pilkattiin, vaikka sitä ei oltu suoraan sanottu, runossa kun muka
puhuttiin kameelista.
Napoleon luki runon tarkkaavaisesti ja kysyi sitten:
— Tahdotteko, että rankaisen syyllistä?
— Tietenkin, Teidän Majesteettinne! Sellaista julkeutta ei mitenkään
sovi jättää rankaisematta.
— Siinä tapauksessa on minun pakko rangaista teitä; eikä runon tekijää.
Tehän nimittäin juuri olette löytänyt niin läheisen yhtäläisyyden minun
ja kameelin välillä.
Hovimies kumarsi ja riensi nopeasti pois.
* * *
Valloittamissaan maakunnissa liikkuessaan oli _Napoleon_ mahdollisia
vaaroja ajatellen mitä parhaiten varustettu.
Ennen lähtöään Belgiaan, missä mieliala oli hyvin kiihtynyt, kutsutti
keisari luokseen asesepän ja tiedusteli häneltä, kykenikö hän
valmistamaan teräspaidan, johon ei mikään ase pystyisi. Seppä arveli
osaavansa sen tehdä.
Määräpäivänä vei mestari teräspaidan Napoleonille. Käänneltyään sitä
puoleen ja toiseen keisari lausui:
— Pukekaa paita päällenne, tahdon nähdä mihin se kelpaa.
Mestari teki työtä käskettyä, mutta — voi kauhistusta! Keisari otti
pistoolin käteensä ja sanoi kylmäverisesti:
— Nyt saadaan nähdä, pitääkö puheenne paikkansa.
Sitten hän astui viiden askeleen päähän sepästä ja ampui häntä rintaan.
Paita ei läpäissyt. Kuula putosi litistyneenä maahan.
— Kääntykää selin minuun! — käski keisari, tarttui toiseen pistooliin
ja ampui toistamiseen.
Tulos oli sama kuin edelliselläkin kerralla.
Mestari luuli koetusten nyt loppuneen ja hengähti helpoituksesta. Mutta
keisari otti nyt kiväärin ja uudisti kokeensa.
Teräspaita kesti tämänkin.
— Olen tyytyväinen työhönne. Sananne olette pitänyt,— sanoi Napoleon.
Mitä tahdotte paidastanne?
— Kahdeksantoistatuhatta frangia, — vastasi mestari vapisevin äänin.
— Liian vähän! — huudahti keisari. — Menkää rahastonhoitajan luo ja
pyytäkää häneltä kolmekymmentäkuusi tuhatta! Hyvin olette kestänyt
mestarikokeen!
Oivalliseen teräspaidan omistajana Napoleon lausui sittemmin tunnetut
sanansa:
Ei sitä kuulaa vielä ole valettu, joka minut kaataa.
* * *
Erfurtissa v. 1808 neuvotellessaan _Aleksanteri I:n_ kanssa eräästä
riitakysymyksestä _Napoleon_ heitti kiivastuneena hattunsa lattialle ja
alkoi sitä tallata jaloillaan.
Aleksanteri katsoi häntä hymyillen ja virkkoi tyynesti:
— Te olette kiivas, mutta minä taas olen itsepäinen. Viha ei vaikuta
minuun ollenkaan; mutta puhelkaamme ja neuvotelkaamme, muuten minä
lähden pois.
Näin sanoen Aleksanteri lähti ovea kohden. Napoleon kutsui hänet
takaisin ja sitten he taas keskustelivat kaikessa rauhassa.
* * *
Waterloon ratkaisevan taistelun aikana kuuluisa englantilainen kenraali
_Wellington_ antoi jonkun määräyksen eräälle esikuntansa upseerille.
— Olen valmis, — vastasi upseeri, — mutta sallikaa minun ensin puristaa
kättänne, sitä kättä, jolla, olette niin monta voittoa saavuttanut!
Wellington puristi sydämellisesti hänen kättään, ja mieli rohkeana
nuori upseeri riensi henkensä uhalla täyttämään päällikkönsä määräystä.
