä tahdo!

— keskeytti varakansleri kiivaasti Castrénin puheen. — Herrat pitäkööt

kalaaseja kirjojensa kanssa. Eivätkä herrat saa täällä pitää julkisia

kalaaseja ja pilkata opettajiaan.

Castrén koetti parhaansa mukaan puolustautua ja selitti Porthanin

suurta merkitystä koko maalle.

— No, tuntevatko herrat Porthania? Ovatko herrat nähneet häntä? — kysyi

silloin varakansleri.

Virkavallan edustajalle koetettiin nyt selittää, että Porthan oli

syntynyt sata vuotta sitten ja kuollut jo aikoja. Heidän piti juuri

juhlia Porthanin syntymän satavuotismuistoa. Mutta varakansleri vain

väitti vastaan:

— Mitä herrat siis hänestä välittävät? Silloin eivät edes herrojen isät

ole häntä nähneet, vaan vasta isoisät. Hän eli toisissa olosuhteissa,

ja herroilla on paljon läheisempiä ajanjaksoja juhlittavana.

Juhlimisesta ei niin ollen tullut mitään.

* * *

Suomalainen tutkimusmatkailija Matias Aleksanteri _Castrén_ sai

retkillään Pohjois-Venäjällä ja Siperiassa kokea paljon vaikeuksia.

Kuuluisan latinankielisen syrjäänin kielioppinsa hän kirjoitti kylmässä

kellarissa, kun ei muualla ollut tilaa, käyttäen apunaan paikkakunnalla

liikkuvia syrjääniläisiä kauppiaita. Välitöikseen hän ahdisteli hiiriä

ja rottia.

Kerran kyseli hän eräältä samojedilta kielen taivutuskaavoja.

— Miten samojedit sanovat, »minun vaimoni on kipeä»? — tiedusteli

Castrén venäjäksi.

— Sinun vaimosi on kipeä! — vastasi samojedi äidinkielellään, ja kun

Castrén koetti selittää hänelle, mistä oli kysymys, väitti samojedi:

— Minun vaimoni on yhtä terve kuin minäkin!

* * *

Parhaassa miehuuden iässä, monen tutkimusmatkan vaivat jo kestettyään

Matias Aleksanteri _Castrén_ perusti itselleen oman kodin. Puolisokseen

hän oli valinnut yhdeksäntoistavuotiaan Sofia Natalia Tengströmin.

Häätilaisuuteen oli Juhana Wilhelm Snellman sepittänyt leikillisen

onnittelurunon.

— Ukko Castrén, — sanottiin siinä, — joka kosteudessa ja pakkasessa

valvoen ja vaikeuksien keskellä on kirjoittanut 14 kielioppia, on nyt

ehtinyt viidenteentoista kielioppiinsa, sen kielen, jota paratiisissa

puhutaan, nimittäin rakkauden kielen, jolla voi kirjoittaa väitöskirjaa

koko elämänsä ajan ilman sensuuria ja ilman oppituolia.

* * *

Neljäntoista vuoden vanhana Sakari _Topelius_ tuli Helsinkiin

valmistuakseen ylioppilastutkintoa varten ja pääsi asumaan J.L.

Runebergin luo. Jo ensimäisenä aamuna hänen huomionsa kiintyi

ruokasalissa olevaan suureen kirjahyllyyn. Hän otti yhden kirjan

käteensä ja alkoi selailla sitä. Se oli Runebergin runoelma

»Hirvenhiihtäjät».

Topelius luki kirjaa niin innostuneena, ettei hän nähnyt eikä kuullut,

kun Runeberg astui huoneeseen ja kysyi, mitä hän luki.