edustalle ja huusi valleilla tykkien ääressä seisoville sotureille:
— Ellei tämä linnoitus antaudu, on kansallisuuden asia mennyttä! Minä
en enää tahdo vuodattaa omien veljieni verta! Ampukaa minut, se on
parempi!
Vastaukseksi kajahti huuto:
— Eläköön Garibaldi!
Ja linnoituksen portit lensivät auki kansallissankarin edessä.
* * *
Ranskan sotajoukkojen saapuessa valloittamaan Roomaa, piti _Garibaldi_
miehilleen siellä seuraavanlaisen hyvästijättöpuheen:
— Sotilaat, te, jotka minun kanssani olette jakaneet kaikki vaarat
ja vaivat taistellessanne isänmaan puolesta, te olette korjanneet
satoisan kunnian! Te kaikki, jotka nyt tahdotte minun kanssani jakaa
maanpakolaisuuden vaikeudet — kuulkaa, mikä teitä odottaa: päivällä
helle ja jano, yöllä vilu ja nälkä. Ken seuraa minua, hänelle minulla
ei ole muuta tarjottavana kuin vaivoja, vaaroja, nälkää ja janoa ja
taisteluita — ei mitään turvapaikkaa, ei mitään lepoa; puutetta vain.
Joka ei tahdo tyytyä siihen, jääköön tänne; sillä Rooman portit kerran
jätettyämme on yksikin askel tänne päin varma kuolema. Joka rakastaa
Italiaa, seuratkoon minua!
Kolmetuhatta sotilasta liittyi heti Garibaldin joukkoihin.
* * *
Italian kansallissankari _Garibaldi_ päätti rakentaa uuden talon ja
kutsui sitä varten muurarin Napolista. Mutta työn ollessa tekeillä ei
Garibaldi, nähdessään toisten olevan täydessä puuhassa, malttanut olla
jouten, vaan ryhtyi muuraamaan muurarin suureksi mieliharmiksi. Tämä ei
voinut olla huomauttamatta:
— Parasta olisi, että kenraali tekisi vain omaa työtään, täällä Te
olette vain meidän tiellämme.
Garibaldi vastasi siihen alakuloisena:
— Ystäväni, minä huomaan, että on paljon vaikeampi rakentaa taloja kuin
ohjata isänmaan kohtaloita.
* * *
Tehdäkseen havaintoja ja kerätäkseen ainehistoa tieteellisiä
tutkimuksia varten päätti kuuluisa luonnontutkija _Darwin_ purjehtia
maan ympäri. Matka kesti viisi vuotta.
Kun Darwin palasi kotiinsa, huudahti hänen isänsä, jota Darwin itse on
kiittänyt erinomaiseksi havainnon tekijäksi:
— Päänmuotosihan on aivan muuttunut!
Matkavuosien työ ja kokemukset eivät olleet saaneet aikaan ainoastaan
henkistä mullistusta nuoressa Darwinissa, vaan sielunelämän muutokset
ja hengen kehitys olivat muuttaneet ulkomuodonkin.
* * *
Italialaisen säveltäjä _Rossinin_ syntymäpäivän johdosta päätti hänen
synnyinkaupunkinsa valtuusto pystyttää hänelle pronssista valetun
kuvapatsaan kaupungin torille. Valtuusto lähetti lähetystön Rossinin
luo ilmoittamaan hänelle päätöksestä.
Kuultuaan, mitä lähetystöllä oli kerrottavana, Rossini virkkoi:
— Aivan turhaan te, rakkaat ystävät, näette sellaista vaivaa. Mutta
kesken kaiken, mitä tuollainen pronssinen patsas tulee maksamaan?
— Kaksitoistatuhatta markkaa.
— Siinäpä se! Parempi olisi antaa minulle vaikka pienempikin summa,
kuusituhatta markkaa. Sitoutuisin kyllä vuodeksi kaksi kertaa viikossa
tunnin kerrallaan seisomaan kiven päällä keskellä toria. Silloin olisi
teillä maailman parhaiten onnistunut kuvapatsas.