* * *
Vuonna 1807 _Napoleon_ otti vastaan amerikkalaisen keksijän Robert
Fultonin, joka tarjoutui hänelle rakentamaan höyryllä kulkevia,
tuulesta ja säästä riippumattomia sotalaivoja. Fulton lopetti puheensa
sanoen:
— Näillä laivoilla Teidän Majesteettinne voi tuhota Englannin.
Napoleon otti ehdotuksen kylmästi vastaan. Hän katsoi vihaisesti
keksijään ja virkkoi:
— Taasko saan kuulla loruja keksinnöistä. Joka päivä saan kuulla
esityksiä toinen toistaan järjettömämmistä keksinnöistä. Saatte mennä,
herraseni, te olette hullu!
Kun Napoleon 1815 oli vangittuna englantilaisella sotalaivalla, joka
vei häntä St. Helenan saarelle, näki hän laivan kannelta amerikkalaisen
höyrylaivan »Fultonin» uljaasti ponnistelevan eteenpäin myrskyssä.
Keisari laskeutui silloin kajuuttaansa ja vaipui syviin mietteisiin.
Kun hänen kamaripalvelijansa tuli hänen luoksensa, virkkoi hän hiljaa:
— Ajaessani pois Fultonin annoin pois keisarikruununi.
* * *
Siikajoen voiton jälkeen päättivät suomalaiset 1808—1809 vuosien
sodassa hyökätä Revonlahdella majailevien venäläisten kimppuun. Kreivi
_Cronstedtin_ piti hyökätä Paavolasta käsin ja aloittaa taistelu.
Kun Cronstedtia ei kuitenkaan määräaikana kuulunut, aloitti
_Adlercreutz_ taistelun, mutta ei vähäisillä voimillaan saanut mitään
aikaan, ennenkuin kauan odotettu Cronstedt saapui.
Kun sanansaattaja saapui kenraali Klingsporin luo tuoden selostuksen
taistelusta, oli siellä koolla useita henkilöitä. Cronstedtista oltiin
juuri lausuttu ankaria arvosteluja.
— Kreivi Cronstedt on käskenyt minun, — aloitti saapunut upseeri, mutta
Klingspor keskeytti hänet kiivaasti, kysyen ivallisesti:
— Missä se herra oleskelee?
— Revonlahdella, — oli vastaus. — Hän on käskenyt minun ilmoittaa, että
vihollisista on saatu täydellinen voitto.
— Uskotteletteko sitä minulle? — keskeytti taas Klingspor.
— Sitä en uskalla, — vastasi upseeri, — mutta kreivi ei ole vielä
ehtinyt laatia kirjallista kertomusta. Pyryilma, syvä lumi ja huonot
tiet estivät joukkoa ajoissa pääsemästä perille. Mutta nyt on
Revonlahti meidän käsissämme, saaliiksi on saatu lippuja ja kanuunia,
kuormastoa ja ampumavaroja, sotakanslia ja kalustoa, vankeja on otettu
monta sataa, niiden joukossa kenraalimajuri Bulatov, hänen viisi
adjutanttiansa ja muutamia muita upseereja.
— Onpa se Cronstedt sentään koko kelpo soturi! — huudahti Klingspor,
joka Siikajoen ja Revonlahden voittojen johdosta sai sotamarskin arvon.
* * *
Suomen armeijan surullisesta peräytymisestä vuosien 1808—1809 sodassa
lähetti Klercker kapteeni _Björnstjernan_ viemään sanaa Ruotsin
kehnolle hallitsijalle _Kustaa IV Aadolfille_.
Kapteeni Björnstjerna riensi matkavaatteissa suoraa päätä
kuninkaalliseen linnaan, pääsi kuninkaan puheille ja jätti heti
raporttinsa hänelle. Kuningas vilkaisi ensin papereihin ja jäi sitten
tuimin katsein silmäilemään lähettiä kiireestä kantapäähän.
— Kuinka Björnstjerna rohkenee, — kysyi kuningas ankarasti, —
näyttäytyä minulle vyöllään sellainen sapeli, joka ei kuulu tuohon
pukuun?
— Se on sama säilä, joka Pyhäjoella pelasti jalkani, — virkkoi
Björnstjerna.
Kuningasta huvitti vastaus suuresti ja hän tarkasti luodin tekemää
merkkiä, luvaten antaa määräyksen, joka oikeuttaisi Björnstjernan
edelleenkin kantamaan asettaan. Se olikin melkein ainoa toimenpide,
johon kuningas ryhtyi kuultuaan Suomessa vallitsevasta vakavasta
tilanteesta.
* * *
Aamulla maalisk. 13 p:nä 1809 astui kenraali Kaarle Juhana
_Adlercreutz_ ennakolta ilmoittamatta tuloaan kuningas _Kustaa IV
Aadolfin_ huoneeseen. Hänen mukanaan oli vain kuusi miestä.
— Koko kansa on syvästi huolestunut valtakunnan onnettomasta tilasta
ja Teidän Majesteettinne aikomuksesta lähteä matkalle, jonka olemme
päättäneet estää, — virkkoi Adlercreutz jyrkästi.
— Apua! Kavaltajia! — huusi kuningas ja sivalsi miekkansa, mutta
Adlercreutz tarttui kuningasta vyötäisiin, ja toiset väänsivät miekan
hänen kädestään.
Kuningas tyyntyi kuitenkin hetken kuluttua. Mutta sitten onnistui hänen
siepata käteensä miekka ja pujahtaa ulos salaovesta.
Nyt alkoi kilpajuoksu läpi salien, käytävien ja portaiden. Kuningas
pääsi lopulta linnan pihalle, mutta siellä tuli häntä vastaan
Adlercreutzin miehiä, jotka pidättivät hänet. Seuraavana yönä vietiin
kuningas vangittuna Drottningholman linnaan, mistä hän keväämmällä
puolisoineen ja lapsineen matkusti ulkomaille. Eversti Gustafssonin
nimisenä hän sitten eli Sveitsissä ja kuoli v. 1837.
* * *
Kuuluisa tanskalainen satujen kirjoittaja H. Chr. _Andersen_ meni
kerran tapaamaan kuvanveistäjä _Thorvaldsenia_, jonka työhuone
oli parooni Stampen puistossa Nysössä. Taiteilija muovaili juuri
suurta korkokuvaansa »Retki Golgatalle», joka koristaa Frue Kirkeä
Kööpenhaminassa. Paroonitar Stampe istui äänetönnä ja katseli hartaasti
kuvanveistäjän työtä. Thorvaldsen huudahti Andersenille:
— Sanokaahan, onko Pilatus oikeassa puvussa?
Andersen nousi katsomaan.
— Ei, Pilatus oli paremmin egyptiläisessä kuin roomalaisessa puvussa, —
vastasi Andersen.
— Niin minustakin, —: huomautti Thorvaldsen ja musersi samassa rikki
koko Pilatuksen.
Paroonitar kauhistui ja torui Andersenia siitä, että hän oli ollut
syynä kuolemattoman teoksen häviöön.
— Tehdään uusi kuolematon teos! — virkkoi Thorvaldsen, ja niin syntyi
se Pilatus, joka nyt nähdään Kööpenhaminan kuuluisimmassa kirkossa.
* * *
Englantilainen oppinut Josef _Henderson_ oli yhtä hyväntahtoinen ja
vaatimaton kuin etevä ja oppinut. Jo kahdentoistavuotiaana hän oli
päässyt kreikan kielen professoriksi erääseen yliopistoon.
Kerran hän joutui eräillä päivällisillä kiistaan muutaman
häikäilemättömän ylioppilaan kanssa jostakin tieteellisestä
kysymyksestä. Tämä heitti kiivastuneena juomalasin vasten hänen
kasvojaan.