* * *
Suuresta norjalaisesta viuluniekasta Ole _Bullista_ ja ruotsalaisesta
keksijästä John _Ericsonista_ kerrotaan seuraava tarina.
He olivat hyviä ystäviä, mutta soittoniekka ei saanut keksijää
kuuntelemaan soittoaan. Tällä oli vain koneet mielessä eikä hän
malttanut loma-aikojaankaan käyttää soiton kuulemiseen. Ole Bull
viritti silloin pienen ansan.
Eräänä päivänä hän toi viulunsa Ericsonille pyytäen häntä sitä
korjaamaan, kun se oli joutunut epäkuntoon.
Kun viulu oli korjattu, veti Ole Bull jousta pari kertaa kielien yli
ja samassa helähtivät huoneessa mitä ihanimmat säveleet. Ericson istui
tyrmistyneenä. Sitten hän pyysi ihastuneena soittajaa jatkamaan.
— En ole koskaan ennen tietänyt soitosta välittäväni, — sanoi hän,
kiinnittäen nyt vasta, itse käytännöllistä tietä Bullin soittokoneeseen
tutustuttuaan, huomionsa hänen soittoonsakin.
* * *
Kun Preussin kuningas _Fredrik Wilhelm IV_ valtaistuimelle noustuaan
1840 oli kruunausmatkalla valtakuntansa eri osissa, oli hänen
kunniakseen eräässä kylässä Danzigin ja Stettinin välillä rakennettu
kunniaportti. Kylän koulumestari katsoi velvollisuudekseen pitää
omatekoisen tervehdyspuheen ja odotti uusi hännystakki yllään
oppilaittensa etunenässä hallitsijan saapumista.
Mutta kun tämä viipyi, pistäytyi koulumestari välillä kotiinsa ja pyysi
koulupoikain hänelle heti huudoilla ilmoittamaan hallitsijan tulosta.
Istuessaan ruokapöydässä hän kuuli poikien äkkiä voimiensa takaa
huutavan:
— Hän tulee! Hän tulee!
Voileipä jäi koulumestarilta kesken, hän syöksähti ulos ja oli samassa
jo kuninkaan edessä kumartaen ja aikoen ryhtyä juhlapuheen pitoon.
— Voi hyvänen aika! — huudahti kuningas, — taaskin puhe. Minulla ei ole
aikaa. Lyhyesti, lyhyesti!
— Minä olen sen kirjoittanut, — sammalsi koulumestari haparoiden
paperia povitaskustaan.
— Sitä parempi, — sanoi kuningas ja tempasi äkkiä paperin, — minä
tahdon lukea sen itsekseni.
— Kaikki meidän toivomuksemme, — änkytti opettaja.
— Ovatko ne tässä? — keskeytti hänet Fredrik Wilhelm ja avasi paperin.
Hän hämmästyi sanomattomasti. Sitten vetäytyi hänen suunsa
ystävälliseen hymyyn. Puheen sijasta hän oli saanut räätälin laskun
koulumestarin hännystakista.
— Eikö muuta, rakas koulumestari? Toiveesi kyllä täytän; minä maksan
hännystakkisi.
* * *
Tunnetun lähetyssaarnaajan David _Livingstonen_ tuli ennen Afrikkaan
lähtöä pitää tavanmukainen koesaarna.
Livingstone nousi rohkeasti saarnatuoliin, mutta kun hänen piti
aloittaa, oli ulkoa opittu puhe aivan kuin jäljettömiin kadonnut hänen
mielestään. Maailma musteni hänen silmissään. Aivan kuin olisi ollut jo
pilkkopimeässä Afrikassa.
Mutta jotakin täytyi tehdä. Vaivoin sai hän sanotuksi:
— Ystävät! Olen unohtanut kaikki, mitä minun piti sanoa.
Näin sanottuaan hän laskeutui pois saarnatuolista ja lähti kotiinsa.