— Tämä ei ole muuta kuin syrjähyppäys asiasta, — sanoi oppinut pyyhkien
rauhallisesti nenäliinallaan kasvonsa kuiviksi, — käykäämme nyt käsiksi
teidän todisteluihinne.
Ylioppilas pyysi menettelyään anteeksi eikä halunnut enää jatkaa
väittelyä, vaan myönsi itsensä voitetuksi.
* * *
Kun keisari _Aleksanteri I_ avasi Porvoon valtiopäivät, piti hän tämän
tärkeän tapauksen johdosta keisarillisessa linnassa upeat iltapidot.
Paitsi valtiopäivämiehiä ja heidän perheitään ja hallituksen jäseniä,
oli pitoihin kutsuttu koko Helsingin hienosto.
Pitojen aikana kiintyi keisarin huomio maalaisisäntään, joka ihmetellen
katseli milloin uhkeita, kirkkaasti valaistuja huoneita, milloin
komeita herroja ja loistopukuisia naisia, milloin taas korkean isännän
majesteetillista ja samalla ystävällistä olentoa.
Keisari ahtoi tämän johdosta kysyä isännältä, mikä häntä kaikessa tässä
eniten ihmetytti.
— _Sitä, että minä olen täällä!_ — vastasi isäntä tyynesti.
* * *
_Aleksanteri I_ poikkesi kerran matkoillaan erääseen pieneen
kaupunkiin. Hän meni suoraa päätä kaupunginvaltuustoon, mutta ei
tavannut ketään, vaikka oli keskipäivä; vain vahtimestari torkkui
nurkassa.
Samassa tuli sisään kaupungin pormestari. Hän oli kuullut, että joku
upseeri oli tullut kaupunkiin, ja tahtoi tältä ottaa selville, mitä
perää oli niissä huhuissa, jotka kertoivat, että itse keisari aikoi
kulkea sen paikkakunnan kautta. Nähdessään vieraan päätti hän panna
hänet lujille.
— Mikäs teillä on hätänä? — kysyi hän tuikeasti rintojaan nostellen.
— Kuka te sitten olette? — kysyi keisari hymyillen.
— Nähtävästi konstaapeli!
— Ylemmäksi! — rehenteli pormestari.
— No komissarius! — arvaili keisari töin tuskin jaksaen pidättää
nauruaan.
— Ylemmäksi!
— Kirjuri?
— Ylemmäksi!
— Pormestari?
— Saattaapa olla! Se on jotakin aivan toista, — virkkoi pormestari
hyvillään, tehden päällään myöntävän liikkeen. Ja vuorostaan alkoi
hänkin tiedustella:
— Mikäs sinä olet miehiäsi? Luutnanttiko vai?
— Ylemmäksi! — vastasi keisari.
—Kapteeni?
— Ylemmäksi!
— Eversti? — äännähti pormestari, löi kantapäät yhteen ja asettui
asentoon.
— Ylemmäksi!
— Voi laupias isä! — kuiskasi pormestari murtuneena miehenä ja
polvistui keisarin eteen. — Te olette meidän armollinen keisarimme
ja hallitsijamme, — virkkoi hän epätoivoisella äänellä. — Antakaa
anteeksi, Teidän Majesteettinne, minulle, vanhalle hölmölle!
* * *
Kun _Aleksanteri I_ matkusti kerran Voroneshin kaupungin kautta,
esitettiin hänelle siellä kaikki piiripäälliköt. Heidän joukossaan
oli vanha kunnianarvoisa ukko, joka oli puettu Paavali I:n aikuiseen
virkapukuun ja joka sen vuoksi heti pisti silmään toisten joukosta.
Hallitsija meni hänen luokseen ja kysyi:
— Onko tämä minun isäni univormu?
— Ei suinkaan, Teidän Majesteettinne, — vastasi vanhus hämillään, —
kyllä se on minun omani.
Hallitsija poistui hänen luotaan hymyillen eikä sanonut mitään.
* * *
Matkustaessaan 1824 Jekaterinoslavin kuvernementin kautta _Aleksanteri
I_ pysähtyi eräälle postiasemalle juomaan teetä.
Hallitsijan huomio kiintyi pöydällä olevaan kuluneeseen raamattuun. Hän
kysyi postinhoitajalta:
— Luetteko usein tätä kirjaa?
— Joka päivä, Teidän Majesteettinne!
— Mihin asti olette päässyt?
— Matteuksen evankeliumiin, Teidän Majesteettinne!
Aleksanteri tahtoi antaa postinhoitajalle tunnustuksen ahkerasta
raamatun luvusta. Huomattuaan sopivan hetken tulleen hän pisti
kenenkään näkemättä kirjan lehtien väliin Matteuksen evankeliumin
loppuun viidensadan ruplan paperirahan.
Muutamien viikkojen kuluttua keisari pysähtyi paluumatkallaan samalle
postiasemalle. Hän tunsi heti postinhoitajan ja muisti tapauksen.
Sen tähden hän kysyi postinhoitajalta, lukiko tämä yhä edelleenkin
raamattua.
— Kuinkas muuten, Teidän Majesteettinne!
Ja missä asti olette nyt?
— Luukkaan evankeliumissa.
Kirja oli pöydällä entisellä paikallaan. Keisari avasi sen. Viidensadan
ruplan paperiraha putosi pöydälle.
Postinhoitaja tyrmistyi hämmästyksestä.
Keisari otti rahan, pisti sen taskuunsa ja ojensi kirjan
postinhoitajalle sanoen:
— Näen, että luette uutterasti. Mutta vähän teillä on sellaisesta
lukemisesta hyötyä!
* * *
Saksalaisella runoilijalla _Uhlandilla_ oli tapana ilmaista ajatuksensa
hyvin lyhyesti. Hänen kirjeensäkin olivat mahdollisimman harvasanaisia.
Tästä huomautti kerran hänen vaimonsa hänelle sangen hauskalla tavalla.
Runoilija oli vaimonsa kanssa kävelyllä lähellä Stuttgartia. Heidän
keskustellessaan jostakin päivänkysymyksestä virkkoi runoilija:
— Jokaisella asiallahan on aina kaksi puolta.
— Eräällä asialla ei kuitenkaan ole kahta puolta, — väitti hänen
vaimonsa vastaan.
— Millä? — kysyi Uhland uteliaana.
— Sinun kirjeilläsi! Niillä on aina vain yksi puoli.
* * *
Artois'n kreivillä, josta sittemmin tuli Ranskan kuningas _Kaarle X_,
oli yllin kyllin syytä olla rakastamatta _Voltairea_, mutta hän ei
kuitenkaan voinut olla ihailematta häntä.
Voltairen kuoltua hän puki tämän jälkimaineen sanoihin:
— Ranska on kadottanut suuren miehen ja suuren veitikan.
* * *
V. 1824 alkoi muuan Napoleonin retkillä mukana ollut ranskalainen
eversti Fabvier kerätä vapaaehtoisia muodostaakseen Kreikan avuksi
lähtevän vapaajoukon. Tarjokkaita tuli paljon, mutta heillä oli suuria
vaatimuksia; kuka tahtoi kapteeniksi, kuka everstiksi, kuka taas
kenraaliksi. Lopuksi astui everstin eteen kookas, vakavannäköinen
muukalainen.
— Mitä te tahdotte? — kysyi eversti Fabvier.
— Kiväärin, herra eversti! — vastasi muukalainen, joka ei ollut kukaan
muu kuin suomalainen vapaustaistelija Maksimilian August Myhrberg.
— Vihdoinkin oikea sotamies! — huudahti eversti ilostuneena.
Näistä kahdesta miehestä tuli siitä lähtien uskolliset ystävät.