Työmaalleen Afrikkaan päästyään saattoi hän toki paremmin puhua.
Myöhemmin tulikin hänestä hyvä kansanpuhuja ja voimakas sananjulistaja.
* * *
Lähetyssaarnaaja David _Livingstone_ oli hävinnyt teille
tietymättömille Afrikan aarniometsiin, ja koko sivistyneessä
maailmassa oltiin levottomia hänen kohtalostaan. Silloin lähti nuori
amerikkalainen sanomalehtimies Henry _Stanley_, josta myös tuli
kuuluisa Afrikan tutkija, etsimään häntä.
Eräänä päivänä, kun Livingstone kauas ihmisten ilmoilta jouduttuaan oli
menettämäisillään kaikki toivonsa, juoksi hänen uskollinen palvelijansa
hänen luokseen ja huudahti:
— Englantilainen! Minä näin hänet omin silmin.
Kalpeana, väsyneenä ja harmaissaan, päässä haalistunut sininen lakki
kuluneine kultarihmoineen, yllään punainen takki ja jalassa harmaat
housut, astui Livingstone esiin majastaan ja näki kulkueen, etunenässä
Amerikan lippu ja mies, joka reippaasti astui kohti ja ojensi hänelle
kätensä.
— Tohtori Livingstone, kuten arvaan! — lausui Stanley liikutettuna,
otti lakin päästään ja tarttui Livingstonea käteen.
— Minä se olen! — vastasi Livingstone, joka ei ollut viiteen vuoteen
nähnyt ainoatakaan valkoihoista.
— Tohtori, minä kiitän Jumalaa siitä, että olen tavannut teidät! —
virkkoi Stanley.
— Minä olen kiitollinen, että nyt olen täällä ja voin lausua teidät
tervetulleeksi! — vastasi Livingstone. — Olette tuonut minulle uutta
elämää.
Sellainen oli kahden historian merkkimiehen kohtaus kaukana Afrikan
sydämessä.
* * *
»Rautakansleri» _Bismarckilla_ oli sormessaan leveä rautainen sormus,
johon oli kaiverrettu venäjänkielinen sana »nitshevo», joka merkitsee
»ei tee mitään».
Sormuksen tarina oli seuraava:
V. 1862 Bismarck, joka oli Preussin lähettiläänä Venäjän hovissa,
sai keisarilta kutsun saapua metsästysretkelle sadan virstan päähän
Pietarista. Mutta Bismarck eksyi paksun lumen peittämällä tiellä ja
saapui erääseen tuntemattomaan maalaiskylään. Onneksi hän tuli toimeen
venäjän kielessä ja sai erään talonpojan lähtemään kyytiin.
— Tottakai kuljetatte minut joutuin perille? — tiedusteli Bismarck. —
Minulla on kova kiire.
— Nitshevo! — virkkoi venäläinen rauhallisesti.
Kun ei kuitenkaan matka alkanut joutua, työlästyi Bismarck ja kivahti
miehelle:
— Etanahan tuo teidän hevosenne on!
— Nitshevo! — vastasi talonpoika tyynesti. Mutta häntä harmitti
kuitenkin, että hänen hevostaan oli moitittu, ja hän alkoi pieksää sitä
ruoskallaan.
— Kuulkaahan, ei teidän noin mielettömästi tarvitse hevostanne ruoskia,
— huudahti silloin kyydittävä.
— Nitshevo! — sanoi talonpoika ja hurjaa vauhtia riennettiin eteenpäin.
— Mies hoi, reki kaatuu! — huusi Bismarck toden teolla jo suuttuen.
— Nitshevo! — oli talonpojan ainoa -vastaus.