Kertomusten mukaan Myhrberg Kreikan vapaustaistelussa pelasti Fabvierin
hengenkin.
* * *
Erään Amerikan kansalaissodassa tapahtuneen taistelun jälkeen kiiruhti
presidentti Abraham _Lincoln_ sairaalaan, jossa oli sadoittain
haavoittuneita, useat kuoleman kielissä.
Presidentti tapasi sairaalassa muun muassa erään nuorukaisen, joka
taistelussa oli osoittanut suurta urhoollisuutta.
— Mitä voin tehdä sinun hyväksesi? — kysyi hän haavoittuneelta.
— Olisin iloinen, jos te tahtoisitte kirjoittaa äidilleni, — vastasi
tämä.
Lincoln täytti hänen pyyntönsä, ja allekirjoitti kirjeen omalla
nimellään. Nähdessään nimen huudahti kuoleva soturi hämmästyneenä:
— Oletteko te presidentti?
— Olen, poikaseni, — vastasi Lincoln. — Voinko vielä jotakin tehdä
sinun hyväksesi?
— Voitte, herra presidentti! Tahdotteko te täyttää äidin sijan ja pitää
minua kädestä, kunnes olen päässyt yli toiselle puolelle? Se ei kestä
kauan.
Kaksi tuntia istui suuri valtiomies kuolevan vuoteen vieressä ja piteli
hänen kättään, kunnes hän heitti henkensä.
* * *
Ratsastusretkellä Washingtonin ulkopuolella _Lincoln_ näki sian,
joka oli hukkumaisillaan liejukkoon, josta se ei kovimmillakaan
ponnistuksilla päässyt ylös. Presidentti astui alas ratsultaan ja
pelasti sian. Siinä häneltä tietysti ryvettyivät vaatteet ja kädet.
Tapaus tuli tunnetuksi ja kaikki ihmettelivät, kuinka presidentti
viitsi nähdä niin paljon vaivaa yhden sian takia.
Lincoln huomautti siihen:
— Tein sen yhtä paljon itseni takia.
* * *
Suunniteltaessa rautatietä Pietarin ja Moskovan välille ei tahdottu
päästä yksimielisyyteen sen suunnasta, sillä jokainen tahtoi radan niin
lähelle omaa pihaansa kuin suinkin.
Tämä oli tullut myös tsaari _Nikolain_ korviin, jonka vuoksi
hän ministerin vihdoin tuodessa rautatiesuunnitelman hänen
vahvistettavakseen, ei ottanut sitä huomioon, vaan veti kartalle
viivan, joka kulki suoraan Pietarista Moskovaan ja sanoi:
— Näin on rata rakennettava!
Ja niin se rakennettiin.
* * *
Siamin kuningasta _Tshulalongkornia_ vastaan tehtiin kerran salaliitto.
Eräs salaliittolaisista oli jo tunkeutunut kuninkaan makuuhuoneeseen
ja paljastanut tikarinsa, kun jostakin lähistöltä kuului aasin huuto.
Kuningas heräsi, ehti väistää murhaajan iskun, tempasi seinältä aseen
ja hälyytti jalkeille koko hovin, niin että hänen henkeään vastaan
suunnattu hanke epäonnistui.
Tapahtuman johdosta kuningas tahtoi osoittaa kiitollisuutta koko aasien
sukua kohtaan valtakunnassa. Aasit vapautettiin työn orjuudesta ja
julistettiin pyhiksi eläimiksi, josta kunniasta osallisiksi olivat
siihen asti päässeet vain valkoiset elefantit.
Kun muutamia vuosia myöhemmin muuan englantilainen kenraali tuli
Englannin lähettiläänä Siamin kuninkaan puheille, esitti hovin
juhlamenojen ohjaaja hänet, kuninkaalle seuraavin sanoin: Mahtava ja
voimallinen Somdetsh Nra Paramindr Maha Tshulalongkorn, koko maailman
valtias, valkoisten norsujen kuningas, oikeuden ylläpitäjä ja pyhän
hampaan suojelija! Valkoisen Englannin ja mustan Intian hallitsijan
lähettiläs, maailman suurin aasi, on saapunut ja tahtoo tulla sinun
ylhäisyytesi kirkkaitten kasvojen eteen!