Mutta ennustus toteutui. Tuossa tuokiossa vierähtivät Bismarck
ja ajomies lumihankeen ja reki oli kappaleina. Bismarck oli niin
suutuksissaan, että hän vihansa vimmassa hypähti pystyyn, tarttui
piiskaan ja aikoi sillä ryhtyä pieksämään taitamatonta kuskia. Mutta
silloin sai järki voiton. Olisipa erinomaista, jos aina säilyttäisi
mielensä tasapainon niinkuin tuo kuski, joka kaikkeen, mikä matkalla
kohtaa, sanoo tuon kylmäverisen sanansa »nitshevo». Ja muistaakseen
tämän tapauksen hän tyyntyneenä pisti taskuunsa kappaleen reen
särkynyttä raudoitusta ja teetti siitä itselleen myöhemmin rautaisen
sormuksen, jota aina kantoi sormessaan.
* * *
Brasilian keisari _Don Pedro_, joka sydämestään sääli kaikkia
köyhiä ja kurjia ihmisiä, päätti perustaa pääkaupunkiinsa suuren
sairaalan. Keräyslistat pantiin kiertämään, mutta lahjoituksia tuli
kovin niukalti. Silloin päätti keisari, että se, joka antaa 100,000
milreissiä, saa paroonin arvonimen, ja se, joka antaa 250,000
milreisiä, saa kreivin nimen. Kultaa tuli nyt virtanaan. Kurjuudelle ei
ihmisillä ollut mitään antaa, mutta turhuudelle liikeni yllin kyllin
varoja.
Tuli sitten sairaalan vihkimispäivä. Suuria kansanjoukkoja oli
koolla, ja lahjoittajat asetettiin kunniaistuimille. Kaikki odottivat
jännityksellä verhon putoamista pääkäytävän päältä. Vihdoin poistettiin
peite, ja »paroonit» ja »kreivit» saivat häpeäkseen lukea kirjoituksen,
jonka keisari kultakirjaimilla oli panettanut seinään. »Inhimillinen
turhuus inhimilliselle kurjuudelle», oli siinä suurin kirjaimin
kirjoitettuna.
* * *
Vuonna 1848 poikkesi ranskalainen kirjailija _Féval_ paluumatkallaan
Englannista erääseen Calais'n hotelliin. Oleskellessaan hotellin
kirjastohuoneessa sattui hän vahingossa sysäämään kallisarvoista
maljakkoa uunin reunustalla, niin että se putosi lattialle ja särkyi.
Hän aikoi juuri soittaa palvelijaa pyytääkseen häntä korjaamaan pois
sirpaleet ja maksaakseen vahingon isännälle, kun kuului kovaa melua ja
sisään syöksähti hengästynyt palvelija.
— Isäntä pyysi teitä kohteliaimmin lähtemään pois kirjastohuoneesta,
jos olette kuninkaan ystävä, — ilmoitti hän.
— Puollan jokaista laillista hallitusmuotoa, — vastasi kirjailija. —
Mutta sanokaa, mikä on hätänä?
— Hänen Majesteettinsa, kuningas Ludvig Filip on lähtenyt Pariisista ja
saapunut tänne jatkaakseen matkaa Englantiin. Isäntä on antanut koko
hotellin hänen käytettäväkseen.
Féval lähti kiireesti huoneesta. Seuraavana aamuna hän matkusti
Pariisiin ja unohti pian koko maljakon. Useiden vuosien kuluttua hän
osui samaan hotelliin. Kun hän astui kirjastohuoneeseen, pisti hänen
silmäänsä heti ihmeellinen koristus. Huoneen nurkassa oli punaisella
sametilla päällystetty pöytä, ja sen päällä lasikuvun alla olivat saman
maljakon sirpaleet, jonka hän edellisellä kerralla oli särkenyt.
— Mitä tuo tarkoittaa? — kysyi hän isännältä.
— Voi hyvä herra, se on ensiluokkainen historiallinen muistomerkki,
jota en mistään hinnasta raatsisi myydä. Kun kuningas Ludvig Filip
pakomatkallaan Englantiin suvaitsi suoda minulle sen kunnian, että asui
hotellissani, otti hän tuon maljakon uuninreunalta ja heitti sen maahan
huudahtaen:
— Näin kukistuvat minun tasavaltalaiset viholliseni!
— Kuka oli sitä näkemässä ja kuulemassa? — kysyi Féval.
— Minä itse, — selitti isäntä liikutettuna.
Féval naurahti, mutta ei virkkanut mitään.
* * *
Kun erästä Leo _Tolstoin_ näytelmää aiottiin esittää Tulassa,
pyydettiin häntä olemaan mukana pääharjoituksessa ja tekemään
asiaankuuluvia huomautuksia. Näyttelijöinä olivat kaupungin ylhäisön
huomattavimmat edustajat.
Harjoituksia pidettiin aatelisseuran salissa, ja ovenvartijaa oli
varoitettu päästämästä sisään asiaankuulumattomia henkilöitä. Kreivi
Tolstoin saapumisesta oli hänelle kyllä ilmoitettu.
Mutta aatelisseuran taloon tulee turkkeihin kääriytynyt ukko, päässään
lammasnahkalakki. Ovenvartija kehoitti häntä kääntymään takaisin, mutta
tulija ei ollut kuulevinaankaan hänen huomautustaan, vaan alkoi nousta
ylös portaita.
Ovenvartija hyökkäsi silloin tuon niskoittelevan maankiertäjän
kimppuun, saavutti hänet portaiden yläpäässä ja sysäsi voimakkaasti
alas.
Silloin täytyi tuon tuntemattoman miehen sanoa olevansa kreivi
päästäkseen kunnialla sisään.
Kun harjoituksissa eräs nuori ylimys, joka näytteli palvelijan osaa,
aikoi hyvin hellävaroen ajaa ulos eteiseen pyrkiviä talonpoikia,
keskeytti Tolstoi hänet ja sanoi:
— Ei, tuo ei mene luonnollisesti, täytyy työntää talonpojat ulos aivan
niinkuin teidän talonne ovenvartija tänään työnsi minut alas portailta.
Ja hän kertoi tapauksen, joka oli hänelle juuri sattunut.
* * *
Tulassa olivat kaupungin säätyläiset päättäneet esittää Leo _Tolstoin_
näytelmän »Valistuksen hedelmät». Pääsyliput myytiin kädestä käteen,
niin että näytelmää katsomaan pääsi vain paikkakunnan ylhäisö.
Toistoille lähetettiin Jasnaja Poljanaan erityinen juhlakutsu.
Noin tuntia ennen esityksen alkua astui teatterin eteiseen
keskikokoinen, vanttera ukko puettuna tummanharmaaseen sarkamekkoon
ja samanvärisiin housuihin. Jaloissa hänellä oli karkeat kotitekoiset
saappaat.
Ukon rintaa peitti puoleksi pitkä, harmaa parta, päässä oli hänellä
yksinkertainen nahalla päällystetty lakki.
Nojaten paksuun ryhmysauvaan ukko avasi oven ja lähestyi hitain askelin
permannolle vievää ovea.
Täällä hänet pysäytettiin.
— Minne sinä tunkeudut? — huudahti hänelle vihastuneena eräs teatterin
vahtimestari. Tänään näytellään täällä ainoastaan herroille. Sinulla ei
ole täällä mitään tekemistä. Mene tiehesi!
Ukko alkoi estellä, mutta vahtimestarin tukevat kourat tarttuivat
häneen ja hänet työnnettiin ulos teatterista. Mutta ukko istuutui
kivelle teatterin pääsisäänkäytävän viereen. Siinä hän istui vielä
silloin, kun teatteriin saapui läänin maaherra.
— Kreivi, — huudahti hän, — mitä te täällä teette?
— Istun, — vastasi Tolstoi hymyillen. — Tahtoisin nähdä näytelmääni,
mutta ne eivät päästä minua sisälle.
* * *
Käydessään kerran Moskovassa alkoi Leo _Tolstoi_ nuorten kirjailijoiden
seurassa moittia heitä siitä, että he olivat haluttomia ryhtymään
työhön.