— Se oli ensimäinen kerta kun minua sanottiin aasiksi! — kertoi
tapahtumasta englantilainen kenraali.
* * *
Ulkomaanmatkoillaan ollessaan kuuluisa taiteilija _Doré_ kadotti kerran
passinsa. Kun hän aikoi kulkea erään rajan yli, tuli hän pidätetyksi.
— Olen kadottanut matkapassini, — tunnusti Doré rajavartioston
upseerille, — mutta ei kai sillä ole väliä. Minä olen taidemaalari Doré.
— Kuka tahansa voi sanoa olevansa Doré, vastasi upseeri. — Mutta tässä
on kynä ja paperia. Jos olette Doré, niin piirtäkää tähän joku kuva.
Taiteilija täytti pyynnön hymyillen ja piirsi kuvan edessään olevasta
maisemasta.
— Hyvä on! — virkkoi silloin upseeri kohteliaasti. — Voitte mennä! Olen
varma siitä, että te olette taidemaalari Doré.
* * *
Saatuaan ensimäisen osan kuuluisaa teostaan »Ranskan vallankumouksen
historia» valmiiksi antoi _Carlyle_ sen ystävänsä _J.S. Millin_
luettavaksi.
Myöhään eräänä iltana tulee Mill äkkiarvaamatta kuohuksissaan Carlylen
luo. Koko teos oli tuhoutunut. Hän oli antanut sen eräälle ystävälleen
ja tämän palvelijatar oli polttanut sen luullen sitä joutavaksi
paperipinkaksi.
Carlyle kuunteli tyynellä mielellä tätä Jobin postia ja koetti
lohduttaa katkeroitunutta ystäväänsä. Tosin hän ei yöllä saanut unta
silmiinsä, mutta seuraavana aamuna hän päätti kirjoittaa kirjansa
uudelleen. Ja hän toteutti päätöksensä.
* * *
Englannin kuningatar _Viktoria_ kutsutti luokseen tunnetun
kirjailija _Carlylen_ aikoen antaa hänelle aatelisarvon. Carlyle ei
kuitenkaan ottanut aatelisarvoa vastaan; hän ei pitänyt ulkonaisista
kunnianosoituksista.
Hovitavat olivat hänelle niin vieraita, että vaihdettuaan pari sanaa
kuningattaren kanssa hän kysyi, pitkästyttyään seisomiseen:
— Emmekö jo voisi käydä istumaan, rouva?
Hoviherrat olivat vähällä pyörtyä, mutta kuningatar viittasi ilman
muuta vierastaan istumaan.
* * *
Ranskalainen kirjailija _Balzac_ ei useinkaan kyennyt erottamaan
mielikuvitusta todellisuudesta.
Eräänä päivänä astui hänen huoneeseensa eräs ystävä. Balzac syöksyi
kauhuissaan häntä vastaan, huudahtaen:
— Ajattele, se onneton ihminen on tappanut itsensä!
Ystävä poistui kauhistuneena, ja silloin vasta Balzac huomasi, että se
onneton olento, josta hän oli puhunut, oli elänyt ja kuollut vain hänen
mielikuvituksessaan.
* * *
Victor _Hugo_ ei tuntenut juuri ensinkään saksalaista kirjallisuutta.
Eräänä päivänä hän keskusteli Turgenjevin kanssa Goethestä. Hän sanoi,
ettei hän löytänyt mitään erikoista hänen teoksissaan.
— Hänen paras teoksensa on »Wallenstein», — arveli hän itsetietoisesti.
— Mutta suokaa anteeksi, — huomautti Turgenjev, — eihän se ole Goethen
kirjoittama, vaan Schillerin.