— Te ette tee mitään, ette kirjoita mitään, eikä missään näy teidän
töitänne. Te olette laiskistuneet, — puhui hän.
Kirjailijat olivat ensin vaiti, mutta sitten yksi heistä haasteli
peittelemättä:
— Kyllä me sekä kirjoitamme että teemme työtä, mutta kirjoituksiamme ei
hyväksytä mihinkään lehteen painettavaksi. Eivät ne ota!
— Eivätkö ota? — ihmetteli Tolstoi.
Kreivi Leo Tolstoi ei tahtonut sitä mitenkään uskoa. Hän päätti koettaa
itse.
Sitä varten sepitti hän pienen kertomuksen ja lähetti sen tekaistulla
salanimellä varustettuna erään aikakauslehden toimitukselle.
Kahden viikon kuluttua lähti Venäjänmaan suuri kirjailija
tiedustelemaan sepustuksensa kohtaloa.
Toimittaja otti hänet vastaan jokseenkin kylmäkiskoisesti ja ilmoitti
jo ensi sanoikseen, että kertomusta ei oteta lehteen.
— Miksi ei? — kysyi Leo Tolstoi.
— Siksi, — vastasi toimittaja, — että se, mitä tässä olette
kirjoittanut, todistaa kauttaaltaan ei ainoastaan täydellistä
kaunokirjallisen kyvyn puutetta vaan myöskin selvää tietämättömyyttä
oikeinkirjoitusseikoista. Minun täytyy suoraan sanoa, ystäväiseni,
— lisäsi hän tuttavallisesti, — että lukiessani lähettämäänne
tyhjänpäiväistä tekelettä luulin sitä aivan varmasti jonkun
kokemattoman nuoren intoilijan kirjoittamaksi, mutta eihän teidän
ikäisestänne voi sellaista sanoa. Ei, parasta on, että jätätte sikseen
tämän paperin töhrimisen — on liian myöhäistä teidän iässänne ruveta
aloittelemaan. Ettehän ole aikaisemmin mitään kirjoittanut?
— Olen.
— No jopa jotain! Mitähän te sitten olette kirjoittanut, sillä minun
täytyy tunnustaa, etten ole kertaakaan kuullut teidän nimistänne
»kirjailijaa»!
Toimittaja nauroi kursailematta Tolstoille vasten kasvoja.
Tolstoi vastasi rauhallisella äänellä:
— Teille lähettämäni kertomuksen alle kirjoitin salanimen. Ehkäpä
olette kuullut oikean nimeni: minä olen Tolstoi. Olenhan minä
kirjoittanut muutamia teoksia, jotka tähän asti ovat saaneet jonkin
verran hyväksymistä, esimerkiksi »Sodan ja rauhan» ja »Anna Kareninan».
Voi kuvitella mielessään toimittajan hämmästystä.
* * *
Leo _Tolstoin_ nuorin poika Ivan oli suorittanut tutkintonsa Moskovan
yliopistossa ja palasi nyt ylpeänä isänsä maatilalle.
— No, rakas poikani, — sanoi isä, — nyt sinusta on siis tullut oppinut
mies.
— Niin on, isäni.
— Olet lukenut historiaa ja muinaistiedettä.
— Olen.
— Olet lukenut kielitiedettä, sielutiedettä ja viisausoppia.
— Olen.
— Ja siveysoppia ja jumaluusoppia.
— Olen, isäni.
— Se on erinomaista, — virkkoi isä. — Otapa nyt varsiluuta tuolta
tallin ovelta ja lakaise pois pehkujen jätteet tallin edustalta.
* * *
Tunnettu kirjailija _Saphir_ istui kerran täpötäydessä teatterissa.
Silloin työnsi joku päänsä hänen olkapäänsä yli nähdäkseen paremmin
näyttämölle.
Saphir, joka ei pitänyt oudon miehen tungettelevaisuudesta, otti
taskustaan nenäliinan ja tarttui sillä kiivaasti miehen nenään. Tämä
vetäytyi säikähtäneenä taapäin.