— Schiller tahi Goethe, — vastasi Hugo, — se on yhdentekevää. Lukematta
heidän teoksiaan tiedän vallan hyvin, mitä Goethe sanoo tai on voinut
sanoa, ja mitä Schiller on kirjoittanut.
* * *
Eräs kustantaja saapui kerran Viktor _Hugon_ luo ja pyysi kirjailijalta
lupaa hänen valittujen teostensa julkaisemiseen korukantisena
painoksena. Mutta tuostapa loukkaantui kuuluisa kirjailija ja ärähti:
— Vai valittujen teosten! Se kai merkitsee sitä, että toisia pidetään
suuremmassa ja toisia pienemmässä arvossa. Minun teokseni ovat kaikki
yhtä hyviä, ei niissä ole parempia eikä huonompia; ne muodostavat
kaikki yhdessä ehyen kokonaisuuden.
Ja saattaessaan kustantajan ovelle hän lisäsi:
— Ei, se on suorastaan mahdotonta! En ymmärrä, kuinka päähänne on
pälkähtänytkään tuollaista!
Karkoitettu kustantaja rohkeni vielä huomauttaa:
— Mutta sellaisia valikoimiahan on julkaistu monen kuuluisan
kirjailijan teoksista...
Victor Hugo oli jo avannut oven, ja ennenkuin kustantaja oli saanut
puhutuksi asiansa loppuun, paukahti ovi kiinni hänen takanaan.
* * *
Ranskalainen kirjailija Aleksander _Dumas_ oli tunnettu vilkkaasta
mielikuvituksestaan. Erään vieraskäynnin aikana alkoi amiraali
Loisboule kerran puhua valaskalan pyynnistä.
Silloin puuttui Dumas puheeseen ja kertoi niinikään valaskalan
pyynnistä Uudella Seelannilla, kolmenlaatuisesta pyyntitavasta,
valaskalojen omituisuuksista ja monista muista yksityiskohdista.
— Vai niin, — virkkoi amiraali, — oletteko kauankin oleskellut
saarella? ...
— En ole siellä koskaan käynytkään, — vastasi Dumas naurahtaen.
Toisella kertaa hän kuvaili Waterloon taistelua seurassa, jossa oli
taistelussa mukana olleita kenraaleja saapuvilla. Hän kävi huoneessa
edes takasin osoittaakseen, miten sotavoimat olivat sijoitetut, ja
saneli sankarillisia lauseita.
Suurella vaivalla sai eräs kenraali keskeytetyksi hänen esityksensä.
— Mutta, rakas herra, — virkkoi hän, — eihän se niin ollut. Olimme itse
mukana, ja kaikki, mitä te nyt kerrotte, on meille aivan uutta.
— Sitten te olette nähneet väärin, — vastasi Dumas joutumatta lainkaan
hämilleen.
* * *
Ruotsin kuninkaan _Oskar I:n_ puheilla oli kerran taalalainen
talonpoikaislähetystö, joka oli tullut pyytämään verojen huojennusta.
Lempeydestään ja hyvyydestään tunnettu kuningas otti yksinkertaiset
maalaiset sangen suosiollisesti vastaan puhellen kauan heidän kanssaan.
— Sanotaan, että te sinuttelette jokaista, jota puhuttelette. Onko se
totta? — kysyi kuningas lähetystön johtajalta.
— On, Majesteetti, sellainen on tapa meillä, vastasi puhuteltu — mutta
_sinun_ suhteesi teemme poikkeuksen!
* * *
Italian kansa jumaloi kansallissankariaan _Garibaldia_, eivätkä
sotajoukot mielellään tahtoneet ryhtyä taistelemaan hänen väkeään
vastaan.
Napolin valloituksen jälkeen sulkeutui Napolin kuningas
valiojoukkoineen linnoitukseen ja ilmoitti, että he mieluummin kuolevat
viimeiseen mieheen kuin avaavat portit.