— Ah, minä pyydän anteeksi, virkkoi Saphir, —minä luulin, että se oli
minun oma nenäni.
* * *
Kerran Pariisissa asuessaan oli kirjailija _Saphir_ joutunut ankaraan
rahapulaan ja lähettänyt miljoonanomistaja Rotschildille, kun ei muuta
keinoa keksinyt, anomuskirjelmän, vaikka ei ollenkaan häntä tuntenut.
Kirjelmä oli tällainen:
»Kunnioitettava Herra Rotschild! Tehkää niin hyvin ja lainatkaa minulle
kuusi tuhatta markkaa ja unohtakaa ainiaaksi Teidän altis Saphirinne.»
Rotschild vastasi kirjailija Saphirille, joka oli tunnettu suureksi
pilkkakirveeksi, seuraavasti:
»Kunnioitettava Herra Saphir! En minä teitä muutenkaan muista.»
* * *
Kirjailija _Saphirilla_ oli paljon vihamiehiä, jotka teeskentelivät
olevansa hänen ystäviään, peläten hänen terävää kieltänsä. Eräs heistä
poikkesi kerran Saphirin luo, mutta kun ei tavannut häntä kotona,
kirjoitti hänen ovelleen liidulla:
— Aasi.
Seuraavana päivänä tämä sama ystävä sangen viattoman näköisenä virkkoi
Saphirille:
— Eilen en, ikävä kyllä, tavannut teitä kotona.
— Tiedän sen, — huomautti Saphir tyynesti. — Te olitte jättänyt
nimikorttinne minun ovelleni.
* * *
Venäläistä sotapäällikköä _Skobelevia_ nimitettiin »valkoiseksi
kenraaliksi», kun hänellä oli aina yllään valkoinen takki. Sotamiehet
pitivät häntä haavoittumattomana, sillä hän ei rohkeudestaan huolimatta
ollut taisteluissa kertaakaan haavoittunut.
Eräässä taistelussa repäisi kiväärinkuula olkalapun Skobelevin oikealta
olalta. Kenraali vain naurahti ja virkkoi:
— Onko tuo kuula tullut hulluksi! Luulee, että minä suutun.
* * *
Balkanin yli mennessään pysähtyi venäläisten etujoukko jyrkänteen
reunalle, sillä näytti olevan mahdotonta laskeutua siitä alas.
Upseerit pysähtyivät neuvottomina ja kysyivät kenraali _Skobelevilta_,
mitä hän aikoi tehdä.
— Tietysti laskeutua alas laaksoon! — huudahti hän.
— Mutta miten?
— Kas näin! — vastasi Skobelev, asettautuen jyrkänteen reunalle ja
laskien mäen istuillaan.
Toiset seurasivat hänen esimerkkiään ja pian oli koko sotajoukko
alhaalla laaksossa.
* * *
Turkin ja Venäjän välisessä sodassa pitivät turkkilaiset sitkeästi
puoliaan eräässä pienessä linnakkeessa, jonka valloittamisella olisi
ollut ratkaiseva merkitys.
Kun venäläiset sotamiehet turhaan hyökkäilivät vihollisen pattereita
vastaan, päätti kenraali _Skobelev_ hinnalla millä hyvänsä saada
linnakkeen haltuunsa. Murhaavasta tulesta huolimatta hän ratsasti
aivan linnakkeen juurelle, otti taskustaan yrjönristejä ja heitti ne
turkkilaisten tulilinjalle huutaen:
— Pojat! Menkää noutamaan!
Sotamiehet ryntäsivät nyt suurella joukolla vihollisen pattereille ja
neljännestunnin kuluttua oli linnake heidän hallussaan.
* * *
Tarkastaessaan kerran sotajoukon asemia Plevnan luona _Skobelev_
kulki etunenässä, kuten aina. Adjutantti huomautti silloin,
että luodit sinkoilevat heidän ympärillään ja että turkkilaiset
nähtävästi tähtäävät »valkoista kenraalia». Siksi ehdotti hän, että
vetäydyttäisiin syrjään.
— Mitä joutavia, — huudahti Skobelev halveksivasti. — Eiväthän ne osaa
edes ampua. Täytyy panna heille maalitaulu, johon he voivat tähdätä.
Näin sanottuaan hän otti taskustaan Annan ritarikunnan punaisen nauhan
ja ripusti sen rinnalleen.
* * *
Kuuluisa venäläinen kuvanveistäjä _Antokolskij_ poikkesi Berliinissä
käydessään parturiin, leikkautti tukkansa ja kysyi, mitä hän oli velkaa.
Samoihin aikoihin oli Berliinissä avattu hänen kuvanveistostensa
näyttely, ja hänen muotokuvansa oli ollut melkein kaikissa lehdissä.
Parturi tunsi taiteilijan ja vastasi kunnioittavasti:
— Hyvänen aika, herra Antokolskij, mitäpä laskuja meillä taiteilijoilla
olisi keskenämme!
Antokolskij hymyili ja poistui. Muutamien päivien kuluttua parturi sai
vastaanottaa taiteilijalta hänen oivasti muovaillun rintakuvansa ja
kirjelapun, jossa oli sanat:
»Saksien taiteilijalle taltan taiteilijalta».
* * *
Kenraali _Gordon_, joka oli kukistanut Kiinan taipingkapinan, sai
suureksi hämmästyksekseen vastaanottaa joukon Kiinan keisarin
lähettejä, jotka kantoivat selässään kultakuormia maan pelastajalle.
Suuttuneena siitä, että hänen työtään aiotaan punnita kullalla, Gordon
ajoi miehet ovesta ulos. Palkkansakin hän jakoi sotamiehilleen sanoen:
— Minä lähden Kiinasta yhtä köyhänä kuin olen tänne tullutkin.
Jonkun ajan kuluttua tuli prinssi Kung hänen luokseen, irroitti
kaulastaan paksut kultaketjut ja pani ne Gordonin kaulaan sanoen:
— Tätä ette ainakaan kieltäytyne vastaanottamasta.
Laivalla, jolla Gordon palasi kotimaahansa, pantiin toimeen keräys
erään köyhän merimiehenlesken hyväksi. Kun lautanen tuli Gordonin
kohdalle, otti tämä kaulastaan raskaat kultaketjut ja laski ne
lautaselle kiinnittämättä asiaan sen suurempaa huomiota.
* * *
Yhdysvaltojen presidentin _Clevelandin_ kouluajoilta kerrotaan seuraava
huvittava tapaus.
Cleveland oli koulussa tapansa mukaan tehnyt jonkun kepposen.
Rangaistukseksi oli opettaja määrännyt viivottimen iskuja kämmenelle.
Opettaja käski pojan esiin ja luetteli viivotin kädessään hänelle hänen
pahat tekonsa. Poika oli välitunnilla liannut kätensä pahanpäiväisesti
ja aavistaen, mitä tulossa oli, sylki salaa oikeaan käteensä ja hieroi
sitä nuttuaan vasten hiukan puhtaammaksi, ennenkuin ojensi kätensä
kurittajalle. Vasemman kätensä hän piti selkänsä takana.
Opettaja silmäsi pojan kättä ja sanoi:
— Kuulehan poika! Jos löydät tältä luokalta käden, joka on tätä kättä
likaisempi, niin pääset tällä kertaa rangaistuksetta.
Sanaa sanomatta veti tuleva presidentti vasemman kätensä ja ojensi
sen opettajalle. Koko luokka purskahti äänekkääseen nauruun, johon
opettajankin täytyi yhtyä.
— Hyvä, hyvä! — sanoi hän viimein. Minä näen, että toinen on
likaisempi, saat mennä.
Kasvot ilosta loistaen poika palasi paikalleen.